Browsing by Subject "surutyö"

Tämä pro gradu -tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus, joka perustuu kahdeksaan (8) haastatteluun. Haastattelut on nauhoitettu ja äänitysmateriaali on litteroitu sekä analysoitu. Analysoimisessa on käytetty sisällönanalyysiä. Tämän tutkimuksen toimijoina ovat omaiset – miespuoliset – jotka ovat osallistuneet sekä arkun kantamiseen että haudan täyttämiseen lapioimalla arkun hautaamisen yhteydessä. Tutkimuksessani on kyse erään hautausrituaalin tutkimisesta – arkkuhaudan täyttö lapioimalla. Tarkemmin siitä mitä merkityksiä omaiset antavat tälle tapahtumalle. Alku hypoteesini oli, että yksi vahvimmista merkityksistä olisi paikkakunta sidonnaisuus sekä se, että kyseessä on vain tapa, josta ei osata luopua. Pro gradu -tutkielmani mukaan ei kuitenkaan välttämättä ole kyse tiettyjen paikkakuntien toiminta tavasta, vaan pikemminkin tapa peittää hauta lapioimalla omaisten voimin liittyisi sukuihin ja vielä tarkemmin jopa yksilöihin sukujen sisällä. Eli ikään kuin jollain suvuilla on ollut tapana toimia näin, mutta koko suku ei niin enää toimi vaan tietyt henkilöt kannattelevat tätä tapaa ja vievät sen mukanaan sinne missä asuvat. Haastattelin neljä (4) henkilöä Lapissa ja neljä (4) pääkaupunkiseudulla. Pääkaupunkilaiset ovat myös alun perin kotoisin Lapista. Toinen erittäin merkittävä syy osallistua haudan täyttöön lapioimalla oli viimeinen hyvästijättö tai palvelus. Kolmas syy on asian konkretisoituminen – kuolema konkretisoituu. Asia ei jää kesken eikä sitä voi enää perua. Kunniatehtävästä oli myös kyse joidenkin haastateltavien kohdalla sillä he kokivat, että tehtävään osallistuminen on pääsemistä osalliseksi tätä tehtävää. Velvollisuus nousi esille mitä läheisemmästä vainajasta oli kyse, varsinkin jos vainajana olivat omat vanhemmat ja lapset. Myös surutyön merkitys on mainittava, kun annetaan merkityksiä arkkuhaudan täytölle lapioimalla omaisten voimin. Surutyön merkitys on suuri. Tämä tapa on joillekin omaisista erittäin merkittävä. Ja niin kuin useampi haasteltava kertoi, että heidän mielestään tämä tapa pitäisi olla aina mahdollinen, mikäli omaiset sitä haluavat. Se on pieni asia seurakunnalle, mutta saattaa olla todella merkittävä asia omaisille. Jokainen hautaus tulisikin hoitaa aina tapauskohtaisesti sekä kuunnellen ja kunnioittaen vainajan ja hänen läheistensä toiveita. Kuolema on kuitenkin jokaisen elämän konkreettinen loppu, josta seuraa ainutkertainen asia – vainajan hautaaminen, viimeinen matka. Ja tällä matkalla omaiset ja heidän toiveensa ovat merkittävässä roolissa.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, miten papit ovat kokeneet omaisten kohtaamisen. Lisäksi tutkittiin kokevatko he koulutuksensa riittävänä omaisten kohtaamiseen, mitkä ovat erityisen haastavia tilanteita omaisten kohtaamisessa ja mitä tunteita näihin kohtaamistilanteisiin liittyy. Tutkimuksella kartoitettiin myös pappien näistä tilanteista saamaa palautetta sekä lisäkoulutuksen tarvetta. Tutkielman tavoitteena on sanoittaa papin työhön liittyviä kohtaamistilanteiden haasteita, jotta papeille voitaisiin tarjota tarvittavaa lisäkoulutusta ja vahvistaa pappien työssä jaksamista. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella. Vastaajina oli 21 pappina, kappalaisena tai kirkkoherrana toimivaa henkilöä neljästä eri seurakunnasta. Valinta otokseen tehtiin aineiston saavutettavuuden vuoksi eri puolilta Suomea sekä erilaiset toimintaympäristöt huomioiden. Tutkimustuloksista löytyi kaksi pappeja erityisesti haastavaa teemaa. Omaisten kohtaamisessa nämä olivat: kohtaaminen riitelevien omaisten ja läheisensä traagisesti menettäneiden kanssa. Papit kokivat osaamisensa kehittämiseksi vertaistuen eri muodoissaan hyödyllisemmäksi kuin lisäkoulutuksen. Omaisten kohtaamisessa pappien tunnistamien tunteiden kirjo, niin itsessään kuin omaisissa, oli pääsääntöisesti runsas. Vaikeiden tunteiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta näyttäisi olevan hyötyä papin työssä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että pappeja koulutettaessa ja perehdytettäessä olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota omaisten ja surevien ihmisten kohtaamiseen. Pappien parissa tulisi kehittää vertaistuen malleja. Tutkimukseni tulokset osoittavat myös, että esimiesten tulisi ohjata pappeja systemaattiseen yhteydenpitoon omaisten kanssa myös hautauksen jälkeen. Osa papeista koki ratkaisuna tähän sururyhmän pitämisen. Seurakunnissa tulisi kuitenkin ratkaista paremmin se, millainen malli pappien työssä jatkossa kohtaisi kaikki omaiset.

Tutkielmani selvittää Gunnar Ekelöfin (1907−1968) runoelman En Mölna-elegi: metamorfoser (1960) elegistä luonnetta. Avointa ja monitulkintaista runoelmaa ei ole sen otsikosta huolimatta aiemmin tutkittu elegiana. Elegian määritelmä ja sisältö ovat vaihdelleet eri aikakausina, mutta yleensä elegia käsitetään melankoliseksi runoksi, jossa on kaipuun teema ja idyllistä kuvastoa. Elegioissa käsitellään menetystä ja tehdään surutyötä. Lähestyn Ekelöfin runoelman elegistä luonnetta kolmesta historiallisesta näkökulmasta: suhteessa antiikin, klassiseen ja moderniin elegiaan (luvut 2, 3 ja 4). Modernismin yhteydessä tarkastelen runoteosta myös suhteessa modernin runon ihanteisiin. Lähestymistapaani kuuluu monitaiteisuuden huomiointi sekä Mölnassa että elegialajissa. Mölna-runoelma haastaa elegian melko hajanaista teoriaperinnettä. Tarkastelemalla Mölnaa elegiana avautuu uusia näkökulmia paitsi Ekelöfin runoteokseen myös elegian teoriaan ja käsitteisiin. Runoelma ei ole antiikin elegia, klassinen elegia eikä ilmestymisajankohdastaan huolimatta modernikaan elegia, mutta siinä on sen elegistä luonnetta valottavia yhtymäkohtia niihin kaikkiin. Toisaalta Mölnan elegisyyttä selvittämällä hahmottuvat ja tarkentuvat kunkin kolmen elegian aikakauden piirteet. Monisävyinen ja muotoaan alati muuttava runoelma kyseenalaistaa sekä elegisen kaunista kuvastoa ja tunnelmaa että perinteistä käsitystä onnistuneesta surutyöstä, jossa surusta on päästävä irti. Mölnassa suru saa jatkua ja ilmenee monin tuntemuksin, kuten kokemuksina tutun outoudesta tai vieraudesta.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tarkastelen nykysuomalaisten kuolemaan liittyvää ritualisointia muuttuvassa suomalaisessa kuolemankulttuurissa. Kuolemankulttuurimme on muuttunut myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen. Agraariyhteiskunnassa kuolemaa käsiteltiin yhteisöllisten rituaalien avulla. Yhteiskuntamme modernisaatio, yksityistyminen ja sekularisaatio heijastuu ihmisten tapaan käsitellä kuolemaa. Elämme yhteiskunnassa, jossa kuolema ei ole osaa elämäämme ja kuoleman rituaalista käsittelemistä uhkaa yksityistyminen. Tutkielmani teoreettinen viitekehys rakentuu uskontoantropologian, sosiaalipsykologian ja sosiologian välimaas-toon. Tutkielman aineisto koostuu keräämästäni etnografiasta, joka jakautuu kyselyyn ja osallistuvaan havainnointiin kahdella pääkaupunkiseudun hautausmaalla. Kyselyn vastausteksteistä muodostetussa tapaustutkimuksessa kuuden henkilön joukko kertoo nykyisestä ja lapsuudenperheensä harjoittamasta vainajan rituaalisesta muistamisesta sekä kuvailee omia kokemuksiaan muuttuvasta suomalaisesta kuolemankulttuurista. Tapaustutkimuksen tutkimusstrategia mahdollistaa kuoleman ritualisoinnin ilmiön ja muuttuvan kuolemankulttuurin kokonaisvaltaisen tarkastelun. Tutkielman taustateoriat, kuten sosiaalisen kuoleman, kiintymyssuhdeteorian ja nykyiset surutyön näkemykset tarjoavat yhdessä empirian kanssa laaja-alaisen käsityksen nykysuomalaisten moninaisista tavoista ritualisoida kuolemaa. Aineiston analyysi on toteutettu teoreettispohjaisen sisällönanalyysin avulla. Analyysin tulos tukee näkemystä kuolemankulttuurimme muutoksesta. Toisen maailmansodan jälkeinen yhteiskunnan muutos on pakottanut ihmiset muuttamaan työn perässä paikkakunnalta toiselle, jolloin siteet niin eläviin kuin kuolleisiin sukulaisiin ovat katkenneet. Sekularisoituminen ilmenee ihmisten vieraantumisena kirkon toiminnasta ja osa suomalaisista on menettänyt yhteytensä kirkon harjoittamiin kuolemanrituaaleihin. Hautaus- ja vainajan muistamisrituaalit ovat yksityistyneet sekä kulutuskulttuurista on tullut osa nykyistä vainajan rituaalista muistamista.. Muutoksista huolimatta suomalaiset suosivat edelleen kirkon toimittamia kuolemanrituaaleja, muistelevat julkisissa muistelemisen tiloissa yhä ahkerammin, mutta samalla luovat myös uusia tapoja ja paikkoja muistaa edesmenneitä omaisiaan ja läheisiään sekä kunnioittaa heidän muistoaan. Edesmenneitä voi muistella nykyään myös virtuaalisesti ajasta ja paikasta riippumatta. Muistaminen tukee surevaa ja suhde vainajiin säilyy surutyön jälkeenkin. Näin edesmenneet omaisemme säilyvät osana meidän identiteettiämme ja osoittavat meille paikkamme sukupolvien ketjussa.