Browsing by Subject "siviiliprosessi"

Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.

Prekluusiolla tarkoitetaan oikeudenkäynnin aikana tapahtuvaa oikeudenmenetystä, jonka johdosta asianosainen ei saa enää tietyn prosessivaiheen jälkeen vedota uuteen oikeudenkäyntimateriaaliin. Suomessa prekluusiosta säädetään oikeudenkäymiskaaressa. Tämä tutkielma käsittelee käräjäoikeuden valmisteluvaiheessa tapahtuvaa prekluusiota, jonka määräävä säännös on OK 5:22. Tutkielma keskittyy dispositiivisten riita-asioiden prekluusioon oikeudenkäynnin valmistelussa. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan OK 5:22:n paikka modernissa siviiliprosessissa. Tämän lisäksi tutkielmassa pyritään selventämään, miten OK 5:22 toteuttaa sille alioikeusuudistuksessa annettuja tavoitteita. Aihetta käsitellään oikeusdogmaattisesti argumentoiden käyttäen apuna prosessioikeudellista laintulkintaa. Lisäksi tutkimuskysymyksiä pyritään hahmottamaan oikeusvertaillen ruotsalaisen siviiliprosessin prkeluusiosäännöksiin. Aineisto koostuu suomalaisesta ja ruotsalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lain esitöistä sekä oikeustapauksista. Kansainvälisiä lähteitä on käytetty selventämään kansainvälisiä oikeudenkäynnin tavoitteita. Tutkielmassa käsitellään prekluusiota suhteuttaen se oikeudenkäynnille annettuihin tavoitteisiin ja vaatimuksiin paitsi kansallisesti, myös kansainvälisesti. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan, mille lähtökohdille siviiliprosessin valmisteluvaihe on rakennettu minkä lisäksi tutkielmassa käsitellään lyhyesti prekluusiosäännöksiä ja prekluusion luonnetta yleisesti. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan OK 5:22:ää näistä lähtökohdista. Tutkielmassa selvitetään OK 5:22:n käytännön yhteys muihin oikeudenkäymiskaaren säännöksiin, kuten prekluusioon pääkäsittelyssä sekä kanteenmuutoskieltoon. Lisäksi tutkielmassa esitellään oikeusvertaillen ruotsalaisen prekluusion lähtökohdat erityisesti tarkastellen sitä, millä tavoin prekluusio toteuttaa ruotsalaisen siviiliprosessin valmisteluvaiheen tavoitteita. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että OK 5:22:ää säädettäessä siviiliprosessin ongelmakohtien katsottiin olevan erilaiset kuin nykyisin. Nykyaikaisen prosessin ongelmana on kallis ja hidas oikeudenkäynti. Aikaisemmin siviiliprosessissa korostettiin oikeusvarmuutta. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että OK 5:22:n käyttöön liittyy tiettyjä tulkinnanvaraisuuksia. Näiden toteamusten pohjalta tutkielmassa esitellään eri vaihtoehtoja valmistelussa tapahtuvan prekluusion uudistamiselle vastaamaan paremmin nykyaikaisen siviiliprosessin ongelmakohtia.

Käsiteltyjen asioiden lukumäärillä mitattuna ylivoimainen enemmistö siviiliprosessissa käräjäoikeuksissa käsiteltävistä riita-asioista on riidattomia asioita, jotka käsitellään yleisestä siviiliprosessista erityissäännöksin muovatussa, yksinkertaistetussa menettelyssä. Näitä asioita kutsutaan summaarisiksi riita-asioiksi. Ylivoimainen enemmistö summaarisista riita-asioista koskee maksamattomia velkasatavia, ja riidattoman asian tuomioistuinkäsittelyn tavoitteena on mahdollistaa saatavan pakkotäytäntöönpano ulosottomenettelyssä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan summaaristen riita-asioiden käsittelyä käräjäoikeuksissa sekä summaaristen riita-asioiden käsittelyn päättäviä ratkaisuja. Tutkielmassa on kolme pääjaksoa, joista kussakin tarkastellaan yhtä tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on summaarisen riita-asian asema siviiliprosessin muotona ja miksi on säädetty erityisestä summaarisen riita-asian prosessista. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkastellaan summaarisen riita-asian vireillepanoa ja oikeuspaikkaa viimeisimmän, 1.9.2019 voimaan tulleen sääntelyuudistuksen jälkeen. Jaksossa summaarisen riita-asian sähköistä vireillepanoa ja oikeuspaikkaa koskevia erityissäännöksiä arvioidaan perusoikeuksien, erityisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta. Kolmas tutkimuskysymys on, millaisia erilaisia ratkaisuja käräjäoikeus voi summaarisessa riita-asiassa antaa ja kenellä on toimivalta kunkin ratkaisun antamiseen. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa todetaan, että summaarisen riita-asian prosessi voidaan hyvin perustellusti määritellä siviiliprosessin erityiseksi prosessilajiksi. Näin siitä huolimatta, ettei prosessia ole oikeudenkäymiskaaren systematiikassa selvästi nimetty ja erotettu erilliseksi menettelyksi. Prosessin tarkoitus poikkeaa yleisestä siviiliprosessista, jonka tarkoituksena on saada ratkaisu asianosaisten väliseen riitaan. Summaarisen riita-asian prosessin tarkoituksena on tavallisesti ulosottoperusteen saaminen, minkä johdosta summaarisia riita-asioita koskeneissa 2000-luvun lainsäädäntöhankkeissa tavoitteina korostuivat oikeusturvan toteuttamisen ja konfliktinratkaisun sijaan prosessin nopeus ja taloudellisuus. Toista tutkimuskysymystä koskien tutkielmassa tarkastellaan 1.9.2019 voimaan tulleita muutoksia summaarisia riita-asioita koskeneessa sääntelyssä: pääsääntöistä velvollisuutta haastehakemuksen toimittamiseen sähköistä asiointiväylää käyttäen ja summaaristen riita-asioiden käsittelyn keskittämistä yhdeksään käräjäoikeuteen. Perusoikeusnäkökulmasta voimakkaimmin kysymyksiä herättää sähköistä asiointia koskevasta velvollisuudesta säädettyjen poikkeuksien rajaaminen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kolmatta tutkimuskysymystä käsiteltäessä pureudutaan yksipuoliseen tuomioon ja muihin erilaisiin ratkaisuvaihtoehtoihin, joihin summaarisen riita-asian käsittely käräjäoikeudessa voidaan päättää. Samalla tarkastellaan käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan toimivallan perusteita ja rajoja summaarisen riita-asian ratkaisijana.

Tutkimuksen aiheena on vastavalitusoikeus ja erityisesti vastavalitusoikeuden soveltamisalan laajuus. Vastavalituksella tarkoitetaan yksinkertaistaen muutoksenhakukeinoa, jolla tuomioon tyytynyt asianosainen voi vielä varsinaisen muutoksenhakuajan päätyttyä liittyä vastapuolen aloitteesta käynnistettyyn muutoksenhakuun ja esittää omia vaatimuksiaan tuomion muuttamisesta. Tutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena ja tutkimuskysymyksenä on selvittää vastavalituksen soveltamisalaa; mihin (asiaan) ja keneen (asianosaiseen) vastavalitus on mahdollista kohdistaa. Soveltamisalaa lähestytään tutkimuksessa asiallisen ja henkilöllisen soveltamisalan kautta. Henkilöllisen soveltamisalan määrittely antaa vastauksen kysymykseen siitä, keneen (asianosaiseen) vastavalitus voidaan kohdistaa. Asiallisen soveltamisalan tarkastelu puolestaan antaa vastauksen siihen, mihin (asiaan) vastavalitus voidaan kohdistaa. Läpi tutkimuksen pyritään myös tunnistamaan ja arvioimaan vastavalitusoikeuden soveltamisalaan liittyviä erilaisia ongelmakohtia ja -tilanteita, sekä esittämään niihin ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimuksessa todetaan vastavalituksen asiallisen soveltamisalan olevan varsin laaja. Päävalituksen kohteella ei siten ole juurikaan vastavalituksen kohdetta rajaavaa vaikutusta. Tästä huolimatta tiettyä pää- ja vastavalituksen kohteen riittävän liitännäisyyden vaatimusta voidaan edellyttää. Henkilöllisen soveltamisalan osalta vahva lähtökohta on, että vastavalitus voidaan kohdistaa ainoastaan alkuperäiseen valittajaan. Henkilöllisen soveltamisalan voidaan kuitenkin katsoa sallivan tilanteet, joissa vastavalituksen vaikutukset ylettyvät päävalittajan ohella muihin asianosaisiin.