Browsing by Subject "turvallisuuspolitiikka"

Tutkielmassa tarkastellaan kansainvälisen yhteisön käsitteen merkitystä kylmän sodan päättymistä seuranneessa turvallisuuspoliittisessa murroskohdassa. Kylmän sodan kahtiajaon korvasi pyrkimys yhteistyöhön valtioiden välillä. Kansainvälisen yhteisön käsite nousi tässä tilanteessa esiin uudella tapaa. Käsitteelle on kuitenkin tyypillistä sen epämääräisyys: sitä käytetään määrittelemättä sitä tarkemmin. Tutkimuksen purkaa kansainvälisen yhteisön merkityssisältöä, jotta voidaan vastata kysymykseen mikä on kansainvälinen yhteisö. Tarkoituksena on lisätä ymmärrystä suomalaisesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Aihetta lähestytään käsitehistorian näkökulmien kautta. Käsitehistoriallisen lähestymistavan perinteiden mukaisesti tutkimuksessa rakennetaan konteksti, jossa tutkittava aineisto syntyi. Tutkimuksessa hyödynnetään Quentin Skinnerin ideoita käsitteen merkityksen selvittämiseksi. Tällöin on ensiksi selvitettävä käsitteen mahdolliset merkitykset, toiseksi ne olosuhteet ja tilanteet, joissa käsitettä on mahdollista käyttää ja kolmanneksi käsitteeseen sisältämä arvolataus. Tutkimuksen aineiston muodostaa kolmen erillisen, mutta toisiinsa linkittyvän, asian käsittely eduskunnassa vuonna 1995. Kronologisesti ensimmäisenä eduskunnassa käsiteltiin hallituksen antamaa turvallisuuspoliittista selontekoa. Tämän jälkeen eduskunta hyväksyi rauhanturvaamislain uudistuksen. Viimeisenä eduskunta hyväksyi suomalaisen rauhanturvaajaosaston lähettämisen Bosnia-Hertsegovinaan turvaamaan vastasolmitun rauhansopimuksen toteutumista. Keskeisenä tutkimustuloksena on, että kansainvälisen yhteisön käsitettä leimaa tietty epämääräisyys. Se määrittyy aina tapauskohtaisesti uudestaan. Mahdollisia toimijoita kansainvälisessä yhteisössä ovat eri valtiot ja valtioiden muodostamat yhteenliittymät, kuten esimerkiksi Yhdistyneet kansakunnat, Nato ja EU. Valtiot voivat käyttää hyödykseen kansainvälisen yhteisön instituutioita hakiessaan toiminnalleen esimerkiksi legitimaatiota. Konfliktinhallinta eri muodoissaan on Kansainvälisen yhteisön keskeistä toimintaa. Kansainväliseen yhteisöön liittyvä arvolataus on vahvasti positiivinen, vaikka kansainvälisen yhteisön toiminnan tulokset näyttäytyivät heikkoina. Tutkimustuloksena on myös, että kansainvälisen yhteisön käsite oli hyödyllinen argumentoitaessa kansainvälisen toimintaa osallistumisen puolesta. Vaikka kansainvälisen yhteisöön kuuluttiin ainoastaan tapauskohtaisesti, kansainvälisen yhteisön jäsenyyden koetaan velvoittavan valtioita osallistumaan sen toimintaan, jotta ei jää turvallisuuspoliittisen yhteistyön ulkopuolelle.

This master's thesis conducts a qualitative, single-case thematic research on Finland’s revised security policy from the spring of 2022, when security environment of the whole Europe changed remarkably, as Russia launched its offensive in Ukraine. The data which this thesis examines consists of a government’s report, and a parliamentary debate from the plenary session where the report was presented. In addition to organising the data thematically, this thesis creates and employs a theoretical framework of neorealism, consisting of the works of Kenneth Waltz, Stephen Walt and Joseph Grieco. In the analysis, this theoretical framework is applied to the developed themes to produce a neorealist reading of Finland’s new security policy and its parliamentary debate. Additionally, this thesis endeavours to explore the extent to which neorealist theoretical literature can be applied to current phenomena, and seeks to fill a gap in previous research, which is the lack of application of realist theory to Finland’s security policy in contemporary times. The analysis produces five main themes, which focus on major change and unpredictability, strong and sovereign Finland with independent interests, Russia as a threat and adversary, international aspects to peace and security, and NATO membership as a security solution. Additionally, contested and disputed role of the European Union as a security provider, memory of war, and broad conceptualisation of security arose as additional findings, outside the main themes. The findings are to a large extent aligned with previous research. The selected neorealist theories interpret and explain the data rather well with a focus on sovereign security and survival interests, alliance-formation as well as cautious and attentive characteristics of a small-state. However, the focus on international law in the data turned out somewhat difficult and ambiguous to interpret with neorealist theory. From a theoretical perspective it is concluded that neorealist literature has potential value in explaining a present-day security policy, but equivocally. Further studies incorporating competing theories, such as those of a liberal nature, are encouraged to further address this dilemma. Moreover, to move from a single-case design to examine multiple case longitudinally or cross-sectionally in a future study, could prove useful here.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.

Tutkielma selvittää, miten Suomen turvallisuuspolitiikassa puhutaan ilmastonmuutoksesta turvallisuusuhkana. Ilmastonmuutoksen uhkaa määrittää se, mihin tai keneen se kohdistuu, millä tavoin se kohdistuu Suomeen, millainen se on uhkana ja kenen vastuulla siihen vastaaminen on. Suomen ilmastoturvallisuuspolitiikan yleistilan ja ilmastonmuutoksen poikkileikkaavan luonteen ymmärtäminen on tärkeää tulevaisuuden päätöksenteolle. Tutkielmassa tarkasteltiin kehysanalyysilla 22 aineistodokumenttia, joihin kuului ulko-, sisä- ja puolustusministeriöiden selontekoja, tulevaisuuskatsauksia, sekä muita turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä dokumentteja 2000-luvun ajalta. Perinteisesti suppean turvallisuuskäsityksen ja ”kovan politiikan” ministeriöiden julkaisuja lähestyttiin laajan turvallisuuskäsityksen ja ilmastoturvallisuuden teorian kautta. Ilmastoturvallisuuden viitekehyksen ja aiemman turvallisuustutkimuksen perusteella luotiin malli tutkimuskysymyksiin vastaamiselle. Tätä mallia sovellettiin aineistoanalyysin edetessä. Tulosten perusteella suomalainen aineisto ei suoraan vastaa kirjallisuudessa esitettyjen ilmastoturvallisuuden diskurssien ja kansainvälisen tutkimuksen oletuksia. Vaikka aineistodokumentit puhuvat ilmastonmuutoksen vakavuudesta, ne näkevät sen luomat riskit pääsiassa kaukaisina ja hitaasti kehittyvinä. Jo havaittavissa olevien vaikutusten, kuten köyhyyden lisääntymisen ja luonnonvaroihin liittyvien aseellisten konfliktien oletetaan tapahtuvan tulevaisuudessakin Suomen rajojen ulkopuolella. Suomessa ilmastonmuutoksen uhan kuvataan kohdistuvan ensi sijassa sään ääri-ilmiöiden kautta ihmisten terveyteen, yhteiskunnan perustoimintoihin ja luonnon monimuotoisuuteen. Asiakirjoissa ei kuitenkaan huomioida ilmastonmuutoksen vaikutusten eroa eri asemassa olevien ihmisten tai Suomen alueiden välillä. Valtion suvereniteettia tai kansalaisten luottamusta valtion toimintakykyyn ilmastonmuutos ei aineiston mukaan uhkaa. Päävastuu uhkiin vastaamisessa on kansainvälisellä järjestelmällä, erityisesti EU:lla ja YK:lla, eikä kansalaisille anneta minkäänlaista toimijuutta. Asiakirjat jättävät myös paljon määrittelemättä, eikä jokaisessa puhuta ilmastonmuutoksesta ollenkaan.

Tutkin, kuinka kylmän sodan päättymisen myötä Neuvostoliiton uhkakuva tilalle rakennettiin uusia uhkakuvia. Tutkimuksessa keskityn yhdysvaltalaisten uuskonservatiivien Irakista rakentamaan uhkakuvaan vuosien 1996-2003 välisenä aikana. Uuskonservatiivien Irakista rakentaman uhkakuvan rinnalla esitän, kuinka Yhdysvaltojen hallintojen viralliset uhkakuvat muuttuivat ja kuinka erityisesti hallintojen Irak-politiikka muuttui vuosien mittaan. Koska uuskonservatiivisuudesta on tullut poliittisessa keskustelussa heittopussitermi, määrittelen tutkimuksessa myös sen, minkälaisen ryhmittymän kylmän sodan päättymisen jälkeiset uuskonservatiivit muodostivat. Tutkielmassa käytän nk. Kööpenhaminan koulukunnan konstruktivistista teoriaa (Buzan, Waever & de Wilde) uhkakuvien rakentamisen analyysiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Keitä uuskonservatiivit ovat? Mitä uuskonservatiivit edustivat ja miksi? Miten uuskonservatiivien rakentamat uhkakuvansa erosivat Yhdysvaltojen hallinnon virallisesta kannasta? Miksi Yhdysvaltojen hallinto jakoi uuskonservatiivien luoman uhkakuvan, jos uuskonservatiivit todella onnistuivat vaikuttamaan hallintoon? Miksi uuskonservatiivit ylipäätään rakensivat uhkakuvaa Irakista? Tärkeimpinä alkuperäislähteinä käytän uuskonservatiivien The Weekly Standard -lehteä, jonka sivuilla uuskonservatiivisuuden keskeiset edustajat rakensivat uhkakuvaa Irakista. Toisen keskeisen lähteen muodostaa uuskonservatiivien perustaman The Project for a New American Century -ajatushautomon julkaisema materiaali. Uuskonservatiivien ajatuksien kannalta myös heidän julkaisemansa kirjat ovat näyttävässä roolissa. Uuskonservatiivien kirjoituksia julkaistiin myös muissa lehdissä, kuten Foreign Policy ja National Interest. Yhdysvaltojen hallinnon virallisten uhkakuvien käsittelyn kannalta keskeisiä lähteitä ovat Kansallinen turvallisuusstrategia -asiakirjat, joita on julkaistu vuodesta 1987 lähtien. Tutkielmassa esitän, että kylmän sodan päättymisen jälkeiset uuskonservatiivit olivat korkeasti koulutettuja tutkijoita, virkamiehiä ja sotilaita. He muodostivat löyhän episteemisen yhteisön, jonka jäsenet jakoivat ajatuksen siitä, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus, liberaali demokratia ja markkinatalous muodostavan universaalit hyveet. He kokivat, että kylmän sodan voittaneen Yhdysvaltojen pitää vahvistaa hegemonia-asemansa ja toimia aktiivisesti maailmanpolitiikassa hyväntahtoisena imperiumina. Sen tehtävänä olisi olla vapauden majakka ja taistella maailman pahuutta ja hirviöitä vastaan. Uuskonservatiivit kokivat, että tahot jotka eivät jakaneet heidän universaaleja arvojaan, siis totalitaariset yhteiskunnat ja diktatuurit, edustivat pahuutta. Uuskonservatiiveille pelkkä Saddam Husseinin totalitaarisen hallinnon olemassaolo oli jo sinänsä syy hankkiutua siitä eroon. Yhdysvaltojen hallinto oli ajanut maltillista Irakin eristämispolitiikkaa, mutta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aiheuttama tarve näyttävälle vastaiskulle ja toisaalta Bushin hallintoon työllistyneet uuskonservatiivit saivat hallinnon virallisen kannan tiukentumaan ja lopulta aloittamaan sotatoimet. Toisaalta Kansalliset turvallisuusstrategiat ja Iraq Liberation Actin kaltaiset hallinnon toimet viittaavat siihen, että vastaavaan lopputulokseen oltaisiin voitu päätyä ilman terrori-iskuja tai George W. Bushin presidenttiyttä.

Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on merkittävimpiä muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, millaisena ulkopolitiikan muutoksena Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natossa näyttäytyy kansanedustajien mielestä. Perehdyn jäsenyyttä kohtaan esitettyihin odotuksiin. Jäsenyyteen liittyvien odotusten tunnistaminen havainnollistaa osittain sitä, millaiset seikat määrittävät Nato-Suomen tulevaa profiilia liittokunnan jäsenenä. Aineistona ovat eduskunnan täysistunnon Nato-keskustelut sekä ulkoasiainvaliokunnan mietintö keväältä 2022. Tuolloin eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selontekojen pohjalta siitä, miten Suomen pitäisi reagoida muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja tulisiko Suomen liittyä Natoon. Tutkielman metodina on temaattinen analyysi, jonka avulla aineistosta muodostettiin erilaisia muutoksen ja jatkuvuuden teemoja. Lisäksi aineistosta eriteltiin muutoksen mahdollistaneita tekijöitä kuvaavia teemoja. Ulkopoliittisen muutoksen teoriat auttavat ensisijaisesti tutkimusaiheen ja -kysymyksen muodostamisessa sekä tarjoaa käyttökelpoisia käsitteitä analyysin tekoa varten. Tutkielma osoittaa, että Nato-jäsenyyden nähdään lisäävän Suomen turvallisuutta varsin käytännönläheisillä seurauksilla, mutta sen ei koeta vaikuttavan niinkään esimerkiksi Suomen arvoihin tai periaatteisiin ulkopolitiikassa. Jäsenyyden nähdään tuovan mukanaan sellaisia pragmaattisiksi koettuja seurauksia, kuten turvatakuut, paremman huoltovarmuuden ja vahvemman liittokunnan. Vastaavasti arvopohjaisen ulkopolitiikan, ydinaseriisunnan edistämisen ja Venäjä-suhteiden kansallisen priorisoinnin kaltaisten teemojen uskotaan pysyvän ennallaan myös sen jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Politiikan muutoksen mahdollistaneisiin tekijöihin luetaan esimerkiksi vaihtoehtoisten riittävien puolustusjärjestelyjen puuttuminen ja Ruotsin Nato-päätös. Yhteenvedossa analyysin tuloksia sidotaan laajemmin ulkopolitiikan muutoksen teorioihin. Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse osin inkrementaalisesti tapahtuneesta muutoksesta, jossa aiemmin tehdyt päätökset ovat edistäneet jäsenyyden hakemista. Esitän, että Nato-jäsenyys ei ole muuttanut niinkään Suomen tavoitteita tai kansainvälistä suuntautumista, vaan kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta ulkopolitiikan keinoissa. Löytämäni jäsenyyden mahdollistaneet tekijät ovat lisäksi luonteeltaan samantyyppisiä kuin pitkällä aikavälillä politiikkaa vakauttaneet tekijät. Näin ollen yksi teoreettinen johtopäätös on, että samat tekijät, jotka pitkällä aikavälillä vakauttaisivat ulkopolitiikkaa, ovat tärkeitä ulkopoliittisen muutoksen mahdollistajia nykyisenkaltaisessa turvallisuusympäristössä. Nato-jäsenyys saattaa myös syklisesti luoda uuden tarpeen ulkopolitiikan muuttamiselle, jos Suomeen kohdistuu painetta joustaa pehmeämmistä periaatteistaan myöhemmin liittokunnan jäsenenä.

Tutkielma käsittelee Kim Il Sungin nousua Pohjois-Korean johtajaksi ja maan hallinnon varhaista kehitystä 1940 - 1950-luvuilla Neuvostoliiton ohjauksessa, ja päättyy ajallisesti Korean sodan lopputulemiin 1950-luvun puolivälissä. Tämän lisäksi se tarkastelee valtion ja hallinnon erikoislaatuisia piirteitä: Pohjois-Korean autokraattista systeemiä, eristäytyneisyyttä, yhteiskunnan hierarkkisia luokkia, sekä Kim dynastian persoonallisuuskulttia ja tutkii niiden alkuperää ja funktiota yhteiskunnassa. Tutkielma käsittelee osittain myös Korean varhaisempaa kehitystä Joseon dynastian loppupuolella ja siirtomaa-aikaa Japanin alaisuudessa, koska ne loivat otolliset olosuhteet Kim Il Sungin nousulle ja sosialistiselle vallankumoukselle Pohjois-Koreassa. Tutkielman päätarkastelukohde on Pohjois-Korean ensimmäinen diktaattori, Kim Il Sung, ja se, miten Neuvostoliitto käytti häntä itselleen hyödyllisen puskurivaltion pystyttämiseen Korean niemimaalle torjumaan Yhdysvaltojen ja Japanin muodostamaa uhkaa alueella. Tutkielmassa on käytetty teoriana Machiavellin ajatuksia politiikasta, mitkä on koostettu ”Ruhtinaasta” ja ”Valtiollisista mietelmistä”. Ruhtinas tarkastelee ja esittelee keinoja yksinvaltiuden saavuttamiseksi ja Valtiolliset mietelmät, kestävän valtion pystyttämisestä, johon valikoitiin kohdat, jotka käsittelevät, tai pitävät myös paikkansa autokratioissa. Tutkielman Pohjois-Koreaa käsittelevä aineisto koostuu englanninkielisestä tutkimuskirjallisuudesta, sekä länsimaisilta että aasialaisilta tutkijoilta, salauksesta poistetuista virallisista selonteoista ja muista tutkielmista, julkilausumista ja nettilähteistä. Machiavellia käsittelevä aineisto koostuu myös tutkimuskirjallisuudesta, Ruhtinaan ja Valtiollisten mietelmien useammasta englanninkielisestä käännöksestä, sekä nettilähteistä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Kim Il Sung omasi monia Ruhtinaassa ylistettyjä yksinvaltiaan ominaisuuksia, ja Neuvostoliiton ja tämän yhteistyö Pohjois-Korean itsenäisen ja kestävän valtion pystyttämiseksi noudattaa monia Machiavellin ohjenuoria sekä Ruhtinaassa että Valtiollisissa mietelmissä. Monet Pohjois-Korean hallinnon erityispiirteistä ovat myös loogisen kehityskulun tulosta, joista osa pohjaa vanhemmille korealaisille tendensseille (eristäytyminen, luokkayhteiskunta, monarkia). Osalla on juuret Korean historiassa, mutta ne ovat muuttuneet tavoilla, jotka tukevat nykyisen järjestelmän ja hallinnon vallassa pysymistä (monarkiasta absoluuttiseen monarkiaan, sosiaalisen hierarkian uudelleenjärjestys) ja joista Kim dynastian persoonallisuuskulttia voi pitää aidosti Pohjois-Korealaisena erityispiirteenä. Vaikka kultti on saanut vaikutteita monista lähteistä, se on systeeminä uniikki, jonka funktio on laillistaa ja kannatella Kim dynastian vallassa pysymistä.

Tässä tutkielmassa tutkin miten liberaalit arvot ovat edustettuna Suomen ulko- ja turvallispoliittisissa viestintäaineistoissa. Liberalismi on poliittinen filosofia, joka 1600-luvulta lähtien pitkälti määrittänyt länsimaista politiikkaa ja kansainvälisiä suhteita. Liberaalit arvot toimivat länsimaisen multilateraalisen maailmanjärjestyksen peruspilarina. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategia määrittyy Suomen geopoliittisen sijainnin mukaan; Suomi on erikoinen valtio globaalista näkökulmasta katsottuna, sillä poliittinen itä ja länsi kohtaavat Suomessa. Suomella on erityinen tehtävä ylläpitää hyviä kahdenkeskisiä suhteita toisaalta itäisen naapurimaamme kanssa, mutta toisaalta liberaalin länsimaisen maailman kanssa. Suomi itse pyrkii profiloitumaan länsimaisena hyvinvointivaltiona, jolloin suhteet ovat luonnostaan vahvemmat länsimaiden kanssa ja niitä pyritään myös tulevaisuudessa tietoisesti vahvistamaan. Suomen suhteet länsimaiseen maailmaan selittyvät vahvasti kansainvälisten suhteiden teorian liberalismin avulla. Tutkielmani koostuu kahdesta osasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsittelen liberaalien arvojen poliittisfilosofista historiaa, kansainvälisten suhteiden teoriaa liberalismia, sen roolia liberaalin maailmanjärjestyksen rakentumisessa sekä liberaalin multilateraalisen maailmanjärjestyksen tulevaisuutta. Kirjallisuuskatsaus antaa syvällisemmän ymmärryksen liberaalien arvojen historiasta ja liberalismista ideologiana sekä kansainvälisten suhteiden teoriana. Itse tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jossa perehdyn Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin viestintämateriaaleihin liberalismin ja liberaalien arvojen näkökulmasta. Tutkimukseni tiivistää näiden kolmen dokumentin sisällön ja tutkii niitä liberaalien arvojen ja kansainvälisten suhteiden liberalismin näkökulmasta. Tutkimusaineiston perusteella arvioin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan seuraavan hyvin pitkälti liberalismin tavoitteita ja liberaalia arvopohjaa. Suomen ulkoasiainhallinto pyrkii turvaamaan suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin, vahvistamaan Suomen kansainvälistä asemaa, ja turvaamaan Suomen itsenäisyyden. Suomi on kuitenkin verrattain pieni valtio ja joutuu siksi turvautumaan huomattavan paljon kansainväliseen yhteistyöhön vahvistaakseen kansainvälistä asemaansa ja turvatakseen kansansa turvallisuuden. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehtävä on edistää kestävää kehitystä, kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa. Nämä ovat kaikki liberaaleihin arvoihin perustuvia tavoitteita. Suomi pyrkii kansainvälisesti edistämään sitoutumista liberaaleihin yleismaailmallisiin arvoihin: ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltioon. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arvopohja on pitkälti EU:n arvopohjan värittämä. Tästä huolimatta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista viestintäaineistoista ilmenee myös selkeästi Suomen oma myös liberaali, mutta kansainvälisesti katsottuna vasemmistolaisempi, arvopohja. Suomen omissa arvoissa korostuvat heikoimmissa asemissa olevista huolehtiminen ja ajattelu siitä, että ketään ei jätetä jälkeen. Suomen oma arvopohja toimii rakennuspilarina suomalaiselle hyvinvointivaltiolle. Suomen ulkoasiainhallinnon tehtävä on luoda maakuvaa Suomesta länsimaiseen liberaaliin arvopohjaan nojaavana oikeusvaltiona, mutta toisaalta sen työhön kuuluu myös tuoda esiin Suomen omaa arvopohjaa tasa-arvoisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Tutkimukseni pohjalta havainnoin, että liberalismi aate kehittyy, elää ja voi hyvin 2000-luvun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.

Nord Stream -kaasuputki herätti voimakkaita tunteita ympäri Eurooppaa jo ennen kuin hankkeen toteuttaminen lyötiin lukkoon 2000-luvun puolivälissä. Nord Stream AG:n tilaama, kahdesta rinnakkaisesta kaasuputkesta koostuva hanke kuljettaa kaasua Venäjän laajoilta maakaasuesiintymiltä Itämeren alitse suoraan Saksaan. Itämerellä putki kulkee Venäjän, Saksan sekä Tanskan aluevesien ja talousvyöhykkeiden lisäksi myös Suomen ja Ruotsin talousvyöhykkeellä. Nord Stream -kaasuputkihanke nähtiin merkittäväksi taloudelliseksi hankkeeksi Euroopan energiahuoltovarmuuden kannalta, sillä maakaasunkulutuksen katsottiin lisääntyvän huimasti lähivuosina ympäristöystävällisempiin polttoaineisiin siirryttäessä. Putkilinjojen rakentaminen aloitettiin huhtikuussa 2010. Ensimmäinen putkilinja otettiin käyttöön elokuussa 2011 ja toinen lokakuussa 2012. Nord Stream AG on monikansallinen yritys, jonka pääkonttori sijaitsee Sveitsissä. Hanke sai kuitenkin osakseen suurta kritiikkiä, sillä Nord Stream AG:n suurimpana osakkaana on Venäjän valtion omistama Gazprom. Venäjän vuosien 2004 ja 2006 kaasukiistat Itä-Euroopan energiankauttakulkumaiden kanssa nostivat esille huolen, että Venäjä pystyisi kaasuputken avulla painostamaan Euroopan maita poliittisien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Venäjän luotettavuus varteenotettavana energiatoimittajana kärsi kolauksen kaasukiistojen seurauksena ja sai monet pohtimaan Venäjä-riippuvuuden vähentämistä energiatoimituksissa. Yhtenä suurimmista kysymyksistä kaasuputkeen liittyen oli sen vaikutus erittäin haavoittuvaan Itämereen, mistä esitettiin sekä negatiivisia että positiivisia pitkän aikavälin näkemyksiä. Suomen hallitus näki kaasuputken kansainvälisenä taloudellisena hankkeena, joka on Suomelle ainoastaan ympäristökysymys ja käsitellään myös sellaisena. Valtiojohto sekä muut viranomaistahot korostivat, ettei hanke ole Suomelle ulko- tai turvallisuuspoliittinen kysymys, sillä tehtyjen selvitysten mukaan kaasuputken rakentamisen tai sen käytön ei nähty aiheuttavan sotilaallisia tai poliittisia uhkakuvia. Tutkielman aiheena onkin tarkastella Nord Stream -kaasuputkihankkeen lainmukaisia edellytyksiä Suomessa sekä hankkeesta käytyä keskustelua eduskunnassa vuosina 2005–2010. Tutkielmassa hankkeen lainsäädännöllisiä edellytyksiä on tarkasteltu Suomen lainsäädännön kautta, jonka yhteydessä on myös tarkasteltu hankkeeseen vaikuttavia kansainvälisiä sopimuksia. Hankkeen kannalta oleellisia kansainvälisiä sopimuksia ovat YK:n merioikeusyleissopimus, Espoon sopimus sekä Itämeren suojelusopimus eli ns. Helsingin sopimus, jotka muodostavat sen kansainvälisen sopimusympäristön, jonka puitteissa hankkeen osapuolten tuli soveltaa omaa kansallista lainsäädäntöään. Suomen kansallisesta lainsäädännöstä hankkeeseen vaikuttivat etenkin Suomen talousvyöhykkeestä säädetty laki, jonka mukaan talousvyöhykkeen ympäristösuojelussa ja vesirakentamisessa sovelletaan lakia ympäristövaikutusten arviointimenettelystä, ympäristönsuojelulakia sekä vesilakia ja näiden nojalla annettuja säädöksiä. Suomen lainsäädännön mukaan kaasuputken rakentaminen maan talousvyöhykkeelle edellytti valtioneuvoston suostumusta Suomen talousvyöhykkeen hyödyntämiseksi sekä vesilain mukaista vesilupaa putken rakentamiseksi ja käyttämiseksi maan lainkäyttöalueella, josta päättäminen oli ympäristöviranomaisen tehtävä. Kaasuputkihankkeen toteuttaminen edellyttänyt lainmukaista eduskuntakäsittelyä, eikä hankkeesta päättäminen kuulunut eduskunnalle, vaikka kyseessä olikin merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Eduskunnan kaasuputkihankkeeseen liittyviä puheenvuoroja tarkasteltiin retorisen diskurssianalyysin avulla, jolloin puheenvuorojen argumenteista pystyttiin tunnistamaan kaasuputkihankkeelle annettuja merkityksiä. Puheenvuoroanalyysin tulokset myös kvantifioitiin tilastoihin yleisten argumentaatiotendenssien, merkitysten ilmenemisfrekvenssin sekä mm. puoluekohtaisen tarkastelun helpottamiseksi. Eduskunnassa esitettiin syyskuun 2005 ja huhtikuun 2010 välisenä aikana kaiken kaikkiaan 177 kaasuputkihankkeeseen liittyvää puheenvuoroa 22 eri asia- ja pöytäkirjassa, mikä kertoo, että hanke nähtiin merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Näissä puheenvuoroissa kaasuputkelle annettiin yhteensä 289 merkitystä. Eniten painoarvoa puheenvuoroissa annettiin hankkeen kielteisille ympäristöpoliittisille vaikutuksille. Toiseksi eniten argumentoitiin hankkeen talous- ja energiapoliittisista merkityksistä, joissa hanke näkyi myönteisessä valossa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta hanke puolestaan nähtiin kielteisessä valossa. Eduskunnan puheenvuoroanalyysin avulla tehtiin muutama mielenkiintoinen löydös. Ensinäkin ministerien argumentit pohjautuivat ennakko-oletusten mukaisesti hyvin pitkälti hankkeen juridiikkaan sekä sen lainmukaisiin edellytyksiin. Toinen mielenkiintoinen puoluevertailussa ilmennyt aspekti oli se, että hallitus-oppositiojako ei näkynyt selkeästi hankkeelle annetuissa merkityksissä, vaan hankkeelle annettiin sekä kielteisiä merkityksiä hallituspuolueiden taholta, että myönteisiä merkityksiä oppositiopuolueissa. Lisäksi kaasuputkihanke nähtiin hyvin positiiviselta kannalta Vanhasen ensimmäisen hallituksen pääpuolueissa keskustassa ja SDP:ssä, kun taas Vanhasen II hallituksen ”uudet” puolueet, kokoomus sekä vihreät, suhtautuivat hankkeeseen kriittisesti.