Browsing by Subject "tila"

Finnish elementary school has been the solid foundation for Finnish education for decades. While the elementary school's name has stayed the same it has still been in a continuous process of change. Our elementary school is a time-related institution that changes and evolves together with the curriculum, teachers and pupils, and the prevailing culture. The environment and the people living in it are always interacting with each other and together they create a social or relational space. The school building and its surroundings are a special social space. The relation between people and the school makes the building a school and turns the people into teachers and pupils. Despite the fact that the school is an important social institution that has been created especially for children and their learning, there have been few studies about school from the children's perspective. This study aims to find out what is the social space of school like for pupils. How do the pupils display physical or social space in their photographs and texts? How does power divide between teachers and pupils? What kinds of feelings do the pupils attach to the photographs and texts they produced? The study involved seven sixth-grade pupils. They photographed their own school days for four consecutive days. After each photograph the pupils filled out a questionnaire in which they reported things regarding the photograph such as who was in charge at the time and how did the pupil feel at the moment. The study consisted of 122 photographs and texts related to the photographs. The material was analysed with the Collier & Collier visual content analysis. The study showed that the pupils photographed the school's physical rather than social space. Most pupils took photographs of different teaching aids such as text books on their desks. Social space was displayed in photographs taken during recesses when the pupils were playing with their friends. The pupils took very few photographs of the teachers. The most common answer to the questionnaire's question about who is in charge was "the teacher" though in many cases said question was left unanswered. This means that the pupils did not really pay attention to the teachers' use of power. The most common feelings of pupils during school hours were joy and tiredness.

Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani paikkoja ja tiloja Pirkko Saision proosateoksessa Voimattomuus (2005). Voimattomuus kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Jaakosta ja Harrietista, jotka ajautuvat kriisiin Harrietin aviorikoksen seurauksena. Paikat ja tilat korostuvat kerronnassa, minkä vuoksi ne myös herättävät lukijan mielenkiinnon. Selvitän tutkielmassani, miten paikkoja ja tiloja kuvataan ja miten ne suhtautuvat teoksen henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Erittelen sitä, millaisia merkityksiä paikat ja tilat saavat, ja tulkitsen paikkojen ja tilojen suhdetta teoksen teemoihin. Analyysin kohteena ovat teoksen keskeisimmät tapahtumaympäristöt: automatka, saariston kalasta-jatila ja Verkkoluoto-saari, kaupunkikoti, sairaala, Rooma ja itsenäisyyspäivän juhlat. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä on paikan- ja tilantutkimus. Paikkojen analyysissa sovellan etenkin näkemystä subjektin ja paikan välisestä vuorovaikutteisuudesta sekä käsitystä paikasta pysähtymistä merkitsevänä keskuksena kaikkialle levittyvässä tilassa. Kodin tarkastelun lähtökohtanani on ajatus kodin nurkista ja pesistä kotoisuuden ilmentäjinä, ja sairaalaa tulkitsen heterotopia-käsitteen avulla. Roomaa analysoidessani hyödynnän näkemystä kävelystä itseilmaisuna. Tutkielmani viimeisessä analyysiluvussa lähestyn tilaa sosiaalisen rakentumisen ja sukupuolittuneisuuden näkökulmasta. Analyysini osoittaa, että teoksen paikat ja tilat ovat tärkeä osa tarinankerrontaa. Teoksessa esiintyvät paikat ja tilat heijastavat henkilöhahmojen mielenmaisemia ja tilanteita monin eri tavoin. Myös henkilöhahmojen keskinäinen dynamiikka näkyy suhteessa tilaan. Teoksessa Jaakko pyrkii hallitsemaan paikkoja ja tiloja, ja vastaavasti Harrietille tila näyttäytyy ahtaana. Aviokriisin seurauksena Jaakko alkaa menettää hallintaansa, kun taas Harriet murtautuu ulos itselleen ahtaista tiloista. Paikkojen ja tilojen tarkastelu auttaa syventämään teoksen rikasta tematiikkaa. Saariston ja siellä sijaitsevien paikkojen analyysi tuo esiin kaupungin ja luonnon vastakkainasettelun. Teoksessa luontoa ja luonnonläheisyyttä romantisoidaan ja teknologiaan ja teknologisoitumiseen suhtaudutaan kriittisesti. Saaristossa myös kaksi eri sukupolvea ja maailmankatsomusta asettuvat vastakkain: perinteinen kristillinen maailmankatsomus ja postmoderni, taloudelliseen hyötyyn perustuva maailmankuva eivät kohtaa. Teoksen keskeiseksi teemaksi hahmottuu uskonnon mysteerin katoaminen ja merkityksen oheneminen, jolle teos esittää analyysini mukaan syyksi materialismin sekä liiallisen järjellistämisen. Teeman kannalta tärkeä tila on Rooma, joka näyttäytyy risteyskohtana myös pappeutensa hylkäävälle Jaakolle. Rooma merkitsee Jaakolle oivallusta elämän arvaamattomuudesta ja hallitsemattomuudesta. Teoksesta välittyy dikotomisesti sukupuolittunut todellisuus: naisten tilaksi jäsentyy keittiö ja miesten tilaksi olohuone. Tulkintani mukaan tilan sukupuolittunut jakautuminen kuvastaa yhteiskuntaa, jossa erilaiset toimijuuden mahdollisuudet rajautuvat sukupuolitetusti. Perinteisesti julkiset foorumit ovat kuuluneet miehille, kun taas yhteiskunnan hoivatehtävien on nähty kuuluvan naisille. Teoksessa ylitetään ja rikotaan näitä rajoja, mikä kuvaa toisin toistamisen mahdollisuuksia.

Käsittelen tutkielmassani goottilaisen tilan poetiikkaa Ann Radcliffen kahdessa romaanissa: The Mysteries of Udolpho (1794) ja The Romance of the Forest (1791). Tutkimuksen ydinkysymyksenä on, miten goottilainen tila Radcliffen romaaneissa ilmaisee henkilöhahmojen sisäistä kokemusta. Molemmissa kohdeteoksissa henkilöhahmojen sisäisillä harhakuvilla on keskeinen merkitys. Analysoin sitä, miten teosten paikat ja henkilöhahmojen havainnot näistä paikoista rikkovat noumenaalisen ja fenomenaalisen, maailman sinänsä ja koetun maailman, välistä rajaa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Gaston Bachelardin tilan poetiikkaa koskeva ajattelu. Bachelard ymmärtää poeettisen tilan jungilaisen unitalon kontekstissa ihmispsyyken metaforana ja tutkii tämän käsityksen valossa, kuinka tila ja etenkin talo huoneineen ja esineineen ilmaisee tietoisuutta ja alitajuntaa. Vertaan Bachelardin tilan poetiikan huomioita ensimmäisen aallon goottiromaanin lajiteoriaan. Avaan, kuinka Edmund Burken ylevän kokemuksen käsite liittyy varhaisen goottiromaanin traditioon ja kuinka erityisesti Radcliffe haastaa burkelaista ja myös kanttilaista ylevää klassisessa muodossaan. Tämän lisäksi tarkastelen Tzvetan Todorovin fantastisen käsitettä ja Sigmund Freudin käsitystä kotoisen ja oudon vastaavuudesta suhteessa Radcliffen käsitykseen kauhusta. Käsittelen myös Linda Bayer-Berenbaumin ja Willhelm Worringerin analogiaa goottilaisen arkkitehtuurin ornamentaalisuuden ja goottiromaanin tilallisen hahmottumisen välillä ja vertaan, kuinka käsitys tilan ornamentaalisuudesta liittyy goottilaisen tilan poetiikan tapaan tehdä sisäisen ja ulkoisen välisestä rajasta häilyvä. Kohdeteoksissa korostuu kotoisen paikan sisäisen arvon kyseenalaistuminen: koti turvallisena paikkana ja ihmispsyyken koossapitävänä voimana on helposti murtuva. Kodin piirin kyseenalaistuessa se ei enää suojaa henkilöhahmoa maailmalta, vaan on mysteereineen ja tuskallisine salaisuuksineen osa maailmaa. Haamulinnat taas tulevat kuvatuksi sankaritarten sisäisten pelkojen ja harhakuvien kautta, ja niiden laajassa ja monikytköksisessä ympäristössä korostuu erityisesti goottilaisen tilan poetiikan sisäisen ja ulkoisen välinen hämärtyminen: vaikka tila esineineen ja huoneineen on alituisesti kuvattavana, se ei tule kuvatuksi objektiivisesti vaan subjektiivisesti. Myös kerronta molemmissa romaaneissa noudattaa tilan sisäisyyden teemaa kuvaten sankaritarten sisäistä näkökulmaa. Tämä korostuu erityisesti teoksen The Mysteries of Udolpho kuuluisassa kohtauksessa, jossa sankaritar Emily paljastaa verhotun taulun huomatakseen, että verhon takainen sisältö on kaikkea muuta kuin kuva. Johtopäätökseni on, että kohdeteokset ilmaisevat henkilöhahmojen sisäistä kokemusta hämärtämällä tilakuvauksessa paikkojen objektiivisuutta ja todenkaltaisuutta. Tämän johdosta teosten tila saa henkistä ja sisäistä ilmaisukykyä. Haamulinnoissa tilan subjektiivisesta ilmaisuvoimasta kasvaa kuitenkin omalakisempaa ja henkilöhahmojen sisäisen itsenäisyyden kieltävää: linna heijastaa henkilöhahmon tajuntaa samalla kun henkilöhahmo tulee linnan ja sen mysteerien johdattamaksi. Paikkojen kuvaus käy alituiseen symbolista suhdetta sisäisen kokemuksen ja kokemuksen rajallisuuden kanssa. Teosten paikoissa korostuu myös kotoisen ja kodittoman välinen dialektiikka: kotoiset paikat ilmentävät vierautta ja outoutta ja vastavuoroisesti myös haamulinnat ilmentävät mielikuvituksen kautta kotoisia ideoita.

Tutkielmassa tarkastellaan Laura Ruohosen näytelmää Yksinen (2006) analysoimalla siinä esiintyvälle ulkosaariston luodolle suunnitteilla olevan talon saamia merkityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan luonnontilan ja rakennetun ympäristön välistä suhdetta, jolloin näkyväksi tulevat näytelmän henkilöiden käsitykset talosta osana maisemaa sekä talon arkkitehtuurin idea. Tämän jälkeen taloa tarkastellaan kodin näkökulmasta, jolloin esiin nousee ihmisen ja talon välinen yhteys ja koti osana identiteettiä. Teoreettisesti tutkielma pohjautuu poikkitieteelliseen keskusteluun tilasta. Keskeisenä pohjakäsitteenä on paikka, johon sisältyy ajatus suhteista ja niiden mukanaan tuomista merkityksistä. Tutkielmassa paikka nähdään ihmisten ympäristöön projisoimien suhteiden merkityksellisenä kokonaisuutena ja maailmassa olon ehtona. Tutkielma tuo esiin, kuinka Yksisen saareen ja sille suunniteltuun taloon liittyy voimakkaita symbolisia merkityksiä. Tutkielmassa saaren nähdään symboloivan äärimmäistä yksinäisyyttä. Näytelmän viesti on, että ihminen ei pärjää ilman toista ihmistä, mikä näkyy erityisesti, kun näytelmän henkilöiden elämään vaikuttanut tekniikka pettää. Näytelmän henkilöt joutuvat etsimään turvaa saaresta ja erityisesti toisistaan. Tutkielma osoittaa, että näytelmässä keskeisenä näyttäytyy luonnontilan ja rakennetun ympäristön suhde. Tätä suhdetta tarkastellaan maiseman käsitteen avulla. Tarkastelu osoittaa, että näytelmässä pohditaan talon sijoittumista maisemaan, mihin tarjotaan niin monta vastausta kuin on keskustelijoitakin: arkkitehti Juulian mielestä talon pitää sointua maisemaan, talon tilaaja Hilpin mukaan taas talon pitää näkyä mahdollisimman kauas ja selkeästi. Myös talon ideasta esitetään ristiriitaisia mielipiteitä. Tutkielmassa tarkastellaan taloa sen koti-funktion kautta. Keskeisenä taustatekijänä tässä on ajatus ihmisen identiteetin ja kodin yhteydestä. Ihmisen koti ja siihen liittyvät arvoasetelmat näyttäytyvät tekijöinä, jotka kertovat paljon tästä ihmisestä itsestään. Näytelmä hahmottuu kodin etsintänä. Tämä kodin etsintä on tutkielmassa liitetty sekä nostalgiseen että melankoliseen haluun palata turvalliseen alkutilaan, jossa on lämpö ja turva. Yksisessä kaipaus ei kuitenkaan suuntaudu lapsuudenkotiin. Alkutilassa on näkyvillä pikemminkin koko kosmoksen kokonaisuus ja ihminen osana sitä. Näytelmän keskeisimmäksi sanomaksi osoittautuu se, kuinka henkilöt lopulta ovat onnellisia heidän saavuttaessaan symbioosin luonnon ja lajitoverinsa kanssa.

Tutkin kotitilan merkitystä kahdessa saksalaisessa sukuromaanissa: Thomas Mannin romaanissa Buddenbrooks (1901) ja Eugen Rugen romaanissa In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011). Molemmat teokset kattavat puolen vuosisadan mittaisen ajanjakson, johon mahtuu neljän sukupolven elämänvaiheita. Mannin romaanissa seurataan Buddenbrookien kauppiassuvun vaiheita Lyypekissä 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. Rugen teoksessa eletään 1900-luvun jälkipuoliskoa Saksan demokraattisessa tasavallassa. Tarinan keskushenkilöt ovat uusperheen muodostavat Powileitit ja Umnitzerit, jotka edustavat virkamiehinä ja tutkijoina suunnilleen samaa yhteiskunnallista statusta kuin Buddenbrookien porvarisperhe omassa yhteisössään. Monen sukupolven sukuromaanissa koti on tarinan keskeinen tapahtumapaikka. Koti on perheen asuinpaikka, joten siihen tiivistyy paljon tietoa taloa asuttavasta perheestä. Se on siis sukutarinan runko, johon tarinan juonikulut kiinnittyvät. Konkreettisena tilana – rakennuksena ja huoneina – koti on materiaalinen osoitus perheen tilasta, vauraudesta ja asemasta yhteisössä. Toisaalta kodilla tarkoitetaan myös materiaa vaikeammin määriteltävissä olevia seikkoja. Vaihtelut kodin paradigmassa voivat selittyä eri aikakausina vallalla olleista ideologioista ja sosio-kulttuurisista järjestelmistä. Vaikka tutkielmani aiheena ovat fiktiiviset kodit, joita asuttavat kuvitteelliset asukit, tutkielmani valottaa muutosta, joka tapahtui kodin diskurssissa viime vuosisadalla. Kaunokirjallisuuden avulla voidaan tavoittaa ajassa näkymättömissä olevia rakenteita ja muutossuuntia. Tutkielmassani tutkin siis sitä, millaisia kerronnallisia tehtäviä koti saa Mannin ja Rugen teoksissa. Selvitän, millä tavoin kotitila osallistuu tarinan luomiseen. Lisäksi tarkastelen vertaillen niitä eroja, jotka kotitilan käyttötarkoituksissa ja merkityksissä on havaittavissa teosten välillä. Sekä teosten julkaisun että niissä esitettyjen tapahtumien keskinen ajallinen etäisyys on noin sata vuotta. Teosten väliin jäävät vuosikymmenet edustavat kaupungistumisen, teollisen vallankumouksen ja maailmansotien aikaa. Euroopan rajat muuttuivat, yhteiskunnat modernisoituivat. Lähtöoletukseni on, että kehitys näkyy myös valittujen teosten kodin kuvauksissa. Yhtäältä kodit ja kotien merkitykset muuttuvat kummankin teoksen kertomassa tarinassa. Toisaalta pyrin osoittamaan teosten kotikuvauksia vertailemalla, kuinka kodin tehtävät sekä perheen merkitys ovat muuttuneet Buddenbrookien ajasta 1800-luvun puolivälistä aina Umnitzerien itäsaksalaiseen perhe-elämään vuosituhannenvaihteeseen saakka. Vertailu on mahdollista teosten yhtäläisyyksien vuoksi. Molemmat teokset kuvaavat sukujen romahdusta samaan aikaan kuin yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia. Näin ne käsittelevät historiallista muutosta kirjallisuuden kontekstissa. Tutkielmani ei asetu tarkasti rajatun tutkimusperinteen tai -metodin alle, vaan yhdistelen työssäni eri tieteenaloja. Nojaan työssäni Mihail Bahtinin ja Gaston Bachelardin teorioihin tilasta sekä muun muassa psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen.Edellä lueteltujen lisäksi lainaan työssäni muun muassa historiantutkimuksen, sosiologian, arkkitehtuurin ja ihmismaantieteen teorioita ja tutkimustuloksia Hahmotan teoksista kolme kodille asetettua kerronnallista päätehtävää, jotka toistuvat molemmissa tarkastelluissa teoksissa. Olen nimennyt tehtävät asukkaiden kuvaamiseksi, ympäristön luomiseksi ja muutosten kuvaamiseksi. Ryhmät eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ovat usein vähintään osittain päällekkäisiä. Henkilöhahmot luovat ja muokkaavat toiminnallaan ympäröivää tilaa. Jaan työni kolmeen käsittelylukuun, jotka seuraavat edellä esittelemääni jäsentelyä Mannin ja Rugen teosten kotien pääfunktioista. Työni alaluvut olen järjestänyt kodin huonejaon mukaisesti eli etenen tarkastelussani huoneesta tai muusta kotitilasta toiseen. En käsittele työssäni jokaista Buddenbrooksin ja Zeitenin huonetta, vaan olen valikoinut tarkasteluuni huoneet, joiden merkitys on niihin sijoittuvien tapahtumien vuoksi keskeinen. Kaikkiin esittelemiini huoneisiin sisältyy piirteitä, jotka mahdollistaisivat niiden sijoittamisen mihin vain kolmesta pääfunktiosta. Niiden käsittelykohta määräytyy sen mukaan, mikä funktio kussakin huoneessa on kaikkein dominoivin. Vaikka työ rakentuu huonejaon mukaisesti, en pitäydy huoneiden seinien sisällä kovin tiukasti.

Tarkastelen tutkielmassani kuukautisten ja menstruoivan kehon kulttuurissosiaalista asemaa Chilen kontekstissa. Tutkielmani aineistona toimivat chileläisen poplaulaja Mon Laferten tämän Valparaíson kaupunkiin maalaamaa kuukautisaiheista Día Uno -seinämaalausteosta esittelevän Instagram-julkaisun keräämät kommentit. Tutkielmani tavoitteena on vastata, miksi Día Uno -teoksen kuukautisteema aiheutti reaktioita, ja miten kyseiset reaktiot heijastavat kuukautisten ja menstruoijien asemaa ja niille annettuja merkityksiä chileläisessä kulttuurissa. Tutkielmani päämetodina toimii kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla tutkin kuukautisten ja menstruoijan merkitysten rakentumista suhteessa sukupuoli-identiteettiin ja tilaan. Lisäksi tarkastelen sitä, kuinka diskursseissa tuotetut ilmaisut ja nimeämiset havainnollistavat menstruaation ja cisfeminiinisnormatiivisen ajattelun sekä patriarkaatin välillä vallitsevia valtasuhteita. Tutkielmani teoreettinen viitekehys nojaa myös vahvasti affektiteoriaan tarkastellessani diskursseissa kuukautisiin ja menstruoivaan kehoon liitettäviä tunteita ja affekteja. Tutkimukseni osoittaa, että Chilen yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat patriarkaaliset valtasuhteet sekä cis- ja heteronormatiiviset olettamukset muokkaavat ihmisten käsityksiä menstruoijan identiteetistä, kuukautisten suhteesta sukupuoleen sekä kuukautisiin liittyvistä soveliaisuuskäytännöistä. Nämä käsitykset heijastuvat Día Uno -teokseen reagoivissa diskursseissa ja niistä välittyvissä affekteissa. Joillekin kommentoijille Mon Laferten tarjoama menstruoijan representaatio on inhottava ja häpeällinen abjekti, joka sotii yhteiskunnan soveliaisuussääntöjä vastaan halventaen menstruoivia ihmisiä. Monen mielestä todisteet kuukautisista kuuluu piilottaa julkisesta tilasta yksityisyyden ja feminiinisyyden suojelemiseksi. Julkaisun keräämät iloa ja ihastusta ilmentävät kommentit osoittavat kuitenkin, että monelle Día Uno -teos on voimaannuttava ja arvokas esimerkki Chilessä tapahtuvasta yhteiskunnallisesta kehityksestä ja feministisestä kuukautisaktivismista, joka pyrkii normalisoimaan menstruoivan kehon julkisessa tilassa menstruoijien yhteiskunnallisen aseman ja hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tutkielma käsittelee kaupunkilaisten ja ympäristön suhdetta. Tutkimuskysymys on kaksijakoinen. Miten asuinpaikka kutoutuu kaupunkilaisten haastatteluissa osaksi elämäntarinaa, ja miten asukkaat kerronnassaan suhtautuvat kaupunkitilan muutoksiin tai muuttumattomuuteen? Aluerajauksena on Herttoniemen kaupunginosa Itä-Helsingissä ja aineistona kymmenen asukkaan kävelyhaastattelumenetelmällä toteutetut haastattelut. Tutkimuskysymystä ja aineistoa lähestytään tilan ja paikan käsitteiden kautta, muistelun ja narratiivien tutkimuksen teorioita hyödyntäen. Tutkielmassa keskitytään pääosin Länsi-Herttoniemen osa-alueeseen, mutta huomioidaan se, että asukkaiden elinpiiri ei rajaudu kartassa määriteltyjen rajojen mukaisesti. Toiminnallisesti Länsi-Herttoniemen, Roihuvuoren ja Herttoniemenrannan asuinalueet muodostavat kokonaisuuden, jotka aineistossa peilautuvat toisiinsa. Tutkielman aihevalinnan taustajuonteena vaikutti Helsingin uuden yleiskaavan herättämä keskustelu, ja tutkielma sivuaa kaupunkisuunnittelun aihepiiriä asukaskeskeisestä näkökulmasta. Herttoniemen lähiön rakentamisen taustalla vaikutti Helsingin väestönkasvu ja asuntopula sekä hyvän asumisen muuttuvat ihanteet. Osin samat tekijät vaikuttavat muutoksiin ja suunnitteluun edelleen. Teksti etenee johdannosta kahteen analyysilukuun. Ensimmäinen analyysiluku keskittyy siihen, miten haastateltavien asuinpaikkasuhde haastatteluissa jäsentyy: miten Herttoniemeen on saavuttu ja kotiuduttu, ja miten fyysinen ympäristö asukkaille hahmottuu. Toinen analyysiluku käsittelee asukkaiden asemaa ympäristön muutoksissa. Esiin nousevia aihepiirejä ovat esimerkiksi muuttuvien palveluiden ja paikallisaktiivisuuden suhde sekä gentrifikaatio. Tutkielma kuvastaa paikkakiintymyksen monimuotoista perustaa sekä asukkaiden halua osallistua ympäristöä koskevaan päätöksentekoon. Herttoniemen ominaispiirteiden säilyttäminen ilmeni asukkaille tärkeänä asiana. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, miten tämä käytännössä toteutuu parhaiten.

Tutkielmani aiheena on elokuvan neo-noir (eli uusnoir) lajityypin käsittely postmodernia aikakautta koskevan akateemisen keskustelun kautta. Ensisijainen teoreettinen lähtökohtani on marxilaisen kulttuurikriitikko Fredric Jamesonin historiallinen postmodernismin teoria, jossa ilmenee katkos modernin ja postmodernin aikakauden välillä. Hyödynnän työssäni myös postmodernia yhteiskuntaa käsittelevää sosiologista kirjallisuutta ja niin sanotun jälkistrukturalismin ajatteluperinnettä. Keskeinen päätelmä työssäni on se, että neo-noir syntyy 1960-luvun lopulla vahvasti jälkimodernistisena lajityyppinä ja saa lopullisen muotonsa 1980-luvun alkuun tultaessa siirtyessään täyden postmodernismin vaiheeseen. 1970-luvun neo-noiria leimaa yleisesti tietynlainen realistinen esitystapa. Se pyrkii arvioimaan noir-lajityypin olemusta uudelleen tässä muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. Olen kutsunut sitä luonteeltaan revisionistiseksi, sillä se sisältää itsetietoisen asenteen omaa lajityyppiään kohtaan. Film noir kuuluu lajityyppinä moderniin aikakauteen ja neo-noir postmoderniin aikakauteen. Neo-noirissa tilan elokuvallinen esittäminen on keskeisessä osassa. Käsittelen tilaa ennen kaikkea Los Angelesin elokuvallisen representaation kautta. Työssä päädytään lopulta kuvan itsensä historiaan, sillä representaation järjestelmä ei ole nykyisin enää vain väline, vaan se itse nousee nyt etualalle. Työni tarkoituksena on lopulta kuvata postmodernia aikakautta siten kuin se ilmenee neo-noir-elokuvien kautta. Tässä keskeiseksi nousee todellisuuden ja sen esityksen monimutkainen suhde. Johtopäätöksenä on, että neo-noir on elokuvan postmoderni lajityyppi, joka on vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Siinä keskeistä on tilan elokuvallinen esittäminen ja jonkinlaisen kriittisen position konstruointi. Se pyrkii esittämään oman aikamme olemuksen tilallisen allegorian muodossa. Marxilaisessa perinteessä historiallisen tulkinnan yhteys kapitalistisen järjestelmän alarakenteeseen on tärkeää, ja myös tässä työssä asioiden ja ilmiöiden syvällisin taso palautuu siihen.

Tämä tutkielma käsittelee kodin kokemuksia ja kuulumisen tunteen muodostumista Suomenlinnan historiallisessa merilinnoituksessa, joka on sekä suojeltu maailmanperintökohde että Helsingin merellinen kaupunginosa. Tutkielma nojaa vahvasti arjen elämän tutkimukseen. Tarkastelen aineistoni kautta, kuinka paikkaan kuulumista ja paikkaan kiinnittyviä valtarakenteita eletään ja uusinnetaan arkisissa käytänteissä ja sosiaalisissa kohtaamisissa. Suomenlinnan merilinnoitus valikoitui tutkimuskohteeksi, koska se mahdollistaa kodin kokemusten ja asukkaiden ja tilan vuorovaikutuksen monipuolisen tarkastelun sekä urbaanissa kaupunkitilassa, suojellussa maailmanperintökohteessa että turistikohteessa. Tutkielman aineisto koostuu etnografisesta materiaalista, johon kuuluu haastatteluja, valokuvia ja Suomenlinnassa tehtyjen havainnointikierrosten tuottamia muistiinpanoja. Yhdeksän Suomenlinnan asukkaan haastattelut ja haastattelujen yhteydessä otetut valokuvat muodostavat aineiston keskeisimmän osan. Haastattelut ovat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka toteutin kävelyinä Suomenlinnassa. Kävelyhaastattelu on etnografinen tutkimusmenetelmä, joka tarjoaa monia etuja, kun halutaan tutkia paikkaan liittyviä kokemuksia ja paikan roolia eletyssä arjessa. Haastatteluissa pyrin selvittämään paikkasuhteen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä ja kotiin liitettyjä merkityksiä arkisten reittien ja rutiinien sekä asukkaiden kokemuksissa merkityksellisten paikkojen kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat kodin ja kuulumisen tunteen käsitteet, joita tarkastelen alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteellisesti. Tutkielmassa pyrin tuottamaan tietoa Suomenlinnan asukkaiden kuulumisen tunteen, kodin merkitysten ja paikkasuhteen muodostumisesta jokapäiväisessä elämässä. Tutkin, miten erilaiset tilat ja käyttäjäryhmät vaikuttavat oman tilan kokemiseen ja millaisia rajaamisen prosesseja tapahtuu yksityisen ja julkisen tilan raja-alueilla. Tutkielma osoittaa, että paikkaan kuuluminen on monimutkainen tilallinen prosessi, joka rakentuu sosiaalisissa ja kulttuurisissa merkityksenannoissa, erilaisista rajanvedon prosesseissa ja ajallisissa suhteissa. Tutkielmassa nousee esiin, miten monimutkainen ja monista elementeistä muodostuva kokonaisuus kodin ja kuulumisen tunne on. Aineiston valossa koti voi olla epämääräisesti rakentuva ja ajallisesti elävä asia, joka laajentuu fyysisen asunnon rajojen ulkopuolelle asukkaiden toimintaympäristöön, joka rakentuu sosiaalisissa suhteissa ja arkisissa käytänteissä ja kulkureiteissä. Informanttien arkiset tavat olla yhteydessä fyysiseen ympäristöönsä edistävät kuulumisen tunteen syntymistä ja vaikuttavat ympäröivän tilan kokemiseen. Tutkielma osoittaa myös etnografisen kävelyhaastattelun edut paikkaan liittyvien kokemusten ja jokapäiväisen elämän tarkastelussa suhteessa perinteiseen istumahaastatteluun.