Browsing by Subject "taksonomia"

Aeromonas-bakteerit ovat gram-negatiivisia, sauvamaisia ja fakultatiivisia anaerobisia bakteereita. Tällä hetkellä tunnetaan jo 16 tai 17 Aeromonas-lajia (genospecies=GS tai hybridization/homology group=HG), mutta aeromonaksille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä luokittelua. Taksonomia muuttuu jatkuvasti uusien tutkimusten ja tunnistamismenetelmien perusteella. Nykyään luokittelussa yleisesti käytetyt hybridisaatioryhmät ovat toisinaan ristiriidassa perinteisten biokemiallisten ja fysiologisten ominaisuuksien perusteella luokiteltujen lajien kanssa. HSP60 (heat shock protein 60, GroEL tai Cpn60) on yleinen ja konservoitunut lämpösokkiproteiini, jota esiintyy kaikissa mikrobeissa. Tämän vuoksi HSP60-geenifragmentin polymorfiaa on käytetty apuna eri bakteerisukujen ja -lajien taksonomian tutkimisessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää eri Aeromonas-lajien tunnistamiseen sopiva menetelmä, joka perustuu HSP60-geenin polymorfiaan, jota tutkitaan restriktiofragmenttien pituuspolymorfian (RFLP) avulla. Ensin monistettiin polymeraasiketjureaktion (PCR) avulla osa HSP60-geenistä 76 Aeromonas-kannalta (HG 1 - HG 12 ja HG 16). Geenifragmenttien pilkkomista kokeiltiin useilla restriktioentsyymeillä. Parhaiten eri lajit erotteleviksi entsyymeiksi osoittautuivat HhaI ja MboI, joilla pilkottiin kaikki monistuneet HSP60-geenifragmentit. RFLP:llä saadut fragmentit kuvattiin UV-valossa ja analysoitiin Bionumerics-ohjelmalla. Lopuksi analyysituloksia tulkittiin visuaalisesti. Tutkimus osoitti, että nyt kehitetty Aeromonas-lajien tunnistamismenetelmä onnistuu tutkituista 13 genotyypistä erottelemaan toisistaan kahdeksan genotyyppiä: A. hydrophila (HG 1), A. bestiarum (HG 2), A. caviae (HG 4), A. veronii (HG 8/10 ja 10), A. jandaei (HG 9), A. sp. HG 11, A. schubertii (HG 12) ja A. encheleia (HG 16). Aeromonasten tunnistaminen HSP60-geenin polymorfian avulla on nopea ja luotettava menetelmä, jonka kehittämistä kaikkien tunnettujen Aeromonas-lajien tunnistamiseksi kannattaa jatkaa.

Kestävä kehitys on jo pitkään ollut teema, jonka ympärille on nyky-yhteiskunta muovaantunut. Se on yhtäältä noussut valtioiden tavoitteeksi Yhdistyneiden kansakuntien Agenda 2030 myötä ja toisaalta kansalaisjärjestöjen, ammattiliittojen ja yliopistojen myötä. Vaikka sen ympärille on monia isoja yhteisöjä rakentanut pohjaa, on jo korkea aika myös lainsäädännön ottaa huomioon kestävän kehityksen tavoitteita. Maapallon kantokyvyn ylittämisestä on kasvanut ja ilmasto- sekä ympäristöhaasteita, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ja ne edellyttävät kunnianhimoisempien tavoitteiden asettamista kestävään talousjärjestelmään siirtymiseksi. On selvää, että yksin suositukset ja ihannekuvat riitä viemään maapalloa oikeaan suuntaan. Vastuullisuudesta ja kestävyydestä puhuttaessa käytetään termiä ESG, joka on lyhenne sanoista environmental, social ja governance. Sillä tarkoitetaan yhtiöiden ympäristö- ja yhteiskuntavastuuseen sekä hallintotapaan liittyviä asioita. Tähän liitän kestävän rahoituksen, jolla tarkoitetaan rahoitusta, millä tuetaan talouskasvua samalla kun vähennetään ympäristöön kohdistuvia paineita. Aihe on ajankohtainen, sillä rahoitusmarkkinoille tarvitaan muuttuvia tekijöitä, mitkä palvelisivat paremmin yrityksiä. Tämän lisäksi ehdotus yritysvastuudirektiiviksi, CSRD, on vahvasti esillä ja miten se muuttaa yrityksen velvollisuuksia suhteessa vastuullisuuden raportoimiseen. Kestävä talous ja kestävä yritystoiminta ei ole sellainen asia, mitä yritykset voivat hetkessä päättää alkaa noudattavansa tai tuottavansa. Se liittyy niin osakeyhtiöihin, pk-yrityksiin ja osuuskuntiin. Osuuskunnat yritysmuotona ovat ainutlaatuisessa asemassa kestävään kehitykseen liittyen. ESG-tavoitteet ovat usein osana osuuskuntien sääntöjä, sillä osuuskunnilla on selvä yhteys alueeseen, jossa ne toimivat. Kestävän yritystoiminnan ja ESG:n hyvän hallinnon toteutuminen on riippuvainen yhtiön johdosta ja sen huolellisuusvelvoitteen toteutumisesta. Jos yrityksen hallinto on huonosti hoidettu, ei voida odottaa johdon huolellisuuden olevan huipussaan. Koska yritysten liiketoiminnan tekoympäristö on muuttunut, tulisi kestävyyden sisällöllisen jaottelun ja merkityksen muuttua sen mukana. Lopuksi pohdin yritysvastuuta ja sen oikeudellistumista, mikä ikään kuin käsittää suurimman osan edellä mainituista aiheista, kuitenkin yritysvastuun näkökulmasta. Koska yritysvastuun kenttä on oikeudellistumassa, on noussut tarve tuoda yritysvastuun ja sääntelyn rajapinnassa työskentelevät tahot yhteen ja fasilitoida keskustelua yritysvastuusta ja sen oikeudellisesta luonteesta. Siihen kuuluu yrityksen toimintaympäristössä ja vaikutuspiirissä toimivia sidosryhmiä. Yritysvastuuoikeus on vain yksi esimerkki tulevaisuuden suunnasta, ja pitkäaikaisen sietokyvyn saavuttaakseen rahoitussektorin sekä yritysten tulee sisäistää ympäristöön ja vastuullisuuteen liittyvät riskit niiden strategioihin. On tärkeää, että näitä riskejä osataan jo ajoissa lieventää, ja ottaa huomioon yritysten sisäisissä prosesseissa ja itsesääntelyssä.

Euroopan unionin piirissä on vireillä useita kestävän rahoituksen hankkeita, joiden tavoitteena on edistää siirtymää kestävään talousjärjestelmään. Tämän tutkielman aiheena ovat vihreät joukkovelkakirjalainat (green bond), jotka sijoittuvat kestävän rahoituksen piiristä ympäristöllisen kestävyyden alaan. Vihreät joukkovelkakirjalainat ovat velkasitoumuksia, joiden varat kohdistuvat vihreiden hankkeiden rahoittamiseen tai uudelleenrahoittamiseen. Vihreiden joukkovelkakirjalainojen merkittävyyttä kestävän rahoituksen segmenttinä korostaa viime vuosina vahvasti kasvanut markkina. Vihreiden joukkovelkakirjalainojen markkinat ovat toistaiseksi kärsineet selvän vihreä-käsitteen puuttumisesta, mikä on altistanut sijoittajat viherpesulle. Vaikka liikkeeseenlaskijat ovat pyrkineet lujittamaan kestävyysväitteitään viittauksilla itsesääntelyperiaatteisiin ja -standardeihin, markkinoiden luotettavuuteen ja läpinäkyvyyteen liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan ole poistuneet. Tämän vuoksi EU:ssa on nähty tarpeelliseksi kytkeä vihreiden joukkovelkakirjalainojen vihreä-käsite yhtenäiseen kestävän taloudellisen toiminnan luokitusjärjestelmään, taksonomiaan. Tutkielmassa tarkastellaan vihreiden joukkovelkakirjalainojen sääntelyä erityisesti Euroopan komission valmistelussa olevan EU green bond -standardin valossa. Itsesääntelystä siirtyminen EU-tasoiseen lakiperusteiseen standardiin luo mielenkiintoisen asetelman tarkastella oikeudellisesti itse sääntelyinstrumenttia sekä sen vaikutuksia markkinatoimijoihin. Suuressa kuvassa tutkielman tutkimuskysymyksenä on selvittää, millainen sääntelyinstrumentti EU green bond -standardi on. Tutkielmassa havaitaan, että vaikka sääntelyinstrumentin kohde on EU:n arvopaperimarkkinaoikeudellisessa sääntelyssä uusi, ympäristöllisesti kestävän toiminnan rahoittaminen, noudattaa EU-standardi vakiintunutta arvopaperimarkkinaoikeuden sääntelytekniikkaa. EU green bond -standardi muodostaa ensimmäisen tason säädöksenä pääperiaatteet vihreille joukkovelkakirjalainoille, jotka täsmentyvät toisen tason sääntelyssä ennen kaikkea taksonomian vähimmäisedellytysten mukaisesti. Muutosta itsesääntelystä velvoitesääntelyyn pehmentää kuitenkin EU-standardin soveltamisen vapaaehtoisuus. Sääntelyn velvoittavuuden kasvattaminen on tutkimuksen havaintojen valossa suhteellisen legitiimiä, sillä sääntelyinstrumentti perustuu nykyiseen markkinakäytäntöön, minkä lisäksi etenkin rahoitusmarkkinatoimijat on otettu vahvasti mukaan sääntelyä valmisteleviin asiantuntijaryhmiin. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen EU green bond -standardin aineellisoikeudellisen sisällön tarkasteluun ja havaitaan standardin tavoitteiden kytkeytyvän perinteisiin arvopaperimarkkinaoikeudellisiin tavoiteasetteluihin: markkinoiden tehokkuuden vahvistamiseen sekä sijoittajansuojan turvaamiseen ja väärinkäytösten estämiseen. EU green bond -standardi rakentuu neljän perusosion varaan. Ensinnäkin standardi asettaa nykyistä selkeämmän vihreä-käsitteen rahoitettaville hankkeille. Toisekseen standardi pyrkii parantamaan vihreitä joukkovelkakirjalainoja koskevaa tiedonantoa asettamalla velvoitteen julkaista vihreiden joukkovelkakirjalainojen viitekehys ja implementoimalla markkinakäytännössä omaksutut raportointikäytänteet pakottavaksi osaksi standardia. Neljäntenä perusosiona standardilla implementoidaan lakisääteinen vihreisiin joukkovelkakirjalainoihin kohdistuva verifikaatiovaatimus. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan EU-standardin vaikutuksia markkinatoimijoihin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä havaitaan, että standardin taloudelliset edut liikkeeseenlaskijoille eivät ole yksiselitteisiä. Sen sijaan standardin selvä taksonomiaan perustuva vihreä-käsite parantaa green bondeja koskevien kestävyysväitteiden oikeusvarmuutta, mikä on omiaan lisäämään vihreiden joukkovelkakirjalainojen kysyntää sijoittajien keskuudessa ja näin edistämään markkinan kasvua. Edelleen havaitaan, että EU-standardin lisäarvo ja vaikuttavuus perustuvat markkinoiden tehokkuuden vahvistamiseen kestävyystiedon laatua ja vertailukelpoisuutta parantamalla. Standardin vahvuutena voidaan pitää sen kytkeytymistä julkisen vallan hyväksymiin ympäristö- ja ilmastotavoitteisiin, jotka edelleen linkittyvät Pariisin sopimukseen ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin.

Raakamaidon kylmäsäilytys suosii psykrotrofisten pilaajabakteerien kasvua. Raakamaidosta eristetyillä psykrotrofisilla pilaajabakteereilla on havaittu olevan sekä antibioottiresistenssi- että hemolyysiominaisuuksia. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin raakamaidon mikrobistoa ja psykrotrofisia bakteereja. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin myös bakteerien antibioottiresistenssiä, antibioottiresistenssin mekanismeja, antibioottiresistenssin leviämistä elintarvikeketjun välityksellä, lehmän raakamaidon bakteerien antibioottiresistenssiä ja bakteerien hemolyyttisiä ominaisuuksia. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin lisäksi raakamaidon bakteerien antibioottiresistenssin määrittämistä ja Pseudomonas-suvun bakteerien tunnistamista eri tutkimusmenetelmillä. Kokeellisen osuuden tavoitteena oli tutkia lehmän raakamaidosta eristettyjen psykrotrofisten bakteeri-isolaattien hemolyyttisiä ominaisuuksia kahdella menetelmällä: verimaljaviljelyllä ja WLA-testillä. Tarkoituksena oli tutkia myös isolaattien antibioottiresistenssiä ATB VET-testillä sekä määrittää isolaattien antibioottiherkkyyttä (MIC-arvot) Etest-, HiComb- ja Biolog PM12-testeillä. Tämän lisäksi tavoitteena oli tutkia isolaattien genomien sormenjälkiä rep-PCR-analyysin perusteella ja tunnistaa tutkitut isolaatit rpoB-geenianalyysin perusteella. Lähes puolet tutkituista raakamaidosta eristetyistä psykrotrofisista bakteeri-isolaateista (30) olivat hemolyyttisiä. Viisi isolaattia reagoivat WLA-testissä positiivisesti. Seitsemän isolaattia olivat multiresistenttejä antibiooteille ATB VET-testien perusteella. Kuitenkin suurin osa isolaateista olivat herkkiä levofloksasiinille ja gentamysiinille, mutta kohtalaisen resistenttejä kefotaksiimille ja trimetopriimi-sulfametoksatsolille MIC-määritysten perusteella. MIC-määritysten tulosten luotettavuuden varmistamiseksi tulisi tehdä rinnakkaismäärityksiä samalla menetelmällä. Kaksi tutkittua isolaattia olivat resistenttejä lähes kaikille tutkituille antibiooteille Biolog-testien perusteella. Rep-PCR-analyysin perusteella isolaatit olivat geneettisesti hyvin monimuotoisia ja isolaattien joukossa oli useita bakteerityyppejä. Suurin osa isolaateista tunnistettiin Pseudomonas fluorescens-bakteerilajiksi analysoidun rpoB-geenisekvenssin perusteella. Yksi isolaateista tunnistettiin Pseudomonas fluorescens- tai Pseudomonas trivialis-lajiksi. Yksi isolaatti tunnistettiin patogeeniseksi Stenotrophomonas maltophilia-lajiksi. Tulosten perusteella rpoB-geenin sekvensointi soveltui hyvin Pseudomonas-suvun bakteerien tunnistamiseen lajitasolla.

Tutkimuksen pääsijaisena tavoitteena on kartoittaa Suomen luukampalöytöjä, koska sitä ei aiemmin ole tehty. Samalla tarkastellaan, kuinka tämä kampamateriaali suhteutuu lähialueiden löytöihin, joita on tutkittu enemmän. Kammat ryhmitellään ja luokitellaan mahdollisuuksien mukaan alatyyppeihin, jotta saataisiin selville, voidaanko eri ryhmien ja tyyppien jakautumisessa maantieteellisesti tai erilaisten löytöpaikkojen kesken havaita eroja. Lisäksi tarkastellaan hieman kampojen esineellistä löytöyhteyttä ja hautojen sukupuolijakaumaa. Luokittelun, lähialueiden vastineiden ja löytöyhteyksien perusteella luodaan kammoille kronologia. Aineisto, joka käsittää yhteensä 189 kampaa ja niiden palaa, jaetaan aluksi viiteen pääryhmään, jotka ovat yksiosaiset yksipuoliset kammat, yksiosaiset kaksipuoliset kammat, moniosaiset yksipuoliset kammat ja moniosaiset kaksipuoliset kammat sekä kampojen tukilistojen osat. Lisäksi mukana on kampakoteloiden kappaleita ja kuusi ryhmäjaon ulkopuolista kampaa. Ryhmät pyritään jakamaan edelleen tyyppeihin, mutta kaikkien ryhmien osalta tämä ei ole mahdollista. Tyyppeihin jako tapahtuu taksonomisia menetelmiä apuna käyttämällä. Yksiosaiset ja yksipuoliset kammat jaetaan neljään tyyppiin, samoin kuin yksiosaiset ja kaksipuoliset kammat. Moniosaiset ja kaksipuoliset kammat taas jaetaan seitsemään alatyyppiin. Muita ryhmiä tarkastellaan lähinnä lähialueiden vastineiden avulla. Kammat ajoittuvat vanhemmalta roomalaisajalta lähtien (100-luvulta jKr.) 1700-luvulle. Vanhimpien eli yksiosaisten ja yksipuolisten kampojen osalta voidaan havaita kronologista kehitystä tyypistä toiseksi ja niiden levintä vastaa läntisen rautakauden kulttuurien kalmistojen levintää. Lisäksi ne liittyvät muiden pohjoismaiden ja myös pohjoisen Manner-Euroopan kehitykseen. Toisaalta on havaittavissa kotimaista kehitystä. Nuoremman rautakauden kampojen palat liittyvät yhä tiiviimmin skandinaaviseen kulttuuripiiriin ja ovat hyvinkin samanlaisia laajoilla alueilla. Näiden moniosaisten ja yksipuolisten kampojen kehitys on tapahtunut koko skandinaavisen kulttuuripiirin alueella lähtien jo vanhemmalta rautakaudelta. Suomen osalta kuitenkin puuttuu osa tyypeistä. Lähinnä keskiaikaisiksi ajoittuvat yksiosaiset ja kaksipuoliset kammat ovat olleet käytössä melko samanlaisina pitkiä aikoja ja niiden tyypit ovat lähinnä kronologisia. Kaksipuoleiset ja moniosaiset kammat ovat kehittyneet ehkä nuoremman rautakauden moniosaisista ja yksipuolisista kammoista. Niitä esiintyy lähinnä keskiajalla, mutta muutama on myös rautakauden lopulta. Näiden kampojen tyyppejä on valmistettu Skandinavian kaupungeissa samanaikaisesti ja erilaiset tyypit esiintyvät samaan aikaan samoissa paikoissa, eikä niiden osalta pystytä havaitsemaan selvää kronologista kehitystä tyypistä toisesksi.

Streptococcus-suku käsittää suuren joukon grampositiivisia, katalaasinegatiivisia, ketjuja muodostavia kokkeja. Ryhmän bakteereja tavataan ympäristössä ja ne ovat osa ihmisten ja eläinten ihon ja limakalvojen mikrobistoa. Kommensaalien lisäksi ryhmään kuuluu useita merkittäviä taudinaiheuttajia, kuten Streptococcus pyogenes ja Streptococcus pneumoniae, sekä hapateorganismina tunnettu Streptococcus thermophilus. Molekyylibiologiset menetelmät, merkittävimpänä 16S rRNA geenin sekvensointi, ovat viime vuosikymmeninä vaikuttaneet huomattavasti Streptococcus-suvun taksonomian kehittymiseen luomalla perusteet sukuun kuuluvien lajien fylogeneettiselle luokittelulle. Sukuun kuuluu nykyään yli 50 lajia, jotka jaetaan 16S rRNA geenien sekvenssien homologian perusteella seitsemään ryhmään: "pyogenic", "anginosus", "mitis", "salivarius", "bovis/equinus" ja "mutans" -ryhmään sekä epätyypillisiin streptokokkeihin. Myös muita ryhmittelyjä on käytössä. Kliinisessä mikrobiologiassa streptokokkien tunnistamiseen käytetään bakteerien fenotyyppisiä ja biokemiallisia ominaisuuksia, kuten hemolyyttisyys ja Lancefeltin seroryhmitys, eikä kantoja välttämättä tunnisteta lajitasolle. Bakteerien virulenssifaktorit ovat patogeenien taudinaiheutusmekanismeja. Ne voidaan mekanisminsa perusteella jaotella karkeasti neljään ryhmään: 1) kiinnittyminen ja kolonisaatio, 2) tunkeutuminen, 3) isännän puolustusmekanismien välttäminen ja 4) raudansitomismekanismit. Streptokokeilta on löydetty paljon erilaisia virulenssifaktoreita. Niiden tutkimus on painottunut vahvasti tärkeimpiin ihmispatogeeneihin. Työni käsittelee kaikista neljästä ryhmästä joitakin esimerkkejä ja pyrkii selvittämään niiden esiintymistä streptokokeissa ja mahdollista yhteyttä taksonomiaan. Uusia streptokokkeja kuvataan jatkuvasti ja myös vanhat lajijaot muuttuvat. Eri tutkimusyhteisöt käyttävät streptokokkien taksonomisessa ryhmittelyssä toisistaan poikkeavia ryhmittelyperusteita, jolloin ryhmien lajikoostumus ei välttämättä ole sama. Streptokokkien taksonomia elää näin koko ajan. Näistä syistä nykyisen kirjallisuuden perusteella on hyvin vaikea tehdä johtopäätöksiä streptokokkien virulenssifaktoreiden esiintyvyyden ja suvun taksonomisen jaon yhteydestä.

Kestävyys kasvaa trendinä ja kestävän rahoituksen rooli taloudessa on suuri. Tämä tuo mukanaan ikäviä lieveilmiöitä, kun organisaatiot ovat tunnistaneet vihreiden tuotteiden kilpailukyvyn. Yritykset pyrkivät maksimoimaan tuottonsa ja heillä on käytössään eri tekniikoita tuoton parantamiseen, esimerkiksi manipuloimalla yleisön mielipiteitä. Tämä ilmiö on tärkeää tunnistaa, eli mistä siinä on taloustieteellisestä näkökulmasta kyse ja millaisia seurauksia se aiheuttaa. Tutkielman keskiössä on viherpesu. Viherpesulla on monia muotoja ja siihen voi törmätä lähes jokaisella alalla. Tässä tutkielmassa ilmiöön pureudutaan kestävän rahoituksen näkökulmasta ja sijoitetaan se taloustieteelliseen kontekstiin. Tässä kontekstissa voidaan nähdä, että viherpesussa on pohjimmiltaan kysymys epäsymmetrisestä informaatiosta, mikä voi johtaa muun muassa haitalliseen valikoitumiseen ja näin ollen aiheuttaa markkinahäiriöitä. Jotta viherpesua pystyttäisiin estämään, tarvitaan sääntelyä sen avuksi. Tutkielmassa käsitellään tarkemmin EU:n taksonomia-asetusta. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten laajamittainen ongelma viherpesu on. Se voi johtaa markkinahäiriöihin, joten sitä on pyrittävä estämään sääntelyn keinoin. Kestäviä ja vihreitä tuotteita on markkinoitu viime vuosina paljon ja tyhjät lupaukset ovat laskeneet sijoittajien luottamista koskien tuotteiden todellista kestävyyttä. Sääntelyn on tärkeää kohdistua kestävyyskriteerien määrittelemiseen sekä tiedonantovelvollisuuteen. EU-tasoinen sääntely harmonisoi lainsäädäntöä, jolloin jäsenmaiden väliset erot kestävyyskriteerien määrittämisessä katoavat.