Browsing by Subject "uusplatonismi"

Tarkastelen tutkielmassa tekstianalyyttisesti Mestari Eckhartin (n. 1260-1328) mystiikanteologian ilmentämää Jumalan ymmärtämistä. Jumalan ymmärtäminen on Eckhartin via mystican tavoite, joka aktualisoituu jumalallisessa yhtymyksessä. Jumalan ymmärtäminen on intellektuaalinen prosessi, jossa ihmisen tapa hahmottaa ja ymmärtää todellisuutta täydellistyy. Uusi tapa ymmärtää todellisuus on jumalallinen ymmärrys. Tutkielmassa kysyn ensiksi, mitkä ovat Jumalan ymmärtämisen metafyysiset ja tietoteoreettiset perusteet Eckhartin mukaan. Toiseksi kysyn, millaista Jumalaa koskeva ymmärrys on laadultaan. Tutkielman keskeisin lähde on Eckhartin saarnojen ja opetuspuheiden kokoelmateos Sielun syvyys (Basam Books: Helsinki, 2009), jota tarkastelen saarnoja kommentoivaan ja Eckhartin ajattelua jäsentävään tutkimuskirjallisuuteen tukeutuen. Johtuen Jumalaa koskevan ymmärryksen saavuttamisesta jumalallisessa yhtymyksessä, ymmärryksellä on eksistentiaalinen ja kokemuksellinen luonne. Jumalan ymmärtäminen ei ole Eckhartille käsitteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa tietämistä, vaan puhdasta tiedostamista. Puhdas tiedostaminen eroaa käsitteellisestä tiedosta sisällöttömyydellänsä; puhtaassa tiedostamisessa hahmottaminen perustuu kohteiden olemisen tunnistamiseen ilman niihin liitettäviä käsitteellisiä attribuutteja. Ihmisen mahdollisuus Jumalan ymmärtämiseen jumalallisessa yhtymyksessä perustuu sielun ja Jumalan ontologiseen samanlaisuuteen. Totean tutkielmassa, että Eckhartille Jumala samastuu olemiseen ja tiedostamiseen. Myös ihminen voi tulla tietoiseksi omasta olemisestaan ensisijaisesti tiedostavana entiteettinä. Koska tiedostaminen on Jumalan olemus, tiedostaessaan tiedostamisensa ihminen yhtyy Jumalaan ontologisesti. Jumalan ymmärtäminen tapahtuu tässä eksistentiaalisessa identifioitumisessa sielun ja Jumalan kesken. Esitän tutkielmassa, että Eckhartin kaksiteemainen kuvaus jumalallisesta yhtymyksestä sielun läpimurtautumisena jumaluuteen ja Pojan syntymänä sielussa edustavat erilaisia unio mystican asteita. Läpimurtautumista leimaa Jumalan kokemisen absoluuttinen välittömyys ja käsitteellisen informaation täydellinen poissaolo. Läpimurtautuminen, jota Eckhart on nähdäkseni havainnollistanut Paavalin tempaamisena kolmanteen taivaaseen, on kestoltaan äärellinen kokemus. Eckhartin mystiikan teloksen ollessa pysyvässä jumalyhteydessä se ei siten edusta via mystican päätöstä. Esitän, että Pojan syntymä sielussa on Eckhartin tarkoittama habituaalinen jumalyhteyden kokemus. Totean, että habituaalisessa yhtymyksessä Jumalan ymmärtäminen ei perustu samanlaiseen absoluuttiseen välittömyyden kokemukseen kuin läpimurtautumisessa. Habituaalisessa yhtymyksessä ihminen on oivaltanut sisäisen jumalallisuutensa ja hahmottaa todellisuuden siitä käsin. Hän kuitenkin ymmärtää oman olemisensa samanaikaisesti Jumalasta emanoituneena yksilönä. Jumalan ymmärtäminen ykseytenä johtaa käsityskyvyn täydellistymiseen ja näkökulmanmuutokseen hahmottamisessa: sielussa syntynyt Poika ymmärtää kaikkeuden moneuden perustuvan sen alkulähteen ykseyteen, joka on ensisijainen olemisen muoto. Näin kaikkeuden moneus ja moneutta mallintavat käsitteelliset arvostelmat ja ideat ymmärretään kontingentteina suhteessa ykseyteen.

Tutkielmassa selvitetään mitä daimoniset sielut Prokloksen mukaan ovat ja mikä rooli niillä on hänen oppijärjestelmässään neljän tutkimuskysymyksen kautta: Mitä daimoniset sielut Prokloksen mukaan ovat? Mitkä ovat daimonisten sielujen tehtävät? Mikä merkitys daimonisilla sieluilla ihmisten uskonnollisfilosofiselle toiminnalle? Mitä tarkoittaa daimonisten sielujen kolmijako enkeleihin, daimoneihin ja heeroksiin? Tutkielman päälähteinä ovat Prokloksen Institutio theologica ja Kratyloksen kommentaari ja metodina käsite-, väitelause ja argumentaatioanalyysi. Analyysin tulokset on sijoitettu proklos-tutkimuksen kenttään sekä Prokloksen teologisen ja teurgisen ajattelun kontekstiin. Daimoniset sielut ovat Prokloksen mukaan jumalallisten sielujen ja ihmissielujen välissä oleva välittävä sielujen ryhmä, joka on pysyvästi jumalten yhteydessä ja välittää jumalallista vaikutusta sekä ihmisille että laajemmin kosmokseen. Heidän tehtävänsä määräytyvät heitä johtavan jumalan mukaan. Ihmissielut ovat jatkuvasti daimonisen vaikutuksen piirissä eivätkä kykene korkeaan filosofiseen ja teurgiseen toimintaan ilman niitä. Daimoniset sielut jakautuvat kolmeen ryhmään enkeleihin, daimoneihin ja heeroksiin heijastellen Prokloksen ajattelun laajempaa triadista rakennetta, joka toistuu kaikilla todellisuuden tasoilla. Hesiodoksen sukupolviteorian tulkitsemiseksi Proklos tarvitsee myös neljännen ryhmän, joka yhdistyy nymfeihin. Ryhmittely ja ryhmien rajat ovat häilyviä ja siksi on sekä daimonisia että inhimillisiä heeroksia, joista ensimmäiset ovat heeroksia olemuksellisesti ja toiset analogisesti.

Tutkielman aihe on Mooses Maimonideen käsitys maailman luotuisuudesta. Metodina on systemaattinen analyysi ja lähteenä on Maimonideen (1138–1204) filosofinen pääteos Hämmentyneiden opas. Tutkielmassa on käytetty pääasiassa Shlomo Pinesin englanninkielistä käännöstä Hämmentyneiden oppaasta (The Guide of the Perplexed, 1963). Tutkielmassa on johdanto, neljä päälukua ja loppukatsaus. Maimonideen maailman luotuisuuden malli asettuu aristoteelisen filosofian maailman ikuisuuskäsitystä vastaan. Maimonides perustelee malliaan maailman luotuisuudesta pääasiassa aristoteelisin välinein. Tutkijat ovat nähneet Maimonideen Hämmentyneiden oppaassa viitteitä sekä maailman ikuisuuden että luotuisuuden puolesta. Tämän takia aiheesta on olemassa eri koulukuntia. Hämmennystä ei vähennä se, että Maimonides itse tunnustaa kirjoittavansa kirjassa tarkoituksellisen ristiriitaisesti. Tutkimustehtävänä on selvittää, minkälainen on Maimonideen luotuisuuden perustelu ja kuinka koherentti se on. Maimonides ei hyväksy kalamin luotuisuusargumentteja, koska ne Maimonideen mielestä hävittävät olevalta eli kaikelta luodulta sille kuuluvan aristoteelisen substantiaalisen aseman eli ns. sekundaariset syyt muutoksille. Hämmentyneiden oppaan toisen kirjan alussa Maimonides luettelee 26 aristoteelista premissiä, joille hänen myöhempi filosofinen argumentointi pääasiassa perustuu. Jotta voitaisiin perustella luominen, on Maimonideen mielestä ensin perusteltava Jumalan olemassaolo. Maimonideen jumalatodistuksissa on premissinä aristoteelinen maailman ikuisuus. Jumalatodistuksia on viisi. Jumalatodistusten jälkeen Maimonides perustelee sfäärien ja intellektien olemassalon, joiden ymmärtämistä tarvitaan maailman luotuisuuden perustelun ymmärtämiseksi. On tunnettua, että Tuomas Akvinolainen hyödynsi Maimonideen jumalatodistuksia Summa Theologiaen jumalatodistuksissa. Hämmentyneiden oppaan toisen osan luvuissa 13–31 Maimonides puolustaa maailman luotuisuutta. Tässä jaksossa Maimonides ilmoittaa, että maailman luotuisuutta ei pystytä sitovasti todistamaan. Hän pyrkii kuitenkin todistamaan, ettei Aristoteleella myöskään ole sitovaa todistusta maailman ikuisuuden puolesta. Kun kysymyksestä on näin tullut avoin, pyrkii Maimonides todistamaan, ettei maailman nykyisestä olomuodosta voida päätellä sen mahdollisia aikaisempia vaiheita vastaväitteenä sille aristoteeliselle näkemykselle, että maailma on aina välttämättä ollut samanlainen. Maimonideen mielestä maailma on voinut muuttua, kehittyä luomisen prosessin seurauksena sellaiseksi, kuin se nyt on. Maimonides arvostelee myös aristoteelista välttämättömyyden käsitettä ja siihen liittyvän Jumalan sidotun tahdon ongelmaa. Maailman luotuisuus liittyy Maimonideella Jumalan vapaan tahdon teemaan. Yksi Jumalan luovuttamattomista ominaisuuksista on hänen vapaa tahtonsa. Jumala voi muuttaa mielensä, Jumala voi tahtoa uutta, jumala voi siis ”tahtoa [tahtoa] tai olla tahtomatta [tahtoa]” (GP II, 18 (301)). Tämä on Maimonideelle vapaan tahdon määritelmä. On mahdollista, että sekä välttämättömyyden käsitteen kritiikissä että vapaan tahdon käsitteen määrittelyssä Maimonideella näkyy al-Ghazalin (1058–1111) vaikutus. Maailma on Maimonideelle luotu, koska Jumala on vapaasti tahtonut sen. Maailma voi kyllä Maimonideen mielestä olla luomisen jälkeen ikuinen, ja maailman tuhoutumiseen liittyvät kohdat Toorassa voidaan hänen mielestään tulkita allegorisesti. Maailman ikuisuus tässä mielessä (a parte post) ei ole Jumalan vapaan tahdon este. Lopuksi hän suuntaa kritiikkinsä aristoteelis-ptolemaiolaista kosmologiaa kohtaan, sellaisena kuin se Maimonideelle 1100-luvulla ilmentyi, sillä juuri taivaan olemassaolo ja rakenne toimi aristoteelisessa filosofiassa vahvana perusteena maailman ikuisuuden ja Jumalan ”sidotun” tahdon puolesta. Maailman luominen kuuluu Maimonideen mukaan ihmeen kategoriaan. Se on tässä mielessä perimmäiseltä olemukseltaan samanlainen tapahtuma kuin profetia, joka on Maimonideelle toiseksi suurin ihme maailmassa maailman luomisen jälkeen. Profetian kautta Jumala viestii ihmiskunnalle välttämättömiä totuuksia (tosia asioita, ennustuksia ja kehoituksia). Samalla tavalla kaikki todellinen tieto, ja siis myös filosofia, on peräisin Jumalalta. Totuudet välittyvät profeetalle uusplatonistisesti ymmärretyn emanaation kautta aktiivisen intellektin välityksellä järjen (ratio) ja siitä mielikuvituksen (imaginaatio) sielunkykyyn. Tässä on nähtävissä al-Farabin vaikutus. Jos filosofia ja Toora ovat ristiriidassa, voi ristiriita olla näennäinnen, jolloin Tooran kohta voidaan tulkita allegorisesti. Niissä kohdissa, joihin filosofia ei anna sitovaa vastausta, pitäytyy Maimonides Tooran – eli siis profetian kautta ilmoitetussa kannassa. Juuri tällainen on käsitys maailman luotuisuudesta. Jumala ihmetöidensä kautta luo maailman ja välittää tietoa aktiivisen intellektin kautta. Maimonideen voidaan myös katsoa kuljettavan lukijaa pedagogisesti (Hämmentyneiden oppaan johdannon 5. ja 7. ristiriitasääntöjen mukaan) luotuisuus ex nihilosta mahdollisesti myös platonistisen luotuisuuden ja aristoteelisen ikuisuuden mahdollisuuksien äärelle. En kuitenkaan katso Hämmentyneiden oppaan II 13–31 olevan fasadia, vaan eräänlainen maailmanselityksellinen lähtökohta. Tästä Maimonides lähtee liikkeelle ja tämän mukaisesti hänen voi tulkita esittelevän Hämmentyneiden oppaan ensimmäisen mahdollisen lukutavan. Tätä kutsutaan tutkimuksen piirissä myös eksoteeriseksi lukutavaksi vastakohtana esoteeriselle. Kysymys on siis erilaisista totuuden mediumeista. On myös huomattava, että aristoteelinen ikuisuus tässä tulkinnassa ei tarkoita ei-luotuisuutta, vaan maailman jatkuvaa riippuvuutta Jumalasta, ja siis jatkuvaa luotuisuutta tässä merkityksessä. Hämmentyneiden oppaan lukijat voivat tässä mielessä valita oman lukutapansa mukaisen vastauksen. Edellä on kuvattu ex nihilon mukainen eksoteerinen lukutapa. On myös mahdollista, että Maimonides ihmisen tiedon rajoja korostavassa skeptisismissään esitteli maailman luotuisuutta tai ikuisuutta koskevat mallit, jotka jäivät kuitenkin tasapainoiseen dialektiseen jännitteeseen (Fox). Toisin sanoen, on mahdollista, että Maimonides ei itsekään tehnyt lopullista valintaa näiden vaihtoehtojen välillä. Kysymystä Maimonideen luotuisuusnäkemyksestä ei kuitenkaan ole missään mielessä ratkaistu lopullisesti. On myös tärkeää tehdä ero Hämmentyneiden oppaasta tehtävien tulkintojen sekä Maimonideen omien tarkoitusten ja ”tulkintahorisontin” välillä: kirjasta voidaan tehdä tulkintoja, joita hän itse ei mahdollisesti olisi edustanut.