Browsing by Subject "syy-yhteys"

Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.

Tutkielmassa pyritään antamaan yleiskuva työnantajan vahingonkorvausvelvollisuuden laajuudesta tilanteessa, jossa työntekijälle aiheutuu aineetonta vahinkoa. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin työsopimuslain 12 luvun 1 ja 2 §:n säännökset. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n säännös työnantajan yleisestä vahingonkorvausvelvollisuudesta on hyvin yleisluonteinen sen asettaessa työnantajan vahingonkorvausvastuuseen vahingosta, joka on aiheutunut työnantajan rikkoessa ”tahallaan tai huolimattomuudesta työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan”. Tutkielmassa on selvitetty, kuinka nämä velvollisuudet voivat perustua aineettomia vahinkoja tarkasteltaessa työsopimuslain lisäksi muuhun työoikeudelliseen lainsäädäntöön, erityisesti työturvallisuus- ja tasa-arvolakiin, sekä työehtosopimuksiin. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n säännöstä työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavasta korvauksesta on käsitelty siltä osin, kun se on korvausta päättämisestä aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Tässä yhteydessä on tuotu esiin säännöksen ongelmallisuus suhteessa täyden korvauksen periaatteeseen. Säännösten käsitteleminen on edellyttänyt useiden käsitteiden ja vastuuseen sovellettavien periaatteiden selvittämistä. Tässä yhteydessä on paneuduttu syy-yhteyden ja täyden korvauksen periaatteen lisäksi erityisesti tuottamuksen käsitteeseen ja ankaran vastuun mahdolliseen soveltumiseen. Korvattavia vahinkoja selvitettäessä on selvitetty kärsimyksen tulevan korvattavaksi ainoastaan vahingonkorvauslain 5 luvun 6 pykälän mukaisissa erityistilanteissa, jotka aktualisoituvat tutkielman aihepiirissä lähinnä työnantajan syyllistyessä rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn työsyrjintään. Tarkastelun kohteeksi on otettu myös työtapaturma- ja ammattitautilain säännökset aiheutuneiden ammattitautien korvaamisesta keskittyen tutkielman rajatun laajuuden vuoksi asbestialtistumisesta aiheutuneisiin ammattitauteihin. Todennäköisen syy-yhteyden määrittelemisen kautta on todettu tiettyjen ammattitautiluettelossa määriteltyjen sairauksien tulevan korvattavaksi vain, jos altistuminen on ollut yli 50 prosentin todennäköisyydellä sairauden syy. Oikeuskirjallisuudessa työnantajan vahingonkorvausvelvollisuutta ei ole käyty yksityiskohtaisesti läpi. Aihetta sivutaan lähes jokaisessa vahingonkorvausoikeudellisessa ja työoikeudellisessa perusteoksessa, mutta käsittely on hyvin yleistasoista. Tutkielmassa on tämän vuoksi käyty läpi runsaasti oikeuskäytäntöä esitetyn havainnollistamiseksi ja konkretisoimiseksi.

Suomen vahingonkorvausoikeus rakentuu vahvasti eri vahinkolajien erotukselle. Puhtaalla varallisuusvahingolla tarkoitetaan VahL:n 5 luvun 1 §:ssä kuvattua vahinkolajia, joka koskee "taloudellista vahinkoa, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon". Puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen sopimuksenulkoisissa suhteissa edellyttää joko vahinkolajin korvauskelpoisuuden vahvistavaa erityissäännöstä tai vahingonkorvauslain 5:1:n mukaisten perusteiden täyttymistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millä perusteilla vahingonkorvausvastuu voi syntyä muulle kuin varsinaiselle sopimuskumppanille annetun virheellisen tiedon perusteella puhtaista varallisuusvahingoista. Vahinko on voinut syntyä esimerkiksi huonon liiketoimintapäätöksen tai henkilökohtaisen taloudellisen päätöksen johdosta, joka on tehty luottamalla vahingonaiheuttajan antamaan virheelliseen tietoon. Tutkielmassa tarkastelu aloitetaan yleisemmin puhtaiden varallisuusvahinkojen tarkastelusta ja taustoitetaan puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitettua korvattavuutta Suomen vahingonkorvausoikeudessa. Näitä perusteita peilataan erityisesti virheellisen tiedon perusteella aiheutuneeseen vahinkoon. Tutkielman rajauksen pääteemana on hahmottaa ne periaatteet ja se normipohja, joiden kautta näitä erityisiä puhtaan varallisuusvahingon syntytilanteita voidaan hahmottaa. Pääsäännön mukaan tilanteissa, joissa osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta tulee vahingonkorvaukseen sovellettava normisto deliktivastuusta. Tapauksille on kuitenkin ominaista se, että deliktivastuu ei sovellu kuitenkaan täysin ongelmitta tapauksien käsittelyyn. Osissa tilanteissa kyse on sellaisista etuuksista, joiden voidaan nähdä paremmin soveltuvan sopimusvastuun alaan. Tutkielmassa selvitetään miten delikti- ja sopimusvastuu hahmottuvat puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta koskevissa rajatapauksissa. Tapauksia, jossa virheellinen tieto on voinut aiheuttaa vahinkoa, arvioidaan merkityksellisten oikeustosiseikkojen kautta. Ensinnäkin tilanteeseen saattaa vaikuttaa se, kuka tiedon antaa. Toimiiko hän esimerkiksi ammatillisessa asemassa, joka voisi toimia perusteena perustellun luottamuksen syntymiselle? Toisena tekijänä voidaan erottaa se, kenelle tietoa tarjotaan. Onko kyse rajaamattomasta joukosta ihmisiä, joille tietoa annetaan vai voidaanko erottaa tietty intressiryhmä, jolla voi olla etua tai riskiä annetusta tiedosta? Kolmantena tekijänä voidaan vielä erotta se, mitä tietoa tarjotaan. Tutkielmassa lopputulemana todetaan, että vahingonkorvaustilanteiden arvioinnissa tulee painottaa tilannekohtaisia intressiasetelmia sen sijaan, että painotetaan jonkun tietyn muodollisen seikan täyttymistä. Huolimattomuudesta johtuvia virheellisen tiedon antoa koskevat tapaukset ovat usein monimutkaisia, eikä ole erotettavissa yksittäistä kaikkia tilanteita kattavaa testiä, jolla vahingonkorvausvastuu voitaisiin määrittää. Kriteereitä, joiden perusteella vahinkoja tulee ensisijaisesti arvioida ovat osapuolen perusteltu luottamus vahingon tunnistettavuus sekä oikeudenmukaisuus. Tilanteita tulee kuitenkin arvioida ottaen huomioon konkreettiset vahinkotilanteet ja reaaliset intressiasetelmat. Huomiota ei tule kiinnittää muodollisiin seikkoihin.