Browsing by Subject "Afrikka"

This thesis examines the contemporary relations between the European Union and Africa in the context of the Post-Cotonou Agreement, which will guide the relations for the next 20 years. The current European Commission has expressed an aspiration to shift the relations towards representing an equal partnership. This thesis studies how the objective materializes in practice. It explores the changes introduced by the Post-Cotonou Agreement and examines how the agreement and its negotiations succeed in representing the relations as an equal partnership. The study focuses on the agreement’s aspects of development policy, examining how matters of political conditionality and ownership impact the relations. It also explores the motivations behind European Union-Africa development policy. To answer these questions, the study analyses the negotiated agreement text of the Post-Cotonou Agreement and its predecessor, the Cotonou Partnerships Agreement. In addition, it analyses published texts focusing on the agreement and its negotiations, mostly written by academics and officials who have followed the negotiation process closely. Both the agreements and the published texts are analyzed through qualitative content analysis. The analysis shows that the changes brought by the Post-Cotonou Agreement are mainly rhetorical. It puts increased emphasis on terms that underline the equalness of the partnership but pays even less attention to the ownership of African countries than its predecessor. The involvement of political conditionality raised debate in the negotiations, bringing forward how they undermine the partnerships agenda. Nevertheless, they have received even more recognition in the new agreement, as was desired by the European Union. The agreement also presents additional thematic contents that many African countries were against in the negotiations. The findings on the negotiation process highlight the existing power imbalances in the relations, as the European Union was able to use its leverage to negotiate better terms in matters it perceives important. However, the African side was stricter than before in holding on to its objectives in the negotiations, which shows its improved position in them. Yet, the analysis finds that Africa’s position was anticipated to be significantly better than it was, but certain intra-African disputes and hopes to maintain continuity of development funding were observed to deteriorate it. The study comes to the conclusion that despite the European Union’s rhetoric about equalizing the relations, contemporary European Union-Africa relations do not represent an equal partnership. The findings suggest that the European Union is more interested in promoting its global image and self-interests than it is in equalizing the relations with Africa, demonstrating how the Union’s attitudes towards Africa have remained largely similar as before. The Post-Cotonou Agreement and its negotiations provide a clear example of the structural dependence between Africa and the European Union that impairs possibilities for a profound change in the relations.

Tämä tutkielma käsittelee kauppa- ja kehityspolitiikan johdonmukaisuutta Suomen Afrikka-suhteissa 2020-luvulla. Vuonna 2021 valtioneuvosto julkaisi Afrikka-strategian, jonka tavoitteena on Suomen ja Afrikan välisen kaupan kaksinkertaistaminen vuoteen 2030 mennessä. Strategia ei keskity kehitysyhteistyöhön, mutta sen rooli luvataan säilyttää keskeisenä osana Suomen Afrikka-politiikkaa. Toisaalta Suomi pyrkii strategian avulla johdonmukaistamaan suhteitaan Afrikan maihin. Tavoite perustuu globaalisti sovittuihin kestävän kehityksen tavoitteisiin ja tunnetaan yleisesti nimellä kehityksen politiikkajohdonmukaisuus (policy coherence for development). Se tarkoittaa kestävän kehityksen tavoittelua siten, että yksittäiset kehitystavoitteet täydentävät toisiaan ilman keskinäisiä ristiriitoja. Kestävän kehityksen tavoitteet eivät kuitenkaan tarjoa valmista ratkaisua johdonmukaiseen toimintaan. Siksi tässä tutkielmassa selvitetään, miten Suomi tulkitsee johdonmukaisuuden periaatetta ja edistää sitä Afrikka-suhteissaan. Näin luodaan kokonaiskuva, jonka pohjalta arvioidaan, millaiset edellytykset Suomella on Afrikan kauppa- ja kehityspolitiikan johdonmukaistamiseen. Tutkielman aineisto koostuu valtionhallinnon ja -yhtiöiden linjauksista, jotka koskevat johdonmukaisuuden periaatetta, sekä Suomen kauppa- ja kehityspoliittisesta toiminnasta Afrikassa. Jälkimmäisen osalta aineisto jakautuu 2020-luvulla toteutuneisiin hankkeisiin sekä tulevaisuutta koskeviin toimintasuunnitelmiin. Teoreettisesti tutkielma perustuu Ngai-Ling Sumin ja Bob Jessopin kulttuurispoliittiseen talouteen, jonka mukaan talouden rakenteita ja niihin liitettyjä käsityksiä on tutkittava vuorovaikutteisena kokonaisuutena. Tulosten perusteella Afrikka-politiikan toimijat jakavat synergiakeskeisen käsityksen johdonmukaisuudesta. Sen mukaan johdonmukaisuus on samanaikaisesti toiminnan lähtökohta ja tavoite. Valtion koordinoiva rooli mahdollistaa yhteistyön, joka tukee kestävää kehitystä ja yhä johdonmukaisempien ratkaisujen kehittämistä. Epäjohdonmukaisuutta toimijat käsittelevät vaihtelevammin. Erityisesti yksityisellä sektorilla se hahmotetaan suoraviivaisemmin kuin perinteisessä kehitysyhteistyössä. Vienninedistämisessä keskeinen on ekosysteemipolitiikaksi kutsuttu toimintamalli, jossa kilpailukyky haastaa kestävän kehityksen johdonmukaisuutta ohjaavana periaatteena. Suomi keskittyy Afrikan kauppa- ja kehityspolitiikassa energiateollisuuteen, kaivosalalle, kiertotalouteen, koulutusvientiin, maa- ja metsätalouteen sekä tietotekniikkaan. Valtioittain suhteet vaihtelevat erityisesti sen perusteella, onko kyse kehitysyhteistyön kumppanivaltiosta, joista ulkoministeriö laatii erilliset strategiat kauppa- ja kehityspolitiikan tueksi. Muualla Suomen toiminta perustuu yksittäisiin kehitysyhteistyön ja/tai vienninedistämisen hankkeisiin, joiden johdonmukaisuutta on vaikeampi taata. Pitkällä aikavälillä Suomen Afrikka-suhteiden johdonmukaisuus riippuu erityisesti siitä, miten valtio onnistuu kehittämään kauppa- ja kehityspolitiikkaa kokonaisuutena. Tutkielman perusteella mahdollisuudet tähän ovat rajalliset. Tämä johtuu ”kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön” diskurssista eli puhetavasta, jossa kehityspolitiikka määritetään useiden politiikanalojen yläkäsitteeksi, mutta samalla sitä käytetään synonyymina kehitysyhteistyölle. Näin syntyy vaikutelma johdonmukaisuudesta periaatteena, joka koskee myös kauppapolitiikkaa, vaikka johdonmukaisuuden kriteerit ovat yksityisen sektorin osalta löyhemmät kuin perinteisessä kehitysyhteistyössä. Siksi Afrikka-strategiakin on ollut mahdollista laatia siten, että sen yhteys johdonmukaisuuden periaatteeseen on olemassa mutta ainoastaan välillinen. Tämä lähestymistapa voi ajan myötä vakiinnuttaa toimintatapoja, jotka entisestään heikentävät mahdollisuuksia koordinoituun toimintaan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä.

Tutkielmani käsittelee kolonialismin ja visuaalisen kulttuurin välistä yhteyttä ja visuaalisuuden luomaa koloniaalista valtaa Anglo-egyptiläisessä Sudanissa vuosien 1900-1930 välillä. Tänä aikana Sudan muuttui koloniaalisen hallinnon alla islamilaisesta Mahdiyyan valtiosta kahden maan, Iso-Britannian ja Egyptin, valtapelin keskelle jääväksi siirtomaaksi. Pelko mahdistisen vallankumouksen uudelleensyttymisestä vaihtui pelkoon sudanilaisten yhdistymishalusta Egyptin kanssa, kun Egypti itsenäistyi brittien vallan alta vuonna 1922. Tämä johti Sudanin pohjoisen ja eteläisen osan eristämiseen toisistaan ja vuoden 1924 vallankumoukseen Sudanissa. Vaikka Anglo-egyptiläinen Sudan syntyi Egyptin ja Iso-Britannian yhteishallintoalueeksi, brittiläisillä oli pyrkimys muokata Sudania omien tavoitteidensa mukaisesti länsimaalaistamalla maata, mutta myös pitämällä Sudania otteessaan siirtomaana sudanilaisten rodullistamisen kautta. Tekstilähteiden ohessa käyttämäni kuvalähteet täydentävät oman osansa imperialistisesta tarinasta ja kertovat brittiläisten imperialististen tavoitteiden ilmenemisestä. Etenkin eteläsudanilaisista luotiin mielikuvaa sivistymättöminä ja kykenemättöminä kehittämään maataan ilman brittiläisten maahan asettamaa hallintoa ja instituutioita, ja laajaa aluetta oli helpompi hallita jakamalla Sudan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Ennen kuin 1940-luvulla varsinaisesti alkanut sudanisaatio loi taas yhteisiä päämääriä pohjoisen ja etelän yhdistämiseksi, brittiläinen kolonialismi oli ehtinyt jättää jälkensä sudanilaiseen yhteiskuntaan ja sudanilaisten mieliin. Käytän lähteinäni pääasiassa Durhamin yliopiston digitoimia valokuvia, joita tutkin semioottisen kuvantulkinnan kautta sekä Nicholas Mirzoeffin vastavisuaalisuuden käsitteen avulla havainnoidakseni koloniaalisen valtajärjestelmän merkityksiä. Visuaalisen vallan kautta luotiin tarinaa, jossa korostettiin brittiläisten erinomaisuutta siirtomaaisäntinä ja sudanilaisia alempiarvoisina. Kuvamateriaalin avulla synnytettiin mielikuvia, jotka tukivat koloniaalisen vallan oikeutusta, ja joilla pyrittiin luomaan ja hallitsemaan sudanilaisen hallinnon, talouden, ja elämäntapojen muutosten perustaa ja paikallisia ihmisiä länsimaalaisen koloniaalisen katseen objekteina vailla vastavuoroisuuteen pyrkivää vastavisuaalisuutta.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko EU:n Afrikkaan kohdistuva ilmastopolitiikka normatiivista Pariisin ilmastosopimuksen hyväksymisen jälkeisenä aikana tarkastelemalla sen tavoitteita ja keinoja. Tavoitteena on selvittää myös, millaisia elementtejä se normatiivisuuden lisäksi sisältää. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri instituutioiden julkisista asiakirjoista, yhteisestä Afrikka-EU -strategiasta ja sen toimintaohjelmista sekä EU:n ja Afrikan toimijoiden yhteisistä julkilausumista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. EU:ta luonnehditaan kansainvälisen ilmastopolitiikan kontekstissa normatiiviseksi toimijaksi, jota motivoi omien intressien sijaan universaalien normien edistäminen. EU:n normatiivisen vallan teorian pohjalta laadittu kriteeristö ohjaa tutkielmassa EU:n Afrikkaan kohdistuvan ilmastopolitiikan normatiivisuuden arviointia. Sovelletun kriteeristön mukaan ilmastopolitiikan sekä tavoitteiden että keinojen tulisi olla normatiivisia, jotta toimintaa voi normatiiviseksi luonnehtia. EU:n ilmastopolitiikka ei ole Afrikka-suhteiden kontekstissa täysin normatiivista, vaan yhdistelmä normien levittämistä ja oman edun tavoittelua. EU:n intresseissä on energiansaannin turvaaminen, Euroopan turvallisuuden takaaminen ja teollisuuden mahdollisuuksien lisääminen. Keinojen suhteen ongelmaksi muodostuu epäsymmetrinen valtasuhde, joka saa EU:n Afrikkaan kohdistuvan suostuttelun näyttäytymään pakottamisena. Myöskään kehitysavun mukana normien levittäminen ei ole normatiivista, sillä Afrikan mailla ei riippuvuussuhteen takia ole aina mahdollisuutta kieltäytyä kehitysavusta tai sen sisältämistä normeista. EU:n ilmastopolitiikka ei siis aina ole normatiivista, vaan sen Afrikkaan kohdistuva ilmastopolitiikka on tilanteen mukaan normatiivista, imperialistista tai vallitsevaa tilannetta ylläpitävää politiikkaa.

Tutkimukseni käsittelee Kenian valtion ja UN-Habitatin KENSUP-yhteistyöohjelman roolia Kibera-slummin kehittämisessä kehitysantropologisia viitekehyksiä hyödyntäen. Se keskittyy Kiberan Soweto Eastin alueella toteutettavan asumisprojektin analysoimiseen, ja selvittää, miten KENSUP:in monitasoisten toimijoiden tavoitteet, toimintatavat ja arvot ovat vaikuttaneet asumisprojektin suuntaviivojen syntymiseen ja käytännön toteutukseen. Tutkimukseni tarkkailee kriittisesti Kiberan toimijoiden välisiä suhteita, toimijoiden motivaatioita ja projektien toteutustapoja analysoiden samalla niiden legitimiteettiä, sekä toiminnan teorian ja konkretian välistä suhdetta. Tutkimukseni pyrkii vastaamaan ajankohtaisiin kehityspoliittisiin kysymyksiin, kuten ”palvelevatko kehitysprojektit nykyisessä muodossaan alueen asukkaita?” ja ”miten kehitysprojektit tulisi järjestää, jotta niillä olisi mahdollisimman vastuullisia ja kestäviä vaikutuksia paikallisissa yhteisöissä?”. Tutkimustulokseni eivät rajaudu vain Kiberan kehitysprojekteihin, vaan niitä voidaan hyödyntää laajemmin kehitysorganisaatioiden toimijuutta, valta-asetelmia, legitimiteettiä ja projektien toteutusta niin käytännön kuin teorian tasolta tarkasteltaessa. Tutkimukseni etnografia on kerätty niin, että se huomioi paikallisten kiberalaisten äänet monipuolisesti, eivätkä ne rajaudu vain projektin johdon tai rajatun ryhmän tulkintaan. Olen tutkimuksessani pyrkinyt huomioimaan tutkimusalueeni historiallisen, sosiaalisen, poliittisen ja kulttuurillisen todellisuuden, sekä paikalliset rakenteet ja toimintamallit mahdollisimman laajasti ymmärtääkseni alueen dynamiikkaa ja siihen vaikuttaneita ja vaikuttavia tekijöitä.

Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, miten kenialaisesta feministiteologiasta on tullut sellaista kuin se tutkimusajankohtani lopussa, vuonna 2008, on. Vastaan tutkielmassani seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1. Mikä on ollut lähtökohtana kenialaisen feministiteologian muotoutumiselle? 2. Millainen on ollut afrikkalaisen feministiteologian järjestäytymisprosessi ja miten se on näkynyt kenialaisten feministiteologian työssä? 3. Minkälaisia haasteita kenialaiset feministiteologit ovat nähneet naisten aseman luoneen näiden arkeen tutkimusajankohtana? Tutkimukseni taustaluvussa käsittelen kahta erilaista historiallista prosessia, joilla on ollut olennainen merkitys siinä, miksi, missä ja mitä feministiteologit ovat kirjoittaneet tutkimusajankohtana. Taustaluvun ensimmäisessä osassa hahmotetaan kenialaisen feministiteologian teologinen syntykontekstia erilaisia globaalin etelän teologioita esittelemällä. Toinen prosessi kuvaa Kenian historiaa ja sitoo kenialaisen feministiteologian maantieteelliseen kontekstiin. Analyysini koostuu kolmesta osasta, joista kukin vastaa yhteen tutkimuskysymykseen. Ensimmäisessä osassa ollaan feministiteologian alkulähteillä ja hahmotetaan sitä, mitkä ovat olleet kenialaisten feministiteologien näkemyksiä naisten asemasta ennen varsinaisen teologian muotoutumista. Analyysin ensimmäisen osan tärkein sisältö on erilaisten traditioiden, perheen ja yhteisön sekä kristinuskon yhteisvaikutuksen kuvaaminen naisen aseman muodostumisen kannalta. Analyysin toisessa osassa tarkastellaan sitä, millaisessa teologisessa viitekehyksessä kenialainen feministiteologia kehittyi naisen aseman juuria etsineestä naisten joukosta kantaaottavaksi, uuteen perinteeseen liittyneeksi teologiaksi. Analyysin kolmas kuvaa sitä, miten kenialainen feministiteologia on toiminut käytännössä tutkimusajankohtana – millaisiin asioihin on otettu kantaa ja miten erilaiset haasteet ovat feministiteologien mukaan näkyneet naisten elämässä Keniassa. Kenialaisen feministiteologian erityispiirteenä on tutkimusajankohtana ollut kriittisyys sekä muutoshakuisuus. Feministiteologit ovat kirjoituksissaan ottaneet kantaa naisten asemaan liittyviin epäkohtiin ja tulkinneet niitä käytännön esimerkkien kautta. Tärkeän painoarvon tutkimuksessa ovat saaneet perheen ja yhteisön vaikutus naisten asemaan Keniassa sekä erilaiset naiseuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat. Kenialainen feministiteologia on pyrkinyt tuomaan teologiseen keskusteluun näkökulman, jossa perinteisen ja modernin välinen vuoropuhelu on nostettu tärkeään asemaan vanhojen rakenteiden murtamisessa sekä vastaavasti uudenlaisten rakenteiden luomisessa. Feministiteologien agenda on alusta lähtien ollut selvä: antaa ääni niille, joilta se on otettu pois ja vapauttaa naissukupuoli, erityisesti Afrikassa, kaikenlaisesta sorrosta.

Tutkielmassa tarkastellaan yritysveroprosenttien yhteyttä modernien toimialojen kehitykseen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tutkittava aikaperiodi on 2005–2018 ja tarkastelussa on 18 eteläisen Afrikan valtiota. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea modernin työn sektoria. Tavoitteena on analysoida, millainen yhteys yritysverotuksen muutoksilla on ollut näiden modernien toimialojen työllistämään osuuteen työvoimasta. Kehityspoliittisessa keskustelussa on esitetty, että Afrikan maiden on parannettava edellytyksiä verotettavan ja virallisen työn osuuden kasvulle. Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että yritysveron laskulla on ollut modernien toimialojen toimintaedellytyksiä parantava vaikutus, mutta verotus yksin ei selitä modernin työn kehitystä. Taustalla vaikuttaa olennaisesti yhteiskunnan ja työn laajempi rakennemuutos sekä talouskasvu. Tutkielma on toteutettu paneeliaineistolla ja keskeisin tutkimusmenetelmä on kiinteäkertoiminen regressioanalyysi. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään kuvailevaa tilastoanalyysia. Useista lähteistä koottu paneeliaineisto sisältää valtiokohtaiset yritysveroasteet sekä modernien sektoreiden osuudet työvoimasta maittain. Regression kontrollimuuttujana käytetään asukaskohtaisia bruttokansantuotteita. Tutkielman keskeisin johtopäätös on, ettei selitettävän ja selittävän muuttujan välillä ole tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Vaikka kuvailevan tilastoanalyysin perusteella vaikuttaakin siltä, että veroasteen laskulla voisi olla yhteys työn modernien sektoreiden kasvuun osassa eteläisen Afrikan maita, kiinteäkertoiminen regressioanalyysi ei osoita tilastollista merkitsevyyttä muuttujien välillä. Yritysveroprosentit eivät pysty selittämään modernien sektoreiden muutoksia riittävällä tasolla. Modernien sektoreiden kasvua ja verotuksen muutoksia voi selittää laajempi työn rakennemuutos sekä paine kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiselle Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Vaikka regressioanalyysi ei osoita syy-selityssuhdetta, joidenkin yksittäisten valtioiden tasolla verotuksella vaikuttaisi olevan yhteys modernien sektoreiden kehitykseen. Veronkorotuksilla havaitaan useammassa valtiossa yhteys modernien toimialojen kasvun hidastumiselle. Vaikka tutkielman hypoteesia muuttujien välisestä yhteydestä ei voida osoittaa oikeaksi, tutkielman tulokset ovat silti linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Tutkielman ilmeinen haaste on 18 havaintoyksikön pieni määrä, jolloin tilastollisesti merkitsevien tulosten saaminen on epätodennäköisempää kuin suuremmalla otoskoolla. On mahdollista, että verotuksella on osittainen yhteys modernien toimialojen kasvuun, mutta kehitystä ohjaa lisäksi sekä endogeeniset että eksogeeniset tekijät, kuten talouskasvu, teknologinen rakennemuutos ja kansainvälinen kilpailukyky.