Browsing by Subject "uuspakanuus"

Postsekulaareihin uskontoihin kuuluvassa uuspakanuudessa korostuu voimakkaasti henkilökohtainen auktoriteetti sekä kehon ja seksuaalisuuden hyväksyntä. Tästä ja uuspakanuuden historiasta, kuten feministisen liikkeen voimakkaasta vaikutuksesta johtuen uuspakanuudessa naiset ovat tasa-arvoisessa asemassa miesten kanssa, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin ei suhtauduta tuomitsevasti ja näkemykset seksuaalisuudesta ja seksistä ovat positiivista. Uuspakanuudessa seksi voi myös olla osa uskonnonharjoitusta. Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten suomalaiset uuspakananaiset määrittelevät ja kokevat seksuaalisuuden elämässään, osana uuspakanuutta ja omaa uskonnonharjoitustaan sekä millaisena he näkevät valtakulttuurin suhtautumisen seksuaalisuuteen ja seksiin. Tutkimuskysymykseni on: Miten uuspakananaiset suhtautuvat seksuaalisuuteen ja seksiin erityisesti suhteessa uskontoonsa? Aineisto koostuu neljän uuspakananaisen haastattelusta. Analysoin aineiston hyödyntäen sisällönanalyysin menetelmiä sekä teoreettista viitekehystä. Teoreettinen viitekehykseni pohjaa uuspakanoiden seksuaalisuutta käsittelevään aiempaan tutkimukseen. Viitekehys jakautuu kolmeen osaan: 1) seksuaalisuus luonnollisena ja myönteisenä osana elämää, 2) seksuaalisuus osana uuspakanuutta ja 3) seksuaalikäsitykset valtakulttuurista erottavana tekijänä. Tutkimustulosten perusteella muodostamani teoreettisen viitekehyksen avulla voi kuvata uuspakanaisten suhdetta seksuaalisuuteen ja seksiin. Aiempaan uuspakanoiden seksuaalisuutta käsittelevään tutkimukseen verrattuna merkittävin ero on seksin ja uskonnon yhdistämisessä, mitä tapahtuu suomalaisilla uuspakanoilla melko vähän. Uskonnon ja seksin yhdistäminen nähdään kuitenkin hyväksyttävänä.

Tutkielman tavoite on tarkastella sukupuoliroolien pyhittämistä. Pyhittämisen kohteena ovat transihmiset ja sen perusta on mallinnettu muinaiskulttuurien kolmas sukupuoli-roolista ja shamanismiin yhdistetystä transvestismista. Tutkimusaineistona toimivat modernit kirjat, Raven Kalderan vuonna 2010 julkaistu Hermaphrodeities ja Sakhi Bhavan vuonna 2012 julkaistu Transgender Spirituality, jotka on suunnattu hengellisiksi opaskirjoiksi transihmisille. Aineistoa tukevana materiaalina käytän myös Transtukipisteen Maarit Huuskan kanssa suorittamaani sähköpostihaastattelua aiheen tiimoilta. Ilmiön taustoituksessa hyödynnän tutkimuskirjallisuuden ohella omaa kandidaatintyötäni Pohjois-Amerikan intiaanikansojen monisukupuolisista. Hypoteesini on, että pyhittäminen on tarkoituksenmukaista ja tapahtuu suojamekanismina. Tutkimusmenetelmänä sovellan aineistoon uskontososiologi Hans Molin luomaa identiteetin sakralisaatioteoriaa. Hypoteesini on että sakralisaatioprosessilla on tavoitteita ja teemoja. Tutkimuskysymyksillä etsin ja jaottelen aineistosta pyhitysmekanismeja, narratiivisia teemoja ja pyrkimyksiä. Molin sakralisaatioteoria rajaa neljä mekanismia, joilla identiteettiä pyritään rakentamaan pyhäksi. Näitä ovat objektifikaatio, sitoutuminen, rituaali ja myytti. Aineisto yhdistelee muinaisperinteiden mytologiaa uuspakanuuden ja psykologi C.G. Jungin individuaatioteorian anima/animus-arkkityyppien konteksteihin. Aihepiirin arkaluonteisuus ja termistön sekavuus muodostavat omat haasteensa, mutta analyysi osoittaa aineiston esittelemän pyhittämisen niin ikään noudattavan sakralisaatioteorian mukaisia mekanismeja. Jaottelen kolme keskeistä teemaa: yhteiskunnallisuus, henkilökohtainen kasvu ja seksuaalisuus. Pyrkimyksistä rajaan tärkeimmiksi muutoksen käynnistämisen, arvokkuuden lisäämisen ja historiallisen juurruttamisen. Muodostan näistä yleisemmän hypoteesin, jonka mukaan yhtenäisen uskonnollisen liikkeen sijaan aineisto esittelee uskonnollisia ihanteita. Näitä ovat ajatus transihmisten pyhästä heimosta ja ajatus kirouksen kääntämisestä siunaukseksi. Transtukipisteen haastattelu paljasti samansuuntaisia pyrkimyksiä, mutta vähemmän organisoidusti. Muinaisen ja modernin perinteen oleellisimmaksi eroavaisuudeksi paikallistan roolia hallinnoivan tahon, joka on muinaisessa perinteessä yhteisö, mutta modernissa tulkinnassa usein yksilö. Yleisesti tutkimuskenttää tarkastellessani koen kolmannen sukupuolen tutkimuksen ja määrittelyn monimutkaiseksi ja etenkin queer-näkökulmasta helposti harhaanjohtavaksi ja anakronistiseksi. Esitän kuitenkin jatkotutkimusideoiksi syvempää haastattelututkimusta transihmisten hengellisyydestä.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Nykypakanuus on kasvattanut suosiotaan länsimaissa, myös Suomessa aina 90- luvulta alkaen. Pakanuus näyttäytyy useimmille nykypakanoille myös ryhmäidentiteettinä, jolloin sosiaaliset ilmiöt kuten sosiaalinen vertailu ja sosiaalinen identiteetti ovat asioita, joita on mahdollista tutkia uskontotieteen alla. Etenkin sosiaalista identiteettiä on suomalaisen pakanakentän sisällä jo tutkittu, mutta sitä vastoin identiteettiautenttisuutta ei. Identiteettiautenttisuudella tarkoitetaan tämän tutkimuksen kontekstissa sosiaalista vertailua liittyen oman pakanaidentiteetin autenttisuuteen. Oma tutkimukseni keskittyy näin ollen tutkimaan sitä, miten autenttinen pakanaidentiteetti rakentuu suomalaisten nykypakanoiden puheessa. Autenttisuus on käsite, jota yleensä käytetään kuvaamaan kaikkea aitoa, todenmukaista ja alkuperäistä, ja näin ollen sitä usein käytetään käsitteenä, jolla omaa ryhmä- tai henkilökohtaista identiteettiä rakennetaan, perustellaan tai oikeutetaan. Kansainvälisessä pakanuutta ja pakanaidentiteettiä koskevassa tutkimuksessa on osoitettu, että eri maiden pakanayhteisöissä autenttisuus näyttäytyy tietynlaisena sosiaalista sisäryhmää määrittävänä kriteerinä. Tämä ilmeni siten, että osa pakanaidentiteettiä kantavista henkilöistä määritteli tietyt pakanuuteen liitettävät piirteet ja ideaalit, joita autenttisten pakanoiden sisäryhmä edustaa ja sosiaalisen vertailun kautta rajasi osan pakanayhteisöstä sosiaaliseksi ulkoryhmäksi, vähemmän autenttisiksi pakanoiksi. Oman tutkimukseni pääasiallinen tarkoitus on selvittää, esiintyykö tämänkaltaista autenttisuuteen perustuvaa sosiaalista vertailua myös Suomessa ja jos esiintyy, mitä ideaaleja autenttiseen pakanuuteen liitetään. Autenttisuuteen liitettyjä piirteitä olivat aiemmassa tutkimuksessa esimerkiksi traditionaalisuus, epäkaupallisuus sekä pinnallisuudesta ja populaarikulttuurin tekemistä pakanuuden tulkinnoista irrottautuminen. Koska aihetta ei ole aiemmin suomalaisessa kontekstissa tutkittu, maisterintutkielmani antaa yleistason katsauksen siihen, miten autenttinen pakanaidentiteetti rakentuu suomalaisten nykypakanoiden puheessa ja vertailee, miten se suhteutuu aikaisempaan tutkimukseen. Tutkimukseni aineisto koostuu kahdestatoista laadullisen asennetutkimuksen metodein toteutetusta haastattelusta. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynsin autenttisuuden käsitettä sekä sosiaalisen identiteetin teorian käsitteistöä. Tutkimusotetta voidaan pitää teoriaohjaavana, sillä teoreettinen viitekehys eli autenttisuus ja aikaisemman tutkimuksen havainnot ohjaavat analyysin kulkua vahvasti. Tutkielmani tulosten valossa voidaan katsoa, ettei suomalaisessa pakanayhteisössä esiintyvä autenttisuuskeskustelu näyttäydy ainakaan oman aineistoni valossa yhtä merkittävänä sosiaalisen vertailun välineenä, kuin vertailukohtana käyttämässäni aiemmassa tutkimuksessa. Verrattuna aikaisempaan tutkimukseen hajonta siinä, oliko autenttisuus merkittävä sosiaalisen vertailun kriteeri, oli suurempaa. Haastattelemani pakanat esittivät joitakin autenttisuusväitteitä ja jotkut haastatteluissa esiin nousseet piirteet, kuten pakanuuden representaatiot sosiaalisessa mediassa tai populaarikulttuurista inspiraation hakeminen omaan harjoitukseen näyttäytyivät kokonaisuutena aihepiireinä, joihin liittyi sosiaalista vertailua identiteettiautenttisuuden perusteella. Verrattuna aiemman tutkimuksen havaintoihin haastattelemieni pakanoiden puheessa korostuivat kuitenkin autenttisuuden sijaan myös vastakkaiset ilmiöt, kuten pakanuuden epädogmaattinen luonne ja itsemäärittelyoikeus, ja niihin vedoten haastateltavat myös vastustivat sosiaalista vertailua liittyen autenttisuuteen. Tutkimukseni antaa yleisellä tasolla katsauksen siihen, millaista keskustelua aiheesta suomalaisessa kontekstissa esiintyy, mutta jatkotutkimukselle, joka keskittyisi tutkimaan aihetta jonkun rajatun yhteisön, esimerkiksi traditionaalisten wiccojen kontekstissa, voisi olla paikkansa.

Pro gradu -tutkielmani on uskontotieteen alueeseen kuuluva tapaustutkimus, joka perustuu haastatteluaineistoon ja käsiteltävän aiheen deskriptiiviseen kuvaukseen. Esittämäni tutkimuskysymys liittyy yksilön identiteettiin omassa uskonnollisessa viitekehyksessä. Kysymys kuuluu, millä tavalla aasainusko profiloituu uskontona islantilaisessa kulttuurikentässä ja miten kunkin informantin näkemykset eroavat vai eroavatko ollenkaan toisistaan? Keskityn tutkimuksessani erääseen vakiintuneeseen uuspakanalliseen uskontoperinteeseen, aasainuskoon, islantilaisen Ásatrúarfelagiðin kautta. Melkein 50 vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana kyseinen uskonto on vakiinnuttanut asemansa nykyislantilaisessa yhteiskunnassa. Perehdyn tutkielmassani esikristilliseltä ajalta peräisin olevaan, oman ryhmänsä edustajien vaalimaan perinteeseen ja pohdin muun muassa sitä, millä tavalla se vaikuttaa aasainuskoisten elämään tänään. Haastattelumenetelmänä on puolistrukturaalinen haastattelututkimus. Ennen henkilökuvauksia, jotka ne itsessään ovat analyyttisiä, pyrin yksityiskohtaisesti käsittelemään aasainuskon historiaa, seremonioita, yhteisöllisyyttä ja nykypäivää.