Browsing by Subject "sota"

Välittömästi sodan jälkeen Helsinkiin saapui rintamalta vapautuneita sotilaita, evakkoja ja sotaa paossa olleita siviilejä. Seurauksena oli asuntopula, jota pahensi sodan ajaksi pysähtynyt asuntotuotanto sekä sodan aikana menetetyt asunnot. Huoneenvuokralautakuntien johdolla ihmisiä asutettiin olemassa oleviin asuntoihin jakamalla niitä yhä useamman kesken. Pian huomatiin, että jaettavaa ei enää ole. Oli pakko kääntää katseet maan alle ja ottaa asumiskäyttöön myös osa kaupungin väestönsuojista. Helmikuun alussa vuonna 1945 avattiin viisi suojaa väliaikaista majoitusta varten. Tarkoitus oli pitää niitä asumiskäytössä puoli vuotta. Tilanne kuitenkin paheni jatkuvasti ja suojia jouduttiin pitämään avoinna kymmenen vuotta. Tutkimuksen tarkoitus ei ole löytää syitä sille, miksi ihmisiä asutettiin maan alla näin pitkään. Tutkimuksen keskiössä on pommisuojiin joutuneiden ja muiden kaupunkilaisten välinen suhde. Tutkimuksen keskeinen päämäärä on tarkastella niitä kontrollimuotoja, joiden kohteeksi suojissa asujat joutuivat. Heidän elämäänsä säätelivät kanssa-asujat, viranomaiset, poliitikot, majoittajat ja ympäröivän kaupungin asukkaat. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta asujien identiteettikokemukseen. Keskeinen tutkimuskysymys on selvittää kontrollin vaikutusta identiteettiin. Samalla hahmotetaan elämänmuutoksen seurauksia eri ihmisryhmiin. Tutkimuksen keskiössä ovat kuitenkin perheet ja se miten suoja-asuminen vaikutti perheen sisäiseen dynamiikkaan. Merkittävin stressikokemus oli perheillä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja omaisuutensa rajan taakse. Tilalle tuli suojan arki kontrolleineen, hajuineen ja äänineen. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten tapahtunut vaikutti perheen totuttuihin rooleihin. Vanhemmilta vaadittiin paljon, jotta he kykenivät toteuttamaan vanhemmuuttaan. Lapset pyrkivät löytämään omat selviytymiskeinonsa. Leikit siirrettiin suojan ulkopuolelle, mutta viranomaiskontrolli ulottui myös sinne. Pommisuoja-asukkaisiin kohdistettu kontrolli ulottui henkilökohtaiselle elämän alueelle: lepoon, henkilökohtaiseen hygieniaan ja terveyteen.

Tutkimus käsittelee mieshenkilöiden maskuliinisuutta Hamilton: An American Musical -musikaalissa. Analyysissä keskitytään erityisesti musikaalin päähenkilöön Alexander Hamiltoniin, mutta myös muita mieshenkilöitä käsitellään sillä osin kun he jollain olennaisella tapaa peilaavat Hamiltonin maskuliinisuutta. Mieshenkilöiden maskuliinisuutta tarkastellaan erityisesti luonteen, ideaalien, valtionrakennuksen, hallitsemisen ja sodankäynnin kautta. Hamilton -musikaali kertoo Yhdysvaltain perustajaisän ja ensimmäisen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin vaiherikkaan tarinan. Hamilton on lähtöisin köyhistä oloista, mutta peräänantamattomuudella, älykkyydellä ja taidolla nousee niin sotasankariksi, menestyneeksi asianajajaksi kuin arvostetuksi valtionmieheksi. Intohimoisen luonteensa vuoksi hän kuitenkin helposti riitautuu työtovereidensa kanssa ja lopulta kaunainen entinen ystävä surmaakin hänet kaksintaistelussa. Uutteruudellaan Hamilton jättää huomattavan perinnön. Tutkimuksen metodi on draamantutkimus. Tutkimuksen aineisto on Hamiltonin libretto. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat käsitys hegemonisesta maskuliinisuudesta sekä Judith Butlerin käsitys sukupuolen performatiivisuudesta. Tutkimuksessa käy ilmi, että Hamiltonia kuvataan pitkälti superlatiivien kautta. Hän yleensä tekee asiat suuremmalla sydämellä ja suuremmalla volyymillä kuin muut mieshenkilöt, mikä korostaa hänen maskuliinisuuttaan, sillä työ ja suoritukset koettiin varsinkin Hamiltonin aikaan maskuliinisena alana. Hamiltonin alati esiin tulevan konfliktiherkkyyden taas voi nähdä niin maskuliinisena kuin maskuliinisuudesta vieroittavana tekijänä. Hamiltonin maskuliinisuudesta nousee esiin myös useita kulttuurisesti symboliseen aseman nousevia piirteitä kuten oman onnensa seppänä oleminen. Lisäksi suuret teot ja aktiivisuuden ihanne ovat keskeisessä asemassa Hamiltonin maskuliinisuutta arvioitaessa. Tutkimuksen johtopäätelmistä selviää, että Hamiltonin maskuliinisuuden esilletuominen sopii hyvin yhteen hegemonisen maskuliinisuuden periaatteiden kanssa ja hänen maskuliinisuutensa ilmentymissä huomaa hyvin sukupuolen performatiivisuuden periaatteet. Yksi näistä hegemonisen maskuliinisuuden periaatteista, joka teoksessa on runsaasti läsnä, on hegemonisen maskuliinisuuden ekspansioinistinen luonne. Tutkimuksesta myös käy ilmi, että – niin ikään hegemoniselle maskuliinisuudelle ominainen – kilpailullisuudella on keskeinen ja monipuolinen rooli maskuliinisuuden ilmemisessä.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin saksalaisen upseeriston käsityksiä sodan merkityksestä ennen ensimmäistä maailmansotaa noin vuodesta 1890 alkaen. Upseeriston rooli sodan syttymisessä ja myöhemmin sotasyyllisyyskysymykseen liittyen on ollut kiivaan keskustelun aiheena jo vuosisadan ajan, mikä tekee upseerien sotaa koskevista mielipiteistä ja ideologioista tutkimisen arvoista. Aihepiiriä on tavanomaisesti lähestytty militarismin näkökulmasta, millä useimmiten tarkoitetaan sodan ja armeijan ylikorostumista yhteiskunnassa ja politiikassa. Tässä tutkimuksessa tulkitsen upseerien kirjoituksia kontekstualisoimalla upseerien kirjoituksia. Yhdistämällä heidän pohdintansa sodan merkityksestä muihin ajankohtaisiin keskusteluihin ja aatteellisiin virtauksiin, etsin vastausta siihen, miksi upseerit pitivät sotaa väistämättömänä ja tarpeellisena osana kulttuuria ja ihmisyyttä. Miten upseerit perustelivat sotamyönteisiä ajatuksiaan ja minkälaisen aatteellisen perustan varaan ne rakentuivat? Miksi sotilaiden maailmankuvassa konflikti ja viholliskuvat olivat niin keskeisellä sijalla? Tutkimuksen keskushenkilönä ja päälähteenä toimii ratsuväenkenraali Friedrich von Bernhardi, jonka vuonna 1912 ilmestynyt kirja Deutschland und der Nächste Krieg on noussut pahamaineisimmaksi aggressiivisen militarismin symboliksi. Bernhardin ohella käytän muiden sotilaskirjoittajien ja sotateoreetikkojen, kuten Albrecht von Boguslawskin, Max Jähnsin, Colmar von der Goltzin ja Hugo von Freytag-Loringhovenin kirjoituksia. Lisäksi armeijan yleisesikunnan päällikköjen näkemykset antavat perspektiiviä siihen, miten sotateoreetikkojen mielipiteet vertautuvat ylimmän sotilasjohdon ajatuksiin. Upseereilla oli pessimistinen käsitys Euroopan suurvaltojen suhteista ja voimatasapainosta. Kolmoisententen uskottiin tulevaisuudessa ainoastaan vahvistuvan Saksaan nähden, mistä syystä ennaltaehkäisevän sodan ajatus oli suosiossa. Armeijan sotilaskulttuurista upseerit omaksuivat taipumuksen nähdä poliittiset ongelmat sotilaallisina ja ratkaista sotilaalliset ongelmat aina suuremmalla voimankäytöllä. Sotateoreetikot ottivat voimakkaasti kantaa pasifismia ja sosialismia vastaan. Pasifismi nähtiin epäkäytännöllisenä utopiana, jonka pelättiin heikentävänä kansakuntaa moraalisesti ja siten vaikuttavan myös armeijan taistelukykyyn. Upseerit olivat myös tietoisia armeijan sisäpoliittisista tehtävistä, joihin kuului kansallisen identiteetin ja yhtenäisyyden pönkittäminen sekä aktiiviset sosiaalidemokratian vastaiset toimet. Tarpeen vaatiessa upseerit olivat valmiita myös sisällissotaan, joten sota ei ollut ainoastaan ulkopolitiikan työkalu. Sodalla myös koettiin olevan arvoa itsessään osana kulttuuria ja kansojen välistä kanssakäymistä. Sosiaalidarvinismin hengessä upseerit pitivät olemassaolon taisteluun perustuvaa sotaa väistämättömänä luonnonlakina, joka edisti ihmiskunnan kulttuuria sekä ehkäisi fyysistä ja moraalista rappiota. Esitän kuitenkin, että darvinismi ei ollut ratkaisevassa asemassa näiden käsitysten omaksumisessa, vaan niitä pystyi perustelemaan myös 1800-luvun alusta asti vaikuttaneen saksalaisten ihmistieteiden valtiokäsityksen ja sen radikaalinationalistisen sovelluksen avulla. Bernhardin käsityksessä valtion tehtävä on kasvattaa valtaansa, jotta se voi edistää ihmiskunnan edistystä. Saksalaisia taas pidettiin useimmissa suhteissa muita kansallisuuksia parempina, jolloin Saksalle muodostuu velvollisuus levittää ihmiskunnan edun nimissä valtaansa. Bernhardi haki tukea näkemykselleen sodan merkityksestä kaikista mahdollisista suunnista Goethesta Jeesukseen. Hän vetoaa myös poikkeuksellisen suoraan Darwiniin tarkoituksenaan saada tieteen arvovalta puhumaan sodan puolesta. Kokonaisuudessaan upseeriston suhde sotaan oli heidän maailmankuvansa ja luokkaidentiteettinsä luontainen jatke.

Tämä pro-gradu -tutkielma käsittelee Venäjän ja Georgian viiden päivän sotaa, joka käytiin vuonna 2008. Metodina on valittujen eurooppalaisten sanomalehtikirjoituksien lähiluku ja analysointi. Valitut sanomalehdet ovat Helsingin Sanomat, The Daily Telegraph ja Rossijskaja gazeta. Tavoitteena on luoda yleiskatsaus käytyyn sotaan sanomalehtikirjoituksien kautta. Sanomalehtikirjoituksia ja niiden sisältöjä heijastellaan muulla kirjallisuudella. Sota oli kytenyt Georgiassa jo pidempään, kun kolme keskushallintoa vastustavaa aluetta, Adjara, Abhaasia ja Etelä-Ossetia pyrkivät kukin omista syistään joko etääntymään Tbilisin keskushallintoa, lähentyä Venäjää tai molempia. Ensimmäinen, Adjara, ratkesi neuvotteluiden kautta mutta jälkimmäiset joutuivat suuremman pelin strategisiksi välineiksi. Georgia oli monien muiden entisten neuvostososialistimaiden tapaan halukas sekä innokas länsimielinen valtio 2000-luvun alussa. Venäjä taas oli yhtä innokas oman entisen vaikutusalueensa pysymisen edelleen omassa vaikutuspiirissään. Kullakin tutkimuksen sanomalehdellä oli yhteinen käsitys, miksi sota syttyi: Georgian Nato-haaveet ja kansavälinen poliittinen oli tilanteessa, jossa Georgia tunsi olevansa pakotettu toiminaan. Tutkielmaan valitut länsimaissa ilmestyvät sanomalehdet kokivat Georgian hätäileen ja menneen sotaan liian varmana voitostaan ja avustaan länneltä. Rossijskaja gazeta puolestaan tulkitsi sodan syyksi georgialaisten fasismin ja länsimaiden tuen sille. Myös väitetty venäläisten kansanmurha mainittiin syyksi sodalle Rossijskaya gazetassa. Sota oli hyvin sodaksi melko lyhyt, mutta sillä oli pituuttaan laajempia implikaatiota. Suuri kysymys oli muun muassa, missä Venäjän aloittama sota käydään seuraavaksi? Tutkimuksessa käytettävät sanomalehdet olivat yksimielisiä, että sota tulisi ratkaisemaan Georgian Nato-jäsenyyden pitkäksi aikaa ja että Georgia hävisi sen. Muissa analyyseissään sodasta, sen syistä, syyllisestä ja tulevasta lehdet erosivat toisistaan merkittävästi.

Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen kongressissa 3. ja 4. syyskuuta 2013 järjestettyjä kuulemisia, joissa käsiteltiin Syyriassa, Damaskoksen itäpuolella sijaitsevalla Ghoutan maatalousvyöhykkeellä 21. elokuuta 2013 tapahtunutta kemiallista iskua ja Yhdysvaltojen kyseisen iskun perusteella Syyriaan suunnittelemaa sotilaallista väliintuloa. Tutkimus keskittyy Yhdysvaltojen johdon sekä Yhdysvaltain senaatin ulkosuhteiden komitean ja Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen ulkoasiainkomitean jäsenten näkemyksiin Syyrian sodasta ja Yhdysvaltojen suunnitteleman sotilaallisen väliintulon vaikutuksista kyseisen konfliktin kulkuun. Tutkimus omaksuu Alister Miskimmonin, Ben O’Loughlinin ja Laura Rosellen kehittelemän strategisen kertomuksen käsitteen ja soveltaa kyseistä käsitettä Yhdysvaltojen johdon kongressin kuulemisissa pitämien puheenvuorojen analysoimiseen. Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen johdon puheenvuoroja yhtenäisenä strategisena kertomuksena, jolla nämä pyrkivät yhtäältä Syyrian sodan muodostaman kansainvälispoliittisen kiistakysymyksen (ja tähän tarjolla olevien ratkaisujen) määrittelemiseen sekä samalla (enemmän tai vähemmän tietoisesti) Yhdysvaltojen maailmanpoliittiselle johtoasemalle suotuisan kansainvälisen järjestyksen tuottamiseen. Miskimmon, O’Loughlin ja Roselle pyrkivät strategisen kertomuksen käsitteellään sen maailmanpolitiikan toimijoiden ja rakenteiden välisen dynamiikan hahmottamiseen, jossa vaikutusvaltaiset ja voimakkaat poliittiset toimijat kykenevät toiminnallaan ja tätä toimintaa jäsentävillä kertomuksilla toimintansa puitteet ja reunaehdot tuottavien aineellisten, geohistoriallisten prosesessien manipuloimiseen, tässä ainakin tietyssä määrin onnistuen. Tutkimus esittää Yhdysvaltojen johdon käyttävän Syyrian sodasta, ns. ”maltillisesta oppositiosta” ja Yhdysvaltojen sotilaallisesta väliintulosta kertomaansa strategista kertomusta maailmanpoliittiselle johtoasemalleen suotuisan kansainvälisen järjestyksen tuottamiseen tilanteessa, jossa Syyrian konfliktin dynamiikka ja aineelliset voimasuhteet olivat kääntyneet Yhdysvaltojen maailmanpoliittisen johtoaseman kannalta epäedullisiksi. Tutkimuksessa tarkasteltu Yhdysvaltojen johdon strateginen kertomus määrittelee Assadin hallinnon kemiallisen iskun ongelmaksi kansainväliselle järjestykselle ja esittää sotilaallisen väliintulon ratkaisuksi tähän ongelmaan. Kertomus pyrkii Yhdysvaltojen kansan ja "kansainvälisen yhteisön" vakuuttamiseen Yhdysvaltojen sotilaallisen väliintulon välttämättömyydestä. Samalla kyseistä kertomusta voidaan lähestyä myös Yhdysvaltojen sotilaallista väliintuloa koskevana lupauksena. Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen johdon kongressin kuulemisissa kertomaa strategista kertomusta yhtäältä strategisena järjestelmäkertomuksena. Tutkimus esittää kyseisen järjestelmäkertomuksen perustuvan Miskimmonin, O’Loughlinin ja Rosellen Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta paikantamaan pyrkimykseen kansojen maailmanpoliittisen aseman vahvistamiseen. Kongressin kuulemisissa kerrottu Yhdysvaltojen johdon strateginen järjestelmäkertomus tukeutuu käsitykseen Yhdysvaltojen erityislaatuisuudesta, minkä katsotaan mahdollistavan Yhdysvaltojen toimimisen ihmiskunnan, maailman ja maailman kansojen itseoikeutettuna edustajana. Tätä tehtävää kongressin kuulemisissa täyttäessään Yhdysvaltojen johto määrittelee Syyrian sodan Assadin perheen ja Syyrian kansan väliseksi vastakkainasetteluksi. Tätä vastakkainasettelua korostaessaan Yhdysvaltojen johdon strateginen kertomus pyrkii myös sulkemaan Ghoutan kemiallisesta iskusta syytetyn yksittäisen pahan "tyrannin", presidentti Bashar al-Assadin ihmisyyden ulkopuolelle. Lisäksi tutkimus käsittelee Yhdysvaltojen johdon strategista kertomusta myös strategisena kiistakysymyskertomuksena. Tässä kiistakysymyskertomuksessa Yhdysvallat pyrkii rajaamaan sotilaallisen väliintulonsa kemiallisen iskun edellyttämäksi vastatoimeksi, jolla pyritään ensisijaisesti kemiallisia aseita käyttäneen Assadin hallinnon rankaisemiseen. Yhdysvaltojen johto myöntää iskun vaikuttavan myös Syyrian sodan voimasuhteisiin, mutta pyrkii samalla pitämään iskun erillään konfliktin laajemmasta dynamiikasta ja Syyrian maltillisen opposition tukemisesta sekä samalla niistä sodan kulkuun vaikuttavista aineellisista seikoista, joiden vaikutus saattaisi olla Yhdysvaltojen väliintulon ja maailmanpoliittisen aseman kannalta kielteinen. Tutkimuksessa tällaisiksi aineellisiksi seikoiksi esitetään Syyrian konfliktin hallinnoimisen Yhdysvalloilta edellyttämät aineelliset voimavarat ja Syyrian konfliktin geopoliittisen dynamiikan tosiasiallinen moniulotteisuus ja viimekätinen hallitsemattomuus.

Tutkielmani tarkastelee sitä, miten sodan ja markkinatalouden rinnastuminen tematisoituu Arto Salmisen romaanissa Lahti (2004). Romaanissa on kaksi tarinalinjaa, joista ensimmäisen keskiössä on asepalvelustaan suorittava Marko, joka käsketään salaiselle armeijakomennukselle. Samaan aikaan kun Marko on oman “lahtinsa” keskellä, hänen Lahdessa asuva pienyrittäjä-isänsä käy läpi taloudellista kujanjuoksuaan. Tutkielmani alussa esittelen ja analysoin kolme teoksessa toistuvaa temaattisesti merkittävää kerronnallista elementtiä, motiivia (Yrjö Hosiaisluoman tarkoittamassa merkityksessä). Olen nimennyt kyseiset motiivit sikamotiiviksi, logistiikkamotiiviksi ja rinnastusmotiiviksi. Näkemykseni mukaan motiiveja analysoimalla ristivalottuu teoksen teema sodan ja markkinatalouden rinnakkaisuudesta. Motiivianalyysissäni hyödynnän paikoin myös Theodor Wolpersin motiiviluokittelua. Teoksen motiiveja käsittelevän toisen luvun jälkeen otan kolmannessa luvussa analyysiin nimenomaan sodan ja markkinatalouden rinnastumisen tematisoitumisen romaanissa. Tulkintani mukaan romaanissa osoitetaan sodan ja markkinatalouden paitsi toimivan samalla käytännöllisellä logiikalla myös kietoutuneen symbioottiseen suhteeseen toistensa kanssa. Viimeisessä luvussa käsittelen lohdun mahdollisuutta teoksen pessimistisessä maailmankuvassa. Osittain tutkija Jussi Ojajärven näkemyksiin tukeutuen päädyn lopputulemaan, että teos pitää sisällään useita mahdollisuuksia lohdulliseen tulkintaan: ensimmäinen on teoksen lyyrinen kieli, joka tarjoaa taukopaikkoja kauheaksi kuvatun maailman keskellä; toinen on Markon ja isän empaattinen ympäristön havainnointi; kolmas on tulkintani siitä, että toisin kuin isänsä, Markon tulevaisuus on valoisa perustuen hänen omaan havaintoonsa isänsä kulkemisesta elämässä “selkä menosuuntaan” – havainto, jonka tehtyään Markolle itselleen avautuu mahdollisuus valita toisin.

Pro-gradu -tutkielmassani tarkastelen suomalaiseen nykysotakirjallisuuteen lukeutuvaa Heidi Köngäksen Dora, Dora -romaania (2012) osana viime vuosina yhä voimakkaammin omaksi lajityypikseen muotoutumassa olevaa kansainvälistä syyllisfiktiota (perpetrator fiction). Syyllisfiktio on holokaustikirjallisuuden piiristä noussut lajityyppi, jonka keskiössä ovat erityisesti holokaustin syyllisten näkökulmat. Tutkielmassani osoitan, että Dora, Dora hyödyntää syyllisfiktion lajityypillisiä rakenteita ja mahdollistaa siten syyllisyyden kysymysten käsittelyn lukijan ja teoksen välillä. Olen valinnut Köngäksen teoksen tarkasteluni kohteeksi, koska siinä toteutuvat mielestäni selkeimmin syyllisfiktion lajityypin piirteet. Tarkasteluni keskeinen työkalu on Joanne Pettittin vuonna 2017 julkaistu Perpetrators in Holocaust Narratives: Encountering the Nazi Beast -teos. Holokaustin syyllisten kuvauksia on kirjallisuudessa tarkasteltu akateemisesti aiemmin muun muassa Erin McGlothlinin “Theorizing the Perpetrator in Bernhard Schlink’s The Reader and Martin Ami’s Time’s Arrow” -artikkelissa vuodelta 2009 sekä Sue Vicen ja Jenni Adamsin toimittamassa Representing Perpetrators in Holocaust Literature and Film -teoksessa vuodelta 2013. Holokaustin syyllisiä kuvaavan fiktion ympärillä käytävältä keskustelulta on kuitenkin puuttunut kriittinen yleiskatsaus ennen edellä mainittua Joanne Pettittin teosta. Tutkielmassani tarkastelen, miten Dora, Dorassa luodaan sekä teoksen rakenteen ja kerronnan että teemojen tasolla syyllisfiktion lajityypillinen jännite. Tämä jännite ohjaa lukijan samastumista teoksen syyllishahmoihin vuorottelemalla samastumista tukevien ja sitä heikentävien elementtien välillä. Lukijan samastumista syyllishahmoihin vahvistetaan Dora, Dorassa luomalla kerronnallinen taso, jolla lukija ja syyllishahmot voivat kohdata. Samaa tarkoitusta palvelee myös syyllishahmoihin liittyvien inhimillisten piirteiden korostaminen. Samanaikaisesti kerronta heikentää tätä samastumista moniäänisyyden, epäluotettavuuden ja välittyneisyyden avulla. Myös syyllishahmojen inhimilliset piirteet pyritään kyseenalaistamaan osoittamalla kiinteästi ihmiselämään liittyvien osa-alueiden – kuten perhesuhteiden, uskonnon, seksin ja kulttuurin – vääristyneisyys ja korruptoituneisuus. Tämä jännite pakottaa lukijan jatkuvasti neuvottelemaan suhdettaan syyllishahmoihin uudelleen ja kysymään vaikeita kysymyksiä omasta roolistaan historiallisten ja ajankohtaisten hirmutekojen todistajana. Syyllisfiktiona Dora, Dora siis asettaa lopulta lukijalle vaatimuksen aktiivisemmasta toimijuudesta omassa ajassaan ja ympäristössään.

Vuonna 1965 filosofi Jan Narveson julkaisi artikkelin pasifismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan todetessaan väkivallan moraalisesti vääräksi, pasifismi implikoi, että ihmisillä on oikeus olla kohtaamatta väkivaltaa. Pasifismi kieltää voimakeinojen käyttämisen väkivallan estämiseksi, mikä on ristiriidassa alkuperäisen väitteen väkivallan vääryydestä kanssa. Tutkielmassa tarkastellaan Narvesonin argumenttia suhteessa pasifistisiin teorioihin ja Narvesonin utilitaristiseen ajatteluun. Lisäksi käsitellään yleisimpiä Narvesonille esitettyjä vasta-argumentteja sekä transformatiivisen pasifismin tarjoamaa ratkaisua pasifismin ongelmiin. Tutkimuksen aineistona on alkuperäisen artikkelin lisäksi 24 myöhempinä vuosikymmeninä julkaistua kirjoitusta, joissa Narveson ja muut kirjoittajat väittelevät aiheesta. Kriitikot pitävät Narvesonin absoluuttista määritelmää pasifismille olkinukkena. Narvesonin ristiriita-argumentti perustuu auki kirjoittamattomille premisseille, joita muut eivät hyväksy. Näitä premissejä ovat esimerkiksi Narvesonin määritelmät oikeuden, voimankäytön ja vastustamisen käsitteille. Vuonna 1967 Narveson julkaisi kaksi kirjoitusta utilitarismista. Yhteys tekoutilitaristisen ajattelun ja Narvesonin pasifismia koskevien ajatusten välillä onkin ilmeinen. Artikkeleiden vertailu paljastaa, etteivät Narvesonin argumenttia kritisoineet kirjoittajat jaa hänen eettistä tausta-ajatteluaan ja sen vuoksi pasifismia koskevan eettisen debatin argumentit eivät kohtaa. Transformatiivinen pasifismi on kontingentin pasifismin alalaji, johon sisältyy pyrkimys väkivallattomuuteen, mutta se korostaa kieltojen sijaan aktiivista työtä väkivaltaa tuottavien rakenteiden ja kulttuurin muuttamiseksi. Tutkielmassa vertaillaan Jan Narvesonin ja Iain Atackin pasifismia käsitteleviä artikkeleita, joiden lähtökohtainen kritiikki pasifismia kohtaan on samanlainen. Narveson tuomitsee pasifismin ristiriitaiseksi, mutta Atack löytää ratkaisun transformatiivista pasifismia vastaavasta määritelmästä. Jan Narvesonin tekoutilitaristisen tausta-ajattelun tarkasteleminen ja hänen pasifismiartikkelinsa vertaaminen Iain Atackin artikkeliin osoittaa, etteivät Narvesonin johtopäätökset pasifismin ristiriitaisuudesta seuraa hänen rakentamastaan olkinukesta. Pikemminkin johtopäätökset perustuvat sitoutumiselle tietynlaiseen seurauseettiseen ajatteluun sekä pasifismin negatiiviseen määritelmään. Transformatiivisen pasifismin tarjoama positiivinen rauhan paradigma on aiempia kritiikkejä tehokkaampi Narvesonin ristiriita-argumenttia vastaan.

Tutkielma käsittelee toisen maailmansodan aikana (1940–1945) Suomessa julkaistujen kotimaisten kirjojen kansia ja niissä käytettyjä kuva-aiheita. Tutkielman lähtökohtana on kysymys kirjankansien ja kansien kuva-aiheiden kyvystä heijastaa ilmestymisaikansa yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Tutkimuskysymys kohdentuu kirjankansiin yhteiskunnan ja kulttuurin olosuhteiden visuaalisina representaatioina. Tutkimuksen aineisto koostuu noin sadan satunnaisotannalla valitun kotimaisen kirjan kannesta. Tarkempi kuva-analyysi kohdistuu 36 kirjan kansikuvaan, jotka on jaoteltu kirjan kansiaiheiden ja osin myös sisällön perusteella kuuteen ryhmään: lapset, nuoret, naiset, miehet, politiikka ja symbolit. Tutkimuksen painotus on kirjojen kontekstuaalisessa ja ajallisessa viitekehyksessä, eli tutkimuksen rajautumisessa nimenomaan sota-aikaan. Tutkimus on aineistolähtöinen ja loogiseen päättelyyn ja tulkintaan perustuva. Laadullinen tutkimus sopii aineiston analysoinnin menetelmäksi tutkittaessa sodan representoitumista kirjojen kansissa. Representaation käsitettä käytetään teoreettis-metodologisena työkaluna, jonka avulla pyritään tutkimaan ja tulkitsemaan, miten sota-ajan kirjojen kansissa käytetyt kuvat ja kuvastot rakentavat merkityksiä ja mistä näkökulmista. Tutkimuksessa hyödynnetään useampia kuvan tulkitsemisen metodeja, erityisesti lähilukua ja semioottista analyysimallia, joiden avulla pohditaan ja tulkitaan kuvien tuottamia merkityksiä, sekä esitetään tutkimuksen keskeiset kysymykset: mitä ja miten kuvat esittävät, ja mitä aatteita ja arvoja kuvissa esitetyt ihmiset, asiat ja symbolit edustavat? Ideologis-kriittinen lähestymistapa auttaa hahmottamaan sota-aikana vallalla olleiden, esimerkiksi isänmaallisuutta tai Suur-Suomi -aatetta henkineiden havainto- ja kuvaustapojen vaikutusta kirjojen kansiin. Sota-ajan kirjojen kansien voi havaita toimivan intertekstuaalisessa suhteessa muiden saman ajan visuaalisen kulttuurin tuotteiden kanssa; samoja merkkejä, kuva-aiheita ja tyylejä löytyy toisten kirjojen lisäksi myös mainoksista, julisteista ja lehtien kansikuvista. Useimpien kirjojen kannet kuvittavat vain kirjan tapahtumia, mutta moniin on tiivistetty vihjeitä myös vallinneista olosuhteista, jopa kokonaan kirjan sisällön ulkopuolisella tasolla. Kansikuvista löytyy runsaasti kirjan julkaisuajankohdalle ominaisia, tunnistettavia elementtejä ja piirteitä ja asenteellisia aineksia. Pitkälti propagandan ja sotasensuurin vaikutuksesta sota-ajan kirjankansista puuttuu kaikki ruma ja ikävä; kuolemaa, tuskaa tai pelkoa ei näytetty, kuoleman kuvat korvataan yleisimmin ristin kuvalla. Tutkielma valottaa myös sota-aikana vallalla ollutta varsin normatiivista ihmiskuvauksen tapaa. Tavat kuvata tytöt ja naiset kirjojen kansissa äärimmäisen yksipuolisisesti ja stereotyyppisesti ylläpitivät ja vahvistivat ajan kulttuurisia rakenteita; kotipiiri siihen kuuluvine murheineen kuului naisille, muu maailma miehille. Käsityksiä sukupuolirooleista ei kyseenalaistettu. Miesten poissaolo muiden kuin sota-aiheisten kirjojen kansista puolestaan vahvistaa käsitystä miesten poissaolosta arjessa. Sukupuolettuneisuus näkyy myös sekä kirjojen lajityypeissä että niiden kansissa; esimerkiksi tyttö-, viihde- ja sotakirjat erottuvat toisistaan kansien kuvien, värien ja typografian avulla selkeästi.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen Ranskan-lähettiläs Aaro Pakaslahden toimintaa Vichyn Ranskassa vuosina 1943‒44. Pakaslahti joutui toimimaan Suomen lähettiläänä poikkeusolosuhteissa. Yhtäältä hän työskenteli maassa, joka oli miehitetty, toisaalta hänen asemapaikkanaan toimi Vichyn hallintokaupunki, jossa toimi Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tekevä Vichyn hallitus marsalkka Philippe Pétainin johdolla. Vichyn hallituksen asema oli varsinkin vuosina 1943‒44 enää varsin muodollinen ja sillä ei ollut todellista omaa vaikutusvaltaa. Pakaslahti ja hänen diplomaattikollegansa joutuivatkin edustamaan maataan eräänlaisen nukkehallituksen luokse lähetettyinä. Samaan aikaan sodan uhka leijui Ranskan yllä liittoutuneiden valmistellessa maihinnousua maan pohjoisosissa ja Ranskan vastarintaliikkeen kiihdyttäessä taistelutoimiaan maan sisällä. Nämä seikat tekivät klassisen diplomatian hoidosta poikkeuksellisen epävarmaa, mutta samalla diplomatia mahdollisti myös selviytymisen poliittisessa myllerryksessä. Tutkielman lähdeaineistona toimii Pakaslahden myöhempinä vuosinaan laatima käsikirjoitus, jossa hän käy läpi aikaansa Vichyssä. Tämän tukena on käytetty Pakaslahden ulkoministeriölle Vichystä lähettämiä raportteja sekä kirjeenvaihtoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Lähteistä käy ilmi, millaista diplomaatin arkielämä oli Vichyssä, mutta myös, millaista tietoa Ranskan sisä- ja ulkopolitiikasta sekä sotatilanteesta Länsi-Euroopassa Pakaslahti välitti Suomen ulkoministeriölle. Vaikka raporttien melko poliittinen luonne hieman erottaa niitä Pakaslahden omista arjen muistelmista, kaiken kaikkiaan lähteet tukevat toisiaan ja auttavat hahmottamaan, miten politiikka heijastui myös arkielämään Vichyn Ranskassa. Toisaalta tutkimuksessa otetaan myös esille lähdeaineiston eroja ja tehdään siitä tulkintaa. Lähteiden perusteella tavoitteena on saada kokonaiskäsitys siitä, millaista Aaro Pakaslahden oli toimia diplomaattina Vichyssä ja miten Vichyn Ranskan poliittinen tilanne sekä maailmansota heijastuivat hänen työhönsä. Tutkimuksen kysymyksenasettelulla perehdytään siihen, mitä lähteet pitävät sisällään ja mistä sisältö mahdollisesti kertoo. Tutkimuksen lähdeaineistosta käy ilmi, että diplomatialla oli hyvin joustava luonne Vichyssä. Aaro Pakaslahden esimerkistä voi päätellä, että yhtäältä diplomaatit toimivat kuin aina ennenkin pitämällä yhteyksiä kollegoihinsa ja asemapaikkansa virkamiehiin sekä osallistuen Vichyn diplomaattiseen seurapiirielämään. Toisaalta diplomaattien liikkumiseen kohdistui rajoituksia silloin kun yleinen turvallisuustilanne oli uhattu, ja Pakaslahti sai kokea, ettei diplomaattinen koskemattomuuskaan estänyt diplomaatteja joutumasta arvaamattomiin tilanteisiin. Sota-ajan diplomatia oli siis yhtäältä jatkumoa vanhoista perinteistä, joista kiinnipitämällä pyrittiin selviytymään epävarmoissa olosuhteissa, toisaalta diplomaatit joutuivat usein toimimaan oman vaistonsa varassa. Pakaslahdella oli terävä tilannetaju, joka osaltaan auttoi häntä selviytymään silloinkin, kun tietoja tilanteen kehityksestä oli vaikeaa saada.