Browsing by Subject "ympäristönsuojelu"

Tutkielma käsittelee ihmisen tekemiä tulkintoja luonnonympäristöstä Ecuadorille kuuluvilla Galapagossaarilla, Tyynellä valtamerellä. Tulkinta tarkoittaa erilaisia näkökulmia ja käytäntöjä, joiden kautta saarten materiaalinen luonto erotetaan inhimillisen tiedon ja toiminnan kohteeksi. Tutkimuksen lähtökohta on, että luonto on sosiaalisesti rakentuva käsite. Samasta materiaalisesta luonnosta voidaan tehdä erilaisia tulkintoja riippuen tulkitsijasta. Työn tavoitteena on tarkastella Galapagossaarten erilaisia luontoja ja pyrkiä näkemään niiden keskinäisen vuorovaikutuksen tuloksena syntyviä luonnon hybridejä. Tutkimusaineisto on kerätty antropologisen kenttätyöjakson aikana, lokakuusta joulukuulle 2010, Galapagossaarilla. Tutkimusaineisto käsittää kahdeksan nauhoitettua ja yhden sähköpostitse toteutetun haastattelun, kenttätyöpäiväkirjan, osallistuvaa havainnointia ja muuta kentällä kerättyä tutkimusmateriaalia sekä lukuisia epävirallisia keskusteluja informanttien kanssa. Lisäksi tutkimusta varten on luettu runsaasti tutkimuskirjallisuutta, mikä tukee teoreettisen viitekehyksen valikoitumista tutkimusaineiston tarkastelussa. Tutkimus keskittyy kolmen erilaisen luonnonympäristön tulkinnan tarkasteluun. Niitä edustavat tiede ja ympäristönsuojelu, paikalliset pienviljelijä-kalastajat sekä turismi, kukin omissa käytännöissään. Erilaisia tulkintoja tarkasteltaessa nousee esille, että tieteen ja ympäristönsuojelun edustama, luonnontieteelliseen tietoon perustuva globaali suojeludiskurssi nostetaan usein muiden tulkintojen yläpuolelle, hallitsevaan asemaan määrittää, miten inhimillisen ja ei-inhimillisen keskinäistä suhdetta tulisi rakentaa. Tiedon ja vallan diskurssiin liittyvät myös Ecuadorin valtiolliset intressit ja toisaalta paikallisen väestön käytännöllinen ymmärrys suhteessa luonnonympäristöön. Tutkimus tuo esille, miten nämä erilaiset tulkinnat vaikuttavat toisiinsa ja luovat uusia luontoja. Galapagossaaret ovat olleet avainasemassa modernin luonnontieteellisen maailmankuvan muodostumisessa Charles Darwinin nostettua ne merkitykselliseksi paikaksi evoluutioteorian elävänä laboratoriona. Saarten luonnontieteellistä arvokkuutta on suojeltu ihmisen aiheuttamia muutoksia vastaan jo vuosikymmenien ajan. Samalla saarille muuttavien uudisasukkaiden ja niiden luontoa ihailemaan saapuvien turistien määrä on ollut jatkuvasti kasvussa, toinen toisiaan ruokkien. Tänä päivänä Galapagossaaret elävät erilaisten luonnonympäristön tulkintojen solmukohdassa. Erilaisten tulkintojen ja niitä tukevien käytäntöjen yhteensovittaminen on osoittautunut haasteelliseksi tehtäväksi. Galapagos heijastelee universaalilla tasolla inhimillisen ja ei-inhimillisen keskinäisen tasapainon löytämisen haasteellisuutta.

Tutkielman tavoitteena on vuosien 1968 – 1971 välille sijoittuvan tapaustutkimuksen kautta selvittää, miten ympäristöongelmien kentän eri toimijat hahmottivat ihmisen ja luonnon välisen suhteen. Tutkielmassa perehdytään siihen, kumman hyvinvointia pidettiin tärkeämpänä, ihmisen vai luonnon. Työn keskeinen tarkoitus on analysoida, kuinka selkeästi ympäristöongelmat hahmotettiin abstraktimmalla, käsitteellisellä tasolla. Ajattelivatko eri toimijat nimenomaan ympäristönsuojelua vai olivatko he huolestuneita ihmisen elinympäristön saastumisesta? Tapaustutkimuksen tarkkana kohteena on Suomessa 1960-luvun lopulla käynnistynyt elohopeakeskustelu, jossa arvioitiin ja kiisteltiin selluloosa-, paperi- ja klooriteollisuuden jätevesipäästöjen sisältämän elohopean vaikutuksesta vesistöjen ravintoketjuihin. Käydyn keskustelun keskeisiä osapuolia olivat Suomen luonnonsuojeluyhdistys ja sen puheenjohtaja Pekka Nuorteva, Lääkintöhallitus sekä yksittäiset kotimaiset ja kansainväliset asiantuntijat. Tärkeimpänä aineistona tutkielmassa toimii Sirkka-Liisa ja Pekka Nuortevan Kansallisarkistolle luovuttama elohopeakokoelma, jonka sisältämästä laajasta aineistosta keskeisimmäksi aineistokorpukseksi on valittu eri toimijoiden lähettämiä kirjeitä ja sanomalehtiaineistoa. Tätä perusaineistoa on tuettu yksittäisillä Lääkintöhallituksen arkistoista löytyneillä kirjeillä. Tutkielman analyysivaihe etenee Lääkintöhallituksen ympärillä käydystä keskustelusta kohti asiantuntijoiden ja luonnonsuojelijoiden välistä keskustelua ja näihin toimijaryhmiin liittyvää uutisointia. Työn keskeisimpinä teoreettisena lähtökohtana toimii diskurssianalyysi. Diskurssin käsitteen avulla perehdytään niihin todellisuuden tuottamisen ja ymmärtämisen tapoihin, joiden kautta käsitykset ihmisen ja luonnon välisestä arvojärjestyksestä syntyivät. Diskurssianalyysin käsitteistöä, ja sitä tukevien metodien käsitteistöä on hyödynnetty tutkielmassa ennen kaikkea aineiston analyysissa. Lisäksi tutkielmassa käytetään toimijaverkkoteoriaa, jonka avulla varmistetaan se, että analyysi huomioi sosiaalisen todellisuuden, eli luonnon omien prosessien, vaikutuksen eri ajatusmalleihin. Työn aineisto- ja aikarajauksen tukena on hyödynnetty tapaustutkimuksen ajatusmalleja tapauksen teoreettisesta luonteesta ja tutkijan tapauksen suhteen suorittamasta valinnasta. Keskeinen havainto tutkielmassa on, että aikalaiskeskustelua hallitsi huoli ihmisen terveydestä. Terveysdiskurssi painottui läpi koko tutkimusajanjakson. Erityisesti terveysdiskurssi nousi esiin Lääkintöhallituksen ympärillä käydyssä uutisoinnissa ja kirjeenvaihdossa. Toinen vahvasti esiin noussut diskurssi oli tiede- ja asiantuntijadiskurssi. Keskustelun osapuolet pyrkivät jatkuvasti heikentämään toistensa asiantuntija-asemaa ja korostamaan omaa asiantuntijuuttaan. Lisäksi suomalaista asiantuntijuutta peilattiin vahvasti kansainväliseen asiantuntijuuteen, jolle eri toimijat antoivat suurta arvoa. Sen sijaan luontodiskurssin osuus analysoidussa aineistossa oli vähäinen. Tutkielman keskeinen johtopäätös on se, että elohopeakeskustelussa oli aikalaistoimijoiden perspektiivistä katsottuna kyse ennen kaikkea ihmisen elinympäristöön kohdistuvasta uhasta, ei yleisesti biodiversiteettiä uhkaavasta vaarasta. Ympäristöongelmaan kiinnitettiin huomiota nimenomaan ihmisen hyvinvoinnin vuoksi, ja luonnontilasta huolestuneet luonnonsuojelijatkin vetosivat ihmisen terveyteen kohdistuvaan uhkaan saadakseen yleisen mielipiteen puolelleen.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tutkittiin maapuiden vaikutusta Helsingin keskeisten kaupunkipuistojen (Kaivopuisto, Töölönlahden puisto ja Tähtitorninmäen puisto) estetiikkaan ja hyväksyttävyyteen. Vastaavan kaltainen tutkimus on toteutettu aiemmin Helsingin kaupunkimetsissä. Kaupungistuminen aiheuttaa monenlaisia haittoja luonnon monimuotoisuudelle ja kaupunkilaisten terveydelle, jonka vuoksi on tärkeää tutkia, miten biodiversiteettiä voitaisiin ylläpitää tai rikastaa kaupungeissa ja kuinka viheralueet olisivat kaupunkilaisille mahdollisimman esteettisiä ja hyväksyttäviä. Jos maapuut koettaisiin hyväksyttäviksi, niitä voisi olla kaupunkipuistoissa ehkä enemmän, jolloin ne mahdollisesti voisivat edistää luonnon monimuotoisuutta. Tutkimuksessa selvitettiin esteettisen kokemuksen osatekijöitä ja kaupunkipuistojen hyväksyttävyyttä Helsingin kaupunkipuistoissa, jonka lisäksi tutkittiin, oliko maapuulla myönteistä tai kielteistä vaikutusta kaupunkipuistojen esteettisen kokemuksen osatekijöihin tai hyväksyttävyyteen. Tutkimukseen valittiin jokaisesta kaupunkipuistosta maapuu- ja kontrolliala, jolloin tutkimusaloja oli yhteensä kuusi. Tutkimukseen satunnaisotannalla valitut osallistujat (n=82) vastasivat tutkimuslomakkeisiin yhdellä tutkimukseen valituista aloista. Kyselylomakkeissa oli asteikolla 1-7 vastattavia väittämiä ja avoimia kysymyksiä. Lisäksi tutkimukseen kuuluivat taustatietolomakkeet ja olosuhdelomakkeet. Tutkimuksen keskeisimpinä tilastollisina menetelminä käytettiin faktorianalyysia ja varianssianalyysia. Faktorianalyysilla muodostettiin esteettisen kokemuksen osatekijät kaupunkipuistoissa (hyväksyttävyys, rentoutuminen ja elpyminen, esteettinen monimuotoisuus, luonnon monimuotoisuus, kulttuuriset tekijät, johdonmukaisuus, siisteys ja maisemallisuus) ja varianssianalyysin mukaan maapuulla oli negatiivista vaikutusta johdonmukaisuuden sekä rentoutumisen ja elpymisen osatekijöihin. Korrelaatioita tarkastellessa johdonmukaisuus korreloi vahvasti hyväksyttävyyden kanssa, joka korosti johdonmukaisuuden tärkeyttä viheraluesuunnittelussa ja myös maapuille hyväksyttäviä viheralueita määritellessä. Luonnon monimuotoisuus korreloi vahvasti hyväksyttävyyden kanssa, joka korosti luonnon monimuotoisuuden hyväksyttävyyttä myös kaupunkipuistoissa. Taustatietolomakkeen väittämien perusteella suhtautuminen maapuihin kaupunkipuistoissa oli melko myönteistä. Niille sopivin paikka oli puiston reunassa. Avointen kysymysten perusteella niihin suhtauduttiin luonnon monimuotoisuutta edistävänä tekijänä ja melko hyväksyvästi tai myönteisesti, mutta myös kriittisesti. Kuvailevia lukuja tarkastellessa esteettisen kokemuksen osatekijöiden keskiarvot olivat korkeammat useimmiten kontrollialoilla. Avointen kysymysten perusteella kaupunkilaiset myös viihtyivät viheralueilla, viettivät aikaa kaupunkipuistoissa usein ja luonnon monimuotoisuuteen suhtauduttiin myönteisesti ja arvostavasti. Vastaajat tunnistivat tutkimusaloilta useita eri lajeja. Jatkotutkimuksissa voitaisiin tutkia monimuotoisen lajidiversiteetin, harvinaisten lajien tai kulttuurilajien estetiikkaa ja hyväksyttävyyttä eri kaupunkipuistoissa. Jatkotutkimuksissa voitaisiin myös verrata esteettistä kokemusta laajalla ja avoimella viheralueella verrattuna ympäristöön, jossa viheralueet ovat useampina pienempinä laikkuina. Voitaisiin myös tutkia, olisiko eri lajeja mahdollista enenevässä määrin suojella tai ennallistaa useammissa kaupunkipuistoissa.

Since the beginning of the 1990s the emphasis of participatory democracy has become stronger in Finnish policy- and decision-making. This development involves various stakeholders participating in negotiations, or more specifically deliberations, around current issues in order to reach consensus and enable a continuance in the policy process. According to research, the more consensual a democracy is the more favourable are the policy outcomes towards environmental issues. The three case studies investigated, ie. the Forest Biodiversity Programme for Southern Finland, the Working Group on Renewable Energy, and the Natura 2000 Network of European Union nature protection areas, support this notion. The case studies are focused on how the key players involved have conceived the decision-making process in terms of achieved goals and degree of agreement as well as on the specific issue context as a backdrop to the development of policy. The cases displayed significant differences of outcomes depending on the achieved level of consensus and deliberation. The outcomes are analysed within the theoretical frameworks of Arend Lijpharts consensus vs majoritarian model of democracy and Martin Jänickes consensual capacity for ecological modernisation. Further, applying Joshua Cohens theory of deliberative democracy and his suggestions for achieving ideal deliberation, the results suggest that the connection between consensus democracy and more effective environmental conservation policy is not that clear-cut. Nevertheless, consensus democracy provides a promising point of departure for overcoming the main disputes between the stakeholders, and common starting points and general goals to be agreed on, which is crucial in order for any progress in environmental conservation to take place.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen mielenosoituksia ja niiden synnyttämää Stand with Standing Rock -ympäristöliikettä Dakota Access -öljyputkea vastaan. Mielenosoitukset järjestettiin vuosina 2016 ja 2017 Standing Rockissa, Pohjois- ja Etelä-Dakotassa. Erityisenä tutkimuskohteena ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tuottamat mediatekstit ja niissä esiintyvät valtaan ja ympäristöön liittyvät diskurssit. Tutkimusmenetelmänä on Norman Faircloughin kehittelemä kriittinen diskurssianalyysi, joka perustuu sosiaalisen konstruktionismin ideoille. Tutkimusaineistona on yhteensä 46 Indian Country Today -verkkoportaalissa julkaistua uutistekstiä, jotka ovat ilmestyneet elokuun 2016 ja helmikuun 2019 välisenä aikana. Tutkimuksessa on hyödynnetty Atlas.ti-tietokoneohjelmaa. Tutkimus osoitti, että alkuperäiskansojen tuottamat ympäristöön liittyvät mediadiskurssit ovat samantyyppisiä kuin Yhdysvaltain enemmistön tuottamat mediadiskurssit. Ympäristön saastuminen ja muut ympäristön tilaan vaikuttavat muutokset näyttäytyvät vakavana uhkana, johon alkuperäiskansojen on nopeasti reagoitava pystyäkseen pelastamaan ympäristön jälkipolville. Luonnonsuojelulla on välittömät vaikutukset myös alkuperäiskansojen kulttuurin säilymiseen. Valtaan liittyvät diskurssit heijastelevat alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistön välisen suhteen nykytilaa ja kehitystä. Diskurssianalyysin tulokset osoittavat, että alkuperäiskansat suhtautuvat edelleen epäluuloisesti Yhdysvaltain enemmistöön, mutta ryhmien väliset suhteet ovat kehittymässä parempaan suuntaan. Mielenosoitusten herättämä maailmanlaajuinen huomio on osaltaan tulosta alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistöön kuuluvien aktivistien yhteistyöstä. Kriittisen diskurssianalyysin lisäksi tutkielmassa kontekstualisoidaan Stand with Standing Rock -ympäristöliikettä tutkimalla mielenosoitusten taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Tutkielman kontekstiosuudessa käsitellään Pohjois- ja Etelä-Dakotan ympäristöhistoriaa ja Pick-Sloan-projektia, Yhdysvaltain hallituksen alkuperäiskansoihin kohdistamaa politiikkaa ja sen vaikutuksia ryhmien välisiin suhteisiin sekä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kansalaisaktivismia erityisesti 1960-luvulla. Lisäksi tutkielmassa käsitellään mielenosoituksiin johtaneen rakennusprojektin vaiheita ja mielenosoitusten jälkeen käynnistynyttä oikeusprosessia. Tämä tutkimus tuottaa ja syventää tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen käyttämistä mediadiskursseista. Diskurssianalyysin tulokset tuottavat tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistön välisistä suhteista ja näissä suhteissa tapahtuneesta kehityksestä. Lisäksi tutkimustuloksia voidaan hyödyntää tulevien mediatutkimusten ja erityisesti kriittistä diskurssianalyysia hyödyntävien tutkimusprojektien vertailutietona.

Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on aluksilta veteen päästettävistä öljypäästöistä määrättävä hallinnollinen öljypäästömaksu. Erityisenä tarkastelun kohteena on öljypäästömaksujärjestelmän toimivuus silloin, kun maksu määrätään ulkomaiselle alukselle talousvyöhykkeellä. Tutkielma tarkastelee ja selvittää Suomen edellytyksiä ja toimivaltaa rantavaltiona määrätä merenkulun ympäristönsuojelulain (1672/2009) 3 luvun mukainen hallinnollinen öljypäästömaksu Suomen talousvyöhykkeellä kauttakulussa olevalle ulkomaiselle alukselle, joka on luvattomasti päästänyt öljyä mereen. Öljypäästömaksusta hallinnollisena sanktiona säädettiin alun perin vuonna 2006 lailla aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (ns. alusjätelaki 300/1979) muuttamisesta, ja se on tällä hetkellä ainoa merenkulussa ympäristönsuojelusäädösten rikkomisesta määrättävä hallinnollinen sanktio. Lainsäätäjä asetti maksulle vahvan preventiiviset ympäristönsuojelulliset tarkoitusperät ja siihen kohdistetaankin näistä lähtökohdista varsin suuria odotuksia, sillä rikosoikeudellinen järjestelmä ei toiminut öljypäästöistä sanktioimisessa riittävän tehokkaasti. Oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä ulkomaista alusta ja sen toimintaa talousvyöhykkeellä kohtaan sääntelee muun ohella YK:n merioikeusyleissopimus, UNCLOS, ja erityisesti sen 220 artikla. Tämä tutkielma selvittää, mitä tarkoitetaan UNCLOS:n kontekstissa ”oikeudelliseen toimenpiteeseen” ryhtymisellä, ja mitkä toimenpiteet mahdollisesti jäävät UNCLOS:ssa tarkoitettujen oikeudellisten toimenpiteiden ulkopuolelle. Tutkielma selventää, mikä on UNCLOS:n suhde muihin kansainvälisiin merenkulun ja meriympäristön suojelusopimuksiin sekä asema suhteessa kansalliseen oikeuteen. Tutkielma etsii myös perusteita sille, miksi UNCLOS 220 artiklassa asetettua korotettua vaatimusta ulkomaisen aluksen toimiin puuttumiseksi olisi Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tulkittava siten, että Itämeren erityispiirteisiin perustuen Suomen viranomaisille muodostuisi toimivalta puuttua nykyistä herkemmin erityisesti talousvyöhykkeellä tapahtuviin ulkomaisten alusten öljypäästöihin. Tutkielman taustalla oleva problematiikka hallinnollisesta öljypäästömaksusta ja sen tehokkuudesta ja toimivuudesta juontavat juurensa vuonna 2011 tapahtuneeseen Bosphorus Queen –nimisen aluksen tekemään öljypäästöön. Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2019:61 ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin. Koska öljypäästömaksun perusteiden taustalla vaikuttaa YK:n merioikeusyleissopimus, on vastaavia sanktiojärjestelmiä käytössä myös muualla. Tutkielman oikeusvertailevassa osiossa tutkitaan Ruotsin, Saksan ja Belgian vastaavaa sääntelyä ja etsitään niiden avulla ratkaisua Suomen järjestelmän kehittämiseksi. Suomen öljypäästömaksujärjestelmän laatimisessa on aikanaan otettu mallia Ruotsista ja Ruotsin korkein oikeus on tulkinnut merioikeusyleissopimusta eri tavoin kuin Suomen korkein oikeus tapauksessa 2019:61. Saksa ja Belgia puolestaan ovat Suomen tavoin kunnianhimoisia meriympäristön suojelussa ja siksi kiinnostavia vertailuoikeusjärjestyksiä. Lisäksi Saksassa on vahva perinne hallintorikosoikeudesta (Ordnungswidrigkeiten). Korkeimman oikeuden ratkaisu 2019:61 on viranomaisten mukaan luonut lainsäädäntöön selvän epäkohdan. Tämän de lege ferenda –tyyppisen tutkielman tavoitteena on antaa suosituksia öljypäästömaksua koskevien säädösten päivittämiseksi, jotta öljypäästömaksun tehokkuus hallinnollisena sanktiona paranisi nykyisestä ja sen säätämisen alkuperäiset ympäristönsuojelulliset preventiiviset tavoitteet toteutuisivat myös tulevaisuudessa. Tutkielman johtopäätösosiossa annetaan konkreettisia suosituksia lainsäädännön muuttamiseksi, joiden tavoitteena on Bosphorus Queen -tapauksen osoittaman oikeustilan epäkohdan korjaaminen.

The focus of the thesis is to analyse through the case study of World Wide Fund for Nature (WWF) how did the environmental NGOs respond to the state level cooperation in the Arctic in the 1990s. Time frame of the thesis ranges from 1989 to 1998; from the preparations for the first state-level meeting on the Arctic environmental cooperation until the establishment of the Arctic Council and accreditation of WWF as permanent observer. The thesis analyses how WWF saw the Arctic cooperation, how the Arctic states reacted to WWF’s aspirations to be included, and how WWF pursued a role in the cooperation. Moreover, the purpose of this thesis is, through examining the case of WWF in the Arctic state-level cooperation, to contribute to the research of NGOs acting and pursuing participation in the state-level cooperation forums. The source material of the thesis can be divided into three categories: archive materials; journals; and declarations, documents and strategies of the Arctic cooperation forums. The main archive materials are from the Archives of the Finnish Ministry for Foreign Affairs, retaining memorandums, reports, correspondence between officials, diplomats and representatives of NGOs, minutes, and documents. The main publication that has been used as a source is the WWF Arctic Program’s publication Arctic Bulletin. In addition, declarations, strategies and various documents from WWF and Arctic cooperation forums have been used to supplement the archive materials and Arctic Bulletin. Through the source materials different views and strategies of WWF have been examined alongside with the views of Arctic states on WWF’s role in the cooperation. The analytical frame has been constructed against non-governmental organizations acting in the state-level cooperation. The analytical frame is also closely connected to the use of soft-law arrangements in international cooperation as one of their justifications is the inclusion of non-state actors, including NGOs. Through combining methodological features of a case study with the analytical frame of the thesis, the aim has been to present a single-case study on NGO participation in the Arctic cooperation, focusing on a crucial case of WWF. In addition, the case study approach has been supplemented with source criticism, and some characteristics of the social network analysis have been employed in order to indicate the interconnectedness of the actors in the Arctic. The outcomes of this thesis reflect the situation of NGOs in the international cooperation. While the states are willing to acknowledge the NGOs as part of civil society and their role as bridges between the governance and civil society their official inclusion is often a different thing. As the states were in the place to decide who was included to the Arctic cooperation forums, WWF had to make strategic decisions in order to better its situation and secure its inclusion to the official forums. WWF tied alliances with other actors, namely the indigenous peoples’ organizations, but it also had to be cautious in its statements. The central conclusion of the thesis is that the situation of NGOs is still complicated especially in a region such as the Arctic, which is becoming one of the hot points of world politics. One the one hand WWF was expected to fulfill its role as a NGO and on the other it had to be moderate enough in its statements in order to secure its status in the cooperation forums. As the case study of WWF in the Arctic cooperation indicates, the states are open to include non-state actors to the cooperation forums, as long as they are not too hostile towards their respective interests.

Tutkielmassa käsitellään voimassa olevan ympäristöluvan muuttamista valvontaviranomaisen aloitteesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä perusteilla valvontaviranomainen voi puuttua voimassaolevan ympäristöluvan sisältöön ympäristönsuojelulain (”YSL”) 89 §:n mukaisesti ja tutkimuskysymykseni avulla pyrin hahmottamaan myös sitä, mikä rooli muuttamissäännöksellä on ympäristölupajärjestelmässä, erityisesti YSL 71 §:n tarkistamismenettelyn kumoamisen jälkeisessä tilanteessa. Tarkistamismenettelyn kumoaminen tapahtui vuonna 2015 ja lakimuutoksen yhteydessä valvontaviranomaisaloitteisten lupien muuttamisasioiden merkityksen arvioitiin kasvavan. Ympäristöluvalla asetetaan toiminnanharjoittajalle sallitun toiminnan rajat ja vaatimukset, joita toiminnassa tulee noudattaa. Ympäristöluvalla on hallintopäätöksenä tietty pysyvyys ja toiminnanharjoittajan luottamusta suojataan – toiminnanharjoittaja voi perustellusti odottaa, että toiminta saa jatkua luvan mukaisena. Ympäristöluvan muuttamista koskeva säännös ja muuttamisperusteiden soveltaminen muodostavat ympäristöluvan suhteellisen pysyvyyden rajat. Tutkielman alussa hahmotetaan muuttamissäännöksen kontekstia ja tämän jälkeen kerrotaan säännöksen soveltamisessa keskeisistä asioita, kuten ympäristöoikeuden joustavien normien tulkinnasta, jälkivalvonnasta ja ympäristölupamenettelystä lupaharkinnan osalta. Tämän jälkeen tarkastellaan säännöksessä eriteltyjen muuttamisperusteiden sisältöä ja soveltamista lainopillisesti. Tutkielmassa käytetään muuttamissäännökseen liittyvien soveltamistodellisuuden ongelmien hahmottamiseksi päätösempiriaa, jossa tarkastellaan lupaviranomaisen päätöksiä, jotka on tehty valvontaviranomaisen vireille paneman luvan muuttamisaloitteen perusteella. Päätösempirian osuudessa dokumentoidaan ja jäsennellään muuttamisaloitteita koskevia tietoja, sekä tyypitellään ja teemoitetaan muuttamisaloitteisiin liittyviä perusteluita. Päätösempirian perusteella on tehty havaintoja esimerkiksi siitä, että muuttamisaloitetta käytetään valvontaviranomaisessa varsin vähän. Tutkimuksen perusteella muuttamissäännös on luonteeltaan poikkeussäännös ja muuttamisperusteiden soveltamisedellytykset ovat varsin korkealla. Muuttamissäännöksen rooli on tutkielman perusteella ymmärrettävä merkittäväksi jälkivalvonnan instrumentiksi, jolla on pyritty hallitsemaan toiminnasta aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia jo ennen niiden aiheutumista. Säännöksen soveltamiseen liittyvät vaikeudet yhdistettynä muuttamissäännöksen roolissa tutkimuksessa havaittuihin epäselvyyksiin aiheuttavat kuitenkin ongelmia säännöksen käyttämiselle valvontaviranomaisessa. Havainnot pohjautuvat muuttamissäännöksen lainopilliseen tarkasteluun, päätösempiriaan ja Ympäristöministeriön tarkistamismenettelyn poistamisen vaikutuksista laaditun raportin tietoihin. Muuttamissäännös on tällä hetkellä voimassa olevana eri roolissa, kuin alkuperäisen säätämisensä aikana tarkistamismenettelyn kumoamisen vuoksi. Tutkielman perusteella muuttamissäännökseen kohdistuu muutospainetta, tai vähintään tarvetta ohjeistaa säännöksen soveltamista ja muuttamisperusteiden tulkintaa valvontaviranomaiselle tarkemmin. Viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella luvan muuttamisen joustamattomuus voi vaikuttaa myös lupaharkintavaiheessa ja vaikeuttaa luvan saamista toiminnalle, minkä perusteella muuttamissäännöksellä on mahdollisesti ennakoimattomia vaikutuksia ympäristölupajärjestelmään. Tutkielman lopussa tehdään ehdotus lainsäätäjälle muuttamissäännöksen muokkaamiseen liittyen.

Tutkimuksessa tarkastellaan ympäristöteemojen esiintymistä neuvostososialistisessa Myyrä (Krtek tai Krteček, 1957–2002) lastenanimaatiossa. Ympäristönsuojeluun liittyvä yhteiskuntatieteellinen tutkimus on globaalin ympäristökriisin myötä kysytympää kuin koskaan, mutta animaatioissa ympäristöteemojen tutkimus on jäänyt vähäiseksi ja tutkimukset ovat painottuneet anglosaksiseen maailmaan. Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan alueen perinteestä nousevaa animaatiota ei ole tutkittu ympäristöaiheiden osalta juuri lainkaan. Tutkimuksessa selvitetään, onko ympäristönsuojelun ilmiöitä mahdollista tunnistaa neuvostoaikana ilmestyneistä Myyrä-animaatioista ja jos voidaan, miten ihmisen ja luonnon suhdetta representoidaan teeman sisällä. Neuvostososialismin suhde ympäristönsuojeluun oli kompleksinen. Neuvostoretoriikkaan kuului luonnonsuojelun korostaminen, mutta samalla Neuvostoliitto ja itäblokki pyrki nopeaan modernisaatioon, mitä seurasi mittava raskaan teollisuuden kasvu ja tuotantolaitosten rakentaminen, joka asettui usein luonnonsuojelupyrkimysten edelle. Reaalisosialismin kontekstista nouseva Myyrä tarjoaakin kiinnostavan sosiokulttuurisen taustan ympäristötematiikan analyysille. Tutkimusmenetelmänä käytetään aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysiä, jonka pohjalta löydöksistä tehdään tarkempi semioottinen analyysi Greimasin aktanttimallia hyödyntäen. Sisällönanalyysin ja aktanttimallin perusteella saatuja tuloksia tulkitaan aineistolähtöisesti ja aikaisempaan neuvostoanimaatioon ja ympäristöanimaatioon suhteuttaen. Sisällönanalyysissä tunnistettiin viisi teemaa: prososiaalisuus, teknologia, ympäristö, uusiokäyttö ja muu. Ympäristöteema jakautui kahteen ympäristösuojeluun liittyvään ilmiöön: saastumiseen ja rakentamiseen. Saastumisen teema näkyy animaatiossa roskaamisen ja ilmansaasteiden kuvaamisena ja rakentamisen teema kaupungistumisen ja infrastruktuurihankkeiden kautta. Semioottisen analyysin keskeisiä havaintoja oli ihmisen ja luonnon antagonistisen suhteen tunnistaminen, jossa ympäristötuho liittyy ihmisen välinpitämättömyyteen ja luonnon pelkistymiseen resurssiksi, sekä toisaalta luonto/kulttuuri -parin ambivalenssin kuvaaminen, joka vaikutti linkittyvän neuvostoaikakauden teknologista edistystä korostavaan eetokseen. Tulokset osoittavat, että Myyrä haluaa suojella luontoa, mutta ympäristöideologia ei näyttäydy Myyrässä voimakkaan kriittisesti. Neuvostososialismissa luontoa haluttiin sekä suojella että hyväksikäyttää, ja myös Myyrässä suhtautuminen luontoon on kompleksista. Myyrä ei sanottavasti vastusta teknologista kehitystä, mutta suhtautuu luonnon eksploitaatioon kriittisesti.

Oikeus on ollut yksi Euroopan unionin tärkeimpiä keinoja vastata ympäristönsuojelun haasteisiin. EU:n ympäristölainsäädäntö kattaakin lähes kaikki ympäristönsuojelun osa-alueet ja sen asettamat ympäristöstandardit ovat maailman tiukimpien joukossa. EU on julistanut olevansa ja pyrkivänsä jatkossakin olemaan etulinjassa etenkin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkielmassa tarkastellaan ympäristönsuojelun valtiosääntöoikeudellista eli konstitutionaalista asemaa Euroopan unionin oikeudessa. Näkökulmana on erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 37 artikla, joka edellyttää, että ympäristönsuojelun korkea taso ja ympäristön laadun parantaminen sisällytetään unionin politiikkoihin ja varmistettaan kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Perusoikeuskirjan 37 artiklan sisältö on varsin monitahoinen kokonaisuus, joka määrittyy pitkälti perussopimusten ympäristöartiklojen (SEUT 11, SEUT 191 ja SEU 3(3) artiklat) kautta. Artikla luo unionin toimielimille suuntaviivoja siinä, milloin niillä on toimivalta ryhtyä ympäristönsuojelutoimenpiteisiin, kuinka tehokasta ja laadukasta ympäristönsuojelun tulee olla, milloin ja millaisen tiedon valossa toimenpiteisiin voidaan tai täytyy ryhtyä sekä missä ja kenen kustannuksella ympäristöhaitat on estettävä ja korvattava. Edelleen se ohjaa toimielimiä katsomaan luonnonvarojen käytössä pitkälle tulevaisuuteen ja sovittamaan ympäristönsuojelun vaatimuksia yhteen muun unionin politiikan kanssa. Artiklan tulkintaan vaikuttavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut ihmisoikeudet ihmisten hengen, terveyden ja kotirauhan suojaamiseksi. Kaikessa perusoikeuskirjan 37 artiklan mukaisessa tulkinnassa tulee lisäksi huomioida yhdenmukaisuus jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa. Unionin tavoitteiden mukaisesti tulkinnassa on syytä painottaa ympäristönsuojelulle suuremman painoarvon antavia valtiosääntöperinteitä. Perusoikeuskirjan selityksissä POK 37 artikla on luokiteltu periaatteeksi erotuksena perusoikeuskirjan oikeuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että artikla osoittaa ensisijaisesti julkiselle vallalle tehtävän saavuttaa ja ylläpitää ympäristönsuojelun korkeaa tasoa. Pääsääntöisesti artikla edellyttää täytäntöönpanotoimia ollakseen tehokas. Lisäksi siihen voidaan vedota tuomioistuimissa lähinnä unionin säädösten tai unionioikeutta implementoivan jäsenvaltioiden lainsäädännön tulkinnan apuvälineenä tai näiden laillisuuden arvioimiseksi. Periaateluontoisena säännöksenä POK 37 artiklan toimintalogiikka perustuu säännöille ominaisen soveltamisala-arvioinnin sijasta sen luonteeseen optimointikäskynä, jota on toteutettava niin pitkälle kuin mahdollista ja punniten vasten muita periaatesäännöksiä. Läpäisyperiaatteen nojalla POK 37 artiklan vaatimukset tulee soveltuvin osin ottaa huomioon kaiken unionin sekundaarilainsäädännön tulkinnassa. Sen sijaan Euroopan unionin tuomioistuin voi todeta säädöksiä pätemättömiksi POK 37 artiklan nojalla vain, jos käsillä on unionin toimielimen ilmeinen arviointivirhe. POK 37 artiklan mukainen tulkinta on siten ensisijainen keino poistaa ristiriitaisuudet unionin sekundaarilainsäädännön ja kyseisen artiklan väliltä. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuutta johtaa POK 37 artiklasta subjektiivisia oikeuksia, joiden toteuttamista yksilöt voisivat vaatia tuomioistuimissa – tutkielman rajauksen mukaisesti erityisesti EUT:ssa. Koska subjektiivisten oikeuksien muodostuminen edellyttää unionille asetettuja tarkasti määriteltyjä velvoitteita, on POK 37 artiklan merkitys tällaisten oikeuksien muodostumisessa toistaiseksi jäänyt melko rajalliseksi johtuen artiklan sisällöllisestä yleisluontoisuudesta. Subjektiivisten oikeuksien muodostuminen ei kuitenkaan tutkielmassa esitettyjen havaintojen perusteella ole täysin poissuljettua, etenkään jos on kyse artiklan ydinaluetta koskevista unionin velvoitteista. Kun POK 37 artikla perustuu perussopimusten ympäristöoikeudellisiin periaatteisiin, on huomattava, että varovaisuusperiaatteen nojalla on voitu johtaa unionille yksityiskohtaisestikin määriteltyjä velvoitteita. Myös jäsenvaltioiden valtiosääntökehityksessä ilmenevä suuntaus kohti ympäristönsuojelun vahvempaa perusoikeussuojaa sekä EIT:n ympäristönsuojelua ja siihen liittyviä valtioiden positiivisia toimintavelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö tukevat mahdollisuutta subjektiivisten oikeuksien muodostumiseen. Toisaalta subjektiivisten oikeuksien muodostumista rajoittaa se unionin oikeudessa vallitseva periaate, että jos kyseinen lainsäädännön ala on unionin tasoisin säädöksin harmonisoitu, subjektiivisia oikeuksia voidaan johtaa ainoastaan suoraan tästä sekundaarioikeudesta. Tutkielmassa tehdyn empiirisen tarkastelun pohjalta huomataan, että POK 37 artiklan tosiasiallinen merkitys unionin oikeuden soveltamisessa on jäänyt melko vähäiseksi. EUT ei ole pääosin viitannut artiklaan yksinään vaan se on liittynyt SEUT 191 artiklan ja SEU 3(3) kanssa samaan ympäristönsuojelun korkeaa tasoa painottavaan konstitutionaaliseen normikehikkoon. Myöskään komissio tai muut unionin toimielimet eivät ole antaneet artiklalle kovin suurta merkitystä norminannossaan. EUT:n tuoreen ratkaisukäytännön perusteella voidaan kuitenkin tehdä varovaisia päätelmiä artiklan itsenäisen merkityksen kasvusta. POK 37 artiklan nimeämistä perusoikeuskirjan selityksissä periaatteeksi ei tulisikaan enää painottaa yksinomaisena artiklan oikeudellista luonnetta määräävänä tekijänä. Tutkielman lopussa esitetään havaittavissa olevia kehityskulkuja, joiden perusteella perusoikeuskirjan 37 artiklan merkitys unionin oikeudessa on tulevaisuudessa todennäköisesti kasvussa.