Browsing by Subject "toivo"

Tässä pro gradu tutkielmassa tarkastellaan sairaalasielunhoitajien ja Syöpäjärjestöjen neuvontahoitajien suhtautumista kuolemaan ja valmiuksia puhua kuolemasta sekä vastaajien asennetta ja toimintatapaa ottaa kuolema puheeksi syöpään sairastuneen kanssa. Kysely suunnattiin tietoisesti kohtaavan työn ammattilaisille, jotka työssään tapaavat paljon syöpäpotilaita. Työnsä puolesta vastaajilla on erinomainen tilaisuus tarjota syöpään sairastuneelle mahdollisuutta keskustella ja käsitellä diagnoosin potilaalle herättämää kuolemanpelkoa. Tutkimuskysymyksenä on; Mitkä tekijät edistävät kuoleman puheeksi ottamista syöpään sairastuneen kanssa? Syöpä on vakava sairaus, jolla on edelleen huono maine yksilötasolla. Syöpään sairastuu arviolta jo joka kolmas, joista kaksi kolmesta voidaan parantaa. Syöpädiagnoosi aiheuttaa saajalleen aina eksistentiaalisen kriisin, ennusteesta riippumatta. Potilaalla on diagnoosin saatuaan valtava tarve käsitellä elämänsä rajallisuutta, huolimatta jäljellä olevan elämän pituudesta. Tämä pro gradu on määrällinen tutkimus, jonka aineisto on kerätty sähköisen kyselylomakkeen avulla loppuvuodesta 2018. Kyselylomake sisälsi pääosin asenteita, mielipiteitä ja toimintatapoja mittaavia suljettuja kysymyksiä. Kyselylomake keskittyi käsittelemään vastaajien valmiuksia ja suhtautumista kuoleman puheeksi ottamiseen syöpäpotilaan kanssa omasta näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Kysely lähetettiin 181 kohtaavan työn ammattilaiselle, joista kyselyyn vastasi 67. Tässä tutkimuksessa ilmeni, että neuvontahoitajilla ja sielunhoitajilla on ymmärrys kuoleman puheeksi ottamisen merkityksestä osana syöpäpotilaan sosiaalista tukea sekä olemassa olevat hyvät valmiudet puhua kuolemasta syöpäpotilaan kanssa. Vastaajat eivät kokeneet vaikeaksi puhua kuolemasta vaan aiheen sensitiivisyys ja asiakaslähtöinen ajattelutapa estivät heitä tekemästä aloitetta. Kuoleman koetaan olevan aiheena erityisen yksityinen, joten potilaan odotetaan itse tekevän aloitteen. Vastaajien mielestä kuoleman kohtaamista ja puheeksi ottamista tukevat rauhallinen tila, oma hengellisyys, alaan liittyvä koulutus ja kollegoiden tuki sekä työnohjaus.

Tutkimuksessa tarkasteltiin hyvinvointikurssille osallistuneiden voimavaroja, ja miten koetut voimavarat näyttäytyvät suhteessa Shared Story -menetelmän resilienssikäsitykseen. Shared Story on tutkimuksen tekijän kehittämä dialoginen ja toiminnallinen malli, joka kuvaa ihmisen resilienssin osatekijöitä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys sijoittuu hyvinvoinnin tutkimuksen kenttään, jossa resilienssi kuvaa ihmisen kykyä ottaa vastaan, sopeutua ja joustaa erilaisissa elämäntilanteissa ja toipua vaikeista tilanteista. Werner & Smithin 60-luvulla alkanut resilienssitutkimus tarjoaa teoreettisen kehyksen aineiston tarkasteluun. Yksilöön, perheeseen ja lähipiiriin ja yhteisöön liittyvät suojaavat tekijät ennustavat ilmetessään hyvää resilienssiä elämän jatkumolla. Nykyhetken resilienssiä kuvataan ihmisyyden, jaetun ihmisyyden, hengellisen ja henkisen sekä resurssien ulottuvuuksien kautta, joista muodostuu Shared Storyn käsitys resililienssin osatekijöistä. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jonka aineisto kerättiin kyselyillä ja teemahaastatteluilla. Aineisto analysoitiin kahteen kertaan. Teoriasidonnaisen sisällönanalyysin metodein analysoitu aineisto tuotti teoreettisen viitekehityksen mukaisia yksilöön, perheeseen ja lähipiiriin sekä yhteisöön liittyviä suojaavia tekijöitä. Toinen aineistolähtöinen sisällönanalyysi tuotti konstruktion, Shared Storyn käsityksen resilienssistä, jonka osatekijät ovat ihmisyys, jaettu ihmisyys, hengellinen ja henkinen ulottuvuus ja resurssit. Tapaustutkimus voi tarjota vaihtoehtoisia selityksiä tutkitulle ilmiölle: 1. Resilienssi on geneettisten ja ympäristötekijöiden muodostama kokonaisuus, joka kehittyy elämän jatkumolla. Hyvää resilienssiä ennustavat keskeiset suojaavat tekijät lapsuudessa ja nuoruudessa ovat: 1) helppo temperamentti ja usko omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin, 2) vähintään yhden emotionaalisesti vakaan aikuisen tuki ja avoimuus lapsen tarpeille ja 3) yhteisöön kuuluminen ja yhteisön tuki. Aikuisiällä työ ja toimeentulo sekä realistiset tulevaisuudensuunnitelmat ja vakaa parisuhde ovat yhteydessä hyvään resilienssiin. 2. Nykyhetken resilienssi on konstruktio, jonka osatekijät ovat ihmisyys, jaettu ihmisyys, hengellinen ja henkinen ulottuvuus ja resurssit. Resilienssin osatekijöiden tunnistaminen ja harjoittaminen lisäävät hyvinvointia. Tutkimus tarjoaa tietoa vahvan resilienssin kehittymiseen vaikuttavista tekijöistä, mistä voi olla hyötyä vanhemmille, kasvattajille ja kaikille, joiden lähipiirissä on kasvuvaiheessa olevia lapsia ja nuoria. Toiseksi tutkimus kuvaa ihmisen resilienssiä nykyhetkessä, mikä auttaa lukijaa tiedostamaan osatekijät, joihin hän voi vaikuttaa parantaakseen hyvinvointiaan kokonaisvaltaisesti.

Tämän gradututkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on Jürgen Moltmannin käsitys kristillisestä toivosta ja Jumalan kirkkauden valtakunnasta. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi, jossa pyrin selvittämään Moltmannin keskeisimmät käsitteet, jotka liittyvät toivoon ja kirkkauden valtakuntaan. Tutkielman päälähteenä ovat englanninkieliset käännökset Jürgen Moltmannin teoksista Theologie der Hoffnung 1967, Trinität und Reich Gottes 1980, Gott in der Schöpfung: Ökologische Schöpfungslehre 1985 ja Der Weg Jesu Christi: Christologie in Messianischen Dimensionen, 1989. Jürgen Moltmannin toivon teologiassa keskeisiä käsitteitä ovat Jumalan lupaukset ja ilmoitus, historia ja aika, missio, messiaanisuus, ja sapatti ja kirkkauden valtakunta. Filosofi Ernst Blochilta hän on saanut teologiseen ajatteluunsa vaikutteita hegeliläisyydestä ja marxilaisuudesta. Moltmannille kristillisen toivon edellytys ovat Jumalan lupaukset ja Kristuksen ylösnousemus lupauksena. Eskatologia ja toivo läpäisevät Moltmannin koko teologisen ajattelun, ja sen miten hän rakentaa ajattelumallinsa toivosta, luomisesta, Kristuksesta ja Jumalan valtakunnasta. Moltmannille oppi eskatologiasta merkitsee pohjimmiltaan oppia kristillisestä toivosta. Toivo tulee esille Jumalan lupauksissa, joissa tulevaisuus on vielä kätkettyä, mutta vaikuttaa toivon kautta historiaan. Historia on osallistumista Jumalan missioon, jossa kirkon tehtävä on julistaa tulevaisuutta Kristuksessa. Moltmannille ’Kristus on toivo’ ja Jumala on ’toivon Jumala’, joka ilmoittaa itsensä lupausten ja historian kautta. Nykyhetki ei vielä vastaa sitä, mitä lupauksissa on tullut ilmi. Tuleva määrittää nykyhetkeä, jossa avoimuus tulevalle koskee koko luomakuntaa. Moltmann korostaa, että kristillinen toivo suuntautuu kohti uutta luomista – kirkkauden valtakuntaa, joka on ikuista sapattia. Jumala loi maailman omaksi kirkkaudekseen, ei antroposentrisesti ihmistä varten. Jeesuksen ylösnousemus on Jumalan lupaus uudesta luomisesta, ja tulevasta Jumalan kirkkaudesta. Luominen on messiaanista ja trinitaarista luomista. Kirkkauden valtakunnassa, jossa vallitsee rauha, vapaus ja oikeudenmukaisuus, Jumala on läsnä kaikenkattavasti kirkkaudessaan. Moltmannille toivo on messiaanista, eteenpäin vievää ja avointa kohti tulevaa. Toivo tuo nykyhetkeen levottomuuden ja ristiriidan, joka mobilisoi ja saa aikaan muutosta. Toivo on Moltmannille myös olemukseltaan yhteisöllistä, koko luomakunnan yhteisöä koskevaa. Luomakunnan yhteisö heijastaa kolmiyhteistä Jumalaa. Moltmannin teologisessa ajattelussa toivosta korostuu sen yhteisöllisyyden prinsiippi, universaalisuus, mobilisoivuus, messiaanisuus, avoimuus ja tulevaisuuteen suuntautuneisuus. Moltmannin käsitys toivosta ja kirkkauden valtakunnasta on yhteydessä hänen teologiaansa jäsentäviin ajatusmalleihin, joissa lupauksiin nojautuva eskatologia läpäisee sen kaikenkattavasti ja holistisesti.

Aiemmassa suomalaisessa tutkimuksessa on selvinnyt, että joka viides nainen on kokenut väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan. Väkivalta voi olla sosiaalista, taloudellista, henkistä, fyysistä tai seksuaalista. Naiseen kohdistuva väkivalta tapahtuu usein kotona, jolloin väkivalta yksityistyy ja jää piiloon. Naisiin kohdistuvalla väkivallalla on usein huomattavampia henkisiä kuin fyysisiä seurauksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään suomalaisiin korkeakoulutettuihin naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan muotoja, yleisyyttä ja seurauksia. Suomalainen uskonnollinen kenttä on murroksessa. Samaan aikaan, kun traditioon nojaava kansankirkko menettää suosiotaan saa usko, uskonnollisuus ja henkisyys uudenlaisia muotoja. Etenkin aiemmassa kansainvälisessä tutkimuksessa on huomattu, että uskonnolla ja henkisyydellä voi olla merkittävä vaikutus ihmisen hyvinvointiin ja selviytymiseen kriisistä ja traumasta. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, onko usko tai henkisyys ollut naiselle voimavara väkivaltaisen parisuhteen aikana tai sen jälkeen ja millaisia muotoja usko ja henkisyys ovat saaneet. Tutkimukseen osallistui 302 korkeakoulutettua naista. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä e-lomakkeella. Kysely oli vastattavissa Suomen Akateemisten Naisten Liiton ja Tieteentekijöiden Liiton naisjäsenille. Kvantitatiivisen aineiston analyysissä käytettiin SPSS-ohjelmaa. Kyselylomakkeen avointen vastausten käsittelyssä käytettiin sisällönanalyysiä. Lisäksi tehtiin kaksi syventävää teemahaastattelua. Tutkimuksessa selvisi, että kyselyyn vastanneista yli neljännes oli joskus kokenut parisuhdeväkivaltaa. Yleisimpiä väkivallan muotoja olivat muun muassa nimittely ja vähättely, yhteisen omaisuuden tahallinen vahingoittaminen, liikkumisen estäminen, väkivallalla uhkailu, läimäisy sekä potkiminen. Taloudellinen väkivalta ja alistamisen muodot olivat korostuneita korkeakoulutettujen naisten vastauksissa. Tutkimuksessa selvisi myös, että monet naiset eivät arvioineet joitakin väkivallan muotoja, kuten kiinnipitämistä tai läimäisyä väkivaltana lainkaan. Usko ja henkisyys vaikuttivat naisiin sekä positiivisesti että negatiivisesti. Osalle usko oli voimavarana merkityksetön. Usko ja henkisyys saivat monia muotoja, ja ne olivat merkittävä voimavara suurelle osalle naisista.

Tutkielma käsittelee Kathryn Tannerin inkarnaatiokeskeistä konstruktiivista teologiaa. Metodina on systemaattinen analyysi. Lähteinä on käytetty kolmea Kathryn Tannerin teosta. Näistä kaksi muodostaa systemaattisen esityksen Tannerin inkarnaatiokeskeisestä teologista. Kolmas käsittelee kristinuskon suhdetta nykyiseen markkinavetoiseen kapitalismiin. Tannerin teologian lähtökohtana on dogmien uudelleenmuotoilu. Useassa kohdassa keskiajan jälkeinen teologia osoittautuu virheelliseksi, vajavaiseksi tai antroposentriseksi, joten se on hylättävä ja korvattava kirkkoisien ajattelusta ammentavalla inkarnaatiokeskeisyydellä. Inkarnaatiokeskeisyys tarkoittaa huomion kääntämistä ihmisestä kohti Jumalaa. Tanner korostaa ihmisen ja Jumalan suhteen unilateraalisuutta ja universaaliutta. Suhde perustuu Jumalan yksipuoliseen päätökseen ja toimintaan. Ihminen ei esimerkiksi pysty vastavuoroiseen lahjanvaihtoon Jumalan kanssa, sillä kaikki, mitä ihmisellä on, on lähtöisin Jumalasta. Jumala pyrkii lahjoittamaan omasta hyvyydestä rakkauden ja hyvinvoinnin kaltaisia lahjoja ihmisille. Ihmisen velvollisuus on Jumalan hyvyyden levittäminen esimerkiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumalla. Inkarnaation ottaminen pelastuksen ja sovituksen lähtökohdaksi puolestaan kääntää huomion pois ristin väkivaltaisista ja nöyryyttävistä tapahtumista. Muutos korjaa virheellisen käsityksen, jonka mukaan nöyryyttävä alistuminen olisi pelastuksen edellytys. Ristillä tapahtuva uhraus on kuitenkin kokonaan Jumalan tekemä. Todellinen pelastukseen johtava uhraus on kuitenkin tapahtunut jo inkarnaatiossa Jumalan ottaessa ihmisyyden osaksi itseään Inkarnaatio toimii ihmisen ja Jumalan erityisen suhteen, pelastuksen ja sovituksen sekä yhteiskunnallisen aktiivisuuden perustana. Tutkielmassa huomio kiinnittyy Tannerin moderniin markkinatalouteen, jolle ominaista on toimijuuden rajoittaminen velan avulla nykyhetkeen ilman toivoa paremmasta. Inkarnaatioon perustuva kristillinen toivo puolestaan avaa näkymän ikuiseen elämään Jumalan hyvyyden täyttämässä todellisuudessa.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis Pojmanin käsitystä uskonnolliseen uskoon liittyvistä propositionaalisista asenteista. Lähteinä käytetään kahta Pojmanin tekstiä. Ensimmäinen on 1986 ilmestynyt filosofian oppikirja Religious Belief and the Will. Toinen on vuonna 2003 julkaistu versio artikkelista Faith, Doubt and Hope or Does Faith Entail Belief? Pojmanin tekstit edustavat angloamerikkalaista analyyttisen filosofian traditiota. Tarkemmin määriteltynä ne liittyvät analyyttisen teismin ja evidentialismin lähestymistapoihin. Tutkimuskysymykseen vastataan hyödyntämällä argumentaatioanalyysiä, käsiteanalyysiä ja konstruktioanalyysiä. Argumentaation analyysissa tarkastellaan argumentaation rakennetta, väitteitä, perusteluja ja oletuksia. Käsite- ja konstruktioanalyysissa tarkastellaan käsitteiden ja niihin liittyvien kielellisten konstruktioiden käyttöä sekä suhdetta toisiin käsitteisiin ja konstruktioihin. Tutkielma osoittaa, että Pojmanin esittämä näkemys uskonnollisen uskon luonteesta on normatiivinen. Hän ei pyri kuvaamaan uskonnollista uskoa sellaisena, kuin se tosiasiassa uskonnollisiksi itsensä mieltävillä henkilöillä ilmenee. Hänen tarkoituksensa on luoda nykyaikaisen maailmankuvan viitekehyksessä intellektuaalisesti hyväksyttävä uskonnollisen uskon filosofinen määritelmä. Pojman esittää, etteivät episteemiset uskomukset ole uskonnollisen uskon välttämätön osa. Pojmanin mukaan uskonnollisen uskon keskeisimpänä asenteena voidaan ymmärtää propositionaalinen toivo. Toivo on Pojmanin mukaan tahdonvaraista, uskomukset eivät. Pojmanin perusteet näkemykselleen ovat sekä uskonnollisia että filosofisia. Hänen mukaansa kristinuskon kuvaama Jumala toimisi ristiriitaisesti tuomitessaan ihmisiä pelastukseen tai kadotukseen uskomusten perusteella. Jos ihmisellä ei ole kristinuskon vaatimia uskomuksia, hänen täytyisi uskomusten etiikan vastaisesti manipuloida uskomuksiaan. Pojman kieltää uskomusten manipuloinnin oikeutuksen. Tutkielmassa hänen uskomusten etiikkaansa kutsutaan preskriptiiviseksi involuntarismiksi. Hänen näkemyksensä on paitsi uskonnonfilosofiaa, se on myös uskonnollista filosofiaa. Pojman ei pysty esittämään riittäviä perusteluja sille, miksi toivo pitäisi ymmärtää tahdonvaraisena asenteena. Analyysi osoittaa, että Pojmanin esittämä toivo vaatii ennakkoehtoina ei-tahdonvaraisia episteemisiä uskomuksia. Toisaalta Pojmanin näkemys lähestyy fideismiä. Se pyrkii tarjoamaan käsitteellisiä näkökulmia uskonnollisen uskon perustelemiseksi tilanteessa, jossa uskovalla ei ole uskomuksia. Tällöin motivaatio uskonnollisen uskon pitämiseen on ensisijaisesti uskonnollinen halu pelastukseen tai pelko kadotuksesta. Pojmanin näkemys on parhaiten ymmärrettävissä normatiivisena näkemyksenä uskonnollisesta uskosta. Enemmän sillä on arvoa uskonnollisen uskon filosofisen kuvaamisen kannalta. Analyysi osoittaa, että Pojmanin näkemyksiä voi hyödyntää uskonnollisen uskon ja vakaumuksen filosofisissa deskriptioissa.