Browsing by Subject "uusmaterialismi"

Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.

The sex/gender model used in biological archaeologies to investigate human remains and past lives is one that relies on the epistemological and ontological separation of sex and gender. Despite this separation the model ends up treating these concepts synonymously due to the taken-for-granted binary nature of sex which in a deterministic manner eventuates into an equally binary gender. This thesis develops a theoretical framework for an archaeological concept of gender that operates without the division, binarism and determinism implicit in the sex/gender model. Pursuing answers to the questions whether it is possible to approach both sex and gender in archaeology in a nonbinary way, and if so, what is an archaeologically feasible alternative, it seeks to devise a method to approach sex and gender in mortuary archaeology beyond the deterministic binary. This thesis is firmly theory-oriented and the writings of various authors within the discipline of archaeology, feminism and queer studies comprise the necessary material. The theories pertaining to the field of feminism are intersectionality and queer theory, which eschew normativity and essentialism and call for gender diversity. Respective to archaeology, the theories influencing this thesis derive from new materialisms to whom the rejection of divisions and dichotomies is characteristic. In this regard, of particular note are the writings of new materialist and feminist theorist Karen Barad. Applying her theories concerning the relational, entangled and mutually constitutive nature of matter and meaning to the topic of sex and gender is central in devising a nonbinary new materialist perspective to be used for the purpose of a more open and inclusive mortuary archaeology. This thesis reveals that the dualistic division between nature and culture has resulted in a separate conceptual development and different strategies of engagement concerning sex and gender. The reason why sex is seen as a biological fact and gender as a cultural meaning proves false when both are affected equally by nature and culture, with the body serving as a nexus-point in which these two forces converge. Applying Barad’s insight reveals that binary sex is not an inherent quality of the body, but one that is produced through a scientific biomedical apparatus. Sex and gender exist in a state of inseparability when undetermined, but when subjected to a determination process, they become mutually exclusive phenomena, thereby disrupting sex-to-gender determinism. In their separate state, both are constitutive of matter and meaning, which is why gender made determined through intersectionality can be used to study gendered understandings through the materiality of the body, exempt from binary views. Analysing a topical bioarchaeological publication concerning a female Viking warrior through the approach that does not depend on the sex binary reveals that a scientific biomedical apparatus is subject to criticism on multiple fronts. Though the case study should be credited with rejecting gender role stereotypes, it demonstrates determinism and binarism as well as homogeneity and universalism in terms of categories. Failing to imagine possibilities beyond a fixed binary also results in the exclusion of alternate ways of knowing and being. The open-ended approach proposed in this thesis not only seeks to grant these possibilities opportunities to exist, but counsels cognisance towards the exclusions apparatuses enact. Embracing speculation, it also holds ambiguity and vagueness to be meaningful qualities pertaining to gendered archaeology. Regarding the mortuary setting, binary sex determinations need not be abandoned, but they should be used alongside this nonbinary approach.

Tutkielmassani palautan mieleeni piirtäen, kirjoittaen ja uusmaterialistiseen teoriaan peilaten opintoihin kuuluvassa harjoittelussa seuraamaani neljän lapsen leikkihetkeä. Hahmottelen leikkivien lasten suhteita niin toisiinsa kuin ei-inhimilliseen maailmaan. Lähestymistapani on teoreettis-filosofinen ja tutkimuksen kulku kytkeytyy taideperustaiseen ajatteluun lomittuen erottamattomasti kirjalliseen työskentelyn. Teoreettisena viitekehyksenä käytän Jane Bennettin (2020) uusmaterialistista teoriaa: erityisesti sommitelman ja oliovoiman käsitteitä. Lähestyn leikkisommitelmaa ja elämää jälkihumanistisesta näkökulmasta, jotta minulle näyttäytyisi jotakin sellaista mitä en osannut aloittaessani odottaa. Piirtäminen ja piirrosten kanssa käymäni teoreettinen vuoropuhelu laajentavat tutkimusprosessin alun pohdintojani aikuisen roolista leikissä ja leikistä lasten välisinä vertaissuhteina. Tutkimuksen edetessä leikkitilanne (sommitelma) näyttäytyy lasten, kehollisuuden, liikkeen, materian, tunneilmapiirien ja käytäntöjen monensuuntaisina, yhteydessä muodostuvina suhteina. Postkvalitatiivisen otteen mukaisesti pyrin avoimena olemiseen ja yllättymisen mahdollistamiseen varsinaisen tutkimustehtävän tai kysymyksen asettamisen sijaan. Tutkimuksen edetessä mielessäni on toistuvasti kysymys: ”Mitä muuta sommitelmassa voisi olla meneillään?” Tutkimisen seurauksena havahdun lopulta myös omaan osuuteeni sommitelmassa ja totean konventionaalisesta tutkijapositiosta irrottautumisen vaikeaksi. Tutkimuksen kulussa materia näyttäytyy minulle hehkuvana ja väreilevänä, tila läpinäkyvänä ja avoimuus avaintekijänä. Teen tärkeitä oivalluksia läsnäolon voimasta, päämäärättömyyden kultivoinnista, kuvallisen ajattelun mahdollisuuksista ja ihmisen kestämättömästä suhteesta ei-inhimilliseen maailmaan. Tutkimusmatkani seurauksena lapset ja heidän leikkinsä eivät enää näyttäydy minulle irrallisena havainnoitavana ”kohteena”, vaan kietoutuneena erottamattomasti, ennakoimattomasti ja monitahoisesti kaikkeen ympäröivään, maailmaan.

Tämä maisterintutkielma käsittelee Piia Lehden (1973–2017) vedoksen Muutoksen rajaton mahdollisuus (2014) luontokäsitystä uusmaterialistisen teorian ja representaatioanalyysin kautta. Lähestyn vedosta uusmaterialismille keskeisen Elizabeth Groszin ajattelun sekä hänen muihin ajattelijoihin kohdistaman luentansa kautta. Täydennän hänen näkemyksiään muilla aihetta tukevilla ajattelijoilla ja näkökulmilla soveltuvin osin. Tutkielman aineisto muodostuu serigrafialla toteutetun Muutoksen rajaton mahdollisuus - vedoksen pohjalle. Lähestyn vedosta painetun taiteen käsitteen kautta. Käsitteenä se huomioi taidegrafiikkaa paremmin taiteenlajin merkitysjärjestelmiin pohjautuvan ontologian sekä siihen olennaisesti kytkeytyvät materiaalisuuteen ja prosessuaalisuuteen liittyvät ominaisuudet. Tutkielmassa uusmaterialismilla on kaksoisrooli, jolloin se toimii uusmaterialistisen taiteentutkimuksen kautta vedoksen materiaalisia ja prosessuaalisia ominaisuuksia korostavana teoriana. Toisaalta vedoksen kuva-aihetta sekä sen tuottamaa luontokäsitystä tulkitsen uusmaterialismille keskeisen Groszin ajattelun kautta. Muutoksen rajaton mahdollisuus on luontokäsityksensä kautta korosteisesti sidoksissa luonnon moninaisuuteen sekä muutoksellisuuteen. Sen luontokäsitys kytkeytyy voimakkaasti yhteen erilaisten todellisuutta tehostavien voimien kanssa. Näitä ovat elämänvoima, luonnonvalinta, sukupuoliero ja seksuaalivalinta sekä taiteen kyky vahvistaa erilaisia tuntuja. Toisaalta materiaalisten ominaisuuksiensa ja kuva-aiheensa kautta vedos muodostaa kuvauksen sellaisesta elämänmuodosta, joka ei ole todellisuudellemme ominainen. Näin ollen vedos on tulkittavissa kuvaukseksi erilaisten luonnon voimien paljastamisen, muuntamisen sekä tehostamisen mahdollisuuksista. Tällöin edellä kuvatut ominaisuudet ovat niitä tekijöitä, joiden kautta luonnon omat voimat saavat näkyvän olomuodon vedoksen pinnalle.

Tämä tutkielman aiheena on monilajinen kumppanuus taiteilija Kati Rooverin videoteoksessa Salt Of My Eyes (Silmieni suola, 2020–2021). Tutkielmassa kysyn, miten Rooverin teos käsittelee ei-inhimillisten ja inhimillisten subjektien keskinäisiä suhteita. Kysyn myös, millä tavoin se haastaa ympäristösuhteen toisin ajatteluun. Syventymällä teoksen nestemäisiin, vetisiin ja virtaaviin materiaalisuuksiin tutkielman tavoitteena on tarkastella Rooverin videopohjaisesta mediataiteesta nousevia näkökulmia eettisempään ympäristösuhteeseen. Teoksen aineiston muodostavat Rooverin videoteos, jonka keskiössä on ihmisen ja valaan välinen suhde, sekä tutkimuskirjallisuus. Lähestyn tutkimusongelmaani teosanalyysilla, jonka teoreettis-metodologisen taustan muodostavat uusmaterialistiset ja posthumanistiset lähestymistavat. Hyödynnän erityisesti filosofi Astrida Neimanisin ruumiinfenomenologista ajattelua veden kanssa sekä taidehistorioitsija Katve-Kaisa Kontturin uusmaterialistista taiteentutkimusta ja seuraamisen metodologis-teoreettista käsitettä, jolla pyrin representaatiotason ylittävään tulkintatapaan. Lisäksi tutkimuskirjallisuus täydentyy ekokriittisellä taiteiden tutkimuksella ja lukuisten teoreetikoiden, kuten Stacy Alaimon ja Donna Harawayn käsitteistöllä. Kati Rooverin videopohjaisella taiteella on ajassa ja tilassa liikkuvina virtauksina oma vaikuttamispotentiaalinsa eettisemmän ympäristösuhteen muutosprosesseissa. Analyysin myötä teoksesta piirtyy esiin mahdollisuus vetiseen, monilajiseen kumppanuuteen, lajienväliseen keskinäiseen huolenpitoon sekä ei-inhimillisen ja inhimillisen subjektikäsityksen rajojen uudelleenmäärittelyyn. Tapamme käsitteellistää kehoa vaikuttaa oleellisesti siihen, miten voimme hahmottaa inhimillisten ja ei-inhimillisten subjektien mahdollisuuksia ja suhteellisuuksia. Haastamalla käsityksen selkeärajaisesta kehosta inhimillisen subjektin rajana Rooverin Salt Of My Eyes avautuu teoksena, jossa inhimillinen subjekti näyttäytyy hallitsevan roolin sijaan suhteellisena muun elonkirjon kanssa. Tutkielman aikana kohtasin tutkimuksellisia ja eettisiä haasteita, jotka kietoutuvat erityisesti ihmiskeskeisyyden purkamiseen. Näitä haasteita olen pyrkinyt pitämään tutkielmassa esillä. Opinnäyte kytkeytyy osaksi ajankohtaista nykytaiteentutkimusta, jonka keskiössä ovat inhimillisen ja ei-inhimillisen elonkirjon suhteellisuudet sekä taide ympäristökriisissä.

Tutkin maisterintutkielmassani Alice Oswaldin runoelmaa "Dart" (2002) Karen Baradin agentiaalisen realismin filosofian näkökulmasta. "Dart" käsittelee dialogimuotoisena runoelmana Dart-joen alueen ja siellä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita. Tutkielmani tuloksena esitän, että kun "Dartin" äänen ja veden poetiikkaa tutkii Baradin agentiaalisen realismin filosofian kautta, näyttäytyy Dart yhteenkietoutuvana ja yhteismuotoutuvana prosessina, jossa subjektien ja objektien väliset rajat huokoistuvat. Menetelmänäni käytän agentiaalisen realismin teorian soveltamista lyriikan tutkimukseen ja lähilukuun. Agentiaalinen realismi on posthumanistinen filosofian suuntaus, joka kyseenalaistaa kulttuurillisen ja aineellisen kaksinapaisen erottelun. Sen sijaan se ehdottaa maailman olevan diskursiivis-materiaalista jatkuvasti muutoksessa olevaa toimintaa. Agentiaalinen realismi näkee myös subjektien ja objektien väliset erottelut väliaikaisina ja jatkuvasti muuntuvina. Käytän analyysissäni eritoten Baradin diffraktion käsitettä, joka kuvaa aaltoliikkeiden törmäilyjä toisiinsa ja niiden muodostamia kuvioita. Tutkin "Dartin" aaltoliikkeiden poetiikkaa erityisesti äänen ja veden kautta, jotka muodostavat runoelman keskeiset motiivit. Baradin diffraktiokäsitteen lisäksi käytän äänen ja veden analyysissäni myös Mihail Bahtinin dialogismia sekä Astrida Neimaniksen hydrofeminististä teoriaa. Näiden avulla esitän tutkielmassani, että "Dartin" poetiikka rakentuu äänen ja veden aaltoliikkeiden varaan, joiden ristivedossa runoelman puhujat muotoutuvat subjekteiksi. Koska diffraktio toimii keskeisenä metaforana ja tutkimusmenetelmänä agentiaalisen realismin filosofialle yleisesti, käsittelen sen kautta "Dartin" äänen ja veden diskursiivis-materiaalisuutta toisiaan rakentavina prosesseina. Lopuksi sivuan vielä "Dartin" dialogiin nojaavaa muotoa eettisenä valintana sekä Baradin, Bahtinin että Neimaniksen vastaukseen ja vastuuseen pohjautuvien etiikkakäsitysten valossa.