Browsing by Subject "uusmedia"

Tutkielmassa tarkastellaan chat-fiktiota digitaalisen kerronnan muotona. Chat-fiktio on yhteisö- ja pikaviestipalveluiden välityksellä tapahtuvaa keskustelua imitoiva fiktiivinen dialogi, jota on tarkoitus seurata älypuhelimen ruudulta. Tutkielman aineistona on kolme suomalaista chat-fiktiota Pientä säätöä (2018), Kateuden liekki (2019) sekä En voi puhua juuri nyt (2019–2020). Lisäksi tutkielmassa käydään käsittelyn taustoittamiseksi läpi chat-fiktion piirteitä ja kehitystä angloamerikkalaisessa maailmassa, josta kerronnan muoto on lähtöisin. Tutkielman tavoitteena on analysoida chat-fiktiota digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian muotona sekä miten kirjallisuutta määritellään uudelleen internetin aikakaudella. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, millainen on chat-fiktion ja sosiaalisen median välinen kytkös. Tutkielmassa hyödynnetään analyysimenetelminä multimodaalista analyysia, kertomuksen tutkimusta ja lähilukua. Teoriataustana tutkielmassa käytetään multimodaalisuuden teorian ja kertomuksen tutkimuksen ohella digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian tutkimusta, joiden parissa on tutkittu digitalisaation vaikutusta kirjallisuuden kenttään sekä uusien mediamuotojen muovautumista. Tutkielmassa esitellään, kuinka chat-fiktiossa digitaalinen kerronta rakentuu suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja ympäröivään mediamaisemaan sekä millä tavoin digitaalinen kehitys ja medialisoituminen muuttavat lukutapoja. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että chat-fiktio multimodaalisena digitaalisen kerronnan muotona laajentaa kirjallisuuden määritelmää, ja sosiaalista mediaa jäljittelemällä voidaan luoda yhteisö- ja pikaviestipalveluita käyttäville samaistuttavia kertomuksia. Chat-fiktiossa keskustelumuotoinen kerronta ammentaa aineksia aiemmasta kirjallisuusperinteestä, erityisesti vuoropuheluista eli dialogeista sekä kirjeromaanin lajityypistä. Sosiaaliseen mediaan sovitettuna chat-fiktiota voidaan pitää mobiilisukupolven mieltymyksiä mukailevana kirjemuodon ilmentymänä, joka heijastelee kirjallisuudelle tyypillisesti ympäröivän yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Chat-fiktio on multimodaalista, sillä siinä yhdistyvät muun muassa verbaaliset, visuaaliset ja auditiiviset merkkijärjestelmät. Semiotiikkaan eli merkkioppiin pohjaavalla multimodaalisuuden käsitteellä havainnollistetaan, kuinka viestimistilanteet rakentuvat erilaisista moodeista eli merkityksen luomisen resursseista, kuten kirjoitus, kuva ja ääni. Multimodaalisuuden ja sosiaalisen median käyttöliittymien toiminnallisuuden kokonaisvaltainen hyödyntäminen teoksissa tekee niistä eritoten nuorisokohderyhmälle helposti omaksuttavaa tarinankerrontaa. Samaistuminen syntyy dialogin ja kirjemuodon mukauttamisesta tämän päivän mediamaiseman kontekstiin sekä multimodaalisen toimintaympäristön mukauttamisesta tarinan maailmaan. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että nuorten lukuinnostukseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan innovatiivisella tarinankerronnalla ja hyödyntämällä kohderyhmälle tuttuja digitaalisia alustoja, kuten älypuhelimia sekä yhteisö- ja pikaviestipalveluita, osana tarinan tematisointia ja jakelua. Chat-fiktion kaltaisten uusien kirjallisten kokeilujen myötä nuorten käsitys kaunokirjallisuuden lukemisesta voi muuttua, ja he voivat tätä kautta päätyä myös perinteisempien lukukokemusten pariin.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ikäihmisten kokemuksia tieto- ja viestintätekniikan (eli uusmedian), käytöstä. Väestön ikääntyminen ja yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio ovat ajankohtaisia ilmiöitä. Kiinnitän huomiota ikäihmisten uusmedian käyttöön sosiaalisten suhteiden, käyttöön liittyvien haasteiden ja sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni on, millaisia digitaalisia käytäntöjä ikäihmisillä on, ja miten he ylittävät digitaalisia kuiluja sosiaalisten suhteidensa avulla. Tutkimuksessa keskitytään noin 70–80-vuotiaiden suomalaisten miesten ja naisten kokemuksiin. Tarkastelun kohteena ovat älypuhelinten, tablettitietokoneiden, perinteisten kännyköiden ja tietokoneiden käyttö viestinnän ja sähköisen asioinnin, etenkin pankkiasioinnin, välineinä. Aineisto on kerätty teemoitettujen yksilö- ja ryhmähaastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin keinoin. Osallistuva havainnointi toteutettiin neljässä ikäihmisille suunnatussa digityöpajassa. Ikäihmiset käyttävät uusmediaa eri tavoin kuin nuoremmat ikäryhmät, ja he suosivat eri välineitä. Uusmedian omaksuminen tapahtuu sosiaalisissa suhteissa muun muassa työpaikalla, perhepiirissä ja ystävien kesken. Läheisten ihmisten rooli lämpiminä asiantuntijoita ja ikäihmisten digitaalisen elämän fasilitoijina nousee vahvasti esiin. Uusien digitaalisten käytäntöjen omaksumiseen liittyvät myös laitteiden käyttöön vaikuttavat mediaideologiat ja yhteydet aikaisempiin käytäntöihin ja kompetensseihin. Tiedollisten, ruumiillisten ja kielellisten kompetenssien puute syventävät digitaalisia kuiluja. Haasteista huolimatta ikäihmisillä kuitenkin on toimijuutta ja kyky löytää luovia ratkaisuja. Tutkimus vahvistaa käsitystä, että teknologiat omaksutaan sosiaalisesti. Jos ikäihmisten digitaalista osallistuttua yhteiskunnassa halutaan vahvistaa, tulee omaksumisen ja käytön sosiaalisuus ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa kasvokkaisia yhteisöjä, joissa digitaalisuus on osa arjen käytäntöjä.

On the basis of technological advances, changing economic conditions and heightened audience expectations for openness and credibility, it has been suggested that transparency should be a new ethical norm for professional online journalism. While theoretical knowledge on this topic is constantly expanding, comprehensive empirical analysis of the practical implementation of transparency measures in news production is still rather scarce, particularly in Finland. To fill this gap in the existing research, this study focuses on transparency in the content of ten leading news websites in Finland. The content is examined with a mixed-methods approach that incorporates both a quantitative and a qualitative analysis. While the quantitative analysis examines a total of 70 front-page articles from each of these news websites with a focus on systematic techniques that reflect transparency, the qualitative analysis scrutinizes these websites in their entirety by concentrating on the larger structures and elements that foster transparency through disclosure of information and supporting audience participation in news production. The results indicate that the level of transparency in the leading online media sources is still relatively low, and that there are no significant differences in transparency measures between the different kinds of mainstream news outlets, although certain techniques seem to be more popular in the tabloid media and others are more widely used by online-only or public service media. As practicing editorial and journalistic transparency does not usually require large financial investments, or involve legal restrictions, the discussion suggests that the main limitations for the utilization of transparency measures are the lack of audience demand on one hand and attitudinal resistance from the media professionals and organisations on the other. This study manages to add new knowledge to prior research on this topic by providing a comprehensive account of both the level and the nature of media transparency. At the same time, it clearly indicates that both transparency and online news publishing are such multi-dimensional and constantly evolving matters that comprehensive measurement of their prevalence would require much further research through a more diverse methodology. In addition to its academic contribution, this study introduces different transparency techniques that would benefit journalism practitioners. It also focuses the attention of consumers on the quality of online journalism and provides them with comparable information on the performance of different news outlets with regards to openness and public participation.