Seela Sella ja selustansa : näyttelijän elämäkerta ja elämänkaaripsykologia

Seela Sella ja selustansa on lisensiaatintutkimus, joka on paitsi biografia eli elämäkerta, myös esimerkkitapaus (”case study”) biografiagenressä. Se tavoittaa historiantutkimuksen keinoin ja elämänkaaripsykologian valossa henkilökuvaa. Elämänkaaritutkijat kiinnittävät huomiota kriiseihin tai siirtymävaiheisiin, jotka ovat tunnistettavissa ihmiselämässä yleisesti. Siksi tässä tutkimuksessa käytetään käsitettä elämänkaari, ei elämänkulku, joka taas suuntaa huomion ihmisen yksilöllisen polun moninaisuuteen. Psykohistorioitsija Erik H. Eriksonin teoria ihmiselämän kahdeksasta kriisistä toimii ajatuksellisena apuvälineenä, jonka avulla kohdennetaan analyysi paitsi kriiseihin tai siirtymiin myös perittyihin käyttäytymismalleihin Sellan elämässä. Seela Sellan elämäkerrassa pohditaan näyttelijän identiteettiä, sen muokkautumisprosessia ja ulottuvuuksia. Se on nykyaikainen elämäkerta, joka pureutuu tuoreiden naiselämäkertojen tapaan yksityiseen elämään julkisen roolin ja tehtävien ohella. Seela Sellan tapaus osoittaa, että naiset toteuttavat myös omia toiveitaan, tarpeitaan ja halujaan, eivätkä elä elämäänsä miesten kautta. Seela Sella on sekä tutkimuskohde että lähde. Häntä on haastateltu tähän tutkimukseen vuosina 2009–2012 monissa erilaisissa yhteyksissä ja tilanteissa tavoitteena kohteen ymmärtäminen, pikemmin kuin tietojen kerääminen. Monipuolinen kirjallinen lähdeaineisto on tutkimuksen tietopohja. Se muodostuu ennen kaikkea Sellan yksityiskokoelman henkilökohtaisista teksteistä, todistuksista ja lehtileikekokoelmista. Seela Sella ei ole kirjoittanut perinteistä päiväkirjaa, mutta kouluvuosista on talletettu tiheästi dokumentoitu Opintieni-muistikirja. Toinen yksittäinen tärkeä lähderyhmä ovat Seela Sellan äidin Hilpi Koskisen kirjoitukset. Ne ovat muutaman sivun pituisia muistelmatekstejä lapsuudesta, nuoruudesta, luottamustehtävistä ja hänen oman äitinsä elämästä. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, miten vahvasti Seela Sellan kotitausta vaikutti hänen päätökseensä ryhtyä näyttelijäksi jo varhain. Oliko hän päätöstä tehdessään 4-, 10- vai 11-vuotias, sillä ei ole merkitystä. Tärkeämpää ovat perheen yhteiset kokemukset ja toistuvat kertomukset siitä, miten Seela jo 5-vuotiaana lausui runoja ja tahtoi esiintyä. Seelan näyttelijäidentiteetti kasvoi vahvaksi siksi, että se muodostui varhain, ja siksi, että hänen äitinsä teki kaikkensa hänen uransa eteen. Tämä elämäkerta osoittaa case studyna, miten kiehtova ja monipuolinen väline elämäkerta on ihmiselämän valintojen ja mahdollisuuksien avaamisessa. Elämäkerta ei ole vanhentunut historiankirjoituksen muoto, se puolustaa paikkaansa vastustamattomasti edelleen, vuonna 2012, kaksituhatta vuotta elämäkerran isän, Plutarkhoksen ajasta.