Browsing by Subject "vankeinhoito"

Tutkielmani käsittelee rikoslakireformin ja vankeinhoitojärjestelmän uudistusten vaikutuksia Suomen vankeinhoitoon 1800-luvun loppupuolella. Selvitän, mitkä olivat vankila- ja rikoslakireformien tavoitteet ja miten rikoslakiuudistuksen vaikutukset näkyivät vankeinhoidossa. Tutkielmani koskee myös Hämeenlinnaan 1871 rakennetun Suomen ensimmäisen sellivankilan kuritushuonevankeja. Perehdyn tässä tutkielmassa siihen, miten vankehin suhtauduttiin. Erityisesti valistusfilosofit olivat jo pitkään Euroopassa vaatineet oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisempiä oloja vangeille. Suomessa vankeinhoidon uudistaminen käynnistyi uuden rikoslain valmistelun myötä 1860- ja 1870-luvuilla, kun vapausrangaistus määriteltiin sakkojen ohella yleiseksi rangaistuslajiksi ja aikaisemmat häpeä- ja ruumiinrangaistukset haluttiin poistettaviksi. Rikoslain osittaisuudistuksissa määriteltiin vapausrangaistuksen tarkoitukseksi niin kutsuttu parannus- eli kasvatusperiaate, jonka tarkoituksena oli muovata rangaistuksen avulla rikoksentekijöistä kelvollisia kansalaisia osaksi yhteiskuntaa. Ongelmana oli kuitenkin, ettei näitä rikoslakiuudistuksia pystytty vielä käytännössä kunnollisesti toteuttamaan tarkoitukseen sopivien sellivankiloiden puutteen takia. Suomeen oli kantautunut Euroopasta niin kutsuttu progressiivijärjestelmä, joka perustui paatuneempien vankien eristämiseen nuorista vangeista huonojen vaikutusten leviämisen ehkäisemiseksi. Järjestelmän mukaisesti Hämeenlinnaan rakennettiin ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneessa oli 1870-luvulla miesvankeja, joita hoidettiin parannusperiaatteen mukaisesti: heidän tuli päivittäin tehdä ahkerasti työtä, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksissa sekä opiskella. Vankeihin kohdistettu väkivalta, huutaminen ja solvaus oli kielletty vanginvartijoilta, sillä heidän tuli kannustaa vankeja parannukseen hyvällä käytöksellään. Suhtautuminen vankeihin oli muuttunut filantropian ja kristilliseettisen ilmapiirin vaikutuksesta myötätuntoisemmaksi. Rikoslakireformin tavoitteena oli rikosoikeudellisen järjestelmän uudistaminen nykyaikaisemmaksi ja inhimillisemmäksi: esimerkiksi kuolemanrangaistus haluttiin poistettavaksi laista häpeä- ja ruumiinrangaistusten ohella. Uusi rikoslaki valmistui lopulta vuonna 1889 ja astui voimaan 1894. Vaikka kuolemanrangaistus jäikin voimaan muutamista rikoksista, onnistuttiin rikoslain tavoitteessa: vapausrangaistuksista tuli nyt merkittävin rangaistuslaji sakkojen ohelle. 1880-luvulla aloitettiin mittavat rakennustoimet uusien erittäin tarpeellisten vankiloiden saamiseksi. 1800-luvun massiiviset rikoslaki- ja vankilareformit ulottuivat ideologisista muutoksista vankeinhoidossa ja rikoslain sisällössä aina hallinnollisiin muutoksiin sekä konkreettisiin rakennustoimiin vankiloiden ajan tasalle saattamiseksi. Aikakaudella uudistettiin siis rikoslaki, siihen kuuluvat yleiset rangaistulajit, vapausrangaistuksen tarkoitus, vankilat, vankeinhoito, sekä vankeinhoidon hallinnointi.

Tutkimus käsittelee suomalaista vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan murrosta 1950 – 1980-luvuilla analysoimalla suomalaisia vankisääntöjä. Vankisäännöt olivat vangeille jaettuja pieniä kirjasia, joiden tarkoituksena oli auttaa vankeja kotoutumaan vankilaan ja kuvata tiiviisti vankilan sääntöjä ja käytäntöjä.Tutkimusaineisto muodostuu vuosien 1951, 1962, 1969, 1977 ja 1982 vankisäännöistä. Esittelen vankisääntöjen analyysin rinnalla kirjallisuuskatsauksen, jossa kartoitan sitä, miten yhteiskunta, vankeinhoito ja kriminaalipolitiikka vankisääntöjen ympärillä kehittyivät 1950 – 1980-lukujen Suomessa. Tutkimuksen analyysissä käytettiin vertailevaa tutkimusmenetelmää. Vankisääntöjen tai vankiloiden järjestyssääntöjen tutkimus on ollut vähäistä Suomessa ja maailmalla. Sen sijaan vankeja ja vankiloita käsittelevä tutkimus tarkastelee vankilainstituutiota usein henkilöiden tai kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Vankisäännöt ovat kuitenkin olleet iso osa vankien ja vangin henkilökunnan arkea, mikä tekee myös niiden historiallisen kontekstin tutkimisesta tärkeää. Tämän tutkimus selvittää, minkälaisia muutoksia vankisäännöissä on tapahtunut tutkimusjakson aikana ja miten yhteiskunnan, vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan muutokset ovat nähtävissä vankisäännöissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Michel Foucaultin teoriaa vankilan periaatteista ja perusohjeista. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten nämä periaatteet näkyivät suomalaisten vankiloiden vankisäännöissä. Foucaultin rinnalla teoreettisina pohjana toimii Giorgio Agamben (1998) bare life -käsite. Sen avulla voidaan nähdä, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet vankien erilaiset roolit 1950 – 1980-lukujen on suomalaisessa yhteiskunnassa. Vankisäännöissä oli ensinnäkin nähtävissä etenkin 1960 – 1970-lukujen taitteen arvomaailman muutos ja siihen kytköksissä ollut kriminaalipolitikan murros. Suomessa rakennettiin 1960 – 1970-luvuilla hyvinvointivaltiota. Tämä heijastui myös vankeinhoitoon ja sitä kautta vankisääntöihin. Yhteiskunnan arvot muuttuivat, ja kuriin ja kovaan työhön perustuvan kriminaalipolitiikan tilalle tuli humaani uusklassinen kriminaalipolitiikka. Tavoitteena oli nyt rikollisuuden ennaltaehkäiseminen, vankien yhdenvertaisuus muihin kansalaisiin nähden sekä vankilan haittapuolien minimoiminen. Tämä muutos näkyi vankisäännöissä vankien oikeuksien ja ohjaamisen lisääntymisenä ja velvollisuuksien vähentymisessä. Vankisäännöissä tapahtui muutos myös vangin roolin suhteen. Vielä vuoden 1962 vankisäännöissä vanki esitettiin parannettavana ja yhteiskunnasta eristettävänä henkilönä. Vuoden 1969 vankisäännöissä alettiin puolestaan korostamaan vankilan ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Vuonna 1971 käyttöönotettu poistumislupajärjestelmä vahvisti entisestään vangin siviilirooleja esimerkiksi isänä tai äitinä.Toinen tutkimusjakson aikana tapahtunut merkittävä muutos oli jo 1950-luvulta käyntiin lähtenyt ammatillistumisen murros, jossa vankilan henkilökunnan ammatilliset vaatimukset kehittyivät. Vartijoilta vaadittiin enemmän hoidollista osaamista ja psykologit tulivat 1970-luvulla vankilapastorien tilalle. Myös vankilan kuntouttavaa puolta pyrittiin tehostamaan ja hoitovirkailijan (myöhemmin sosiaaliohjaaja) roolia vankien arjessa vahvistettiin. Tämä kehityskulku näkyi kuitenkin vankisäännöissä vain niukasti. Tutkielma näyttää, että monet Foucaultin esittämien vankilan perusohjeiden ja periaatteiden piirteet säilyivät, mutta myös muutosta tapahtui – esimerkiksi vankien oikeuksien ja vankilan ulkopuolisten kontaktein lisääntymisen kohdalla.

Maisterintutkielma käsittelee suomalaisvankien vankeusaikaista rikollisuutta. Vankeuden lakisääteiset tehtävät ovat vankien valmiuksien lisääminen rikoksettomaan elämäntapaan sekä rikosten estäminen vankeuden aikana. Vankien sopeutumista yhteiskuntaan on käsitelty runsaasti tutkimuskirjallisuudessa mutta vankien vankeusaikainen rikoskäyttäytyminen on tähän saakka ollut lähes kokonaan tuntematon ilmiö. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii desistanssiteoreettinen tutkimusperinne. Desistanssi tarkoittaa rikosuran päättymistä, jonka on tunnistettu olevan usein erilaisia vaiheita sisältävä prosessi. Desistanssin empiiriseksi vasteeksi on vakiintunut vankilasta vapautumisen jälkeinen uusintarikollisuus. Kiinnittämällä huomio jo vankeusaikaisen rikoskäyttäytymisen muutoksiin voidaan kuitenkin tuottaa uutta tietoa rikostentekijöiden desistanssijatkumoista. Tutkielmassa hyödynnetään myös pragmaattisia vankeinhoidollisia suuntauksia, riski- tarve-vastaavuus-mallia (RNR) sekä hyvän elämän mallia (GLM), jotka kytkevät tulokset Rikosseuraamuslaitoksen käytännön toimintaan. Tutkielman rekisteriaineisto on poimittu Rikosseuraamuslaitoksen vankitietojärjestelmästä. Aineisto koostuu vuonna 2016 vapautuneiden vankien vankilakausista (n=2962) ja vankien taustamuuttujista. Vankilakausiin liittyvät rikokset haettiin Rikosseuraamuslaitoksen uusintarikollisuustilastoinnissa käytetystä aineistosta. Yhteensä neljä prosenttia aineiston vangeista olivat syyllistyneet rikoksiin vankeusaikana. Rikokset tapahtuivat pääosin vankien poistumislupien aikana tai vankilassa. Rikoksiin syyllistyneiden vankien tunnistettiin olevan nuoria moninkertaisia miesvankeja, jotka ovat suorittamassa pitkiä tuomioita suljetuissa vankiloissa. Rikoksiin syyllistyneet vangit olivat usein myös vankiloiden sisäisten kurinpitotoimenpiteiden kohteena. Rikoksiin syyllistyneiden vapautumisen jälkeinen uusintarikollisuus oli selvästi yleisempää ja nopeampaa kuin muilla vangeilla. Vankeusaikaista rikollisuutta ja uusintarikollisuutta ennustivat pääosin samanlaiset taustatekijät. Pidempi vankeusaika kuitenkin lisäsi rikosriskiä vankeusaikana mutta laski uusimisriskiä vapautumisen jälkeen. Lisäksi uusintarikollisuutta ennusti jo kaksinkertainen vankeus mutta vankeusaikaista rikollisuutta ennusti vasta hyvin korkea vankilakertaisuus. Vankeusaikana rikokseen syyllistyminen ennusti vapautumisen jälkeistä uusimisriskiä myös taustamuuttujien vakioimisen jälkeen. Tutkielmassa vankeusaikaisiin rikoksiin syyllistyvien vankien tunnistettiin olevan poikkeuksellisen korkean uusimisriskin vankiryhmä, jonka tulee olla vankeinhoidon intensiivisimpien vaikutuspyrkimysten kohde. Tuloksilla on lukuisia vankeinhoidollisia käyttötarkoituksia liittyen esimerkiksi vankiloissa tehtävään arviointityöhön, laitosturvallisuuden kehittämiseen ja uusintarikollisuuteen vaikuttamiseen.