Browsing by Subject "suomalaisuus"

Tutkimuksessa tarkastellaan lehtikirjoittelua, joka käsittelee suuren suomalaisen musiikkikonsernin, Musiikki-Fazerin, myyntiä yhdysvaltalaiselle Time-Warnerille lokakuussa 1993. Myyntiä koskevasta lehtikirjoittelusta eritellään siinä esiintyviä suomalaisuuteen, kansalliseen identiteettiin ja musiikin omistamiseen liittyviä representaatioita. Analyysissa tarkastellaan niitä puhetapoja tai diskursseja, joita lehtikirjoittelussa käytetään esimerkiksi musiikin suomalaisuudesta, kansallisesta identiteetistä tai toiseudesta. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan musiikin ja yrityksen omistamisen välisen problematiikan representaatioita lehtikirjoittelussa. Tutkimuksessa pyritään mahdollisimman kattavasti esittämään sekä se, kuinka suomalaisuutta, musiikkia ja näiden kahden yhteyttä rakennetaan, toistetaan ja vahvistetaan analysoiduissa teksteissä että se, kuinka musiikin ja Fazerin omistamiseen liittyvä problematiikka näyttäytyy kauppaa koskevassa lehtikirjoittelussa. Tutkimuksen aineisto koostuu Musiikki-Fazerin myyntiä koskevista lehtiartikkeleista, jotka on kerätty vuosien 1993 ja 1994 sanoma- ja aikakauslehdistä sekä musiikki- ja kirjastoalan ammattijulkaisuista. Tutkimuksessa hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia yhdistettynä kansallista identiteettiä ja omistamista koskevaan monipuoliseen teoriapohjaan. Diskurssianalyysia sovelletaan tiukan systemaattisen metodin sijaan ennemminkin rajaavana kehyksenä: lähestymistavan avulla pyritään tunnistamaan aineistosta nousevia tai nousematta jääviä puhetapoja ja aiheita sekä pohtimaan niiden taustalla vaikuttavia sosiaalisia ja kulttuurisia tekijöitä. Lehtikirjoittelun valossa Musiikki-Fazer näyttäytyy laajasti osana suomalaista identiteettiä: suomalaisuutta ja ajatusta kansallisesta identiteetistä rakennetaan tutkimusaineistossa perinteisiksi miellettyjen attribuuttien keinoin. Fazer nähdään yhtäältä suurena ja tärkeänä suomalaisena identiteettisymbolina, mutta toisaalta pienenä maailman markkinoiden mittakaavassa. Jaottelut sekä pienen ja suuren kansakunnan että ”meidän” ja ”muiden” välillä esiintyvät aineistossa toistuvasti. Lisäksi aineistosta on eriteltävissä omaisuuden ja omistamisen teema: Fazer ja sen kustannuskatalogi näyttäytyvät lehtikirjoittelun valossa kansallisena omaisuutena. Myös yrityksen omistamisen ja tekijänoikeuksien omistamisen välinen problematiikka toistuu aineistossa, mikä ilmenee muun muassa puheina taiteen itseisarvosta ja sen muuttumisesta kauppatavaraksi.

Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten kuluttajat ilmaisevat identiteettiään elintarvikevalinnoillaan. Lisäksi tarkastellaan, miten suomalaisuuden identiteettiä ilmaistaan elintarvikevallinoilla sekä miten alkuperä vaikuttaa ostopäätökseen ja mielikuvaan tuotteesta. Tavoitteena on saada yksityiskohtaisempaa tietoa kuluttajien suhtautumista elintarvikkeiden valintaan liittyviin tekijöihin, suomalaisuuden ja elintarvikkeen alkuperämaan vaikutusta elintarvikevalintoihin sekä sitä, mitä kuluttajat kertovat itsestään elintarvikevalinnoillaan. Tutkielman lähestymistapa on laadullinen tutkimus ja tutkimusmenetelmänä käytetään teemahaastattelua. Teoriaosuudessa tarkastellaan sosiaalisen identiteetin rakentamista kulutuksella sekä elintarvikkeiden valintaan vaikuttavia tekijöitä. Tutkielmassa haastatellaan yhtätoista 27–86 –vuotiasta kuluttajaa, jotka kaikki asuvat Uudellamaalla. Haastattelujen apuna käytetään ostoslistatehtävää, jonka avulla selvitetään elintarvikkeista syntyviä mielikuvia. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu sosiaalisen identiteetin pohjalle, jota täydennetään suomalaisuuden identiteetillä. Tutkielman perusteella kuluttajat käyttävät elintarvikevalintoja identiteettinsä ilmaisemisen keinona. Luonnollisesti joillakin kuluttajilla sen merkitys on suurempi kuin toisilla. Naiset kiinnittävät miehiä enemmän huomiota siihen, mitä elintarvikevalinnat kertovat heistä muille. Tämä korostuu varsinkin epäterveellisiksi miellettyjen elintarvikkeiden, valmisruokien ja alkoholin kohdalla. Tutkielman perusteella suomalaisia ruokaperinteitä vaalitaan ja suomalaisia elintarvikkeita arvostetaan ja suositaan muun muassa niiden turvallisuuden ja kansantalouteen kohdistuvien vaikutusten takia.

Tutkimukseni lähtökohtana on ollut selvittää, mitä Kalevala merkitsee ihmisille tänä päivänä sekä miten sen nähdään kuuluvan suomalaisuuteen. Lisäksi tavoitteenani on ollut ymmärtää suomalaiseksi kokemista, mistä se koostuu ja miten suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä sekä myös kulttuuriperintöä määritellään. Työni on kvalitatiivinen ja empiirinen haastattelututkimus ja tulkinnat pohjautuvat itse keräämääni haastatteluaineistoon. Työni teoreettisen pohjan luo kansallisesta identiteetistä ja suomalaisuudesta sekä kansanrunouden ja Kalevalan kansallistamisesta tehty tutkimus. Folkloristisella tutkimuksella Kalevasta on pitkät perinteet ja siinä oman työni kannalta keskeisiksi ovat muodostuneet tutkimukset Kalevalasta osana suomalaisen kansakunnan ja kansallisen identiteetin luomista. Kansallinen identiteetti on kontekstisidonnainen, olosuhteissa määrittyvä sosiaalinen konstruktio, jota tuotetaan puheena ja kertomuksina ja se on aina jollain tapaa kuviteltu, rakennettu ja tuotettu. Kansallisen identiteetin tuottamisen rakennusaineina ovat toimineet yhteisen historian, menneisyyden ja juurien luominen, yhteiset kokemukset, kansallisen omalaatuisuuden korostaminen sekä jatkuvuuden luominen näiden välille. Kansallisesti ja kulttuurisesti hyväksyttyjen rakennusaineiden avulla saadaan aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisön jäsenten välille. Kansallisen identiteetin omaksuminen edellyttää siten tiettyjen kulttuuristen traditioiden käyttöönottoa. Kalevalaa voidaan tulkita niin ideologisena myyttinä kansallisvaltion Suomen kuin kansallisen korkeakulttuurimme synnystä. Kansalliseepoksemme arvo on usein symbolinen eikä omakohtaisesta lukukokemuksesta kumpuava. Kalevalan suomalaistavan tulkinnan avulla on eepoksesta luettavissa suomalaisten alkuperästä ja historiasta ja suomalaisille tärkeistä arvoista. Kansanrunous on toiminut välineenä rekonstruoida Suomen suomenkielisen väestön historiaa ja esihistoriaa ja näin sille on annettu kansallisen muinaisuuden arvo. Aineistoni perusteella kansallisuus ja kansallinen identiteetti ovat osa itsemäärittelyä, kanssaihmisten määrittelyä, kansallisen yhteisön määrittelyä kuin myös ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin ja koko elinpiirin määrittelyä. Keskusteluissa kulttuuriperintö määrittyy tarinoina, joissa on viisauksia ja opetuksia ja ne kulkevat sellaisten ihmisten välillä, joilla on tarpeeksi yhteistä keskenään. Kulttuuriperintö on myös tärkeä osa identiteettiä; se kertoo omista juurista ja sisältää sukupolvilta toisille siirtynyttä tärkeää tietoa, joita omaan arvomaailmaansa peilaamalla, voi rakentaa itselleen identiteettiä. Tutkimukseni mukaan Kalevalaa pidetään kertomuksena suomalaisuudesta ja se on kansallinen myytti. Kalevalaa pidetään suomalaisena kansanperinteenä, joka koostuu tarinoista ja runoista ja joita on kerrottu ja laulettu sukupolvelta toiselle. Kalevala kuvastavaa myös suomalaisuutta; sillä selitään suomalaisten omaperäisyyttä sekä siihen verrataan halutessa korostaa tiettyjä suomalaisia piirteitä. Kalevalasta halutaan siten yhä ammentaa suomalaisuuden symboleja.

Tutkimukseni aiheena on se, miten suomalaiset esittävät ja tulkitsevat japanilaista kulttuuria Roihuvuoren Hanami-juhlassa. Miten toiseutta tulkitaan ja miten suomalaisuus näkyy esityksissä? Tutkimukseni lähtökohtana on Seija Jalaginin ajatus siitä, että toiseus on tulkittava, jotta sitä voi hallita, tai ainakin sijoitettava se jotenkin omaan maailmaan. Käsittelen aihettani esitystutkimuksen kautta. Käyn tutkimuksessani läpi esityksen syntyä ja avaan sitä kautta myös toiseuden kohtaamista. Esityksen synnyn voi jakaa neljään eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa suomalainen on ensin katsoja eli hän näkee japanilaisen kulttuurin esitystä, jonka jälkeen hän kiinnostuu aiheesta, alkaa tutkia kyseistä kulttuuria ja etsimään siitä tietoa. Tämän jälkeen hän siirtyy analyysi vaiheeseen, jossa kulttuurista omaksutaan ne piirteet, jotka hän kokee merkittäviksi ja tärkeiksi. Viimeisessä vaiheessa hänestä itsestään tulee esiintyjä. Näiden vaiheiden kautta tarkastelen sitä, miten suomalaiset esittävät ja tulkitsevat japanilaista kulttuuria Aina vuodesta 2008 lähtien Helsingin Roihuvuoren kirsikkapuistossa on myös vietetty japanilaista Hanami-juhlaa eli kirsikankukkien katselu-juhlaa. Tapahtumasta on tullut toiminnallinen kokoperheen piknik-juhla, johon kuuluu niin lauluesityksiä, butotanssia, kendo-näytöksiä, kuin myös teetaidetta ja pukukilpailuja. Japanilaisen kulttuurin esittäjistä suurin osa on kuitenkin suomalaisia. Myös Hanami-juhla on suurimmaksi osaksi suomalaisten toteuttama ja järjestämä tapahtuma, jossa kävijämäärät nousevat joka vuosi. Tutkielmani perustuu 11 haastatteluun, Hanami-juhlassa kuvattuun videoon sekä kenttätyöpäiväkirjaan. Haastatteluissa on mukana niin Hanami-juhlan esiintyjiä, kuin myös yksi juhlan järjestäjistä. Esiintyjistä haastatteluun osallistui niin teetaiteen harjoittajia, butotanssijoita, kuin myös kendon harrastaja, parapara-tanssija, sekä lolita-tyylin harrastaja. Kaikki haastateltavat ovat suomalaisia. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa pyrin ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä. Haastattelut ovat puolistrukturoituja. Haastattelut tuovat hyvin esiin sen, mitä suomalaiset ajattelevat japanilaisesta kulttuurista ja miten he ovat omaksuneet sen. Suomalaiset arvostavat paljon japanilaista kulttuuria ja kokevat sen rikastuttavan heidän elämäänsä. Heidän esityksessään on aina mukana suomalaisuutta ja sitä halutaan myös tietoisesti korostaa sellaisten elementtien kautta, jotka eivät riko esityksen tärkeintä ydintä. Suomalaiset kunnioittavat japanilaista kulttuuria ja siksi esityksessä halutaan säilyttää tietyt alkuperäiset elementit. Myös esitykseen sisältyvät vahvat säännöt vaikuttavat siihen, miten paljon suomalaisuutta voidaan tuoda esitykseen mukaan. Vieraan kulttuurin avulla on myös mahdollista vahvistaa omia juuriaan ja pohtia mitä on suomalaisuus. Omaa identiteettiä on aina helpompi tarkastella vieraan eli toiseuden kautta.

Tutkielmassa tarkastellaan koulutusta ja koulutuksen tasa-arvoa eduskuntapuheessa. Tarkoituksena on tutkia puhetta koulusta ja koulutuksen tasa-arvosta poliittisessa puheessa. Olennaista tutkielmassa ei siis ole poliittisten argumenttien vertailu. Tutkimuskysymys on: Miten koulutuksen tasa-arvoa perustellaan politiikassa? Tutkielmassa tarkastellaan siis käytännössä, millaisia diskursseja puheenvuoroissa nousee koulutuksesta ja koulutuksen tasa-arvosta. Tutkielmassa yhdistyy niin politiikan kuin kasvatuksen ja koulutuksen tutkimuksen kentät. Ennen kaikkea tutkielmassa keskitytään kuitenkin kasvatuksen ja koulutuksen sosiologiaan ja tutkimaan sitä, mitä ja miten koulusta ja koulutuksen tasa-arvosta puhutaan. Tutkimusaineistona on eduskunnan täysistunnon pöytäkirja vuodelta 2018, jossa vastataan opposition esittämään välikysymykseen koulutuksen tasa-arvosta. Pöytäkirja on yhteensä 73 sivua pitkä ja sisältää lyhyempiä sekä pidempiä puheenvuoroja eri puolueiden edustajien esittäminä. Tutkimusmenetelmänä toimii diskurssianalyysi, jota käyttäen aineisto on analysoitu. Analyysin yksikkö on puheenvuoro. Aineistosta nousee neljä erilaista diskurssia, jotka analyysi tuotti. Yksi keskeisimmistä diskursseista aineistossa on koulutuksen tasa-arvon perusteleminen taloudella, kilpailukyvyllä ja työllisyydellä. Puheenvuoroissa nousee esiin vahvasti, että hyvästä ja tasa-arvoisesta koulusta tulee pitää kiinni siksi, että se takaa Suomen kilpailukyvyn. Toisaalta tässä diskurssissa esiin nousee myös taloudelliset resurssit ja erityisesti resurssien niukkuus. Tämä diskurssi kuuluu analyysin tuottamien keskeisimpien diskurssien joukkoon. Toisena diskurssina aineistosta nousee tietynlainen puhe nuorista ja nuoruudesta elämänvaiheena yhteiskunnassa. Aineistossa nuorista tavataan puhua pitkälti ongelmien kautta ja katsotaan, että nuorista tulee huolehtia koko yhteiskunnan tasolta, etteivät he syrjäydy. Kolmantena diskurssina aineistosta nousee koulutus osana suomalaista historiaa ja perintöä. Aineistossa nähdään suomalaisen tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän tuottavan suomalaisille erityistä osaamista itsessään ja tekevän Suomesta Suomen ja nostaneen Suomen aikoinaan myös köyhyydestä. Koulusta luodaan aineistossa kuvaa keskeisenä osana kansakunnan identiteettiä. Neljäntenä olennaisena diskurssina aineistosta nousee mahdollisuuksien tasa-arvon diskurssi. Aineistossa puhutaan mahdollisuuksien tasa-arvosta hyvin retorisella ja abstraktilla tasolla. Samanaikaisesti esille tuodaan kuitenkin myös aluepolitiikka ja tässä hetkessä tarjoutuvia keinoja. Puheenvuoroissa esiintyy kauttaaltaan mahdollisuuksien tasa-arvo. Esimerkiksi puheenvuoroissa ei juuri lainkaan tuoda esiin ajatusta, että koulun pitäisi tuottaa ja taata tasa-arvo. Kiinnostavaa on, kuinka kaikki edustajat puolueesta riippumatta korostavan koulutuksen ja koulutuksen tasa-arvon tärkeyttä. Yksikään puheenvuoro ei asetu poikkiteloin ja väittäisi, että koulutukseen ja koulutuksen tasa-arvoon panostaminen ei olisi tärkeää.

Maisterintutkielma käsittelee Jäämeren suomalaisuutta vuosina 1855–1889 suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen perspektiivistä. Suomalaisuuden tilaa ja tuottamista tutkitaan julkisuuden kautta keskittyen nationalistisen narratiivin tarkasteluun vertaillen eri ideologisten ryhmittymien, kuten fennomaanien, svekomaanien ja liberaalien julkaisuja ja kannanottoja niin sanotusta ’Jäämerikysymyksestä’. Suuriruhtinaskunnan julkisuuden tarkastelun avulla tutkimus avaa sitä, miksi ja miten rakentuivat Jäämeren rannikoiden suomalaisuusnäkemykset. Kuvaan tutkimuksessa sitä muutosta, joka tapahtui Jäämeren osalta ideologisesti sekä hallinnollisesti aktiivisten vuosikymmenien selvitysten ja keskustelujen kautta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu Helsingissä julkaistuista lehdistä, joista on valittu jokaiselle aatesuuntaukselle keskeisimmät edustajat. Lehdistö on siis tutkimuksen pääasiallinen aineisto. Painopiste on fennomaanien rakentamassa Jäämeren kuvassa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle on nationalismin teoria sekä julkisuusteoria. 1800-luvulla suomalaisen kansallisen ja autonomisen yhteiskunnan sekä valtion rakentamisessa rajojen uudelleentarkastelu muodostui olennaiseksi tekijäksi. Suomen Lapista puuttunut hallinnollinen kontrolli siivitti Jäämeren tilanteen kartoittamista. Suomenkielinen väestö asutti osaltaan Jäämeren rannikoita, ja Jäämeri oli myös merkittävä kohde muuttoliikkeelle. Tämä väestön valu haluttiin saada tyrehdytettyä. Nämä seikat synnyttivät tarpeen saattaa Jäämeren seutu Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Konkreettisesti tämä tavoite ilmeni tarkoituksellisena suomalaiskansallisen Jäämeren myytin rakentamisena ja mietintöinä mahdollisen maakaistaleen saamisesta joko Norjan Ruijasta tai Venäjän Kuolasta.

Populistisen radikaalin oikeiston vastakkainasetteluja luova diskurssi on vakiintunut osa suomalaista julkista keskustelua. Poliittisessa kentässä radikaali oikeisto on kallistunut yhä tiukkarajaisempiin etnisyyteen perustuviin jakoihin ”meidän” ja ”muiden” välillä. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella radikaalioikeistolaisessa diskurssissa rakentuvaa suomalaisuutta ja siihen liittyviä erontekoja ja normatiivista järjestystä. Pyrin tuomaan esille, millaisia rajoja ja toiseuksia suomalaisuuden määritelmillä tuotetaan. Lisäksi tavoitteenani on tarkastella, millainen rooli affekteilla on suomalaisuuden ja sosiaalisen järjestyksen tuottamisessa. Tutkielman teoreettisina lähtökohtina toimivat dekoloniaali teoria, kriittinen kansallisuuden, etnisyyden ja rodullistamisen tutkimus sekä affektiteoria. Tutkielma asettuu myös osaksi populistisen radikaalin oikeiston tutkimuskenttää. Tutkielman aineisto on kerätty Hommaforum-verkkokeskustelupalstalta, joka on profiloitunut maahanmuuttovastaisen ja radikaalioikeistolaisen keskustelun alustaksi. Valikoin aineistoksi yhden keskustelulangan, joka koostuu kaiken kaikkiaan 1636 viestistä. Analysoin aineistoa kategoria-analyysin keinoin. Kategoria-analyysi on etnometodologiseen tutkimusperinteeseen nojaava lähestymistapa, jonka avulla voidaan jäsentää, kuinka ihmiset tuottavat ympäröivää todellisuutta kulttuurisidonnaisten kategorioiden avulla. Radikaalioikeistolaisen keskustelun kategorioilla tuotetaan samanlaisuuteen, erityisyyteen ja ulossulkemiseen perustuvaa suomalaisuutta, johon liittyy odotus kielellisestä, kulttuurisesta ja rodullisesta homogeenisyydestä. Siinä missä suomalaisuutta tuotetaan samanlaisuutena, suomalaisuuden ulkopuolelle rajattujen kategorioiden nimeäminen tuottaa puolestaan poikkeavuutta. Rodullistavilla rajanvedoilla tuotetaan koloniaalia valtarakennetta ja länsimaisen valkoisuuden normatiivista asemaa. Affektit liittyvät osaksi kategorioiden kulttuurisia merkityssisältöjä ja tuottavat suomalaisuuteen liittyviä normatiivisia odotuksia muun muassa yhteenkuuluvuudesta, ulossulkevasta solidaarisuudesta ja rakkaudesta. Tunnekylmyys on affektiivinen keino ylentää sekä keskustelijoiden että heidän välittämiensä viestien arvoa. Tulkitsen radikaalioikeistolaisen keskustelun kategorisointia neuvotteluna symbolisista rajoista ja normatiivisen järjestyksen tuottamisena. Erontekojen avulla tunnistetaan ja jäsennellään erilaisuutta, mutta analyysissani korostuu ennen kaikkea erilaisuuden hallinta. Radikaalioikeistolainen keskustelu performoi affektiivisesti normatiivista kansallista järjestystä, joka perustuu rodullistaville eronteoille. Suomalaisuus kategoriana ja kuviteltuna yhteisönä rakentuu etnonationalistiselle ymmärrykselle ja essentialisoiville kategorisoinneille.

Tämän tutkielman aiheena on suomalaisuutta määrittelevä verkkokeskustelu. Tarkastelen tutkielmassa niitä tapoja, joilla maahanmuuttovastaisesti profiloituvan hommaforumin keskustelijat rajaavat suomalaisuutta aiheeseen liittyvässä keskustelulangassa. Pohdin myös, että voidaanko näiden määritelmien yhteydessä suomalaisuutta lähestyä pyhänä ja uskonnonkaltaisena ilmiönä. Tutkielman lähtöoletuksena on, että suomalaisuus on enemmän tai vähemmän sosiaalisesti rakentuva asia, jonka merkitys muodostuu eri puhujakonteksteissa eri tavoilla. Nojaudun teoreettisesti myös nationalismitutkimukseen sekä Veikko Anttosen teoriaan pyhästä erityisesti sosiaalisena ja territoriaalisena rajana. Teorian keskeisenä ajatuksena on, ettei pyhä ole niinkään mikään tietty kohde, vaan suhde, joka sekä erottaa arvokkaana pidettyä sisäpiiriä ulkopiiristä että määrittelee rajanylityssääntöjä. Tutkimusaineistona käytän hommaforumin keskustelulankaa ”Miten määritellä ´suomalainen´” aikaväliltä 2011-2018. Keskustelussa on näiden vuosien aikana yhteensä 1430 kommenttia, joista rajasin lopulta 267 kommenttia tarkempaa analyysiä varten. Tutkimusmenetelmänä käytän diskurssianalyysiä muodostamalla kolme päädiskurssia ─ inklusiivisen, eksklusiivisen ja neuvottelevan diskurssin suomalaisuudesta ─ joiden viitekehyksessä tarkastelen kahdeksaa erittelemääni pääteemaa. Pääteemat ovat etnisyys, kokemus, kulttuuri, kieli, uskonto, kansalaisuus, intuitio ja valkoisuus. Näiden lisäksi mukana on harkinnanvarainen muu-osio. Tutkimus osoittaa, että 36 % kommenteista käsittävän eksklusiivisen diskurssin yhteydessä etnisyys on niin keskeinen määritelmällinen vaatimus, että rajaliike ulkoryhmästä sisäryhmään katsotaan mahdottomaksi, mutta sisäryhmästä ulkoryhmään kohdistuva liike mahdollistetaan. Eri sävyisiin neuvottelevan diskurssin määritelmiin lukeutuu 48 % tarkasteltavista kommenteista ja inklusiiviseen diskurssiin 16 % kommenteista. Näiden yhteydessä rajanylitysliike tapahtuu pääasiassa ulkoryhmästä sisäryhmää kohti eri asteisin ehdoin, jotka jälkimmäisen yhteydessä liittyvät kansalaisuuteen ja henkilökohtaiseen kokemukseen. Neuvottelevassa diskurssissa suomalaisuus itsessään saa merkittävämpää lisäarvoa, mutta toisinaan tiukatkin ehdot ovat kuitenkin saavutettavissa ilman ryhmien kategorista erottelua, vaikka yksilötasolla ihmisiä voidaankin rajata ulkopuolelle. Pyhän ja uskonnonkaltaisuuden aspekti suomalaisuuden yhteydessä osoittautuu perustelluksi erityisesti eksklusiivisen ja neuvottelevan diskurssin kohdalla. Pyhän voidaan katsoa syventävän samankaltaisia nationalistisia kansakunnan rajausmekanismeja sisältämällä rajanylityksiin liittyviä sääntöjä ja mahdollistamalla neuvottelevamman lähestymistavan rajanvedon tematiikkaan.

Tutkimuksessa selvitetään, miten kansainvälinen adoptioperhe käsitetään perheenä ja kuinka kansainvälisesti adoptoidun lapsen erilainen tausta jäsentyy aikakauslehtien lehtikirjoituksissa. Tutkimuksen lähtökohtana on kaksi piirrettä, jotka erottavat kansainvälisen adoptioperheen niin sanotusta tavallisesta perheestä: adoptio perustuu ei-geneettiseen sukulaisuuteen ja kansainvälinen adoptiolapsi on usein selvästi erinäköinen kuin adoptiovanhempansa. Tutkimuksessa kysytään, miten yleisölle representoidaan perheen tekeminen, kun perhe syntyy normin vastaisesti kansainvälisen adoption kautta, millä edellytyksellä kansainvälisesti adoptoitu lapsi pääsee suomalaisen perheen jäseneksi, miten adoptiolapsen erilaisuutta käsitellään julkisuudessa ja haastaako kansainvälinen adoptioperhe niin sanotun perinteisen perheen, kun se ei synny biologiselta pohjalta. Tutkimuksen aineisto koostuu 70 kansainvälistä adoptioperhettä käsittelevästä aikakauslehtiartikkelista kahden vuosikymmenen ajalta, vuosilta 1990–2009. Tutkimuksessa tarkastellaan väljän teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla, miten aineistossa määritellään perhettä, suomalaisuutta ja niiden rajoja sekä minkälaisia merkityksiä määrittelyihin sisältyy. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa on ydinperheideologia ja ideaaliperheen normit sekä suomalaisen yhteiskunnan asennoituminen erilaisuuteen ja käsitykset siitä, miten adoptiolapsen erilaisuuteen on eri aikoina suhtauduttu. Analysoimalla mediapuhetta on päästy käsiksi siihen, mikä on hyvä perhe ja kuka voi olla suomalainen. Tutkimus vahvistaa, että perheen ja lapsen merkitys on kulttuurissamme suuri. Tutkimus osoittaa, että adoptioperhe haastaa julkisuudessa perinteisen perheen sisällyttämällä perheen sisälle toisen ja olemalla avoin adoptiolapsen menneisyydelle. Julkisuuden adoptioperhe ei uhkaa ydinperheideologiaan liittyviä ideaaliperheen normeja. Tutkimuksessa päädytään tulokseen, että koska perhe syntyy normin vastaisesti, se täytyy julkisuudessa representoida parempana kuin perinteinen perhe, mikä myös ylläpitää ja vahvistaa ideaaliperheen normeja. Aikakauslehtien adoptioperhe korostaa länsimaista poissulkevaa, vain yhdet vanhemmat -perhekäsitystä ja vaikenee lähes kokonaan lapsen syntymäperheestä. Länsimainen perhe näyttäytyy ensisijaisena perheenä adoptiolapselle. Tutkimuksen valossa näkyy, että suomalaiseksi ei pääse automaattisesti. Tutkimus osoittaa kaksi tapaa suhtautua erilaisuuteen. Kansainvälisesti adoptoidun lapsen erilaisuus tulee käsitellyksi ensinnäkin pintana, lapsi kasvatetaan valkoiseksi ja pyritään sulauttamaan suomalaiseksi. Toinen suhtautumistapa lapsen erilaisuuteen on korostaa lapsen kulttuuria ja sen mukanaan tuomaa kosmopoliittisuutta eksoottisena lisänä. Tutkimus näyttää, että nämä kulttuurimme kaksi nykyistä tapaa suhtautua erilaisuuteen sisältävät joitain ongelmia. Ne voivat esimerkiksi häivyttää mahdollisen rasismin, koska sitä ei käsitteellistetä. Adoptiolapset ovat kuitenkin kohdanneet eriasteista leimaamista ja rasismia Suomessa: ihonväri on ollut ratkaiseva erontekojen väline. Adoptoidut joutuvat neuvottelemaan suomalaisuudesta, mutta he myös vastustavat leimaamista ja ovat aktiivisia toimijoita.