Browsing by Subject "sosiaalietiikka"

Häpeää koskevalla moraalifilosofialla on pitkät juuret. Usein sen piirissä toteutunut keskustelu on keskittynyt tarkastelemaan häpeän moraalisuutta siitä taustaoletuksesta käsin, jonka mukaan ollakseen moraalisesti merkityksellinen, häpeän tulisi kummuta moraalisen toimijan autonomisesta arvo -ja normijärjestelmästä. Siten käsitteet heteronominen ja autonominen ovat keskeisiä häpeää koskevassa moraalifilosofisessa keskustelussa. Niillä viitataan häpeän moraaliseen asemaan, eli siihen seuraako häpeä toimijan omista arvoista, ihanteista tai muista moraalistandardeista (autonomia) vai seuraako se toisten ihmisten mielipiteistä (heteronomia), mutta toisaalta niillä viitataan myös häpeän luonteeseen eli onko se sosiaalinen vai henkilökohtainen emootio. Jos häpeä osoittautuisi heteronomiseksi emootioksi, se tarkoittaisi tästä taustaoletuksesta käsin suoraan, että häpeä ei ole moraalisesti merkityksellinen. Tutkielman aihe on häpeän moraalisuutta koskevan moraalifilosofisen keskustelun kannalta merkityksellinen: keskustelu on ollut hyvin pitkälti dikotomisesti orientoitunutta, millä tarkoitan sitä, että keskustelun lähtökohtana on ollut asetelma, jonka mukaan häpeä on joko, heteronominen emootio tai autonominen emootio. Jossain mielessä häpeää niin autonomisena kuin heteronomisena emootiona puolustavat filosofit ovat pyrkineetkin ratkaisemaan tätä kuilua sosiaalisten ja yksityisten häpeäkokemusten välillä selittäen henkilökohtaisemmat häpeäkokemukset sosiaalisiksi, tai sosiaaliset häpeäkokemukset tosiasiassa toimijan henkilökohtaisesta arvojärjestelmästä kumpuaviksi. On toki filosofeja, jotka ovat pyrkineet yhdistämään häpeän heteronomisuuden ja autonomisuuden nojautumatta vain toiseen kantaan, ja esimerkiksi keskittyneet ratkaisuissaan mekanismiin, jonka kautta sosiaalisesta häpeästä (heteronominen) tulee henkilökohtaista (autonominen). Tutkielmassani tarkastelen viiden eri filosofin eli Cheshire Calhounin, Julien Deonnan, Raffaele Rodrigon, Fabrice Teronin ja Fredrik Westerlundin käsityksiä häpeän moraalisuudesta, autonomisuudesta ja heteronomisuudesta. Tutkielmassani otan siis selvää, onko häpeä heidän mukaansa moraalinen emootio, ja jos se on, miksi on. Tämän lisäksi kysyn, onko heidän mukaansa olemassa myös muutakin kuin moraalista häpeää. Kysyn myös, onko häpeä heidän mielestään autonominen vai heteronominen emootio ja miksi. Tarkastelen heidän näkemyksiään filosofisen analyysin menetelmällä. Kiinnitän siis huomiota käsitteiden, argumenttien ja niiden taustalla olevien oletusten analyysiin.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan työllisyydenhoitoa omanarvontunnon ja ihmisarvon näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Miten ihmisarvo tulee esiin työllisyydenhoitoon liittyvässä lainsäädännössä? 2) Miten kuntouttavassa sosiaalityössä voidaan parantaa työttömän työ- ja toimintakykyä tukemalla hänen omanarvontuntoaan voimavaralähtöisesti? Tutkielmassa työhön kuntoutusta käsitellään työllistämistä edistävän monialaisen yhteispalvelun (TYP) kontekstissa. TYP-toiminnassa luodaan pitkäaikaistyöttömälle yksilöllinen palvelukokonaisuus Kelan kuntoutuspalveluista, työvoimapalveluista ja kunnan sosiaali- ja terveyspalveluista. Moniammatillisen yhteistyön taustalla on kuntouttavan sosiaalityön ja työvoimapalveluiden erilaisia tavoitteita koskeva eettinen ristiriita. Työvoimaviranomaisilla tavoitteena on työllistyminen ja sosiaalityössä laajemmat elämäntilanne- ja hyvinvointitavoitteet. Tutkielmassa pyritään selvittämään sosiaalityön merkitystä ja tarpeellisuutta TYP:ssä sosiaalieettisestä näkökulmasta. Tutkielma jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa selvennetään ihmisarvon ja ihmisoikeuksien käsitteiden suhdetta, ja niiden esiintymistä työllisyydenhoitoon liittyvässä lainsäädännössä. Toisessa osassa käsitellään työhön kuntouttavaa sosiaalityötä dialogisessa ja asiakaslähtöisessä kohtaamisessa. Kolmannessa osassa pohditaan ratkaisukeskeisten voimavaralähtöisten valmennusmenetelmien hyödyntämistä omanarvontunteen ja toimintakyvyn tukemisessa, sekä niiden hyödyntämistä työhön kuntouttavassa sosiaalityössä. Tutkimus on aineistolähtöinen kirjallisuuskatsaus, jossa käytetään menetelmänä sisällönanalyysia. Tutkimuksen tuloksena on, että sosiaalityöllä on perustava ja välttämätön tehtävä sosiaalieettisesti kestävän TYP-työn toteuttamisessa. Sosiaalityössä korostuu ihmisarvoon ja asiakaslähtöisyyteen perustuva henkilökohtaisen psykososiaalisen keskustelun lähestymistapa, joka on välttämätön asiakkaan sosiaalisen tilanteen kartoittamiseksi ja edistämiseksi. Sosiaalihuoltolain mukaan erityisen tuen tarpeessa olevilla ihmisillä tulee olla sosiaalityöntekijä omatyöntekijänään. Monialaisen työllistymissuunnitelman laatimisessa sosiaalityöntekijän on tuotava esiin asiakkaan kokonaisvaltainen sosiaalinen tilanne ja asiakkaan näkemys omasta toimintakyvystään sekä harjoitettava asiakkaan asianajoa. Asiakkaan työ- ja toimintakykyä voidaan tukea ratkaisu- ja voimavarakeskeisellä valmentavalla työotteella, jolla on vaikutusta asiakkaan motivaatioon suuntautua kohti pitkäaikaista muutosta ja sitoutua muutokseen.

Tässä tutkielmassa tutkin miten ja millaisena kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon viettämiseen tarkoitettujen materiaalivihkojen rajaamassa viitekehyksessä. Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa on vietetty 1900-luvun alusta alkaen. Nykyisin Rukousviikon tekstimateriaali valmistellaan yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden kanssa vuosittain vaihtuvissa maantieteellisissä ympäristöissä. Materiaali käännetään useille eri kielille ja sitä rohkaistaan soveltamaan paikalliseen kontekstiin maailmanlaajuisesti. Rukousviikon valmistelua koordinoi Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -jaosto. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kirkkojen ekumeenisen järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamistoiminnan historiasta, KMN:n sosiaalieettisen ajattelun malleista ja ohjelmista sekä KMN:n uusimmista, kristittyjen todistusta määrittelevistä ja ohjaavista asiakirjoista. Tutkimuksen lähdeaineistoina ovat Kristittyjen ykseyden rukousviikon vuosien 2018–2020 materiaalivihkot, jotka on koottu Indonesian, Karibian sekä Maltan ja Gozon maantieteellisillä alueilla. Tutkimukseni on laadullinen ja teoriasidonnainen tutkimus. Tutkimuksen analyysimenetelmä on sisällönanalyysi. Tutkimustuloksena on, että kirkkojen yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon materiaalivihkoissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöoikeudenmukaisuuden puolustamisena sekä vieraanvaraisuutta, profeetallista hengellisyyttä ja vastarinnan merkkinä olemista korostavana kristittyjen todistuksena. Kristittyjen tunnistettiin olevan myös osallisia epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamisessa ja ylläpitämisessä. Kirkkojen yhteiskunnallisessa vaikuttamistoiminnassa painotettiin kaikille kristityille kuuluvan profeetallinen tehtävä puolustaa oikeudenmukaisuutta sanoin ja teoin.

Tutkielmassani tarkastelen postkolonialistista missiota käsitteenä sekä sen käytännön toteutumista maailmanlaajuisessa ekumeenisessa lähetysliikkeessä. Postkolonialistisella missiolla voidaan tarkoittaa sekä siirtomaa-ajan jälkeistä lähetystyön aikakautta että kriittistä kolonialismin jäänteiden reflektointia ja valtarakenteiden purkamista kristillisessä lähetystyössä. Tutkielmassani keskityn nimenomaan postkolonialistisen mission jälkimmäiseen merkitykseen eli siihen, miten lähetystyössä voidaan käsitellä kolonialistisen ajan haavoja ja miten voidaan tunnistaa ja vastustaa uuskolonialismin erilaisia muotoja. Tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, ja menetelmänä käytän systemaattista analyysia. Aineistona käytän pääasiassa englanninkielistä missiologiaa, postkolonialismia ja maailmankristillisyyttä käsittelevää kirjallisuutta. Lisäksi perehdyn vuoden 2018 Arushan maailmanlähetyskonferenssin keskusteluihin ja puheenvuoroihin konferenssista julkaistun raportin pohjalta. Postkolonialistisen mission kannalta on keskeistä, että kirkot sitoutuvat marginaalien missioon. Marginaalien mission perustana on ajatus siitä, että yhteiskunnan marginaaleissa elävistä ihmisistä, joita on ennen pidetty lähetystyön kohteina, tuleekin lähetystyön keskeisimpiä toimijoita. Jumalan rakkaus ja evankeliumin ilosanoma murtautuu tähän maailmaan köyhien ja syrjittyjen kautta. Postkolonialistisessa missiossa tulee myös edetä kohti tasavertaista kumppanuutta eri toimijoiden välillä. Länsimaisten kirkkojen tulee harjoittaa itsetutkiskelua, jotta he voivat luopua kolonialistisista asenteista lähetystyössä ja luoda vastavuoroista kumppanuutta. Kirkot voivat luoda kumppanuutta toistensa kanssa osoittamalla molemminpuolista avoimuutta ja kykenemistä haavoittuvaisuuteen.