Browsing by Subject "ylevä"

Typografiset merkit toimivat poikkeuksellisella abstraktin ja konkreettisen risteysalueella. Ne välittävät aineettomia viestejä, mutta myös sävyttävät niitä omalla olemuksellaan, jolla on historiansa ja sidoksensa fyysiseen todellisuuteen, yhä digi­taalisenakin aikana. Huomioillani typografiasta haluan tarjota syvempää ymmärrystä esteettisestä alueesta, joka vaikuttaa nyky-yhteiskunnassa elävien ihmisten arjessa jatkuvasti monina esiintyminä, mutta pääsee harvoin muiden kuin typografien erityisen tarkastelun kohteeksi. Kuten kirjaimia lukemalla voi harjaannuttaa lukutaitoa, voi kirjaintyyppejä lukemalla tehdä saman, Yuriko Saiton käsitettä lainaten, esteettiselle lukutaidolle. Aikamme ja arkemme on paitsi typografian, myös ironian täyteistä. Typografia tarjoaa ironialle erityisiä mahdollisuuksia sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Ironiasta typografiassa ei kuitenkaan löydy juuri tutkimusta. Selvitän länsimaisen typografian ja ironian historiallisia taustoja ja nostan ironian lajeista tarkasteluun retorisen/verbaalisen ironian, romanttisen/rakenteellisen ironian sekä post-ironian. Käsittelen ironiaa Linda Hutcheonin lailla intentionaalisena, myös vastaanottajan luomana ilmiönä. Analysoin mainitsemiani ironioita kolmessa typografisessa tuotoksessa: Ensimmäinen on Helsingin kaupungin vuonna 2020 Twitter-palvelussa lähettämä twiitti, johon on liitetty typografinen kuvitus. Toinen on Harry Salmenniemen kirjoittama ja Markus Pyörälän muotoilema novelli­kokoelma Uraani­lamppu ja muita novelleja (Siltala 2017). Kolmas on sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmä­hanke Apotin vuonna 2015 julkistama logo. Esitän analyyseissa tulkintoja siitä, miten typografia konkreettisena tekniikkana ja työvälineenä voi vaikuttaa ironiaan: vesittää kuluneesta vitsistä loputkin tai luoda pienin elein kirjalle moniselitteisen identiteetin. Ironia taas voi kalibroida käsitykset kokonaisesta muotoilun lajista uusiksi. Analyyseista palaan Yuriko Saiton arjen estetiikkaan ja sen tavoitteisiin paremmasta maailmasta. Saiton esteettistä lukutaitoa harjaannuttamalla sekä Linda Hutcheonin tapaan ironiaa intentionaalisesti luomalla voi nykyironian näännyttämästä todellisuudesta löytää tien eteenpäin, johdattajana ironinen digitaalisen ylevän kokemus.

Käsittelen tutkielmassani goottilaisen tilan poetiikkaa Ann Radcliffen kahdessa romaanissa: The Mysteries of Udolpho (1794) ja The Romance of the Forest (1791). Tutkimuksen ydinkysymyksenä on, miten goottilainen tila Radcliffen romaaneissa ilmaisee henkilöhahmojen sisäistä kokemusta. Molemmissa kohdeteoksissa henkilöhahmojen sisäisillä harhakuvilla on keskeinen merkitys. Analysoin sitä, miten teosten paikat ja henkilöhahmojen havainnot näistä paikoista rikkovat noumenaalisen ja fenomenaalisen, maailman sinänsä ja koetun maailman, välistä rajaa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Gaston Bachelardin tilan poetiikkaa koskeva ajattelu. Bachelard ymmärtää poeettisen tilan jungilaisen unitalon kontekstissa ihmispsyyken metaforana ja tutkii tämän käsityksen valossa, kuinka tila ja etenkin talo huoneineen ja esineineen ilmaisee tietoisuutta ja alitajuntaa. Vertaan Bachelardin tilan poetiikan huomioita ensimmäisen aallon goottiromaanin lajiteoriaan. Avaan, kuinka Edmund Burken ylevän kokemuksen käsite liittyy varhaisen goottiromaanin traditioon ja kuinka erityisesti Radcliffe haastaa burkelaista ja myös kanttilaista ylevää klassisessa muodossaan. Tämän lisäksi tarkastelen Tzvetan Todorovin fantastisen käsitettä ja Sigmund Freudin käsitystä kotoisen ja oudon vastaavuudesta suhteessa Radcliffen käsitykseen kauhusta. Käsittelen myös Linda Bayer-Berenbaumin ja Willhelm Worringerin analogiaa goottilaisen arkkitehtuurin ornamentaalisuuden ja goottiromaanin tilallisen hahmottumisen välillä ja vertaan, kuinka käsitys tilan ornamentaalisuudesta liittyy goottilaisen tilan poetiikan tapaan tehdä sisäisen ja ulkoisen välisestä rajasta häilyvä. Kohdeteoksissa korostuu kotoisen paikan sisäisen arvon kyseenalaistuminen: koti turvallisena paikkana ja ihmispsyyken koossapitävänä voimana on helposti murtuva. Kodin piirin kyseenalaistuessa se ei enää suojaa henkilöhahmoa maailmalta, vaan on mysteereineen ja tuskallisine salaisuuksineen osa maailmaa. Haamulinnat taas tulevat kuvatuksi sankaritarten sisäisten pelkojen ja harhakuvien kautta, ja niiden laajassa ja monikytköksisessä ympäristössä korostuu erityisesti goottilaisen tilan poetiikan sisäisen ja ulkoisen välinen hämärtyminen: vaikka tila esineineen ja huoneineen on alituisesti kuvattavana, se ei tule kuvatuksi objektiivisesti vaan subjektiivisesti. Myös kerronta molemmissa romaaneissa noudattaa tilan sisäisyyden teemaa kuvaten sankaritarten sisäistä näkökulmaa. Tämä korostuu erityisesti teoksen The Mysteries of Udolpho kuuluisassa kohtauksessa, jossa sankaritar Emily paljastaa verhotun taulun huomatakseen, että verhon takainen sisältö on kaikkea muuta kuin kuva. Johtopäätökseni on, että kohdeteokset ilmaisevat henkilöhahmojen sisäistä kokemusta hämärtämällä tilakuvauksessa paikkojen objektiivisuutta ja todenkaltaisuutta. Tämän johdosta teosten tila saa henkistä ja sisäistä ilmaisukykyä. Haamulinnoissa tilan subjektiivisesta ilmaisuvoimasta kasvaa kuitenkin omalakisempaa ja henkilöhahmojen sisäisen itsenäisyyden kieltävää: linna heijastaa henkilöhahmon tajuntaa samalla kun henkilöhahmo tulee linnan ja sen mysteerien johdattamaksi. Paikkojen kuvaus käy alituiseen symbolista suhdetta sisäisen kokemuksen ja kokemuksen rajallisuuden kanssa. Teosten paikoissa korostuu myös kotoisen ja kodittoman välinen dialektiikka: kotoiset paikat ilmentävät vierautta ja outoutta ja vastavuoroisesti myös haamulinnat ilmentävät mielikuvituksen kautta kotoisia ideoita.

Kuvataiteessa esiintyvät memento mori -aiheet sisältävät ihmisenä olemisen ytimeen liittyviä latauksia, näistä fyysinen häviäminen ei ole vähäpätöisin. Pääkallo on perinteisesti ollut kuvataiteessa ihmisen katoavaisuuden ja sielun kuolemattomuuden symboli. Tutkimuksessa on asetettu vertailuun Guercinon (1591 1666) 1600-luvulta peräisin oleva teos Et in Arcadia ego ja Paul Osipowin (1938 ) 2000-luvun alussa maalaama sarja pääkalloja. Guercinon maalaus presentoi pelkästään aikansa uskonnollisia ja filosofisia viittauksia, Osipow sitä vastoin on maalannut pääkallonsa modernismin hengessä: muodon tutkielmina ja omana ilmaisunaan. Kuolemaa ja ihmisen katoavaisuutta kuvaavasta symbolista on tullut nykytaiteessa paradoksaalisella tavalla taiteilijan oman fyysisen läsnäolon ilmentymä. Tutkimuksessa käsitellään teoksissa eri tavoin presentoituvaa läsnäoloa. Guercinon Et in Arcadia Ego ( suom. myös minä olen täällä ) teoksen kautta visuaalisesti välittyvät kirjalliset viestit ja viittaukset ovat peräisin Raamatusta ja antiikin filosofiasta. Teoksen tarkoitus oli erilaisten katsojaan välittyvien tunnetilojen kautta pysäyttää tämä läsnäolevaan hetkeen pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Teos viittaa maalaustekona myös Guercinoon, mutta taiteilija ei ilmaise ensisijaisesti itseään. Osipowin pääkallomaalaukset ovat päinvastoin kaikilla tasoilla taiteilijan sykkivä ruumis . Osipow viittaa vain itseensä, eikä teoksilla ei ole erityistä symbolista viestiä. Tällä tavoin ne omalla tavallaan kertovat ajassa tapahtuneista muutoksista. Guercinon ja Osipowin maalausten vertailu tapahtuu niissä ilmenevien esteettisten piirteiden kautta. Tutkimuksessa tärkeässä osassa on myös Deleuzen teos Logique de la sensation, jossa tarkastellaan Francis Baconin maalauksissa ilmeneviä läsnäolon piirteitä ja erityisesti näkymättömän voiman välittymistä.