Browsing by Subject "vihapuhe"

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Humanistinen tiedekunta Tekijä – Författare – Author Artemis Miriam Kankare Työn nimi – Arbetets titel – Title Islam Ahmadiyyan uskonnollinen vaino Pakistanissa: Vihapuheen diskurssianalyysi Oppiaine – Läroämne – Subject Uskontotiede Työn laji – Arbetets art – Level Maisteri Aika – Datum – Month and year 11/2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 80 Tiivistelmä – Referat – Abstract Dynaaminen islamilainen reformistiliike on saanut institutionaalisen vainon osakseen Pakistanissa uuden edistyksellisen ja rauhanomaisen islamintulkinnan myötä. Uskonnollista vainoa ja toiseutta käsittelevä pro gradu työni valottaa Suomessa vähän tunnetun rauhanomaisen islamin liikkeen, Islam Ahmadiyyan poliittista vainoa Pakistanissa, jota on kuvattu ihmisoikeusjärjestöjen ja Aasian Ihmisoikeusraportin mukaan Ahmadies in Pakistan Face an Existential Threat erääksi maailman vainotuimmaksi uskonnolliseksi ryhmittymäksi. Olen tehnyt teemahaastatteluni Suomessa asuvien ahmadimuslimien kokemuksista vainosta entisessä kotimaassaan, jotka toivat esille systemaattisen ja valtion perustuslain muutoksilla sanktioiman vainon, perustuen heidän luokitteluunsa ei-muslimeiksi. Tämä kategoria perustuu tiukkoihin oikeaoppisen islamin määritelmiin, jotka korostavat profeetta Muhammedin asemaa viimeisenä profeettana. Ahmadit puolestaan uskovat oman liikkeensä perustajan asemaan Luvattuna Messiaana ja Mahdina, jonka epäpoliittinen islamin tulkinta on rauhanomainen, kieltäen poliittisen jihadin. Pakistania leimaa valtion sunnalainen eetos, jonka oikeaoppisuutta on korostettu erityisillä ulaman eli oppineiston antamilla fatwoilla, eli uskonnollisilla määräyksillä. Ahmadien toiseutta on korostettu ei-muslimikategorialla ja jumalanpilkkalaeilla, jotka kriminalisoivat ahmadien uskonnon harjoittamisen, levittämisen, äänioikeuden ja islamilaisten ilmauksien käyttämisen missään muodossa, jopa musliminimien antamisen lapsille. Sosiaalista etäisyyttä ahmadeihin rakennetaan antiahmadijärjestöjen, (Khatme Nabuwwat, Profeettojen Sinetti järjestö) vihapuheessa, joka on avoimen hyökkäävää ja kehottaen joukkoväkivaltaan ahmadeja vastaan. Ahmadien toiseutta yhteiskunnassa kuvaan työssäni Van Dijkin teoksen Discourse, Racism and Ideology pohjalta, joka analysoi rasismin ilmentymistä puheessa ja diskurssissa. Haastatteluaineistoa analysoin ahmadien vainoa Van Dijkin esittämien rasismin pääkategorioiden kautta, joita ovat maahanmuutto, integraatio, koulutus, työllisyys, sosiaaliset etuudet ja toimeentulo, politiikka sekä laki ja järjestys. Sosiaalista etäisyyttä ja toiseutta rakennetaan me (sunnalaiset) vastaan qadianit ja kafirit diskurssissa, jota esiintyy Pakistanin katukuvaan asetetuissa julisteissa ja kylteissä, sekä maan poliittisessa retoriikassa yleensäkin. Ahmadien vaino herättää kysymyksen vallasta ja uskonnosta sekä haastaa laajentamaan käsitystä islamilaisen maailman heterogeenisyydestä länsimaisessa stereotypioiden värittämässä islam-kuvassa. Ahmadit ovat olleen Pakistanissa keskeisissä asemissa politiikassa, armeijassa, liike-elämässä, kuuluisimpina Zafrullah Khan, kansainvälisen oikeuden tuomari ja Pakistanin ensimmäisen pääministeri sekä fysiikan Nobel palkinnon saanut Abdus Salam. Haastattelut kattoivat laajan kirjon vainokokemuksia aina Loharen 2010 moskeijahyökkäyksestä, jossa kuoli 86 poliisin seistyä vieressä toimettomana. Toinen haastateltava kertoi oikeusistunnoista, joihin mullat eli uskonoppineet osallistuivat tuomarien painostamiseksi ahmadienvastaisiin päätöksiin. Toista syytettiin väärin perustein ja hän joutui lopulta lähtemään maasta ahmadiutensa takia. Terroristivankiloissa pidettiin ahmadilähetyssaarnaajia jumalanpilkasta syytettyinä. Naiset eivät voineet asioida paikallisissa kaupoissa, vaan he yrittivät salata ahmadi-identiteettinsä ja asioida suuremmissa kaupungeissa. Lapset joutuivat kokemaan vainoa koulussa ja opiskelijoita syrjittiin ja uhkailtiin yliopistolla. Suuri osa ahmadeista asui Rabwah:ssa, joka oli ahmadeille erityisesti varattu alue. Rabwah:ssa kuitenkin järjestettiin säännöllisesti ahmadienvastaista toimintaa paikallisen sunnamoskeijan taholta. Talousministeriksi nimetty Atif Mian joutui eroamaan virastaan sen jälkeen, kun selvisi hänen olevan ahmadi. Ahmadien vaino ulottuu myös Bangladeshiin ja Indonesiaan, jossa ahmadienvastaisten fatwojen yllyttämän joukkoväkivallan seurauksena on kuollut monia ahmadeja. Wahhabbilaisen islamin hallitsemassa Saudi-Arabiassa islamilaiset vähemmistöt, kuten shialaiset on niinikään julistettu jumalanpilkkaajiksi. Pakistan on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, joiden rikkomista se ei ole kuitenkaan myöntänyt. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Islam Ahmadiyya, toiseus, rasismi, vihapuhe, diskurssianalyysi Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Tämän tutkimuksen aiheena on yksi vihapuheen määritelmää käsittelevä verkkokeskustelu. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vihapuheelle annetaan maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevalla keskustelufoorumilla. Teoreettinen viitekehys nojaa aiempaan tutkimukseen maahanmuuttoasenteista, verkkokäyttäytymisestä ja sananvapaudesta. Aggressiivisen keskustelun on väitetty lisääntyneen julkisuudessa. Erityisesti maahanmuuttoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevat aiheet aiheuttavat kiivaita keskusteluja varsinkin verkossa. Vähemmistön edustajien lisäksi yhä useampi poliitikko, asiantuntija, tutkija tai toimittaja on kokenut joutuneensa vihapuheen ja uhkailujen kohteeksi. Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan vihapuhe on ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuheelle löytyy kuitenkin monta määritelmää ja tulkintaa. Aineisto on kerätty nettipoliisi Marko 'Fobba' Forssin aloittaman 'Avoin kutsu Hommafoorumin jäsenille keskustelemaan vihapuheesta' -keskusteluketjusta Hommaforumilta. Keskustelu käytiin 1.8.-5.9.2011, ja ketjussa on 815 viestiä, joista on tarkasteltu 270 viestiä. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi ja teemoittelu. Tutkimuksessa on etsitty teemoittelun avulla vastauksia siihen, mikä keskustelijoiden mielestä on vihapuhetta ja millaisiin teemoihin vihapuhe liitetään. Menetelmän tukena on käytetty myös kvantitatiivista koodausta. Tässä tutkimuksessa keskustelijoiden käsitykset vihapuheesta jakautuvat sen mukaan, käsitetäänkö vihapuhe reaalisena käsitteenä. Jotkut keskustelijat pitävät vihapuhetta käsitteenä, joka voitaisiin halutessa määritellä rajatusti, kun taas toisten keskustelijoiden mukaan vihapuhe on epämääräinen, keksitty 'muotisana'. Vihapuhe liitetään viiteen teemaan - politiikkaan, tasa-arvoon, tunteisiin, tabuihin ja sananvapauteen. Tasa-arvo korostuu keskeisimpänä teemana. Vähemmistöillä ja tietyillä kansanryhmillä nähdään olevan enemmän sekä oikeuksia käyttää vihapuhetta että suojaa vihapuhetta vastaan kuin enemmistöllä. Tätä pidetään epäoikeudenmukaisena. Vihapuheilmiö liitetään demokraattisiin oikeuksiin ja toisaalta henkilökohtaiseen itseilmaisuun. Vihapuheen katsotaan olevan sana, jota käytetään vihan lietsomiseen toisinajattelijoita kohtaan. Kaikki vihapuhe ei ole keskustelijoiden mukaan samanarvoista. Keskustelijoiden mielestä tulisi erottaa toisistaan suunnitelmallinen, uhkaava ja vihatekoihin tähtäävä vihapuhe, sekä pelkkä vihainen puhe, kritiikki tai negatiivisten asioiden julkituonti. Keskustelijoiden mukaan myös valtaväestö voi olla uhkaavan vihapuheen kohteena. Kirjoittajien mielestä avoin julkinen keskustelu maahanmuuttopolitiikasta ja toisaalta positiivisen syrjinnän lakkauttaminen vähentäisivät vihapuhetta.

Vihapuheelle ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää, mutta käytännössä siihen on perinteisesti katsottu sisältyvän rasistinen tai syrjivä elementti. Tällainen elementti korostuu etenkin ryhmiin kohdistetussa vihapuheessa siinä missä yksilöön kohdistetussa vihapuheessa voi korostua myös kunnian ja maineen loukkaaminen, mahdollisesti jopa ilman syrjintäelementtiä. Vaikka vihapuhe itsessään ei ole uusi ilmiö, viestinnän keskittyessä entistä enemmän sosiaalisen median alustoihin, myös vihapuheen määrä on yleistynyt sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan kenties ainakin osittain selittää sillä, että verkossa käyttäjillä on mahdollisuus verhoutua anonyymien nimimerkkien taakse. Toisaalta sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että nimenomaan käyttäjät viestivät ja tuottavat sisältöä alustalla itse alustan roolin jäädessä passiiviseksi sisällöntuotannon suhteen. Tämän vuoksi kysymys ensinnäkin siitä, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on muiden julkaiseman tai levittämän vihapuheen poistamisesta sekä toiseksi siitä, pitäisikö tämän poistamisvastuun olla ankarampi, on ajankohtainen. Kyse sosiaalisen median alustoille kohdistetuista velvoitteista vihapuhesisällön torjumiseksi liittyy olennaisesti perus- ja ihmisoikeutena turvattuun sananvapauteen ja sen rajoittamiseen. Sananvapautta voidaan kuitenkin rajoittaa tietyn edellytyksin. Tällaisissa tilanteissa toistensa kanssa jännitteessä olevat perus- ja ihmisoikeudet tulee pyrkiä tasapainottamaan niin, että kumpikin voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti. Vihapuheen kontekstissa muita tällaisia relevantteja perus- ja ihmisoikeuksia ovat muun muassa yksityisyyden tai yksityiselämän suoja sekä syrjinnän kielto. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on kolmannen tuottaman vihapuhesisällön torjumisessa sekä pitäisikö tällaisen vastuun olla ankarampi vihapuheen uhrien perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Tällaisina vihapuheen uhrin kannalta merkittävinä perus- ja ihmisoikeuksina tutkitaan yksityiselämän suojaa ja syrjinnän kieltoa. Tutkimuksen tarkoituksena on lisäksi selvittää, olisivatko tällaiset ankarammat poistamisvelvoitteet ongelmallisia sananvapauden kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan mahdollista ongelmallisuutta sananvapauden kannalta perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Tutkielmassa esitetään myös oikeusvertailevia näkökohtia ja annetaan de lege ferenda -tyylisiä suosituksia siitä, miten sananvapaus pystyttäisiin turvaamaan sosiaalisen median vihapuheen torjumista koskevan poistamisvastuun kontekstissa. Tarkastelun keinot nojautuvat ensisijaisesti lainoppiin. Lähdeaineistona käytetään muun muassa perustuslakia (731/1999), Euroopan unionin perusoikeuskirjaa, Euroopan ihmisoikeussopimusta sekä sähköisen viestinnän palveluista annettua lakia (917/2014), johon on muun muassa implementoitu EU:n sähköistä kaupankäyntiä koskeva direktiivi 2000/31/EY sekä audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi 2010/13/EU ja sitä muuttava direktiivi (EU) 2018/1808. Myös kyseiset direktiivit ovat lähdeaineistona, sillä sosiaalisen median kontekstissa eurooppaoikeudellisilla lainsäädäntöinstrumenteilla on jopa kansallista lainsäädäntöä suurempi merkitys. Tarkastelun kohteena on myös joitakin EU:n soft law -instrumentteja. Saksassa huomiota herättänyt verkkovalvontalaki (saksaksi Netzwerkdurchsetzungsgesetz, ”NetzDG”) velvoittaa muun muassa monia sosiaalisen median alustoja sanktioiden uhalla muun muassa arvioimaan laittomasta sisällöstä saadut ilmoitukset tiettyjen aikarajojen sisällä. Tästä saksalaisesta sääntelystä on nostettu esiin joitakin oikeusvertailevia argumentteja. Euroopan komission ehdotus digipalvelusäädökseksi (COM/2020/825) voidaan nähdä askeleena saksalaisen verkkovalvontalain suuntaan, sillä alustoille ehdotetaan asetettavan ankarampia velvoitteita laittoman sisällön, kuten vihapuheen, torjumiseksi sanktioiden uhalla. ”Erittäin suurille verkkoalustoille”, joihin moni sosiaalisen median alustoista lukeutuisi, on ehdotettu säänneltävän lisävelvoitteita. Käytännössä verkkoalustoille kohdistettujen ankarien velvoitteiden on pelätty johtavan sananvapauden hiljennysvaikutukseen (chilling effect), mikäli sosiaalisen median alustat poistavat sanktioiden pelossa myös laillista sisältöä. Vaikka perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet velvoittavat ensi sijassa valtiota, tässä tutkielmassa joudutaan ottamaan kantaa poistamisvastuun kannalta myös siihen, missä määrin yksityisten toimijoiden, kuten sosiaalisen median alustojen, voidaan velvoittaa tai olettaa asianmukaisesti noudattavan perus- ja ihmisoikeuksia sisällön poistamispäätöksissään. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan myös perus- ja ihmisoikeuksien horisontaalivaikutusta. Tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, saavatko verkkoalustat käyttöehdoissaan kieltää alustallaan muutakin sisältöä kuin selvästi laitonta sisältöä, kuten selvästi laitonta vihapuhetta. Tarkastelun kohteena on toisaalta myös se, voiko kyseessä olla perustuslain 124 §:n mukainen julkisten hallintotehtävien antaminen muille kuin viranomaiselle tapauksissa, joissa sosiaalisen median alustan ylläpitäjä punnitsee sisällön laillisuutta.

Tutkielmassa tarkastellaan työntekijöihin kohdistuvaa niin sanottua maalittamista rikosoikeudessa. Maalittamista lähestytään kriminaalipoliittisesti orientoituneesta näkökulmasta, ja tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on, onko sitä koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle muutostarpeita. Maalittaminen on 2010-luvun lopussa lisääntynyt ilmiö, jossa työntekijöitä asetetaan vahingoittamistarkoituksessa maalitauluiksi erityisesti verkkoympäristössä. Maalittamisen tekotavat jaetaan tutkielmassa työntekijöiden kokemusten perusteella neljään yläkategoriaan: 1) vihaisan puheen levittäminen, 2) tietojen levittäminen, 3) seuraaminen ja fyysinen häirintä sekä 4) oikeussuojakeinoilla tai muilla vastaavilla keinoilla painostaminen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen ensimmäiseen tekotapaan, sillä ne liittyvät keskeisimmin maalittamisen erityispiirteisiin, erityisesti sen joukkoistettuun luonteeseen ja verkkoympäristöön. Maalittamisella on vaikutuksia sen kohteena olevan työntekijän perusoikeuksiin, ja ainakin tiettyihin työntekijöihin kohdistuneena myös työnantajan toimintaan. Maalittamisella vaikutetaan mahdollisesti välillisesti myös muiden kuin maalittamisen kohteen perus- ja ihmisoikeuksiin sekä myös laajemmalla tasolla oikeusvaltion ja demokratian toimintaan. Toisaalta sekä kriminaalipoliittisesta että valtiosäännöllisestä näkökulmasta on tärkeää, ettei maalittajan perus- ja ihmisoikeutena turvattuun ja demokratian kulmakivenä pidettyyn sananvapauteen perusteettomasti puututa. Erityisen tärkeää on huomioida, että virkamiehien ja muiden julkisessa tai yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimivien työntekijöiden arvosteleminen voi kuulua sananvapauden ydinsisältöön, minkä osalta sananvapauden rajoittamisen suhteen tulee olla erityisen tarkkana. Maalittamisen kohde saa jo nykyään rikosoikeudellista suojaa esimerkiksi rikoslain 24 luvun 8-10 §:n yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta sekä niiden törkeitä tekomuotoja koskevien säännösten, 25 luvun laitonta uhkausta ja vainoamista koskevien 7 ja 7 a §:n ja 17 luvun 1 §:n mukaisen julkista kehottamista rikokseen koskevan säännöksen osalta. Viranomaisiset saavat suojaa tietyiltä osin lisäksi rikoslain 16 luvun 1-3 §:n mukaisilla kriminalisoinneilla. Nykyisten kriminalisointien suhdetta maalittamiseen tulkitaan lainopollisen tutkimuksen avulla, missä erityisasemassa on vuosien 2017-2020 säännöksiä koskeva hovioikeuskäytäntö. Tutkielmassa osoitetaan, että nykyisissä kriminalisoinneissa on ongelmallista, ettei niillä voida kaikilta osin puuttua maalittamisilmiön eri oikeushyviä loukkaavaan, joikkoistettuun luonteeseen. Aukkoja on myös vakavan niin sanotun absoluuttisen vihaisan puheen osalta kriminalisoinneissa siltä osin, kun maalittamisessa epäsuorasti uhkaillaan sen kohdetta vakavilla rikoksilla tai uhataan niin, ettei uhkaus tule sen kohteen tietoon. Kyseinen puhe on maalittamisessa erityisen vahingollista, koska sillä voidaan kannustaa verkkoympäristössä muita toteuttamaan uhkailussa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikosoikeudelliseen suojan toteutumiseen liittyvät syyteoikeuden sekä syyte- ja esitutkintakynnyksen haasteet heikentävät nykyisten kriminalisointien tosiasiallista tehokkuutta. Vaikka uudelle kriminalisoinnille on löydettävissä oikeushyvien suojelun periaatteen vaatimuksen täyttämiseksi monia, myös täsmällisesti määriteltävissä olevia oikeushyviä, kriminalisointiperiaatteista ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttämistä viimesijaisena keinona. Maalittamista koskevaan joukkoistettuun ilmiöön sekä rikosoikeuden tehokkuuteen liittyviin näkökulmiin voidaan puuttua useilla yhteiskunnallisilla keinoilla, kuten kiinnittämällä huomiota työnantajan, verkkosivustojen ja -alustojen vastuuseen sekä itsesääntelymekanismeihin. Ultima ratio -periaatteen lisäksi myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate puoltavatkin, että maalittamisen kokonaisvaltaiseen kriminalisointiin ei vielä toistaiseksi ryhdyttäisi. Yhteiskunnallisilla keinoilla ei voida kuitenkaan puuttua oikeustilan kaikkiin ongelmakohtiin, ja näiltä osin tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että myös rikoslakia koskevia muutoksia on syytä toteuttaa.

Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.