Browsing by Subject "tulkintarepertuaari"

Mielenterveyden häiriöihin kohdistetaan erilaisia kielteisiä mielikuvia. Kielteiset mielikuvat toimivat mielenterveyden häiriödiagnoosin ohella sosiaalisen poikkeavuuden perustana. Yksilön näkökulmasta mielenterveyden häiriödiagnoosin saamiseen liittyvän kokemusmaailman tarkastelussa on aiemmin tukeuduttu muun muassa sosiaalisen stigman tulkintakäsitteeseen. Mielen sairauden näkökulma puolestaan asettaa diagnosoidun potilaan toimija-asemaan, johon kytkeytyy potilaalle ominaiset oikeudet ja velvollisuudet. Toisaalta mediassa on nostettu mielenterveyden häiriöt esiin myös toisenlaisessa valossa. Mielenterveyden häiriöitä koskeva kulttuurinen asenneilmasto vaikuttaakin olevan murroksessa. Mielenterveyden häiriöitä varjostava häpeäleima on kääntynyt paikoin myös positiiviseksi sosiaaliseksi pääomaksi ja aihetta koskettavaa keskustelua käydään vilkkaasti myös sellaisen narratiivin viitekehyksessä, jossa korostuvat toiveikkuus, selviytyminen, sankarillisuus ja elämänmyönteisyys. Samanaikaisesti mielenterveyden häiriöt on noussut näkyvään rooliin yhteiskunnan työhyvinvointia, syrjäytymistä ja kansantaloutta koskevassa keskustelussa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää sitä, millä tavalla mielenterveyden häiriödiagnoosi jäsentyy diagnoosin saajan puheessa arvottavina kannanottoina sekä minkälaista identiteettiä diagnoosin saaja rakentaa itselleen yksilöhaastattelun vuorovaikutustilanteessa. Tutkimuksen metateoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen psykologia. Aineiston tarkastelussa hyödynnetään lisäksi positiointiteoriaa ja analyyttisinä tulkintakäsitteinä tukeudutaan subjektiposition ja tulkintarepertuaarin käsitteisiin. Mielenterveyden häiriöitä tarkastellaan kielellisesti rakentuvina konstruktioina, joiden merkitys nähdään muotoutuvan asianomaiselle vuorovaikutuksessa. Tällainen lähtökohta ei kuitenkaan pyri palauttamaan tutkittavaa ilmiötä olemuksellisesti pelkästään kielelliseksi ilmiöksi sinänsä. Yksilökeskeinen näkökulma ilmiötä koskevista erilaisista arvottamisen ja merkityksen muodostamisen tavoista kuitenkin suosii tutkittavan ilmiön tarkastelua kielellisesti rakentuvana ilmiönä. Tutkimuksessa mielenkiinto kohdistetaan arvottavaan kannanottamiseen sekä aineistossa ilmenevien puhetapojen analyyttiseen tulkintaan. Tutkimuksen laadullisessa tutkimusasetelmassa hyödynnetään metodologisena lähestymistapana laadullista asennetutkimusta. Laadullisen asennetutkimuksen periaatteiden mukaisesti asenne nähdään suhdekäsitteenä, joka muotoutuu argumentaatiossa arvottajan ja asenneilmaisun kohteen tuottamisen myötä subjektiivisesti. Laadullisen aineiston analyysissä havaintoyksiköksi otetaan näin ollen arvottava puhetoiminta. Arvottavan puhetoiminnan tarkastelusta voidaan tunnistaa kannanottajan rakentama subjektipositio eli puhuja-asema, josta käsin arvottaminen tapahtuu. Sen lisäksi havaitaan puheenresurssina hyödynnettävä kulttuurinen puhetapa eli tulkintarepertuaari sekä asenteen kohde. Arvottavaa kannanottamista viritetään haastattelutilanteessa väittämän muotoon esitetyillä virikekysymyksillä. Haastatteluaineisto koostuu seitsemästä yksilöhaastattelusta. Aineisto kerättiin syksyllä 2019. Tämän tutkimuksen käyttöön aineistoksi rajattiin yksi virikekysymys. Tutkimusaineiston analyysin perusteella aineistosta tunnistettiin yhteensä kuusi asenneilmaisua. Asenneilmaisut havaittiin muotoutuvan neljän subjektiposition ja tulkintarepertuaarin pohjalta. Aineiston analyysin perusteella tehtiin kolme keskeistä havaintoa. Ensimmäisenä havaintona nähdään, että mielenterveyden häiriödiagnoosin saaminen lääkäriltä jäsentyy diagnoosin saajalle merkitykseltään moniulotteisempana, kuin pelkästään sairauskeskeisenä kokemuksena. Tutkimuksen tuloksista voidaan havaita, että diagnoosin saamiseen kytkeytyy laaja-alaisesti erilaisia sosiaalisia ja psykologisia merkityksiä. Toiseksi tutkimuksen tuloksista huomataan, että mielenterveyden häiriödiagnoosi virittää diagnoosin saajassa sellaisia asenneilmaisuja, jotka voivat olla myönteisiä tai kielteisiä ja jotka voivat kohdistua erilaisiin sidosryhmiin ja kohteisiin. Kolmantena huomiona tutkimuksen tuloksista ilmenee se, että mielenterveyden häiriödiagnoosi mahdollistaa asianomaiselle erilaisia puhuja-asemia. Tämän havainnon perusteella voidaan esittää tulkinta siitä, että mielenterveyden häiriödiagnoosi mahdollistaa mielenterveyden potilaan ohella myös sellaisia vuorovaikutuksessa muodostettavia identiteettejä, jotka antavat asianomaiselle keinoja hallita esimerkiksi diagnoosin saamiseen liittyvää sosiaalista jännitettä.

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.

Viime vuosina urheilijoiden hyvinvointi on noussut yleisempään keskusteluun Suomessa. Etenkin aktiiviuran lopettaneiden urheilijoiden arvostus sekä siirtymä pois aktiiviuralta on puhututtanut. Tämän tutkielman tavoitteena oli tarkastella sitä, millaisena joukkueurheilun lopettamisprosessi näyttäytyy ja miten entisen joukkueurheilijan identiteetti tarinoissa rakentuu. Aineisto koostui kirjoitetuista tarinoista koskien joukkuelajin lopettamisprosessia SM-tasolla. Aineisto kerättiin anonyymin nettipohjaisen vastauslomakkeen kautta aikavälillä 29.3.2021- 6.4.2021. Tarinoita kertyi entisiltä urheilijoilta seitsemästä eri joukkuelajista yhteensä 21. Teoreettinen lähestymistapa pohjautui sosiaalinen konstruktionismiin, jonka keskiössä on näkemys todellisuuden rakentumisesta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tarkemmin, teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimi narratiivinen diskursiivinen lähestymistapa, jonka avulla joukkueurheilun lopettamisprosesseja tarkasteltiin laadullisesti. Tulosten perusteella, joukkueurheilun lopettaminen näyttäytyi monivaiheisena prosessina, jossa rakentui erilaisia teemoja ja tapahtumia. Lopettamisprosessin kolme tarinoissa toistuvaa vaihetta ryhmiteltiin päätöstä edeltäväksi tilanteeksi, päätöstilanteeksi ja nykytilanteeksi. Näihin eri vaiheisiin luokiteltiin edelleen erilaisia teemoja, joiden kautta tarinoissa oli kuvattu kyseistä vaihetta. Se mistä syystä lopettamispäätökseen oli tarinoissa päädytty, vaihteli. Päätös oli saattanut olla oma, valmentajan tai vanhempien painostuksesta johtuva tai tilannetekijöiden syytä. Lisäksi nykytilanteen vaiheessa tulkittiin sitä, millaista elämä oli joukkueurheilun lopettamisen jälkeen yksilöllä ollut. Tilannetta nykyään kuvattiin kultaisten muistojen, hyvien elämän oppien, lajin pariin kaipuun sekä haastava sopeutumisen kautta. Tulkintarepertuaarin käsitteen avulla joukkueurheilun lopettamisesta ja identiteetin rakentumisesta kerrottiin erilaisilla painotuksilla. Tulkintarepertuaareja eli puhetapoja valikoitui tarinoista kolme ja niillä kuvattiin lopettamisprosessia suhteessa yhteisöllisyyteen, kilpaurheiluun sekä elämänvaiheisiin yleisesti. Lisäksi identiteettinarratiiveilla avattiin identiteetin rakentumisen kokonaiskuvaa läpi lopettamistarinoiden. Näitä erilaisia identiteettinarratiiveja esiteltiin vastauksista yhteensä neljä ja ne rakentuivat suhteessa identiteetin hukassa olemiseen, identiteetin vaihtumiseen tai palautumiseen sekä identiteetin vaivattomaan sulautumiseen. Identiteetin muutos rakentui sekä suhteessa kilpaurheilusta että joukkueesta luopumiseen. Tulokset osoittivat, että joukkueurheilun lopettamisprosessi ja identiteetin muutos voivat näyttäytyä niitä läpikäyneille urheilijoille hyvin vaihtelevasti ja ne voivat rakentua myös erittäin haastaviksi kokemuksiksi. Tulokset onnistuivat avaamaan, sitä millaisia vaiheita joukkueurheilun lopettamisprosessiin kuuluu ja minkälaisena prosessi sekä siinä esiintyvä identiteetin muutos narratiivisen analyysin perusteella näyttäytyy. Työ osoitti lisäksi sen, minkälaiseksi lopettamisprosessissa kuvatut haasteet rakentuivat. Näiden tulosten perusteella on mahdollista pystyä paremmin ymmärtämään urheilu-uraa lopettavan joukkueurheilijan kohtaamia haasteita, tukemaan urheilijan hyvinvointia urasiirtymässä sekä ennaltaehkäisemään lopettamisesta urheilijalle koituvia negatiivisia vaikutuksia.

This qualitative study approaches the professional agency of art pedagogues in the inclusive early education settings. The aim of this study is to find out: 1) what kind of interpretative repertoires are constructed in the speech of art pedagogue teacher, and 2) how these repertoires represent the art pedagogue´s possibilities for supporting the child’s learning and growth. In the previous studies we can see that the artistic interventions have positive effects on child’s learning and to the culture of work and learning environment. In the previous studies the changes are seen challenging from the point of view of professional agency. This study focuses on the written texts of six (N=6) art pedagogues as informants. The text-based material was collected from six kindergartens, during 10 months in the first year of art education in early educational settings in research project of Taikava, that took place in 2014—2016 in the city of Vantaa in Southern Finland. Additional material consisted of six edited articles that were written to the final report of Taikava project. This study is based on the production of meaning, approached by social constructivist and discourse analytic frame. The theoretical frame of professional agency by Vähäsantanen, Paloniemi, Hökkä & Eteläpelto (2017) assisted the discourse analysis, narrowing theoretically the specific definition of the context of professional agency in the speech of art pedagogues. This research answered the first question with three key repertoires: 1) The repertoire of a strong professional identity 2) The repertoire of contradictions 3) The repertoire of collaboration. Based on the identification processes of the key repertoires, the second question was answered: the main results of this study consist of three dimensions: The professional agency of the art pedagogue in the early educational setting was effective on the supportive acts of care, growth and learning of children based on the core values of art pedagogical approach: the val-ues of empowerment and well-being. Circumstances, the conflict of professional roles, and the lack of co-constructed feedback of work created contradictions and conflicts. Acknowledging and amplifying the art education needs active collaboration. Based on the results of this study it is reasonable to re-consider the iteration of work in early education and focus on the issues of management and leadership of early education. We need more research on art education of early years and on arts-based interventions in the early educational and inclusive settings.

People with a refugee background are much less likely to participate in higher education than the general population. As Finland seeks international competence, equity in higher education opportunities and an increase in the number of university graduates, the academic potential of many refugees remains unrecognized in contradictory ways of speaking and practices. This Master's thesis examines speech on refugees’ higher education and accounts that attempt to make the question of refugee access to higher education understandable. Research focuses on the foundations of social constructionism and the discursive analytical research tradition, whereby reality is seen constructed and renewed in systems of meaning structured in speech. Meaning systems arise in the research material through the concept of interpretative repertoire. The research material consists of 13 theme interviews collected for the EUCRITE project. Interviewees are staff from Aalto University learning services and from SIMHE services of two other Finnish universities, as well as students with a refugee background from Aalto University. As a result of the analysis of the data, six different interpretative repertoires were identified: victim repertoire, threat repertoire, individualistic repertoire, equality repertoire, utility repertoire and humanistic repertoire. Through analyzing the interrelationships and power relations between the repertoires, one can conclude that the most prevalent repertoires were those that define refugees as passive victims (victim repertoire), explain access to higher education as dependent upon individuals’ own activity and self-direction (individualistic repertoire), and ignore refugees’ starting points vis-à-vis higher education (equality repertoire). On the basis of the research results, it is worth asking how international knowledge potential becomes recognized. In addition, this leads us to question how the starting points of applicants with a refugee background could be taken into account in higher education institutions, not as a threat to equality but rather as a means to achieve it.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalipsykologia Tekijä: Emilia Laine Työn nimi: ”Pelkään että koko maapallo tuhoutuu ja jokin nälkäpelin tyyppinen dystopia käy oikeasti toteen seuraavan 500 vuoden sisällä.” - Ilmastoahdistuksen diskursiivinen rakentuminen lasten ja nuorten kirjoituksissa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 07/2023 Sivumäärä: 70 Avainsanat: Ilmastoahdistus, sosiaalinen konstruktionismi, diskursiivinen psykologia, diskursiivinen emootioiden tutkimus, diskurssianalyysi, tulkintarepertuaari Ohjaaja: Miira Niska Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto, Helsingfors universitets bibliotek, Helsinki University Library Tiivistelmä: Ilmastonmuutoksen on todettu olevan yksi aikamme pahimmista maailmanlaajuisista kriiseistä ja esimerkiksi IPCC:n (2022) uusin raportti esittää aiempaa yhä hälyttävämpiä ennusteita sen etenemisestä ja vaikutuksista. Ilmastonmuutokseen liittyvistä uutisoinneista ja uhkakuvista on tullut tämän päivän lasten ja nuorten arkipäivää ja heitä onkin alettu nimittää ”ilmastosukupolveksi”. Lapset ja nuoret ovat alkaneet ilmaista yhä enenevissä määrin ilmastoahdistusta, joka ymmärretään tässä työssä Pihkalan (2019a) määritelmän mukaan erilaisia ilmastonmuutoksen uhasta kumpuavia emootioita sisältäväksi ilmiöksi. Ilmastoahdistuneet lapset ja nuoret ovat mm. ilmaisseet ilmastonmuutoksen olevan heidän suurin tulevaisuuteen liittyvä huolenaiheensa ja tuoneet esille kokemuksensa siitä, ettei heidän ikäryhmäänsä kuulla tai oteta mukaan riittävästi ilmastonmuutoskeskusteluissa. Tutkielman aiheena on tarkastella miten lapset ja nuoret diskursiivisesti rakentavat ja merkityksellistävät ilmastoahdistustaan emootiopuheen ja erilaisten ilmastonmuutoksen versioiden muodostamisen avulla. Tutkielmassa hyödynnetään teoreettis-metodologisena viitekehyksenä sosiaalisen konstruktionismin piiriin kuuluvaa diskursiivista psykologiaa sekä diskursiivista emootiotutkimusta. Nämä teoreettis-metodologiset lähtökohdat mahdollistavat emootioiden tarkastelun perinteisemmästä, kvantitatiivisesta, näkökulmasta poikkeavalla tavalla, eli aineistolähtöisesti lasten ja nuorten diskursiivisissa teoissa rakentuvina ja rakentamina. Metodologisena välineenä analyysissa käytetään ilmastoahdistuksen tulkintarepertuaareja, joiden avulla tutkittavien puheesta pyritään tunnistamaan yhtäläisyyksiä ja eroja. Aineisto koostuu ALL-YOUTH-tutkimushankkeen sekä nuortenlehti Demin yhteistyössä keräämän kyselyaineiston 178 avovastauksesta, joissa 10-20-vuotiaat lapset ja nuoret käsittelevät ilmastoahdistustaan. Aineistosta voitiin löytää viisi ilmastonmuutoksen tulkintarepertuaaria, jotka kaikki rakensivat omanlaistaan versiota ilmastonmuutoksesta ja joissa kaikissa emootioita rakennettiin eri tavoilla ja erilaisia kielellisiä keinoja hyödyntäen. Makrotason ongelman tulkintarepertuaarin puhetavoille oli yhteistä ilmastonmuutoksen kuvaaminen laajana ongelmana, johon tulisi pyrkiä vaikuttamaan pääasiassa isoilla, kansainvälisillä päätöksillä. Läpileikkaavana tapana merkityksellistää ilmastoahdistusta oli kuvailla päättäjien riittämättömien ilmastotoimien herättämiä emootioita. Mikrotason ongelman tulkintarepertuaarissa avainasemassa taas nähtiin maailmanlaajuisten päätösten sijaan pienet teot, joita jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tehdä. Emootiopuheelle oli yhteistä käsitellä omaa tai muiden ihmisten puutteellista tai vääränlaista toimintaa. Luonnon ja eläinten kärsimyksen repertuaarissa ilmastonmuutosta kuvattiin ilmiöksi, jonka seurauksista kärsivät ennen kaikkea eläimet ja luonto ja emootiodiskursseja rakennettiinkin kuvaamalla ihmisen tuhoisaa toimintaa luontoa kohtaan. Tulevien sukupolvien tulkintarepertuaarissa ilmastoahdistusta merkityksellistettiin ennen kaikkea huolena siitä, minkälaisissa elinolosuhteissa tutkittavien mahdollinen jälkikasvu joutuisi elämään. Puhetapoja yhdisti suorat tai epäsuorat ilmaisut aikomuksista hankkia omia lapsia. Dystooppisen tulevaisuuden repertuaarissa lapset ja nuoret rakensivat synkkien uhkakuvien värittämää tulevaisuutta ja ilmastokriisin nähtiin koskettavan niin eläimiä, luontoa kuin koko ihmiskuntaa. Vaikka kukin tulkintarepertuaari muodosti erillisen kokonaisuutensa siinä käytettyjen puhetapojen, rakennettujen emootioiden sekä ilmastonmuutoksesta rakennetun version ympärille, vallitsi niiden kesken yksimielisyys siitä, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama ilmiö. Makro- ja mikrotason tulkintarepertuaareja yhdisti ilmastoahdistuksen rakentaminen suhteessa tietyn tahon puutteellisiin ilmastotoimiin. Eläinten ja luonnon kärsimyksen sekä tulevien sukupolvien tulkintarepertuaarit taas linkittyvät toisiinsa puhetavassa, jossa ilmastoahdistusta rakennettiin itsen ulkopuolisten kärsijöiden varaan. Dystooppisen tulevaisuuden tulkintarepertuaari taas muodostaa aivan omanlaisensa kokonaisuuden, sillä sen puhetavoissa ilmastoahdistusta lähestyttiin eksistentiaalisista pohdinnoista käsin. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että tulkintarepertuaareissa rakennetut versiot ilmastonmuutoksen ilmiön laajuudesta ovat erilaisia: osa repertuaareista rakensi ilmastonmuutoksesta globaalin mittakaavan ilmiötä, kun taas osa käsitteli sitä enemmän Suomen mittakaavassa. Tulokset osoittavat myös, että eri tulkintarepertuaareissa tutkittavat rakensivat samoja emootioita hyvin eri tavoilla ja merkityksellistivät niitä eri voimakkuuksilla. Tutkielman tuloksien avulla voidaan tarkastella sitä, miten suomalaiset lapset ja nuoret puhuvat ilmastoahdistuksesta. Tulosten pohjalta on tulkittavissa, että ilmastoahdistus voi rakentua hyvinkin kirjavasta joukosta erilaisia ja eri vahvuisia emootioita. Ymmärtämällä mekanismeja, joilla ilmastoahdistusta rakennetaan lasten ja nuorten puheissa, voidaan alkaa ymmärtämään näiden selontekojen muuntamisen ja murtamisen tekniikoita. Lisäksi on myös mahdollista etsiä tapoja, joilla lapsia ja nuoria voitaisiin tukea ilmastoahdistuksen kohtaamisessa ja toisaalta myös keinoja, joilla heidän ahdistustaan pystyttäisiin lieventämään. Jatkotutkimuksen aiheeksi ehdotan ilmastoahdistuneisiin (etenkin pojiksi identifioituviin) lapsiin ja nuoriin keskittyvää haastattelututkimusta, joka erilaisena tutkimusmetodina saattaa tuoda ilmastoahdistuksen kuvailuihin uudenlaista syvyyttä ja runsautta.

Kiinnostus polyamoriaa ja muita yhteisymmärrykseen perustuvan monisuhteisuuden muotoja kohtaan on ollut kasvussa Suomessa ja muualla maailmassa. Tämä tutkielma on syntynyt paikkaamaan aihetta koskevan suomalaisen tutkimuksen puutetta tarkastelemalla sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, 1) miten polyamorisiksi itsensä määrittelevät suomalaiset haastavat ja miten he ylläpitävät normatiivisia tapoja konstruoida ihmissuhteita sekä 2) millaisin diskursiivisin tavoin he rakentavat identiteettejään ja tekevät ajattelu- ja elämäntapojaan ymmärrettäviksi ja hyväksyttäviksi kulttuurisessa ympäristössä, jossa normina on monogamia. Tiedon tuottamisen lisäksi tutkielman keskeisenä tavoitteena on purkaa ja tarkastella kriittisesti romanttisseksuaalisiin suhteisiin liittyviä kulttuurisia ”itsestäänselvyyksiä”. Tutkimusaineisto on kerätty avoimista kysymyksistä koostuvalla verkkokyselyllä ja analysoitu kriittiselle diskursiiviselle psykologialle tyypillisiä analyysityökaluja (tulkintarepertuaarit, subjektipositiot ja ideologiset dilemmat) hyödyntäen. Kyselyyn vastanneet (n=38) haastoivat lukuisia mononormatiivisia puhetapoja liittyen rakkaus-, ystävyys-, seksi-, avio- ja perhesuhteisiin, viestintään ja tunteisiin sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Osallistujat luettelivat paljon stereotypioita ja ennakkoluuloja, joita näkevät polyamorisuuteen liitettävän, ja enemmistö kertoi salaavansa polyamorisuutensa joissain sosiaalisissa konteksteissa. Yleisimmin toisinnetut polyamorisuuden stigmatisoidut tulkintarepertuaarit olivat polyamorisuus seksikeskeisyytenä, polyamorisuus vastuuttomuutena sekä polyamorisuus kyvyttömyytenä ”laadukkaisiin” suhteisiin. Nämä kuitenkin lähes aina kumottiin, ja vastaajat konstruoivat omat käsityksensä polyamoriasta hyvin positiivisessa valossa. Polyamorisuutta merkityksellistettiin monin tavoin. Se kuvattiin 1) seksuaalisen suuntautumisen kaltaisena suhdeorientaationa, 2) strategisena identiteettinä, 3) ihmissuhdefilosofiana sekä 4) elämäntapana tai toimintana. Välillä se konstruoitiin sosiaalisena identiteettinä – positiivisena ominaisuutena, joka jaetaan muiden polyamoristen kanssa ja joka erottaa polyamoriset ihmiset muista. Vastakohtana tälle osallistujat toisinaan häivyttivät polyamorian ja monogamian välisiä ryhmärajoja ja positioivat itsensä ”aivan tavallisiksi”. Lisäksi moni otti eräänlaisen ”oman tiensä kulkijan” position kuvaten itsensä ainutlaatuisena yksilönä ja polyamorian jonain, mikä erottaa itseä muista – välillä myös muista polyamorisista. Monet osallistujien tuottamat puhetavat olivat keskenään ristiriitaisia tai vastakkaisia, samankin henkilön vastausten sisällä. Ensinnäkin, essentialistinen, polyamorisuuden kiinteänä orientaationa kuvaava puhetapa sai haastajakseen konstruktionistisen puhetavan, jossa polyamorisuus kuvattiin itse valittuna tai muodostettuna identiteettinä, filosofiana, elämäntapana tai viestinnällisenä työkaluna. Toiseksi, usein osallistujien puhe toisinsi normatiivisia tapoja konstruoida romanttisseksuaalisia suhteita, erityisesti painottamalla rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvien suhteiden ensisijaisuutta ja vähättelemällä seksin tai ”kevyiden” suhteiden merkitystä. Tällainen rakkausnormatiivinen diskurssi sai kuitenkin rinnalleen kriittisemmän puhetavan, jossa vedottiin ihmissuhdeanarkistiseen filosofiaan ja haastettiin voimakkaammin suhteiden luokittelua ja arvo-/valtahierarkioita. Kriittisimmissäkin vastauksissa rakkauden merkitys tosin useimmiten hyväksyttiin osaksi polyamorian määrittelyä: polyamoria näyttäytyi aineistossa ennen kaikkea rakkauden diskurssina. Viimeiseksi, vaikka osallistujat positioivat itsensä usein stigmatisoidun vähemmistön jäseneksi, nousi aineistosta samanaikaisesti kuva polyamoriasta eräänlaisena ”harvojen etuoikeutena”: osallistujat kertoivat useista suhteistaan ja ”rajattoman rakkauden”, onnellisuuden, varmuuden ja turvan kokemuksistaan sekä kuvailivat hyvin itsereflektiivisesti, kuinka polyamoria oli tarjonnut heille mahdollisuuden syventää itsetuntemustaan, tulla paremmiksi viestijöiksi ja kasvaa ihmisinä. Näiden positioiden synnyttämää ristiriitaa reflektoiden tutkielman lopussa tarkastellaan polyamoriaa intersektionaalisesta, risteävät identiteetit ja valtasuhteet huomioivasta näkökulmasta.

Arvostuksen merkitys työpaikoilla nostetaan jatkuvasti esiin. Aiemmassa tutkimuksessa arvostus on liitetty esimerkiksi työtyytyväisyyteen, työhyvinvointiin ja parempaan suoriutumiseen. Lisäksi arvostus esitetään organisaation keinona palkita ja sitouttaa työntekijöitä. Painotus tutkimuksessa on ollut johtajan ja alaisen välisessä myönteisessä vuorovaikutussuhteessa, jota kutsutaan arvostavaksi johtajuudeksi. Arvostusta on pääsääntöisesti lähestytty realistisen psykologian paradigmojen kautta, pyrkien operationalisoimaan arvostusta mitattavaksi konseptiksi. Vähemmällä ovat jääneet laadulliset tutkimusajatelmat. Tässä tutkielmassa arvostusta tarkastellaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä. Tutkielman teoreettis-metodologiset nojaavat diskurssianalyyttiseen lähestymistapaan. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, millaisia versioita työpaikka-arvostuksesta rakentuu haastattelupuheessa ja millaisiin kulttuurisiin resursseihin nojaten näitä versioita rakennetaan. Tutkimuksen analyyttisena käsitteenä hyödynnetään tulkintarepertuaarin käsitettä. Aineisto koostuu kahdeksan ICT-ammattilaisen haastattelusta, joiden aiheena oli arvostus työympäristössä. ICT-ammattilaisista on huutava pula työmarkkinoilla ja työnantajat ovat valmiita näkemään vaivaa parhaiden osaajien houkutteluun ja sitouttamiseen. Tämän vuoksi ammattiryhmä on kiinnostava kohde myös arvostuksen tutkimusta ajatellen. Aineistossa rakentuvat arvostuksen versiot ovat rikkaita ja moniulotteisia. Arvostuksesta puhutaan sekä ihmisten että organisaation toimintana ja toisaalta tehdään myös tulkintoja, joissa arvostusta ei eksplisiittisesti osoiteta, vaan päätellään muuta kautta. Arvostuksen osoittamiselle annetaan aiemmassakin tutkimuksessa tunnistettuja merkityksiä sanallisena vahvistamisena, materiaalisena palkitsemisena, luottamuksen ja vastuutehtävien osoittamisena sekä inhimillisenä kohteluna. Täydennyksenä aiempaan tutkimukseen, haastateltavien puheessa esiintyy myös kiistanalaisia tulkintoja arvostuksesta. Haastateltavat esittävät narratiiveja, joissa jokin toiminta ei saa arvostuksen merkitystä kaikissa tilanteissa. Kiistanalaisuus liitetään arvostuksen osoittajaan, osoittajan vilpittömyyteen, vastaanottajaan ja arvostuksen systemaattisuuteen. Tutkielmassa tunnistettiin kolme tulkintarepertuaaria, joihin nojaten arvostuksesta puhutaan. Repertuaarit on nimetty kyvykkyyden, inhimillisen arvon ja managerialismin repertuaareiksi. Kyvykkyyden repertuaarin mukaiset tulkinnat hallitsevat haastatteludiskurssia. Siinä arvostus rakentuu työntekijän suoriutumisen ja ammattitaidon validaatiokeinoksi, joka kuuluu osoittaa sen ansainneille ihmisille. Inhimillisen arvon repertuaarissa arvostus esitetään ihmisten väliseen vuorovaikutukseen kuuluvaksi ilmiöksi, johon kaikki työpaikalla ovat oikeutettuja. Managerialismin repertuaarissa arvostuksesta puhutaan työnantajan ja työntekijän välisen vaihtokaupan valuuttana, jonka avulla sitoutetaan ja motivoidaan työntekijöitä. Haastateltavat esittävät hallitsevansa useita eri tulkintarepertuaareja ja he vaihtelevat sujuvasti repertuaarista toiseen puhuessaan arvostuksesta. Tutkielman diskursiivinen näkökulma täydentää aiempaa tutkimusta tuoden esiin arvostuksen monimerkityksellistä luonnetta. Lisää tutkimusta tarvitaan laadullisista tutkimusasetelmista. Jos organisaatioissa halutaan lisää arvostusta, on tärkeää ymmärtää, miten erilaisia merkityksiä arvostukselle on mahdollista antaa.

Tarkastelen tutkielmassani orkesterimuusikoiden identiteettien rakentumista haastattelupuheessa. Orkesterimuusikko on esittäväksi taiteilijaksi luokiteltu taidealan ammattilainen, joka työskentelee hallinnollisesti ja taiteellisesti johdetussa, rakenteeltaan hierarkkisessa taideinstituutiossa eli orkesterissa. Kiinnostukseni kohdistuu erityisesti siihen, minkälaisena orkesterin hierarkiassa alimmalla tasolla työskentelevän rivimuusikon suhde taiteilijuuteen näyttäytyy orkesterikontekstissa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, joka on sosiaalitieteiden kielellisten lähestymistapojen kattokäsite. Konstruktionistisen ajattelutavan mukaan kieli sekä heijastaa että tuottaa todellisuutta vuorovaikutuksen sosiaalisissa prosesseissa. Tutkielman teoreettismetodologisena lähestymistapa on konstruktionismin piiriin kuuluva diskursiivinen psykologia, jossa kielenkäyttö käsitetään vahvasti toiminnallisena ja kielelliset käsitteet ymmärretään keskinäisen toiminnan resursseina. Diskursiivisen psykologian näkökulmasta identiteetti käsitetään diskursiivisena aikaansaannoksena eikä luonnollisena faktana. Näin ollen sekä kiinnostukseni että analyyttinen huomioni kohdistuu orkesterimuusikoiden identiteettejä rakentavaan puheeseen ja dialogiin, enkä siis pyri määrittelemään sitä, onko orkesterin rivimuusikko taiteilija vai ei. Taiteilijuudella tarkoitan työssäni sekä tähän sosiaaliseen kategoriaan yleisesti liitettyjä piirteitä ja ominaisuuksia että niitä orkesterimuusikkouteen liittyviä asioita, joita aineistossani merkityksellistetään taiteilijuudeksi ja taiteen tekemiseksi. Tutkielmani pääkysymys on ”kuinka orkesterin rivimuusikot neuvottelevat identiteetistään?” Pääkysymystäni tarkennan kysymyksillä: 1. Minkälaisia tulkintarepertuaareja ja subjektipositioita identiteettineuvotteluissa esiintyy? 2. Kuinka tulkintarepertuaareja ja muita diskursiivisia resursseja käytetään orkesterin rivimuusikon identiteetin rakentamisessa? 3. Minkälaiseksi orkesterin rivimuusikon identiteetti rakentuu? Tutkielmaa varten haastattelin kolmen pääkaupunkiseudun sinfoniaorkesterin rivimuusikkona toimivia viulisteja. Paikansin haastattelupuheesta neljä tulkintarepertuaaria, jotka nimesin seuraavasti: yhteisöllisyyden tulkintarepertuaari, yksilökeskeisyyden tulkintarepertuaari, omakohtaisuuden tulkintarepertuaari ja suorittavan työn tulkintarepertuaari. Yhteisöllisyyden repertuaarissa orkesterin rivimuusikko positioitui osaksi kokonaisuutta. Yksilökeskeisyyden repertuaarissa orkesterimuusikon subjektipositioksi muodostui erottautumaan pyrkivä individualisti. Omakohtaisuuden tulkintarepertuaarissa orkesterin rivimuusikko positioitui omakohtaiseksi ja luovaksi itsen ilmaisijaksi sekä musiikin ymmärtäjäksi ja tulkitsijaksi. Suorittavan työn repertuaarissa orkesterin rivimuusikko positioitui koneen osaksi ja suorittavan työn tekijäksi ja orkesterimuusikkous merkityksellistettiin selkeästi työnteoksi. Kiteytin tulkintarepertuaareissa tarjoutuneet subjektipositiot kahdeksi polarisoituneeksi identiteetiksi: taiteilijuudeksi ja työläisyydeksi. Orkesterimuusikon identiteetti ei näyttäytynyt ongelmattomana, ja siitä neuvotteleminen vaati paljon diskursiivista työtä. Analyysi paljastikin orkesterityöhön liittyvän ”ideologisen dilemman”, joka syntyi vapauden ja sen puutteen välille. Diskursiivinen psykologia osoittautui soveltuvaksi lähestymistavaksi sekä orkesterimuusikkouden että taiteilijuuden tarkasteluun. Tutkielmani perusteella sekä jatkotutkimuksessa että orkesterien toimintatavoissa tulisi erityisesti huomioida orkesterin rakenteellinen hierarkia ja sen vaikutus. Lisäksi sellaisia vapaita taideyhteisöjä, joissa orkesterimuusikot voivat toteuttaa itseään omaehtoisesti, olisi tuettava taloudellisesti. Myös koulutuksessa olisi syytä pohtia ”taiteilijuutta” ja sen merkitystä opiskelijoiden tulevaisuuden ammateissa.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vanhuksen toimijuuden rakentumista ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon tarvetta kartoittavissa sosiaalihuollon asiakirjoissa. Tutkimuksessa selvitetään, miten vanhuksista puhutaan aineistossa, millaisiksi toimijoiksi heidät asemoidaan sekä miten aineistossa havaitut tavat puhua ja kuvata vanhusten toimijuutta linkittyvät laajempaan keskusteluun vanhusten toimijuudesta. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja kriittinen diskursiivinen psykologia. Toimijuuden tarkastelun kannalta valittu viitekehys merkitsee käsitteen ymmärtämistä laajana, vuorovaikutuksessa rakentuvana. Toimijuutta ei siis ymmärretä yksinomaan aktiivisena ja eksplisiittisenä omaan elämään vaikuttamisena, vaan se voi olla hiljaisempaa, paikoin jopa passiivistakin ajattelua ja olemista. Toimija voi myös toimia paitsi itsensä, myös jonkun toisen puolesta. Sosiaalisen konstruktionismin ja kriittisen diskursiivisen psykologian ohella toimijuuden tarkastelussa on hyödynnetty positiointiteoriaa. Tutkimusaineisto koostuu kolmestakymmenestä vuosina 2013–2016 Helsingissä laaditusta ympärivuorokautisen hoidon tarpeen arvioinnin lomakkeesta. Lomakkeita ovat laatineet sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset, ennen kaikkea sosiaalityöntekijät. Tutkimuksen menetelmällinen osuus koostuu aineistolähtöisesti ja tulkinnallisesta analyysista. Aineistolähtöisessä analyysissa aineistosta hahmotettiin kriittisen diskursiivisen psykologian mukaisesti vanhusten toimijuuteen liittyviä tulkintarepertuaareja, ideologisia dilemmoja ja subjektipositioita. Tulkinnallisessa analyysissa mikrotason aineistolähtöisen analyysin tuloksia laajennettiin tutkimusaineiston ulkopuolelle eli makrotasolle sekä suhteutettiin aiempaan tutkimukseen vanhusten toimijuudesta. Tutkimusaineistossa vanhuksen toimijuudesta rakentuu moniulotteinen ja paikoin ristiriitainen kuva. Ympärivuorokautisen hoidon tarpeen arvioinnissa vanhuksen ääni ja vaikutusmahdollisuudet ovat läsnä, mutta niille annettu painoarvo vaihtelee. Olennaiseksi nousevat muiden toimijoiden määrittelyt vanhuksen mahdollisuuksista olla toimija. Samanaikaisesti vanhusten elämää ja arkea kuvattaessa heidän toimijuutensa näyttäytyy monipuolisena, kattaen muun muassa arjen pärjäämisen tai pärjäämättömyyden, läheissuhteiden merkityksen sekä toimijuudessa tapahtuneet muutokset. Toinen toimijuuden kannalta keskeinen havainto on toimijuuden ilmeneminen yhtäältä yksilön omaan elämäänsä kohdistuvana toimijuutena, toisaalta toimijuutena jonkun toisen puolesta eli päämiestoimijuutena. Tutkimuksessa tarkasteltuja asiakirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät toimivat vanhusten asiaa ajaen, mutta heillä voi olla myös muita päämiehiä. Ikääntyneiden sosiaalipalveluja koskevassa lainsäädännössä ja muissa poliittisissa teksteissä painotetaan vanhuksen oman äänen kuulumisen tärkeyttä ja toimijuutta vaikutusmahdollisuuksina omaan elämään liittyvissä asioissa. Tällöin vanhuksen toimijuudesta muodostuu usein varsin yksiulotteinen kuva, joka omalta osaltaan korostaa eroa entisen aktiivisen ja nykyisen passiivisen toimijuuden välillä. Laajentamalla toimijuuden käsitteen hahmotusta kuva vanhuksista toimijoina muodostuu aktiivinen–passiivinen-jakoa monipuolisemmaksi ja moniulotteisemmaksi. Samalla on mahdollista hahmottaa, ketkä kaikki sosiaalihuollossa toimivat ja kenen asiaa he ajavat.