Browsing by Subject "vähemmistö"

Tutkimukseni tavoitteena on kartoittaa eroavaisuuksia, joita ilmenee Irlannin valtaväestön ja irlantilaiseen kiertolaisyhteisöön kuuluvien naisten asemassa avioliitossa. Aion myös selvittää ryhmien välillä ilmeneviä mahdollisia yhtäläisyyksiä, sekä tutkia mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ryhmien naisten asemien muutoksiin ja toisaalta niiden pysyvyyteen viimeisten vuosikymmenien aikana, aina nykypäivään saakka. Tutkimukseni on luonteeltaan vertaileva ja teen siinä esiintyvän vertailun valtaväestöön sekä kiertolaisyhteisöön kuuluvia naisia käsittelevän tutkimuksen perusteella. Irlannin valtaväestön naisia koskevaa tutkimusta on saatavilla runsaasti ja moni hyödyntämäni tutkimus käsittelee heidän asemaansa avioliitossa, sekä laajemmin koko irlantilaisessa yhteiskunnassa. Kiertolaisnaisia koskevaa tutkimusta oli sen sijaan hankalampaa löytää ja erityisesti ajankohtainen tutkimus odottaa vielä tekijäänsä. Merkittävimmät tässä tutkimuksessa hyödyntämäni kiertolaisnaisia käsittelevät tutkimukset ovat luonteeltaan etnografisia. Niiden tekijät viettivät pidempiä aikoja kiertolaisyhteisön keskuudessa ja saivat sen ansiosta arvokasta tutkimustietoa kiertolaisten omista näkökulmista heitä koskevien aiheiden suhteen. Valitsin tutkimukseni teoreettiseksi näkökulmaksi marxistisen feminismin, sillä naisten työelämään liittyvät teemat kytkeytyvät olennaisesti tutkielmassani vertailun kohteena oleviin naisryhmiin. Tekemäni vertailun avulla selvisi, että valtaväestöön ja kiertolaisyhteisöön kuuluvien naisten asemassa avioliitossa ilmenee merkittäviä eroja, mutta kaikki niistä eivät ole yksiselitteisiä. Kiertolaisyhteisön ja valtaväestön naisten asema avioliitossa oli hyvin samankaltainen 1950-luvulle saakka, jolloin alkanut Irlantilaisen yhteiskunnan modernisaatio loi pohjan naisen aseman tasa-arvoistumiselle. Valtaväestön naiset näyttäisivät olevan tänä päivänä vahvemmassa asemassa suhteessa aviomiehiinsä, kuin kiertolaisnaiset ovat. Valtaväestön naisilla näyttäisi myös olevan laajempi vapaus valita ja päättää omasta elämästään ja moni heistä osallistuu myös aktiivisesti moderniin työelämään. Suurin osa kiertolaisnaisista noudattaa yhä perinteistä naisen roolia vaimona ja äitinä. Kiertolaisyhteisössä vallitsevat sukupuoliroolit ovat luonteeltaan fundamentalistisia. Valtaväestön naiset ovat keskimäärin kouluttautuneempia ja solmivat avioliiton, sekä perustavat perheen keskiarvoisesti vanhempana, kuin kiertolaisyhteisön naiset. Moni hyödyntämäni tutkimus näkee kiertolaisnaiset miesvaltaisen kulttuurin alistettuina uhreina, vaikka todellisuudessa asia on monimutkaisempi. Kiertolaisnaiset eivät itse välttämättä koe asemaansa alisteiseksi, vaan pitävät perinteisiä sukupuolirooleja luontaisina ja äidin sekä vaimon rooleja naisen elämälle tärkeimpinä tehtävinä. Tämän ristiriidan vuoksi on tärkeää, että tulevaisuudessa kiertolaisnaisten omia näkemyksiä asemansa ja perinteisten sukupuoliroolien suhteen tutkittaan lisää.

Tässä pro gradu -tutkielmassa vastaan tutkimuskysymykseen: ”Kuinka saksalainen Viipuri oli vuosina 1918 — 1930?” Määrittelen saksalaisuuden saksankielisyyden ja Viipurin saksalaiseen seurakuntaan kuulumisen kautta. Liitän Viipurin saksalaisuuden osaksi ulkosaksalaisuuden tutkimuskenttää. Ulkosaksalaisuuden historiantutkimus puolestaan kuuluu 1990-luvun jälkeen yleistyneeseen historiantutkimukseen, jossa kansallisvaltioiden sijaan tutkimuksen keskiössä ovat verkostot, väestönliikkeet ja vuorovaikutus. Viipurin saksalaisista aiemmin tehty tutkimus on lähes täysin keskittynyt 1910-lukua edeltäneeseen aikaan. Tämä selittyy sillä, että aiemmin aihetta tutkineet ovat katsoneet vanhojen Viipurin saksalaisten sukujen ruotsalaistumisen johtaneen saksalaisuuden merkittävään vähenemiseen 1900-luvulle tultaessa. Analysoimalla lähteitäni Viipurin saksalaisen seurakunnan vuoden 1941 kirkonkirjaa, Viipurin väestölaskentoja vuosilta 1920 ja 1930 sekä vuosina 1918 — 1929 Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä osoitan kuitenkin tämän aiemman tulkinnan Viipurin saksalaisuuden katoamisesta virheelliseksi. Lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisten määrä on Suomen itsenäistymisen jälkeen ollut kutakuinkin sama kuin läpi 1800-luvun. Ainoastaan Viipurin saksalaisten suhteellinen osuus kaupungin väestöstä on vähentynyt suomalaisten määrän lisääntymisen myötä. Lisäksi lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisista noin neljäviidesosaa oli syntynyt jossain muualla kuin Viipurissa. Tämän perusteella Viipurin saksalaisten ruotsalaistuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaan ajatus siitä pohjautuu virheelliseen näkemykseen paikallaan pysyneestä saksalaisväestöstä eikä huomioi muuttoliikkeiden vaikutusta. Olenkin tehnyt aiemmasta tutkimuksesta puuttuvan havainnon, että Viipurin saksalaisista merkittävä osa oli 1900-luvulla muuttanut sinne Pietarista ja Baltiasta. Osoitan, että Viipurin saksalaiset olivat ruotsia ja suomea osanneiden kaksikielisten ohella tarkastelemanani ajanjaksona kaupungin korkeimmin koulutettu kieliryhmä. Lähes poikkeuksetta Viipurissa koulunsa käyneet saksalaiset suorittivat koulunsa ruotsiksi, ja heistä monet opiskelivat korkeakouluissa Suomen ulkopuolella. Korkean koulutustasonsa mukaisesti Viipurin saksalaiset yleensä myös työskentelivät koulutusta ja erikoistumista vaatineissa ammateissa. Havaintojeni mukaan Viipurin yläluokkaan on kuulunut tarkastelemanani ajanjaksona monia saksalaisia. Osoitan, että jo aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tarkasteltujen Viipurin vanhojen saksalaissukujen lisäksi kaupunkiin, ja sen läheisyydessä olleille huviloille, on Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina paennut monia Pietarin saksalaisia, jotka hekin ovat eläneet yläluokkaista elämää. Viipurissa saksalaisuus on vuosina 1918 — 1930 ilmentynyt edelleen vahvasti kaupungin liike- ja taide-elämässä. Kaupungin keskeisillä liikepaikoilla, kuten Aleksanterinkadulla, Punaisenlähteentorilla ja Linnoituksen kaupunginosassa saksalaiset yritykset ovat olleet ennemmin sääntö kuin poikkeus. Viipurin taiteelle taas ovat antaneet saksalaisen leiman monet muusikot sekä näytelmätaiteilijat.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani keskustelua, jota käytiin suomenkielisten televisio-ohjelmien näkyvyydestä Ruotsissa 1980–1994. Tutkin aihetta Ruotsin Suomalainen -lehden yleisönosastossa julkaistujen mielipidekirjoitusten perusteella. Tarkastelen lisäksi television merkitystä transnationaalille yhteisölle ja sitä, miten ruotsinsuomalaisten mahdollisuus nähdä suomenkielisiä televisio-ohjelmia on toteutunut vuosina 1980-1994 Ruotsissa. Tutkimukseni ajanjakso kytkeytyy suuriin yhteiskunnallisiin ja vähemmistöpoliittisiin muutoksiin Ruotsissa. Tutkimukseni aineisto koostuu Ruotsin Suomalainen -sanomalehdessä julkaistuista mielipidekirjoituksista, joita on mukana yhteensä 48 kappaletta. Muuna lähdemateriaalina käytän Ruotsin Suomalainen -lehden artikkeleita, kirjallisuutta ja useita erilaisia elektronisia aineistoja. Tutkimusmenetelmänäni on kriittinen diskurssianalyysi, joka tuo aineistosta esiin erilaisia alistussuhteita. Tarkastelen näitä alistussuhteita erilaisissa kielellisissä käytänteissä. Tutkimukseni on alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti monitieteinen. Hyödynnän tutkimuksessani sekä media- että siirtolaisuustutkimuksen näkökulmia. Mielipidekirjoituksista ilmenee suomenkielisille televisio-ohjelmille annettavia erilaisia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Kulttuurisista merkityksistä nousee suomen kielen arvo symbolisena ja instrumentaalisena diskurssi, suomalaisen kulttuurin välittäminen ja säilyttäminen diskurssi sekä kulttuurin kuluttamisen ja tekemisen diskurssi. Aineistostani ilmenee erityisesti suomen kielen merkitys mielipidekirjoittajille. Yhteiskunnallisista merkityksistä nousee Pohjoismainen yhteistyö diskurssi sekä Ruotsin ja Suomen kahdenvälinen yhteistyö diskurssi. Tutkimukseni osoittaa, että ruotsinsuomalaiset kokivat toimenpiteiden suomenkielisten televisio-ohjelmien näkyvyyden lisäämiseksi olleen riittämättömiä, erityisesti suomen kielen ja kulttuurin välittämisessä lapsille. Käyttämäni kriittinen diskurssianalyysi paljastaa pohjoismaisen kysymyksen ja kahdenvälisen yhteistyön keskeisiksi tekijöiksi näkyvyyden lisäämisessä. Johtopäätökseni on, että mielipidekirjoitukset voidaan nähdä osana laajempaa keskustelua vähemmistön oikeudesta omankieliseen kulttuuriin ja mediaan.

Tutkielmani kuuluu Itä-Aasian tutkimukseen, ja sen aihe on Japanin alkuperäiskansa ainut. Tutkielmani käsittelee ainujen historiaa, identiteettiä sekä etnistä turismia. Tutkielmani tarkoitus on selvittää, miten ainujen historia on vaikuttanut heidän identiteettiinsä sekä miten etninen turismi muuttaa sitä nykypäivänä. Lähteenäni olen käyttänyt teoksia, artikkeleita sekä virallisia raportteja liittyen tutkielmani aiheisiin. Tutkielmassa tarkastellaan, millainen historia ainuilla on ollut heidän kulttuurinsa ilmenemisestä nykypäivään asti. Ainut ovat Sahalinin, Kuriilien saarien sekä Hokkaidon saaren alkuperäiskansa, joka nykyisin elää pääasiassa Hokkaidolla. Tämän lisäksi ainuyhteisöjä löytyy suurkaupungeista, kuten Tokiosta ja Osakasta. Ainut kehittyivät Satsumon- ja Ohotan-kulttuureista noin 1200-luvulla. Etniset japanilaiset, wajinit, alkoivat siirtyä Honshun saarelta kohti pohjoista, jolloin seurasi yhteentörmäyksiä ainujen kanssa. Hokkaidon saari, joka tunnettiin nimellä Ezo, liitettiin lopulta virallisesti osaksi Japania vuonna 1855. Tällöin myös saaren nimi muutettiin nykyiseen muotoon. Hokkaidoa ja sen asukkaiden kohtaloksi tuli assimilaatio japanilaiseen kulttuuriin. Japanilaiset pitivät ainuja ala-arvoisina ihmisinä, jotka ovat menossa kohti omaa tuhoaan. He halusivat kouluttaa ainuja japanilaistamalla heidän tapansa ja kieltämällä ainujen kielen sekä kulttuurin. Ainujen kulttuuri kuitenkin säilyi kodeissa ja on olemassa tänäkin päivänä. Ainujen oikeuksia ajamaan perustettiin 1930-luvulla Hokkaidon ainujärjestö, joka toimii hallituksen alaisena. Tämän lisäksi toimii muitakin järjestöjä, varsinkin Tokion alueella. Järjestöjen tekemää työtä on osakseen kiittäminen siitä, että ainut vihdoin julistettiin alkuperäiskansaksi vuonna 2008. Tutkielman identiteettiosuus tarkastelee, miten identiteettiä on tutkittu sosiaalipsykologiassa. Sosiaalisia identiteettejä on useita, kuten kansallis- ja vähemmistöidentiteetti. Tutkielmassani keskityn varsinkin etniseen identiteettiin. Etninen turismi on turismia, joka käyttää hyväkseen alkuperäisväestön kulttuuria ja markkinoi sitä turisteille. Sen harjoittajat esittävät usein perinteisiä tansseja ja muita kulttuuriinsa kuuluvia asioita. Tutkielmassa esittelen monia Hokkaidolla sijaitsevia paikkoja, joissa ainut harjoittavat etnistä turismia. Ainujen historia on muokannut, ja muokkaa edelleen, heidän etnistä identiteettiään. Perinteisen kulttuurin säilytys ja modernin ajan yhdistelmä luo identiteetille uusia ilmenemismuotoja, joita etenkin uusi sukupolvi tulee näyttämään. Etnisen turismin suosio luultavasti kasvaa matkailijamäärien lisääntyessä, ja sen vaikutus turismin parissa työskentelevien ainujen identiteettiin on jatkossakin suuressa osassa.