Browsing by Subject "vammaiset"

Tutkielman aiheena ovat vaikeasti aivovammaisen nuoren aikuisen sekä omaisen kokemukset hyvinvointipalveluista. Hyvinvointipalveluilla tutkielmassa viitataan julkisen sektorin järjestämiin lakisääteisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Itsemääräämisoikeudella tarkoitetaan tässä yhteydessä yksilön moraalista oikeutta tehdä omaan elämään liittyviä valintoja ja päätöksiä ja toteuttaa niitä. Omaisen osallisuutta lähestytään osallisuutena vammautuneen läheisen hyvinvoinnin edistämiseen palvelujärjestelmän kontekstissa. Tutkielma kuuluu vammaistutkimukseen osana sosiaalipoliittista keskustelua. Se liittyy hyvinvointipalvelujen asiakkuutta koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksen lähtökohtana on, että kokemuksellinen tieto on tärkeää sosiaalityön toimintakäytäntöjen kehittämisen kannalta. Keskeisimmät tutkimukset tutkielman kannalta ovat Heli Valokiven (2008), Eija Jumiskon (2008) ja Anna Metterin (2004) tutkimukset. Aineiston hankintamenetelmänä tutkielmassa on käytetty puolistrukturoitua haastattelua. Tutkielmaa varten on haastateltu neljää 27 - 36 -vuotiasta nuorta aikuista. Kaikilla haastateltavilla on vaikea aivovamma. He ovat työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuvat vaikeavammaisten palveluasumisyksikössä Etelä-Suomen alueella. Tutkielmaa varten on haastateltu neljää omaista, joista osa on haastateltujen vammautuneiden omaisia. Aineiston analyysin välineenä on käytetty fenomenologis-hermeneuttista tutkimusotetta ja tarinallista lähestymistapaa. Vaikeavammaisten palveluasumisyksikköä lähestytään tutkielmassa vammautuneen arjen sosiaalisena näyttämönä yksityisen ja julkisen tilan välimaastossa. Vaikean aivovamman saanut henkilö toteuttaa itsemääräämistään asumisen arjessa monin eri tavoin. Hän luotaa suhdettaan vammaisuuteensa ja antaa sille eri merkityksiä. Hän arvioi omaa toimijuuttaan suhteessa vammaisuuden kokemukseen. Muistivaikeuksien johdosta vammautunut voi tarvita tarinallista tukea toimijuutensa edistämiseksi. Luottamus on keskeinen voimavara vammautuneen elämässä, sillä luotetut toiset voivat tukea vammautuneen toimijuutta ja haastaa valtadiskurssien määritelmiä hänen tilanteestaan. Vaikeasti vammautuneen omaisella voi olla tärkeä rooli vammautuneen arjessa. Omaisen osallisuutta lähestytään tutkielmassa kokemuksena ja toimintana. Tutkielmassa erotetaan kolme osallisuuden kokemuksellista ja toiminnallista ulottuvuutta, jotka ovat olemassaolon kipu, taistelu ja pyrkimys tasapainoon. Omaisen toimijarooleja esitaistelijana ja hoivaajana tarkastellaan sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan toimintaympäristöä vasten. Omainen suhteuttaa palvelujärjestelmää koskevia odotuksiaan hyvinvointivaltion lupaukseen, mutta saattaa päätyä kohtuuttomaan tilanteeseen. Omaisen institutionaalisen luottamuksen kokemusta lähestytään turvautuvan, tukeutuvan ja menetetyn luottamuksen näkökulmasta. Sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan toimintaympäristö on muuttunut monin tavoin ja asiakkaalta odotetaan enenevässä määrin kykyjä toimia markkinoistuneessa yhteiskunnassa. Vammaispolitiikan keinoin pyritään edistämään vaikeavammaisten itsemääräämistä ja yhdenvertaisuutta. Itsemääräämisen eetos voi kuitenkin tukea jo ennestään vahvojen ja aktiivisten toimijoiden toimijuutta. Sosiaalityön haasteena on tukea heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuuksia päättää omaa arkea koskevista asioista. Omaisen osallisuuden tukeminen voi mahdollistaa osaltaan vammautuneen itsemääräämistä arjessa. Tasapaino on kuitenkin herkkä, ja sosiaalityön ammatillisena haasteena on hakea tasapainoa asiakkaan itsemääräämisoikeuden ja omaisen osallisuuden välillä.

Yhteiskunnan vähäosaisista huolehtiminen oli perinteisesti kuulunut kirkon tehtäviin. Vuonna 1865 Suomessa kuitenkin annettiin kunnallisasetus, jonka myötä kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan, ja yhteiskunnalliset tehtävät, köyhäinhoito mukaan lukien, siirtyivät seurakunnilta kuntien vastuulle. Tämä työ selvittää seurakuntien roolia maalaispitäjien köyhäinhoitotoiminnassa vuoden 1865 jälkeen. Aihetta tarkastellaan arkistolähteiden valossa yhden esimerkkipitäjän, Etelä-Savossa sijaitsevan Heinäveden, kautta. Tutkimuksessa selvitetään, mitä oli sairaiden ja vammaisten hoito Heinävedellä vuosina 1865–1879. Miten sairaita ja vammaisia hoidettiin, mikä oli seurakunnan ja kunnan rooli maalaispitäjän huoltotoiminnassa, ja millaista muutosta köyhäinhoidossa tapahtui? Työssä tarkastellaan myös sitä, mitä sairauksia maalaispitäjässä 1800-luvun jälkipuoliskolla esiintyi, ja miten niitä yritettiin parantaa. Heinävedellä kunta saatiin perustettua vasta vuonna 1869, ja seurakunta huolehti sairaista ja vammaisista vielä vuodet 1865–1869, kun nälkävuodet aiheuttivat pitäjän köyhäinhoidolle suuren rasituksen. Kunnallishallinnon toimeenpanon jälkeen vastuu köyhäinhoidosta siirtyi nopeasti kunnalle, ja seurakunnan rooli hätää kärsivien auttamisessa väheni, mutta ei kuitenkaan lakannut kokonaan. 1870-luvulla papit vielä ikään kuin paikkasivat kunnallisen köyhäinhoidon aukkoja ja ilmoittivat avuntarpeesta edelleen muille viranomaisille. Seurakunnan edustus kunnalliselimissä myös pysyi vahvana koko 1870-luvun ajan. Heinävedellä sairaita ja vammaisia huollettiin ruotuhoidossa ja elätteellä, ja lisäksi tarvitseville jaettiin avustuksia rahana ja viljana. Köyhäinhoidon kulut maksettiin vaivaishoitokassasta, jonka pääasiallinen tulonlähde oli väestöltä kannettu köyhäinhoitovero. Vuosina 1865–1879 köyhäinhoidon tarve kasvoi Heinävedellä jatkuvasti, mihin osaltaan vaikuttivat 1860-luvun nälkävuodet. Kasvaneeseen köyhäinhoidon tarpeeseen pyrittiin vastaamaan korottamalla köyhäinhoitoveroja. Heinäveden asukkaiden terveydestä huolehtiminen kuului alueen piirilääkärin vastuulle, mutta käytännössä lääkärin toiminta sairaiden hyväksi jäi melko vaatimattomaksi piirin laajan maantieteellisen alueen ja suuren väestömäärän vuoksi. Suurimman uhan väestön terveydelle tutkitulla ajanjaksolla muodostivat erilaiset tartuntataudit, kuten punatauti, isorokko ja hinkuyskä. 1870-luvun jälkipuoliskolla terveyspalvelut alkoivat Heinävedellä vähitellen kehittyä esimerkiksi kätilön palkkaamisen ja apteekkilaatikon perustamisen kautta. Tutkimuksessa esiin nousseet tulokset kuvaavat Heinäveden pitäjää ja seurakuntaa, mutta niiden perusteella voidaan kenties hahmotella yleisiä suuntaviivoja itäisen Suomen maalaispitäjien sairaiden ja vammaisten huoltamisesta.

Pro gradu -tutkielmassa perehdytään vaikeavammaisten palveluasumisen järjestämiseen tarkastelemalla kunnallisten viranhaltijoiden käsityksiä palveluasumishankintojen suunnittelusta. Tutkimusaihe sijoittuu kunnallisten sosiaalipalveluiden murrokseen, jolle on ominaista markkinasuuntautuneiden toimintatapojen lisääntyminen julkisten palveluiden tuottamisessa. Tutkielman kiinnostuksen kohteena ovat palveluasumishankinnan suunnitteluvaiheen käytännöt, ongelmakohdat ja tavoitteet. Tutkielmassa tuodaan esiin aiheita, joita palveluasumishankinoissa voidaan tarkastella sosiaalityön ja vaikeavammaisten asiakkaiden kannalta. Tutkielmaa ohjaavat seuraavat kysymyksenasettelut: 1) Minkälaiset käytännöt ohjaavat palveluasumishankintojen suunnittelua?, 2) Minkälaisia ongelmia palveluasumishankinnan suunnittelussa on paikannettavissa? ja 3) Minkälaisia tavoitteita palveluasumisen järjestämisessä ja palveluhankinnan suunnittelussa on havaittavissa? Tutkimusaineisto koostuu seitsemästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, joissa on haastateltu seitsemän suuren suomalaisen kaupungin kahdeksaa palveluasumisen järjestämiseen ja suunnitteluun osallistunutta kunnallista viranhaltijaa. Haastattelut on toteutettu asiantuntijahaastatteluina ja haastateltavat on valittu virka-asemansa perusteella. Haastattelut toteutettiin joulukuussa 2011 ja tammikuussa 2012. Tutkimusote on laadullinen ja litteroitu aineisto on analysoitu sisällönanalyysilla. Tutkielman keskeisimpien havaintojen perusteella palveluasumishankintojen suunnittelussa korostuu virkamiestyön osuus kunnallispoliittisen strategisen suunnittelun jäädessä suuntaa-antavaan rooliin. Palveluasumishankintojen operatiivinen suunnittelu ilmenee kaksijakoisena yhteistyönä, jossa kunnallinen hankintatoimi vastaa ensisijaisesti hankintalainsäädännön edellytyksistä ja sosiaalityön substanssiosaajat hankinnan sisällön määrittelemisestä eli tuotteistamisesta. Analyysin perusteella sosiaalityön asiantuntijuuden kannalta keskeiseksi kehityssuunnaksi paikantuu talouteen perustuvien käytäntöjen ja ajattelutapojen esiin nouseminen. Tutkielman mukaan palveluhankintojen suunnittelu edellyttää sosiaalityön asiantuntijoilta palveluasumisen tuotteistamis- ja segmentointitaitoa. Palveluhankinnan suunnittelussa käytettävä vaikeavammaisten asiakkaiden yksilöllisiä tarpeita ja palveluasumismarkkinoita koskeva tuntemus perustuu suurelta osin kokemuksen kautta hankittuun sosiaalityön osaamiseen. Kokemustiedon ja palvelusuunnitelmissa kerättävän tiedon systemaattista kokoamista ja hyödyntämistä tulisi kehittää. Asiakaslähtöisten toimintamallien käyttämiseen palveluhankinnan suunnitteluvaiheessa on halukkuutta, mutta niiden toteuttamiseen toivotaan konkreettisia keinoja. Palveluasumishankintojen suunnittelun suurimmat ongelmat liittyvät siihen, miten eri asiakkaiden yksilölliset tarpeet voidaan huomioida kokonaisvaltaisesti ja tiivistää suunnittelussa laadittavien tarjouspyyntöasiakirjojen edellyttämään muotoon. Ongelmia aiheutuu myös hoivapalvelun ja asumisen yhdessä kilpailuttamisesta, mutta tulevaisuudessa niiden erottamista pidetään pääsääntönä. Palveluasumisen suunnittelun tavoitteina korostuu joustavien, monipuolisten ja asiakkaiden yksilölliset tarpeet huomioivien järjestämis- ja hankintatapojen käyttäminen. Tavoitteina on havaittavissa myös asiakkaiden asumisen jatkuvuuden ja valinnanvapauden turvaaminen sekä kotoisan ja moniarvoisen asuinympäristön huomioiminen palveluasumista järjestettäessä.

Tutkimuksen kohteena on neljän 1800-luvulla julkaistun postillan ensimmäisen vuosikerran vammaisuutta käsittelevät saarnat. Tutkimuksen kohteena olevat postillat ovat Anders Björkqvistin Uskon harjoitus autuuteen vuodelta 1801, Aron Gustaf Borgin Postilla vuodelta 1859, Johan Fredrik Berghin Postilla vuodelta 1875 ja Pietari Kurvisen Herran kansan pyhä lepo vuodelta 1890. Postilloista Pietari Kurvisen ja Aron Gustaf Borgin postillat ovat niin sanottuja lastenpostilloja, joiden käyttötarkoitus on ollut lasten opetustyössä. Tutkimuksessa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen näistä koskee postillojen kirjoittajien suhtautumista vammaisuuteen. Toinen kysymys liittyy siihen, onko aikakauden yleisen vammaisuusnäkemyksen ja postilloissa esiintyvän vammaisuusnäkemyksen välillä eroja tai yhtäläisyyksiä. Kolmas ja viimeinen kysymys koskee sitä, onko kahden tutkimuksen kohteena olevan lastenpostillan ja kahden muun postillan vammaisuusnäkemyksissä eroja vammaisuuskuvassa tai siinä, miten aihetta lähestytään. Tutkimuksessa käytetty metodi on yhdistelmä käsitehistoriallista lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Käsitehistoriallisessa lähestymistavassa pyritään tutkimaan ja käyttämään niitä käsitteitä, jotka olivat käytössä tutkittavana ajankohtana. Sisällönanalyysissä puolestaan pyritään analysoimaan tutkimuksen kohteena olevia aineistoja ja muodostaamaan niiden perusteella johtopäätöksiä. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että vammaisuus esiintyy postilloissa pääasiassa negatiivisena asiana. Vammaisuus esiintyy lisäksi useimmissa tutkituissa saarnoissa metaforisena tehokeinona, jolloin vammaisuutta käytetään opettamaan yleisöä jostain asiasta, kuten esimerkiksi Jeesuksen jumaluudesta tai ihmiskunnan synnistä. Yleisesti ottaen postilloissa esiintyän vammaisuuskuvan voidaan sanoa noudattava 1800-luvulla vallinnutta yleistä vammaisuuskuvaa. Kielellisen analyysin perusteella niin postillojen kirjoittajien kuin lasten- ja muiden postillojen välillä ei voida todeta olevan eroa.