Browsing by Subject "työväenliike"

Käsittelen tutkielmassani luokkayhteiskunnassa vallinneita kasvatusihanteita ja sitä, miten ne vaikuttivat työläisperheiden kasvatus- ja koulutusmotivaatioon. Tarkastelen keinoja, joilla julkiset ja yksityiset toimijat halusivat osallistua työväenluokan kasvatukseen. Tutkimuskysymyksiäni ovat millaista oli työläislasten kotikasvatus, kuinka työväenliike osallistui työväen kasvatukseen ja koulutukseen sekä tekivätkö perhe ja julkiset toimijat yhteistyötä kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa asioissa. Tutkielma vastaa myös kysymykseen siitä, oliko kasvatuksen ja koulutuksen taustalla toive sosiaalisesta noususta. Tutkielman aikarajaus rakentuu 1898 piirijakouudistuksen sekä 1921 oppivelvollisuuslain välille. Väliin jäävä aika muodostaa tyhjiön, jolloin julkisvalta sääteli oppivelvollisuutta suosituksin, ei pakolla. Tutkielmani perehtyy siihen, miten kasvatus hoidettiin aikana, jolloin koulu ei ollut osa jokaisen lapsen arkea. Rakennan historiallista narratiivia käyttäen monipuolista aineistoa. Tutkimuskirjallisuuden avulla selvitän, millaisia olivat aikakauden kasvatus- ja perheihanteet. Kirjallisuuskatsausta täydentää empiirinen analyysi, jonka työkaluina käytän muun muassa aikalaiskirjoituksia, lehtiä, muistitietoa sekä työväenpuolueen kokouksien pöytäkirjoja. Aikalaiskirjoitusten, kokouspöytäkirjojen ja lehtien avulla selvitän, millainen oli työväenaatteen ja kasvatuksen suhde. Muistitiedon avulla selvitän kokemuksellista historiaa liittyen kotikasvatukseen ja kansakouluun. Kasvatustyö oli ensisijaisesti yksityinen asia. Naisella nähtiin olleen luonnollinen kutsumus äitiyteen ja kasvatukseen, kun miehen osa oli huolehtia perheen taloudellisesta pärjäämisestä. Työläisperheet eivät heikon palkkatason takia usein pärjänneet mieselättäjän tuloilla, joten ihannetta ei saavutettu. Työläisäitien osallistuessa työelämään pelättiin lasten jäävän vaille kunnollista kasvatusta. Tällöin julkiset toimijat halusivat omilla keinoillaan taata kunnollisen kasvatuksen toteutumisen. Työväenliikkeen osallistumisella kasvatustoimiin oli poliittinen motiivi; se halusi varmistaa, etteivät potentiaaliset kannattajat ajautuneet porvarillisen vaikutusvallan piiriin. Sosiaaliseen nousuun ei aktiivisesti tutkimusmateriaalini perusteella pyritty. Elinolojen parantaminen uskottiin poliittiselle työväenliikkeelle, jonka luotettiin ajavan työväen asiaa. Kansakoululaitos osallistui työväen sivistykselliseen kasvatukseen ja sen rooli ensisijaisesti köyhän väestön kouluna korostui. Roolissaan vähävaraisten kouluna kansakoulu oli puun ja kuoren välissä suhteessaan työväenliikkeeseen. Liike syytti kansakoululaitosta porvarillisten intressien palvelijaksi.

Sukupuolittunut politiikka tarkoittaa, että naiset tai miehet ovat politiikassa vähemmistönä ja edustavat politiikassa eri asioita. Näin tapahtui Suomessa heti ensimmäisen eduskunnan valitsemisesta lähtien. Tutkielmassa selvitetään, miten politiikan sukupuolittuneisuutta tuotettiin eduskuntavaalien ehdokasasettelussa 1907–1917. Tutkimuskohteena on Suomen sosialidemokraattinen puolue Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Sukupuoli ehdokasasettelussa 1900-luvun alussa on tutkimuksessa yksityiskohdiltaan tuntemattomaksi jäänyt alue, johon tässä tutkielmassa kohdistetaan tarkempi valokeila. Ehdokasasettelua lähestytään Meryl Kennyn (2013) hahmottelemaa feminististä institutionalismia hyödyntäen. Siinä instituutiot ovat ihmisten välisen toiminnan formaaleja ja informaaleja säännönmukaisuuksia, jotka ymmärretään sukupuolittuneiksi. Tutkielmassa ehdokasasettelun instituutioita tunnistetaan ja eritellään SDP:n puolue- ja piiriasiakirjoista sekä piirilehdistä. Aineiston osana kerätään ensimmäistä kertaa yhteen SDP:n kaikki ehdokaslistat 1907–1917. Ehdokasasettelun ja ehdokkuuden formaalit instituutiot luotiin vuoden 1906 eduskunta- ja äänioikeusreformissa sekä puoluesäännöin. SDP:ssa ehdokasasettelun ratkaiseviksi instrumenteiksi muodostuivat 1906–11 piirijärjestöt ja puolueäänestys. Ehdokkuuden formaalit reunaehdot määräsi vaalikelpoisuus. Kysymykset kansanedustajan iästä ja sukupuolesta vaikuttivat siten, että äänioikeuden ikärajaksi tuli 24 vuotta. Vaalikelpoisten ryhmää jäsennettiin puolueissa edelleen erityisryhmiksi. SDP:ssa naisiin kohdistettu erityishuomio institutionalisoitui informaalisti epäviralliseksi naiskiintiöksi. Piirijärjestöjen valta ehdokasasetteluun pirstaloitui valitsijayhdistyksiin. Hajautumiselle olivat erityisen haavoittuvia harvat naisehdokkaat. Vastaavasti valitsijayhdistyksien ja vaaliliittojen siirtäminen piirijärjestön kontrolliin vahvisti naisten pääsyä ehdokkaaksi. Naiset olivat listasijoituksiensa ja ehdokkuuksiensa kannalta tärkeitä ehdokkaita. He olivat suosittuja ja menivät vaalissa läpi todennäköisemmin kuin miehet. Naiset olivat sekä yleis- että paikallisehdokkaita. Eduskuntavaaliehdokkuudessa oli kyse työväen edustajien valitsemisesta. Projekti, jossa työväen edustusta valtiopäivillä rakennettiin, oli sukupuolittunut. Miehet edustivat projektissa universaalia työläistä, naiset työläisnaista. Ehdokkuuden sisältö perustui työläisyyden tuntemukseen tai kokemukseen, mutta tämä kokemus oli sukupuolittunut. Naisilla oli ehdokkaina erityistä työläisnaisiin ja -perheisiin liittyvää asiantuntemusta. Sukupuolittunut edustuksen projekti perusteli naisten ehdokkuutta, mutta samalla rajasi sitä niin määrällisesti kuin laadullisesti, mikä havainnollistui naiskiintiössä. Politiikan ja työväenliikkeen sukupuolijärjestelmä tarkoitti naisten heikompia edellytyksiä ehdokkuuteen. Puoluejärjestöt olivat tärkein ehdokkaaksi rekrytoitumisen areena, mutta järjestökentällä naisille ja miehille tarjoutuvat näkyvyyden ja kokemuksen paikat olivat erilaisia. Sukupuolijärjestelmä ja työväen edustuksen sukupuolittunut projekti kehystivät naiset naisten ehdokkaina, ei ammattikuntien tai paikallisuuden edustajana kuten miehet. Sosialidemokraattisen naisliiton merkitys kykenevien naisehdokkaiden esiin nostajana korostui. Tutkielmassa monipuolistetaan kuvaa naisista ehdokkaina. Naiset eivät olleet toisen luokan ehdokkaita, joita olisi hyväksytty listoille velvollisuudentunnosta. Naisia oli ehdokkaina eri tyyppejä siinä missä miehiäkin, mutta suuri osa heistä oli vahvoja yleisehdokkaita ja menestyi vaaleissa hyvin. Koska kynnys naisten ehdokkuuteen oli korkea, ehdokkaiksi valikoitui päteviä naisia. Lisäksi tutkielmassa nostetaan rekrytoitumisen areenaksi piiri- ja paikallisjärjestöt aiemmassa tutkimuksessa korostuneen Sosialidemokraattisen naisliiton rinnalle. Ehdokasasettelu ei ollut sukupuolesta vapaata kykyjen mittaamista. Väitän, että ehdokasasettelun sukupuolittuneet instituutiot ja niissä toimivat naiset rakensivat työväen naisten kaksinaisen sukupuolistrategian eduskuntavaaliehdokkuuteen. Sukupuoli jäsensi naisten osallistumista vaaleihin prosessin alusta alkaen ja naiset itse osallistuivat tähän jäsentämiseen. Tällä oli kaksitahoinen vaikutus naisten ehdokkuuteen. Yhtäällä se teki naisten ehdokkuuden perustelluksi ja mahdollisti sen puolesta argumentoimisen työväen sukupuolittuneen edustuksen projektin nimissä. Samalla se rajasi naisten toimintatilaa ehdokkaina: naisia tuli ehdokkaaksi vähän ja vain omassa naisten ehdokkaan kategoriassaan. Pohdin myös, latautuiko työväen- ja naiskysymyksen välinen jännite sukupuolittuneessa ehdokasasettelussa uudelleen.

Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle.

Maisterintutkielmassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten työväenluokkaisten naisten ja lasten luontoon liittyviä spatiaalisia käsityksiä ja merkityksiä 1900-luvun alussa. Tarkasteluni kohdentuu erityisesti luonnossa vietettyyn vapaa-aikaan. Tavoitteenani on selvittää, miten luonnosta kirjoittaminen nivoutuu osaksi työväenluokan poliittista retoriikkaa niin konkreettisen, eletyn ympäristön kuin mielikuvienkin tasolla. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, miten asutuskolonialistinen rakenne on mahdollistanut työläisten tilallisia haltuunottoja sekä siitä, miten luonnosta kirjoittamalla toisinnetaan asutuskolonialistista epistemologiaa. Aineistoni koostuu sosialistisen Toveritar-naistenlehden paikkakuntakirjeitä vuosilta 1916–1917. Paikkakuntakirjeet ovat lehden lukijoiden, eli naisten, nuorten ja lasten omaehtoisesti kirjoittamia tekstejä. Kirjeet lähetettiin yleensä oman asuinpaikkakunnan tai paikallisen sosialistiosaston nimissä – myös ilman virallista kirjeenvaihtajamandaattia. Kirjeiden kirjoittajat ovat Pohjois-Amerikan suomalaisia siirtolaisia ensimmäisessä tai toisessa polvessa. Analyysimenetelmänä käytän teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Analysoin aineistosta vapaa-aikaan sekä luonnon spatiaalisuuteen liitettyjä merkityksiä soveltaen Edward Sojan (1996) kehittämää kolmannen tilan käsitettä. Kolmannen tilan metodologisen käsitteen avulla tarkastelen luontoa 1) havaittuna ja koettuna, 2) elettynä ja sosiaalisena sekä 3) kuviteltuna ja ajateltuna tilana. Analysoin paikkakuntakirjeiden luontoa ja vapaa-aikaa käsitteleviä tekstejä erityisesti sään ja ilmaston sekä vapauden toisiinsa kietoutuvien teemojen kautta. Lisäksi tarkastelen aineistoa asutuskolonialistisessa viitekehyksessä soveltaen geohistoriallisen kuvittelun käsitettä (Massey 1993; Skurnik 2022). Geohistoriallisella kuvittelulla viitataan siihen, että suuri osa maantieteellisestä tiedosta on nykyisten ja menneiden ihmisten mielissä. Käsitteen avulla tarkastelen, miten luontoon tilana liittyvät käsitykset ja merkitykset asettuvat osaksi siirtolaisuuteen vaikuttaneita asutuskolonialistisia rakenteita ja epistemologiaa. Luonnon merkitykset ovat Toverittaren lukijakirjoittajille ambivalentteja. Luonto niin mahdollistaa kuin haastaa työläisnaisten- ja lasten toimintaa vapaa-aikana. Luonto nähtiin toisaalta tasa-arvoisena, kaikille yhteiskuntaluokille ”vapaana”, mutta toisaalta työväenluokan sortoa korostavana ja esiintuovana tilana. Luontoon ja vapaa-aikaan liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia hyödynnetään paikkakuntakirjeissä myös metaforisesti ja symbolisesti. Esimerkiksi käsitykset säästä ja ilmastosta perustuvat aistein havaittuun tilaan, mutta niihin liittyviä merkityksiä hyödynnetään kuvaamaan työväenluokan kokemaa sortoa myös abstraktilla kuvittelun tasolla. Tutkimukseni pohjalta esitän, että luonto tarjosi kirjoitettuna kolmantena tilana työläisille eskapistisen tilan, johon oli mahdollista kuvitella vaihtoehtoisia työväen tulevaisuuksia sekä muistella menneisyyttä ja toisintaa suomalaisuutta. Lisäksi luonto on kirjeissä kielellinen merkitysresurssi, jota hyödynnetään kahdessa toisiinsa kietoutuvassa kommunikatiivisessa rekisterissä. Vernakulaarissa ilmasto- ja sääraportoinnin rekisterissä kirjoittajat välittivät tietoja elinoloista eri paikkakunnilla. Lisäksi tätä kommunikatiivista rekisteriä hyödynnettiin metaforisesti osana agitaatiorekisteriä. Agitaatiorekisterissä luonnosta kirjoittamalla korostettiin työläisten luokka-asemaa ja innostettiin lehden lukijoita luokkataisteluun. Työläisten luokkataistelun tavoitteena oli laajin mahdollinen vapauden tila, jota erityisesti kesäinen luonto symboloi. Suomalaissiirtolaisten omaksuman asutuskolonialistisen epistemologian mukaan työväenluokalla oli oikeus ja vapaus hyödyntää Pohjois-Amerikan luontoa omiin tilallisiin ja poliittisiin sekä identiteettiin liittyviin tarpeisiinsa. Toverittaren paikkakuntakirjeissä hyödynnetyt luontoon ja vapaa-aikaan liittyvät kielelliset merkitysresurssit välittävät ja uusintavat tätä asutuskolonialistista epistemologiaa. Luonto kolmantena tilana sisältää sekä toiveen että oletuksen totaalisesta vapaudesta, joka on mahdollinen valkoiselle, työväenluokkaiselle suomalaissiirtolaiselle.

Suomalaista vapaata sivistystyötä koskevassa tutkimuksessa sen on moitittu hukanneen voimaannuttavan asenteen ja keskittyneen ainoastaan ihmisten sopeuttamiseen. Haastan kandidaatintyössäni tätä asetelmaa kysyen, millaista toimijuutta työväenliikettä lähellä oleva vapaa sivistystyö tällä hetkellä tavoittelee. Tutkimuksessani kehitetään sellaista toimijuuden määritelmää, joka tunnistaisi yksilöiden ja yhteisöjen erilaiset lähtökohdat ja voimaantumisen mahdollisuudet. Työn teoreettinen tausta nousee kotimaisesta vapaan sivistystyön tutkimuksesta, kriittisestä pedagogiikasta sekä työväen sivistystyön historiasta. Tutkimuksen aineistona olivat kahden sivistysliiton, Kansan Sivistystyön Liiton sekä Työväen Sivistysliiton, strategiat. Näitä julkisia asiakirjoja tarkasteltiin laadullisen, temaattisen analyysin keinoin niin, että analyysiyksikkönä oli strategian lause. Aineistoa tarkasteltiin neljän teeman pohjalta: 1) yksilöllinen toimijuus, 2) yhteisöllinen toimijuus, 3) perustaitojen opettaminen sekä 4) voimaannuttava sisältö. Lopullisessa analyysissä teemat kietoutuivat yhteen niin, että samoja lauseita saatettiin tarkastella useissa asiakohdissa. Sivistysliittojen strategioissa konstruoituva toimijuuden ideaali oli yhteisöllinen ja voimaannuttava. Siinä yksilöllinen ja yhteisöllinen kietoutuivat yhteen yhteisöllisesti voimaannuttavassa ja muutosorientoituneessa prosessissa, jossa tunnustettiin yksilöiden ja yhteisöjen erilaiset tarpeet ja lähtökohdat. Yksilön ja yhteisön suhde oli vastavuoroinen: yksilön toimijuus sidottiin yhteisössä toimimiseen, ja yhteisön tukemisen katsottiin voimaannuttavan myös siinä toimivia yksilöitä. Strategioista nouseva toimijuus toisaalta oli linjassa työväen sivistystyön historiallisten painopisteiden kanssa, toisaalta tunnisti nykyajan haasteet.

Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvulla käytyä keskustelua taloudellisesta demokratiasta. Ajallisesti tarkastelua jäsentää suomalaisen poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen aikakausi sisällissodan jälkeen, jolloin erityisesti työmarkkinat olivat jännitteisiä työnantajien ja työntekijöiden välillä. Talousdemokratiakeskustelu toimii ikkunana tämän poliittisesti jännitteisen aikakauden tarkasteluun. Talouden demokratisoimista vaativat 1920-luvulla erityisesti sosialidemokraatit. Taloudellisella demokratialla tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden päätösvallan lisäämistä yrityksissä, mutta käsite ymmärrettiin myös laajemmin joko väliasteena siirtymässä kohti sosialismia tai jopa sosialismin synonyymina. Lähestyn talousdemokratiakeskustelua käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastelen, millaista kamppailua käytiin taloudellisen demokratian käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi taloudellinen demokratia ymmärrettiin talousdemokratiakeskusteluun osallistuneiden tärkeimpien toimijoiden keskuudessa. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa keskeisinä toimijoina olivat sosialidemokraattinen puolue ja sen äänenkannattajalehdet sekä työnantajapuolta ja liike-elämää edustaneet äänenkannattajalehdet. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat sanoma- ja aikakauslehtiaineisto. Tämän lisäksi hyödynnän analyysin tukena myös Sosialidemokraattisen puolueen asiakirjoja sekä eduskunnan pöytäkirjoja. Sekundäärilähteinä käytän käsitehistoriaa ja työmarkkinahistoriaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että taloudellista demokratiaa määriteltiin ja arvotettiin 1920-luvulla sen mukaan, miten käsitteen nähtiin palvelevan eri toimijoiden poliittisia tavoitteita. Talouden demokratisoinnin keskeisin käsitteellinen rajoite oli sen suhteuttaminen yritysten tehokkuuteen ja kannattavuustavoitteisiin. Demokratisoinnin kriitikot näkivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten tehokkuutta ja yleistä taloudellista menestystä, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteisetua – taloudellista tuottavuutta ja hyvinvointia. Taloudellisen demokratian kannattajilla ei ollut varteenotettavia tapoja kyseenalaistaa tehokkuuden tärkeyttä, vaikka he argumentoinnissaan saattoivatkin nostaa esille kapitalismin synnyttämiä yhteiskunnallisia ristiriitoja yhteisen edun sijaan ja määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi. Kriitikot pystyivät kuitenkin osoittamaan demokratisoinnin kannattajien näkemykset yhteisedulle alisteisiksi luokkaeduiksi. Näin vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi talousdemokratiakeskustelussa nousi kansakunnan yhteisetu, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa yleistä. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa taloudelliseksi tuottavuudeksi ja edistykseksi ymmärretty yhteisetu määriteltiin usein itsestään selväksi ja epäpoliittiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna taloudellinen asiantuntijuus nähtiin tärkeämpänä kuin demokratia.

Hyvinkään villatehdas ilmoitti tammikuussa 1901 alentavansa työntekijöidensä palkkoja 10 prosenttia. Alennus koski urakkapalkalla töitä tehneitä eli käytännössä naispuolisia kehrääjiä ja kutojia. Syntyi lakko, johon osallistui niin merkittävä osa tehtaan työntekijöistä, että tehtaan oli väliaikaisesti lopetettava toimintansa. Pian tehtaalle alkoi saapua rikkureita korvaamaan lakkoilijoiden työpanoksen ja tehdas jatkoi toimintaansa. Lakko kesti noin puolitoista kuukautta ja sen jälkeen lakkoilijat muuttivat muualle etsimään töitä. Tarkastelen tutkielmassani Hyvinkään villatehtaan vuoden 1901 lakkoon liittyvästä lehtikirjoittleusta sitä, miten lakkoon, lakkolaisiin ja näiden toimintaan suhtauduttiin. Miksi naisten lakossa olo kirvoitti kymmeniä lehtikirjoituksia puolesta ja vastaan, eli mikä teki naisten työtaistelusta erikoista ja huomionarvoista? Millä tavalla se oli rajoja rikkovaa? Mihin laajempiin teemoihin keskustelu Hyvinkään lakosta kytkeytyi? Käytän lähteinä kotimaisia sanomalehtikirjoituksia, joita on 127 kappaletta 27 eri lehdestä. Lisäksi käytän niiden tukena lakkoon liittyneen oikeudenkäynnin pöytäkirjoja, Työläisnaisliiton lakon jälkeen julkaisemaa lentolehtistä, lakkoon osallistuneen työväenaktiivi Ida Ahlbergin muistelmia, muistitietoa sekä muuta aikalaismateriaalia. Analyysissani lehtijutuista jaan uutiset neljään pääteemaan: järjestäytymättömyyteen, palkkoihin, lakkolaisten käytökseen ja ulkonäköön. Lakkolaisiin suhtauduttiin kriittisesti. Niin porvarilliset lehdet kuin työväenlehdistö piti lakon aikaa ja tapaa ongelmallisena ja keskittyi lakkolaisten naiseuteen. Työväenlehdistössä perään kuulutettiin kuitenkin myös solidaarisuutta, nähtiin lakkolaiset viattomina uhreina ja kerättiin heille rahaa. Hyvinkään lakko oli ensimmäisiä naisten lakkoja Suomessa. Esitän, että spontaanisti, ilman työväenliikkeen aloitetta lakkoon menneet naiset rikkoivat työläisnaisille rajatun roolin. He olivat näkyviä kaupunkikuvassa, käyttäytyivät väkivaltaisesti, eivät tyytyneet palkkaansa ja siten eivät vastanneet ajan naisten normeja. Tämä herätti keskustelua niin työväen- kuin porvarillisessa lehdistössä. Kirjoituksissa järjestäytymättömyydestä ja palkkatasosta keskustelu laajeni ajan laajempiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin naisten työnteosta ja palkoista. Keskusteluissa lakkolaisten käytöksestä ja ulkonäöstä käsiteltiin vastaavasti normeja sekä sopivana pidettyä naiseuden ja luokan ilmaisua. Tutkielmassani tuon uutta tietoa lakosta, joka on varhaisimpia naisenemmistöisiä lakkoja Suomessa. Aihe on merkittävä niin paikallisesti kuin laajemmin liittyen niihin ristiriitaisiin vaatimuksiin, joita työväenluokkaisiin, tehdastyötä tekeviin naisiin kohdistettiin.