Browsing by Subject "usko"

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.

Aiemmassa suomalaisessa tutkimuksessa on selvinnyt, että joka viides nainen on kokenut väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan. Väkivalta voi olla sosiaalista, taloudellista, henkistä, fyysistä tai seksuaalista. Naiseen kohdistuva väkivalta tapahtuu usein kotona, jolloin väkivalta yksityistyy ja jää piiloon. Naisiin kohdistuvalla väkivallalla on usein huomattavampia henkisiä kuin fyysisiä seurauksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään suomalaisiin korkeakoulutettuihin naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan muotoja, yleisyyttä ja seurauksia. Suomalainen uskonnollinen kenttä on murroksessa. Samaan aikaan, kun traditioon nojaava kansankirkko menettää suosiotaan saa usko, uskonnollisuus ja henkisyys uudenlaisia muotoja. Etenkin aiemmassa kansainvälisessä tutkimuksessa on huomattu, että uskonnolla ja henkisyydellä voi olla merkittävä vaikutus ihmisen hyvinvointiin ja selviytymiseen kriisistä ja traumasta. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, onko usko tai henkisyys ollut naiselle voimavara väkivaltaisen parisuhteen aikana tai sen jälkeen ja millaisia muotoja usko ja henkisyys ovat saaneet. Tutkimukseen osallistui 302 korkeakoulutettua naista. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä e-lomakkeella. Kysely oli vastattavissa Suomen Akateemisten Naisten Liiton ja Tieteentekijöiden Liiton naisjäsenille. Kvantitatiivisen aineiston analyysissä käytettiin SPSS-ohjelmaa. Kyselylomakkeen avointen vastausten käsittelyssä käytettiin sisällönanalyysiä. Lisäksi tehtiin kaksi syventävää teemahaastattelua. Tutkimuksessa selvisi, että kyselyyn vastanneista yli neljännes oli joskus kokenut parisuhdeväkivaltaa. Yleisimpiä väkivallan muotoja olivat muun muassa nimittely ja vähättely, yhteisen omaisuuden tahallinen vahingoittaminen, liikkumisen estäminen, väkivallalla uhkailu, läimäisy sekä potkiminen. Taloudellinen väkivalta ja alistamisen muodot olivat korostuneita korkeakoulutettujen naisten vastauksissa. Tutkimuksessa selvisi myös, että monet naiset eivät arvioineet joitakin väkivallan muotoja, kuten kiinnipitämistä tai läimäisyä väkivaltana lainkaan. Usko ja henkisyys vaikuttivat naisiin sekä positiivisesti että negatiivisesti. Osalle usko oli voimavarana merkityksetön. Usko ja henkisyys saivat monia muotoja, ja ne olivat merkittävä voimavara suurelle osalle naisista.

Tutkielmassani tarkastelen kysymystä, miten Søren Kierkegaard näki uskon suhteen oppeihin ja instituutioihin. Tutkimukseni päälähteinä ovat Kierkegaardin teokset Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus ja Kedon kukka ja taivaan lintu. Tutkimusmetodini on systemaattinen analyysi. Tutkimukseni lähtökohta on seuraava asetelma, jossa nuoli osoittaa etenemis- tai etsimissuuntaa uskonelämässä: Ihminen => Opit ja instituutiot => Jumala. Tutkielmassa testattava lähtöoletus on, että ihmisen usko kohdistuisi oppien ja instituutioiden kautta kohti Jumalaa. Ajatus on muotoiltavissa myös siten, että tarkastelen, voiko Kierkegaardin ajattelussa ihminen löytää Jumalan oppien ja instituutioiden yhteydessä. Opit ja instituutiot ovat asetelman keskiössä, josta on yhteys sekä ihmiseen että Jumalaan. Asetelman ääripäät muodostavat ihmisen suhteen Jumalaan, mikä tutkielmani tarkastelunäkökulmassa on yksinkertaisesti usko. Näistä aineksista rakentuu tutkimustehtävä. Tutkielmassani on kaksi päälukua. Tutkielman ensimmäisessä pääluvussa tarkastelen ensin Kierkegaardin käsitystä yksilön uskosta. Sen jälkeen määrittelen ja esittelen Kierkegaardin ajattelun pohjalta tutkielman aihepiiriin kuuluvat, Kierkegaardin ajan Tanskassa vallinneet kristinuskon opit ja instituutiot. Toisen pääluvun ensimmäisessä alaluvussa tarkastelen subjektiivisuus–objektiivisuus-asetelmaa, joka on keskeinen tarkastelukulma ihmisen suhteessa oppeihin ja instituutioihin. Toisen pääluvun toisessa alaluvussa tarkastelen usko ja vapaus -asetelmaa. Tutkimusasetelmassa kyseinen alaluku vastaa oppien ja instituutioiden ja Jumalan välistä akselia. Tutkimukseni tulos on havainto, että tutkimusasetelma, jossa ihminen lähestyy Jumalaa oppien ja instituutioiden kautta, ei toimi Kierkegaardin ajattelussa. Jumalaa ei voi Kierkegaardin mielestä lähestyä pelkästään oppien ja instituutioiden kautta. Kierkegaardin mielestä Jumalaa tulee etsiä ensin, jolloin asetelman keskellä oleva vaihe, opit ja instituutiot, tulee syrjäytetyksi. Kierkegaard näkee opit ja instituutiot useista näkökulmista katsottuna hedelmättöminä ja uskonelämää haittaavina asioina, jotka tuolloin estävät aidon jumalayhteyden. Vaikka Kierkegaard ei hyväksy ajatusta, että usko voisi perustua oppeihin ja instituutioihin, hän kuitenkin suhtautuu niihin määrätyissä olosuhteissa myönteisesti. Tuolloin opeilla ja instituutioilla on Kierkegaardin mielestä paikkansa myös hedelmällisinä elementteinä uskonelämässä. Niiden hedelmälliseen asemaan on Kierkegaardin mielestä kuitenkin yksi ehdoton edellytys. Ihmisen on ensin selvitettävä suhteensa Jumalaan ilman mitään häiritseviä tekijöitä, joihin lukeutuvat myös ylimääräiset opit ja instituutiot. Sen jälkeen ihminen voi vapautua hedelmättömiksi kokemistaan opeista ja instituutioista ja harjoittaa uskontoaan hedelmällisiksi kokemiensa oppien ja instituutioiden yhteydessä. Silti Jumalan edessä ihminen ei Kierkegaardin mielestä ole koskaan vapaa.

Tutkielma tarkastelee 35–65 -vuotiaiden uskonkriisin kanssa kamppailleiden ihmisten kokemuksia Suomen evankelisluterilaisen kirkon tarjoamasta sielunhoidosta. Sielunhoito on keskeinen osa kirkon elämää ja papin kanssa tapahtuva uskonkriisin käsittely liittyy sielunhoidon keskeiseen eksistentiaalisia kysymyksiä ja jumalasuhdetta käsittelevään alueeseen. Tutkielma selvittää millaisena uskonkriisi näyttäytyy sielunhoitoon hakeutuvan näkökulmasta ja mitä odotuksia se asettaa sielunhoidolle, minkälainen on papin kanssa tapahtuva kohtaaminen ja millainen merkitys kohtaamisella on uskonkriisissä. Sekä uskonkriisi että sielunhoito ovat monimuotoisia ilmiöitä. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu ihmisen ja uskon kehitystä sekä sielunhoitoa tarkastelevasta kotimaisesta ja kansainvälisestä tutkimuksesta. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineiston keräys toteutettiin julkisella haastattelukutsulla pääkaupunkiseudulle keskittyneissä medioissa. Aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeiset uskonkriisiin johtaneet tekijät ovat kokemus ulkopuolisuudesta, erilaiset traumaattiset kriisitapahtumat ja oma jumalasuhde. Näihin vaikuttavat elämänkulku ja ihmissuhteet. Yleisesti voidaan todeta, että uskonkriisit kietoutuivat voimakkaasti ihmisen koko elämänkulkuun, eivätkä tuo sielunhoitotilanteeseen mitään erityisiä odotuksia. Uskonkriisiin liittyvät sielunhoitokohtaamiset ovat dialogisia, spirituaalisia ja terapeuttisia. Auttavuuden kannalta merkittävää on papin sekä hengellinen että psyykkinen koulutus- ja osaamistaso. Keskeistä on yksilön kuuntelu ja kunnioittava suhtautuminen. Kohtaamattomiksi koetuissa sielunhoitotilanteissa kommunikaatio ei toimi ja tilanteet koetaan epäempaattisina ja epäeettisinä. Uskonkriisiprosessin monet vaikutukset ovat sielunhoidosta riippumattomia henkisiä ja hengellisiä muutoksia ja ne voidaan nähdä myös uskonelämän rakenteellisina muutoksina. Sielunhoidon kohtaamiskokemuksella on vaikutusta uskonkriisiin. Sielunhoidon merkitys jakaantuu kriisiä syventävään, uskonelämää vahvistavaan ja hyvinvointia ja elämänhallintaa lisäävään kategoriaan. Toimimattomissa kohtaamisissa sielunhoito systemaattisesti syventää uskonkriisiä tai se voi jopa luoda uskonkriisiksi koetun tilan. Auttavat kohtaamiset puolestaan mahdollistavat uskonelämän vahvistumisen ja elämänhallinnan lisääntymisen. Tutkielma tuo ilmi monimuotoisuuden sielunhoitajien koulutuksessa ja orientoitumisessa sielunhoidollisiin tehtäviin ja tukee viitekehyksen kuvaa ihmisen hengellisen ja psyykkisen todellisuuden sisäkkäisyydestä. Sielunhoito on yksi apukeino elämän eri ulottuvuuksien käsittelyssä ja uskonkriisin yhteydessä auttavissa kohtaamisissa se on merkittävä hengellisen ja psyykkisen pohdinnan paikka.

Tutkimuksessa selvitettiin Seta ry:n julkaiseman lehden SETA, vuosien 1975–1994 välisenä aikana julkaistuja kirjoituksia kristinuskosta. Kirjoituksien muoto lehdissä vaihteli alkuvuosikymmenten ihmisten kokemuksista homohenkien ajamisesta ihmisestä ulos aina ilmoituksista raamattupiirin toiminnasta. Homoseksuaalisuudesta raamatullisena asiana aloitetaan tutkimustyö heti tutkimusajanjakson alussa vuonna 1975. Seuraavalla vuosikymmenellä keskustelun pääpaino siirtyi erityisesti kansanedustajien näkemyksiinparisuhteen rekisteröimisestä, aidsin ja kirkollisiin tahoihin vaikuttamistyössä. Lehden artikkelit kuvastivat Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa käytyä keskustelua sekä Helsingin Yliopiston opiskelijoiden parista liikkeelle lähteneen kristillisen messutoiminnan alkua 1980 luvulla. Seta ry tähtäsi kirkon yhteiskunnallisen työn ja kirkon työntekijöiden sekä seurakuntalaisten kanssa tehtävään yhteistyöhön. SETA ilmaisi kirkon opillisiin näkökulmiin, ettei niihin puuttuisi. SETA-lehti pyrki alusta asti vaikuttamaan kirkollisen ilmapiirin muutokseen, jotta homoseksuaalisuus nähtäisiin osana normaalia seksuaalisuutta. Kristinuskoa käsittelevää aineistoa, Seksuaalista tasa-arvoa kannattavan yhdistyksen julkaisuissa, oli liki kaikkien lehtien numeroiden aiheena, jokaisella vuodella 1975–1994 tutkimus ajankohtana. Kirjoituksien luonteessa ilmeni yhteiskunnan ja kirkon ilmapiiri, joka oli voimakkaassa murroksessa lehden ilmestymisen alkuvuosikymmenellä. Kirkon päättäjien mm. arkkipiispan kannanotto seksuaaliseen suuntautumiseen ilmeni perhe arvojen ainoana oikeana mallina heteronormatiivisen perhemuodon mallina 1960-1990 luvulla. Yhteiskunnassa muutos homoseksuaalisuuteen tapahtui rikoslain muuttumisen kautta sekä sairausluokituksen poistamisen myötä. Kehotuspykälä sen sijaan jäi vielä rikoslakiin, joka hidasti asiallisen tiedottamisen väylien kuten, TV:n tai radion toimintaa. Laki muuttui ja homoseksuaalisuus rangaistavana tekona poistui. Kirkon tehtäväksi tuli vaikuttaa kehotuspykälän kautta seksuaalisen ihmisen toimintaan. Kirkko piti kiinni omasta näkemyksestä. Arkkipiispa Vikströmiä vastaan nostettiin harhaoppi syytös, hänen sanottuaan homoseksuaalisuudesta kirkon opin näkemyksestä eriävä mielipide. SETA vaikutti asiallisen seksuaalisen tiedon antamisen kautta, kristilliseen koulutuksen peruskouluissa sekä lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa, joissa muun muassa kirkon alalle kouluttautuvat ihmiset opiskelivat. Yliopistossa muutos tapahtuu etunenässä. Osa Helsingin Yliopiston Teologisen tiedekunnan opiskelijoista oli muutoksen rintamassa mukana. Toisenlaisia äänen painoja kuitenkin kuului myös. Lehden sivuilla avoimesti annettiin myös sen toisen äänen päästä kuuluville, joka ei ollut homoseksuaalisuudesta samaa mieltä. Heidän äänensä toimi vastapainona omalle SETA:n näkemykselle. Poliittisella kentällä Seta teki paljon vaikuttamistyötä. Kristillisten arvojen kautta saivatkansanedustajista he, joiden mielestä homoseksuaalisuus oli synti. Kirkollisen muutos työnsuurena vaikuttajana oli SETA lehden sekä Seta Yhdistyksen parissa tehty vaikuttamistyö tutkimuksen välisenä ajankohtana 1975–1994.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis Pojmanin käsitystä uskonnolliseen uskoon liittyvistä propositionaalisista asenteista. Lähteinä käytetään kahta Pojmanin tekstiä. Ensimmäinen on 1986 ilmestynyt filosofian oppikirja Religious Belief and the Will. Toinen on vuonna 2003 julkaistu versio artikkelista Faith, Doubt and Hope or Does Faith Entail Belief? Pojmanin tekstit edustavat angloamerikkalaista analyyttisen filosofian traditiota. Tarkemmin määriteltynä ne liittyvät analyyttisen teismin ja evidentialismin lähestymistapoihin. Tutkimuskysymykseen vastataan hyödyntämällä argumentaatioanalyysiä, käsiteanalyysiä ja konstruktioanalyysiä. Argumentaation analyysissa tarkastellaan argumentaation rakennetta, väitteitä, perusteluja ja oletuksia. Käsite- ja konstruktioanalyysissa tarkastellaan käsitteiden ja niihin liittyvien kielellisten konstruktioiden käyttöä sekä suhdetta toisiin käsitteisiin ja konstruktioihin. Tutkielma osoittaa, että Pojmanin esittämä näkemys uskonnollisen uskon luonteesta on normatiivinen. Hän ei pyri kuvaamaan uskonnollista uskoa sellaisena, kuin se tosiasiassa uskonnollisiksi itsensä mieltävillä henkilöillä ilmenee. Hänen tarkoituksensa on luoda nykyaikaisen maailmankuvan viitekehyksessä intellektuaalisesti hyväksyttävä uskonnollisen uskon filosofinen määritelmä. Pojman esittää, etteivät episteemiset uskomukset ole uskonnollisen uskon välttämätön osa. Pojmanin mukaan uskonnollisen uskon keskeisimpänä asenteena voidaan ymmärtää propositionaalinen toivo. Toivo on Pojmanin mukaan tahdonvaraista, uskomukset eivät. Pojmanin perusteet näkemykselleen ovat sekä uskonnollisia että filosofisia. Hänen mukaansa kristinuskon kuvaama Jumala toimisi ristiriitaisesti tuomitessaan ihmisiä pelastukseen tai kadotukseen uskomusten perusteella. Jos ihmisellä ei ole kristinuskon vaatimia uskomuksia, hänen täytyisi uskomusten etiikan vastaisesti manipuloida uskomuksiaan. Pojman kieltää uskomusten manipuloinnin oikeutuksen. Tutkielmassa hänen uskomusten etiikkaansa kutsutaan preskriptiiviseksi involuntarismiksi. Hänen näkemyksensä on paitsi uskonnonfilosofiaa, se on myös uskonnollista filosofiaa. Pojman ei pysty esittämään riittäviä perusteluja sille, miksi toivo pitäisi ymmärtää tahdonvaraisena asenteena. Analyysi osoittaa, että Pojmanin esittämä toivo vaatii ennakkoehtoina ei-tahdonvaraisia episteemisiä uskomuksia. Toisaalta Pojmanin näkemys lähestyy fideismiä. Se pyrkii tarjoamaan käsitteellisiä näkökulmia uskonnollisen uskon perustelemiseksi tilanteessa, jossa uskovalla ei ole uskomuksia. Tällöin motivaatio uskonnollisen uskon pitämiseen on ensisijaisesti uskonnollinen halu pelastukseen tai pelko kadotuksesta. Pojmanin näkemys on parhaiten ymmärrettävissä normatiivisena näkemyksenä uskonnollisesta uskosta. Enemmän sillä on arvoa uskonnollisen uskon filosofisen kuvaamisen kannalta. Analyysi osoittaa, että Pojmanin näkemyksiä voi hyödyntää uskonnollisen uskon ja vakaumuksen filosofisissa deskriptioissa.