Browsing by Subject "vanhentuminen"

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin vanhentumis- tai kanneaika alkaa kulua erinäisten lainvastaiseen lomautukseen perustuvien saatavien osalta. Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa (TSL 5:1). Lomauttaminen on työvoiman väliaikainen vähentämistoimenpide, joka mahdollistaa yrityksen talouden sopeuttamisen tilanteessa, jossa kysyntä on laskenut. Velvoitteen vanhentumisella taas tarkoitetaan sen raukeamista sen vuoksi, ettei velkoja ole lakiin tai sopimukseen perustuvan ajan kuluessa saattanut oikeuttaan voimaan eikä velallinenkaan tunnustamalla ole uudistanut sitä. Tilanteessa, jossa lomautus toteutetaan lain taikka useampien lakien vastaisesti, lomautetulle työntekijälle voi syntyä oikeus neljään erityyppiseen vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen. Näistä säädetään TSL 12:1:ssä, YTL 62 §:ssä, yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä sekä tasa-arvolain 11 §:ssä. Niiden vanhentumis- tai kanneajoista säädetään osin keskenään poikkeavasti. Jokaisen tutkielmassa tarkasteltavan saatavatyypin vanhentumis- tai kanneajan osalta nousi esiin tulkinnanvaraisia kysymyksiä. Osa näistä tuli ilmi kaikkien kohdalla jossain määrin. Etenkin velkojan vahinkoa koskevan tietoisuuden tai tietämättömyyden vaikutus vanhentumis- tai kanneajan alkamiseen on tärkeä mutta vielä tulkinnanvarainen kysymys. Tältä osin keskenään ristiriidassa ovat usein toisaalta asiaa sääntelevän säännöksen sanamuoto ja toisaalta tulkintaperiaatteet, erityisesti vaatimismahdollisuuden periaate, perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat sekä EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate. Haasteena on tasapainoilla näiden välimaastossa, etenkin kun vanhentumisinstituutioon vahvasti liitetty selkeyden tavoite puoltaa selkeitä tulkintaratkaisuja ja tapauskohtaisen harkinnan alan kaventamista.

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, miten asuntoyhteisön tai ostajan tulee reklamoida uuden asunnon kaupassa rakentamisvaiheessa tapahtuneista rakennusvirheistä pitääkseen oikeutensa voimassa. Lisäksi olen tutkielmassani pyrkinyt selvittämään, mistä ajankohdasta perustajaosakkaan vastuun vanhentuminen alkaa sellaisten virheiden osalta, joita ei ole voitu havaita vuositarkastukseen mennessä ja kuinka vanhentuminen tulee katkaista, jotta asuntoyhteisö säilyttää oikeutensa vedota virheisiin. Asuntoyhteisöllä on asuntokauppalain perusteella oikeus vedota uuden asunnon virheisiin suhteessa perustajaosakkaaseen silloin, kun virhe ilmenee asuntoyhteisön kunnossapitovastuulla olevassa osassa. Myös sovellettaessa vanhentumislakia, tulisi perustajaosakkaan vastuun vanhentumiseen suhteessa asunto-osakeyhtiöön tulkintani mukaan soveltaa sopimusvastuuta koskevia vanhentumislain sääntöjä. Jotta ostaja ja asuntoyhteisö säilyttäisivät oikeutensa vedota uuden asunnon virheisiin, tulee ennen vuositarkastusta havaitut virheet ilmoittaa perustajaosakkaalle viimeistään vuositarkastuksessa. Ostaja ja asuntoyhteisö menettävät tämän jälkeen oikeutensa vedota sellaisiin virheisiin, jotka olisi pitänyt havaita vuositarkastukseen mennessä. Tällaisten virheiden ilmoittamiseen riittää niin sanottu neutraali reklamaatio, eli ostajan tai asuntoyhteisön ilmoitus virheestä perustajaosakkaalle. Sellaisten virheiden osalta, jotka tulevat havaittaviksi vasta vuositarkastuksen jälkeen, edellytetään, että ostaja tai asuntoyhteisö ilmoittavat virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa siitä, kun virhe havaittiin tai se olisi pitänyt havaita. Myös vanhentumislain mukainen yleinen vanhentumisaika alkaa sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä kulua siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai se olisi pitänyt havaita. Virheen havaitsemisen kannalta ratkaisevana on pidetty sitä ajankohtaa, kun ostaja on päässyt selville tai hänen olisi pitänyt päästä selville virheen merkityksestä. Tältä osin huomiota tulisi kiinnittää siihen, miten virheen vaikutukset ilmenivät. Ostajalla on ainakin jonkinasteinen selonottovelvollisuus vastaanottamansa suorituksen sisällöstä. Oikeuskirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että reklamaatiolle varatun kohtuullisen ajan pituus ratkaistaan tapauskohtaisesti. Havaitessaan virheen tulisi asuntoyhteisön ja ostajan siten mahdollisimman pian reklamoida virheestä myyjälle pitääkseen oikeutensa voimassa. Lain esitöiden mukaan reklamaatiossa tulisi tällöin yksilöidä vika tai puute, jota pidetään virheenä, sekä vaatimuksensa virheen johdosta. Kohtuullisen ajan vaatimus koskee sekä virheen että sitä koskevan vaatimuksen ilmoittamista. Asuntokauppalaissa ole säännöksiä vastuun vanhentumisesta, joten perustajaosakkaan virhevastuun vanhentumista joudutaan arvioimaan vanhentumislain säännöksien perusteella. Vanhentumislain mukaan sopimusperusteisten vahingonkorvaussaatavien osalta toissijainen vanhentumisaika alkaa sopimusrikkomuksesta. Näin ollen myös perustajaosakkaan vastuun vanhentumisen osalta merkityksellistä on, milloin sopimusrikkomuksen katsotaan tapahtuneen. Perustajaosakkaan suorituksen virheellisyyttä tulisi uuden asunnon kaupassa asuntokauppalain mukaan arvioida sen perusteella, millainen kohde oli huoneiston hallinnan siirtyessä ostajalle Painavat oikeussystemaattiset ja oikeusvertailevat syyt puoltavat tulkintaa, jonka mukaan lakisääteistä virhearvioinnin ajankohtaa pidettäisiin VanhL 7.2 §:n kannalta ratkaisevana sopimusrikkomuksen tapahtumahetkenä ainakin vahvan pääsäännön mukaan. Tämän tulkinnan mukaan perustajaosakkaan vastuu vanhentuisi uuden asunnon rakennusaikaisten virheiden osalta viimeistään silloin, kun kymmenen vuotta on kulunut asunnon hallinnan luovutuksesta ostajalle, ellei vanhentumista ole tätä ennen katkaistu. Täysin lopullista ja sitovaa vastausta siihen, mikä ajankohta katsotaan sopimusrikkomuksen tapahtumishetkeksi ja mistä ajankohdasta toissijainen vanhentumisaika siten alkaisi kulua perustajaosakkaan sopimusrikkomukseen perustuvan saatavan osalta, ei vanhentumislain säännöksiä tulkitsemalla voida käsittääkseni antaa. Lähtökohtana voidaan pitää, että korotetun yksilöintivaatimuksen johdosta asuntoyhteisön tai ostajan katkaisuilmoituksen osalta edellytettäisiin epäselvissäkin tapauksissa, että velkoja ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä korvaus- tai muun hyvityssaatavan perusteesta ja määrästä. Vahingon määrän osalta ei kuitenkaan vaadita tarkkaa rahamäärää. Oikeuskirjallisuuden perusteella ilmoitukselta pitäisi edellyttää lähinnä sitä, että velallinen tietää, mistä korvauksesta on kyse.

Tutkielman aiheena on takauksen vanhentuminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten takaus vanhenee. Tutkimuskohteena on takauksen vanhentumissääntöjen lisäksi niiden pakottavuus. Takaussitoumus voi ja usein pitääkin sisällään usean eri velvoitteen takauksen. Jokainen näistä velvoitteista muodostaa oman takausvelkansa, jolle lasketaan oma vanhentumisaikansa. Jokaista velkaa koskee kaksiportainen vanhentumisjärjestelmä. Takauslain 19 §:n 1 momentin mukainen erityinen kolmivuotinen vanhentumisaika lasketaan päävelan erääntymisestä. Päävelan erääntyminen määräytyy päävelkaa koskevien sääntöjen mukaan. Toisen portaan muodostaa takaussitoumuksen antamisesta laskettava kymmenvuotinen vanhentumisaika, johon sovelletaan vanhentumislain 8 §:ää. Takausvelkaa koskevat vanhentumisajat kulkevat rinnakkain. Takaus vanhenee, jos jompikumpi vanhentumisajoista kuluu loppuun. Sekä erityinen että kymmenvuotinen vanhentumisaika ovat katkaisukelpoisia. Katkaisu määräytyy vanhentumislain 10 ja 11 §:ien nojalla. Takausvelan vanhentumisesta ei ole mahdollista sopia takaajan vahingoksi. Takaajan vahinkona pidetään vanhentumisajan pidentämistä, vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentämistä, katkaisukeinojen laajentamista tai sopimista siitä, ettei velka lainkaan vanhene. Takaajan eduksi tehtävä sopiminen on sallittua, mikäli sopiminen ei johda kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta määritettäessä huomiota tulee kiinnittää velkojan oikeuteen vaatia suoritusta. Lopullista vanhentumista koskevat säännöt vaikuttavat myös takauksen vanhentumiseen. Myös lopullisesta vanhentumisesta on mahdollista sopia takaajan eduksi. Kun takaaja suorittaa päävelkaa, hänelle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Takaajalla on aina vähintään kolme vuotta aikaa periä suorittamansa määrä päävelalliselta (TakausL 33.1 §). Vähimmäisvanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun takaajalla on oikeus periä suorittamansa osuus päävelalliselta. Muutoin päävelallisen regressivelan vanhentuminen määräytyy päävelan vanhentumissääntöjen mukaan. Vähimmäisvanhentumisajasta ei ole mahdollista sopia, jos takaajana on yksityistakaaja. Muutoin sopimusvapaus määräytyy päävelkaa koskevan lainsäädännön mukaan. Jos takaajia on useampi, saattaa takaajalle syntyä takautumisoikeus toista takaajaa kohtaan. Takaajan takautumissaatava kanssatakaajaa kohtaan vanhentuu kolmessa vuodessa (TakausL 33.2 §). Vanhentumisaika lasketaan siitä hetkestä, jolloin takaajalla on ollut oikeus periä velka kanssatakaajalta. Regressivelan katkaisu määräytyy vanhentumislain mukaan. Vanhentumisesta on todennäköisesti mahdollista sopia vapaasti.

Saamisoikeuden vanhentumista pidetään välttämättömänä ja tunnustettuna oikeutena. Saatavan vanhentuminen perustuu ajan kulumiseen ja velkasuhteen osapuolten passiivisuuteen. Verosaatavan vanhentumisessa on kysymys abstraktisen ja konkreettisen verovelan maksuunpanon määräaikojen vanhentumisesta. Tutkimuksessa tutkitaan eri verojen abstraktisia ja konkreettisia vanhentumisaikoja Suomen voimassaolevan lainsäädännön perusteella. Tutkimuksessa tutkitaan myös sitä, onko vanhentumisajoilla eroavuuksia eri verolajien kesken sekä sitä, eroavatko verosaatavien ja yksityisoikeudellisten saatavien vanhentumisajat toisistaan. Lisäksi tutkitaan vanhentumisen vaikutuksia velalliselle ja velkojalle. Tutkimuskohde on rajattu tiettyjen, yleisimpien verosaatavien ja yksityisoikeudellisten saatavien vanhentumisaikoihin. Tutkimuksessa tutkitaan Suomen voimassa olevan oikeuden sisältöä eli tulkitaan ja systematisoidaan verosaatavien vanhentumista koskevia säännöksiä. Lähdeaineistona on pääasiallisesti käytetty lainvalmisteluaineistoa, KKO:n ja KHO:n ratkaisuja sekä kotimaista oikeuskirjallisuutta. Vertailukohtana tutkielmassa käytetään Ruotsin vastaavaa lainsäädäntöä. Tuloverotuksessa verotuspäätös annetaan viimeistään verovuotta seuraavan kalenterivuoden lokakuun loppuun mennessä. Verotusta voidaan kuitenkin oikaista kaikkien virheiden osalta vuoden kuluessa. Varsinainen verotuksen oikaisu voidaan tehdä kahden vuoden kuluessa ja ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyöntiä koskeva oikaisu on tehtävä viiden vuoden kuluessa. Ruotsissa myöhästymismaksusta ja veronlisäyksestä on ilmoitettava kahden vuoden kuluessa. Ruotsissa päätös veronlisäyksestä voidaan antaa kuuden vuoden kuluessa, jos veroilmoitusta ei ole annettu ollenkaan. Perintö- ja lahjaveron maksuunpano-oikeus vanhentuu kymmenen vuoden kuluessa perinnönjättäjän kuolemasta tai siitä, kun lahjansaaja on saanut lahjan haltuunsa. Arvioverotus voidaan toimittaa kymmenen vuoden kuluessa perintö- tai lahjaverovelvollisuuden alkamisesta, jos perukirjaa tai veroilmoitusta ei ole annettu. Kymmenen vuoden vanhentumisaika vastaa yksityisoikeudellisen saatavan toissijaista vanhentumisaikaa, joka alkaa saatavan syntymisestä. Varainsiirtoverolaissa varsinainen maksuunpanoaika on kaksi vuotta. Varainsiirtoverotus voidaan toimittaa viiden vuoden kuluessa, jos ilmoitusvelvollisuus on laiminlyöty tai kymmenen vuoden kuluessa, jos lainhuutoa tai kirjaamista ei ole haettu. Välillisessä verotuksessa määräämättä jääneen veron maksuunpanoaika on pääsääntöisesti kolme vuotta, joka lasketaan verosaatavan syntymisestä. Autoverotuksessa ei ole säädetty määräaikaa autoveron määräämiselle ennen kuin rekisterissä tai käytössä oleva ajoneuvo on viranomaisen tiedossa. Ajoneuvoverolaissa määräämättä jääneen veron määräaika on kaksi vuotta. Ruotsissa verotuksen oikaisun määräaika ajoneuvoveron osalta on myös kaksi vuotta. Konkreettinen verovelka vanhentuu viiden vuoden kuluessa sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu. Konkreettinen verovelka vanhentuu lopullisesti, eikä määräaikaa voida jatkaa. Ruotsissa konkreettinen verovelka vanhentuu myös viiden vuoden kuluessa. Ruotsissa vanhentumisaikaa voidaan jatkaa viidellä vuodella, jos velallinen on tietoisesti vaikeuttanut julkisen tahon maksun saantia saatavasta. Jos verovelvollinen laiminlyö ilmoittamisvelvollisuutensa tai antaa väärän tiedon, tekoa voidaan arvioida myös rikosoikeudellisesti. Syyteoikeuden vanhentumisaika on porrastettu rikoksesta säädetyn rangaistuksen mukaan kahden, viiden tai kymmenen vuoden määräaikaan. Ruotsissa kaikkien verorikosten syyteoikeuden vanhentumisaika on viisi vuotta. Ne bis in idem -kielto estää kahteen kertaan syyttämisen tai rankaisemisen. KHO on katsonut, että rikosasian tultua lopullisesti ratkaistuksi muutoin kuin ne bis in idem -säännön perusteella, samassa asiassa määrätty veronkorotus on verovelvollisen oikaisuvaatimuksen tai muutoksenhaun johdosta poistettava. EIT:n oikeuskäytännön perusteella Suomessa on säädetty erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta annettu laki ja rikoslakiin on lisätty säännös veron- ja tullinkorotuksen suhteesta veropetokseen ja verorikkomukseen. Ne bis in idem -kieltoa on tulkittu siten, ettei siviiliasioissa ja siihen liittyvissä vahingonkorvauskysymyksissä ole kysymys siitä, että henkilöä olisi tutkittu tai rangaistu EIS 7. lisäpöytäkirjan tarkoittamassa merkityksessä, vaikka ratkaisussa olisi kysymys samasta asiasta kuin mistä aikaisemmassa rikosprosessissa olisi ollut kysymys. Verorikosten osalta vahingonkorvausvaatimus voidaan esittää niin kauan kuin rikosasiassa voidaan nostaa syyte tai rikosasian käsittely on vireillä tuomioistuimessa. Verovelvollisen on voitava luottaa verotuspäätökseen, jos asia on tulkinnanvarainen tai epäselvä, verovelvollinen on toiminut vilpittömässä mielessä ja viranomaisen noudattaman käytännön tai ohjeiden mukaisesti. Tällöin on olennaista, että verovelka vanhentuu kohtuullisessa ajassa. Jos verovelvollinen on laiminlyönyt ilmoittamisvelvollisuutensa tai antanut virheellisen tiedon, hän ei voi saada luottamuksensuojaa. Silloin verotuksen oikaisun määräajan on oltava riittävän pitkä.

Tämän tutkielman aiheena on yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelan vanhentuminen vanhentumislain (728/2003) 19 §:n nojalla. Tutkielman tarkoitus on tarkastella perusteellisesti yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelvoitteen syntymistä sekä sen vanhentumisen oikeusvaikutuksia. Tutkimuksessa vertaillaan yhteisvastuullisen vahingonkorvausvelvoitteen vanhentumista Ruotsin oikeustilaan. Yhteisvastuu tarkoittaa käytännössä sitä, että vahingonkärsijä on oikeutettu vaatimaan koko korvausta keneltä tahansa korvausvelvolliselta. Yhteisvastuulla pyritään suojelemaan velkojan oikeutta täyteen korvaukseen, esimerkiksi tilanteessa, jossa jokin vahingonaiheuttajista olisi maksukyvytön. Kuitenkin mikäli vahingonkärsijä ei katkaise vahingonkorvaussaatavan vanhentumista VanhL 19 §:n mukaisesti jonkin korvausvelvollisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallista vastaa enää vain oman osuutensa suorittamisesta. Vanhentumisen myötä suojelun kohde muuttuu velkojasta velallisiin. Vastuun hajaantuminen on kuitenkin havaittu tutkimuksessa toisinaan ankaraksi oikeusseuraamuksesi yhteisvastuullisissa vahingonkorvaustilanteissa. Ongelmana on se, että vahingonaiheuttajien piiri on toisinaan epämääräinen, jolloin vahingonkärsijän on vaikeaa katkaista vanhentumista jokaisen vahingonaiheuttajan osalta. Lisäksi vahingonkärsijän näkökulmasta tilannetta vaikeuttaa se, että joissakin vahingonkorvaustilanteissa vanhentuminen voidaan katkaista ainoastaan kanteella. VahL:n yhteisvastuuta koskevien säännöksien taustalla on ollut lainsäätäjän tarkoitus yhtenäistää velvoiteoikeudellisia yhteisvastuutilanteita, jolloin on noudatettu takauslain (361/1999) systematiikkaa. Tutkimuksessa havaitaan, että kyseinen lainsäädäntöratkaisu ei vaikuta ottavan huomioon yhteisvastuullisten vahingonkorvausvelvoitteiden monimuotoisuutta. Erityisesti vertailu Ruotsin vanhentumislakiin osoittaa sen, että VanhL 19 §:n mukainen vastuun hajaantuminen voi olla kohtuuton seuraamus yhteisvastuullisissa vahingonkorvaustilanteissa. Tämän vuoksi tutkimuksessa katsotaan, että yhteisvastuulliset vahingonkorvaustilanteet tulisi huomioida nykyistä paremmin vanhentumislain nojalla. Prosessuaaliset kysymyksien osalta tutkimuksessa on osoitettu, että prosessuaalisesti yhteisvastuu jäsentyy vahingonkärsijän johdolla, sillä hän voi halutessaan nostaa kanteen valitsemaansa yhteisvelallista kohtaan. Yhteisvastuun kannalta asialle ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta, sillä vastaajaksi haastetulla on mahdollisuus regressivaateen esittämiseen muita kanssavelallisia kohtaan. Tilanne eroaa silloin, kun vastaaja katsoo velvoitteen vanhentuneen jonkin yhteisvastuullisen osalta ja esittää väitteen vastuun hajaantumisesta. Tällöin vastaajalla on asiasta näyttötaakka ja mikäli tuomioistuin katsoo vastuun hajaantuneen, on tuomiolla todistusvaikutus muita velallisia kohtaan. Oikeusvoiman ei kuitenkaan voida katsoa ulottuvan prosessin ulkopuolisiin velallisiin.