Browsing by Subject "lastensuojelu"

Tässä sosiaalityön maisterintutkielmassa tarkastellaan 3–12-vuotiaiden lasten osallisuutta lastensuojelun avo- ja sijaishuollossa. Tutkimustehtäväni on selvittää, mikä lastensuojelun avo- tai sijaishuollossa asiakkaana oleville lapsille on tärkeää lastensuojelun työntekijän kahdenkeskisillä tapaamisilla. Lähtökohtana on tarkastella lasten itse tuottamaa tietoa heille tärkeistä asioista osallisuuden näkökulmasta. Tutkielman aineisto rakentuu Pesäpuu ry:n ”Että olisi mahdollisimman hyvä olla lapsien” - julkaisuun kerättyjen 3–12-vuotiaiden lasten vastauksista. Tämän ikäryhmän vastauksia oli yhteensä 74, joista osa oli piirustuksia ja osa sanallisia kuvauksia. Tutkimus on toteutettu kvalitatiivisena tutkimuksena. Aineistoa on tarkasteltu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin ja analyysia ohjasi Nigel Thomasin (2002) kiipeilyseinämalli, joka kuvaa lapsen osallisuutta. Keskeinen eettinen valinta oli huomioida tutkimuksen toteutuksen kaikissa vaiheissa lapsikeskeisyyden periaate. Thomasin (2002) jäsennys lapsen osallisuudesta osoittautui toimivaksi tämän aineiston analyysissa, ja tutkimukseni tulokset vahvistivat siten Thomasin tutkimustuloksia osallisuuden ulottuvuuksista ja niiden rakentumisesta yksilöllisesti. Thomasin mukaan lapsen osallisuus muodostuu ennen kaikkea mahdollisuudesta valita (choice), mahdollisuudesta saada tietoa (info), mahdollisuudesta vaikuttaa prosessiin (control), mahdollisuudesta ilmaista itseään (voice), mahdollisuudesta saada apua ja tukea itsensä ilmaisemiseen (support) sekä mahdollisuudesta itsenäisiin päätöksiin (autonomy) (mt.). Lisäksi lapsen osallisuudessa on kyse myös osallisuuden kokemuksesta, joka muodostuu siitä, että he kokevat ammattilaisen toimineen oikeudenmukaisesti ja reilusti heitä koskevissa asioissa. Lastensuojelun työntekijän tapaamiset ovat 3–12-vuotiaille lapsille tärkeitä paikkoja ilmaista mielipiteensä ja vaikuttaa itseä koskeviin päätöksiin. Lapsille on tärkeää, että heitä arvostetaan aktiivisina toimijoina, jotka tuottavat tärkeää tietoa omasta elämästään. Myös dialogisen ja luottamuksellisen suhteen merkitys omaan työntekijään korostui lasten vastauksissa. On merkittävää, että ammattilaiset arvostavat lasten osallisuutta ja heillä on työkaluja osallistaa lapsia ja hyödyntää lasten tietoa lasta koskevissa lastensuojeluprosesseissa ja päätöksenteossa.

Venäjän poliittinen johto ja yleinen mielipide ovat osoittaneet viime vuosina kasvavaa huolta lapsista ja perheistä, minkä kautta lapsi- ja perhepolitiikka on nostettu valtion poliittisen agendan kärkeen. Venäjän konservatiivinen hallitus on priorisoinut perinteisten perhearvojen sekä perheen yhteiskunnan perustana suojelun käynnistäen merkittäviä lasten hyvinvointia koskevia uudistuksia. Yksi valtion suurimmista kärkihankkeista on lastensuojelun deinstitutionalisaatio, jonka keskeisenä ideana on jokaisen lapsen oikeus perheeseen. Lastensuojelureformi pyrkii purkamaan Venäjän massiivisen lastenkotijärjestelmän ja kehittämään sijaishuoltoa korvaten lasten laitossijoituksen perhehoidon eri muodoilla, jolloin palvelujen tuottaminen ulkoistetaan laajalti yksityisille ja kolmannen sektorin toimijoille. Yhtenä kolmannen sektorin tärkeimmistä sijaishuollon tuottajista toimivat niin sanotut lapsikylät. Nämä usein eri kansalaisjärjestöjen pyörittämät kylät ovat nimensä mukaisesti sijaisperheiden muodostamia kylämäisiä yhteisöjä, jotka tarjoavat perhehoitoa huostaanotetuille sekä orvoksi jääneille lapsille. Tämä pro gradu -tutkielma pyrkii kartoittamaan sijaisvanhempien käsityksiä vanhemmuudesta venäläisissä lapsikylissä ja näin ollen valottamaan sijaishuollon kehitystä nyky-Venäjällä. Tapaustutkimuksemme tarkoituksena on myös tutkia missä ja miten alhaalta ylöspäin kumpuavat teemat vanhemmuudesta sekä Venäjän valtion ajamat perhekäsitykset risteävät. Laajemman kontekstin tutkimuksellemme muodostaa Venäjällä käynnissä oleva lastensuojelun deinstitutionalisaatio. Tutkimuksellisena viitekehyksenämme toimii sosiaalinen konstruktionismi, ja teemoittelevan sisällönanalyysin kautta pyrimme vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Miten sijaisvanhemmat hahmottavat vanhemmuuttaan venäläisten lapsikylien kontekstissa? Miten heidän perseptionsa risteävät valtion ajamien perhekäsitysten kanssa? Tutkimusaineistomme koostuu sijaisvanhempien ja lastensuojelun ammattilaisen kanssa tehdyistä fokusryhmä- ja asiantuntijahaastatteluista. Haastatteluaineiston ovat keränneet kaksi muuta tutkijaa ‘Lapsen oikeus perheeseen: Lastensuojelun deinstitutionalisaatio Putinin Venäjällä’ -tutkimushankkeesta, johon tämäkin työ kuuluu, kuudessa eri venäläisessä lapsikylässä vuoden 2017 aikana. Tutkimustuloksemme osoittavat, että vanhemmuudella on useita samanaikaisia ja vuorovaikutuksessa keskenään olevia muotoja, jolloin se on pitkälti syklinen prosessi sekä yhteisöllisesti rakennettu ja neuvoteltu kokemus lapsikylien sosiaalisessa kontekstissa. Lapsikylät ja niissä asuvat yksilöt eivät ole ainoastaan hoidon tuottajia, joiden tarkoituksena on ottaa palvelujen tuotantovastuuta itselleen julkiselta sektorilta, vaan nämä toimijat omaavat myös valtavan potentiaalin sekä arvokkaan ajatuspääoman sijaishuollon kehittäjinä Venäjällä. Tästä huolimatta Venäjän poliittinen kenttä näyttäytyy ambivalenttina, samanaikaisesti mahdollistavana ja rajoittavana, laatien poliittisia ohjelmia ja linjauksia, jotka ovat usein keskenään yhteen sovittamattomia tai ristiriitaisia. Kunnianhimoisten liberaalien tendenssien ja uudistusmielisen politiikan ohella näemme joukon illiberaaleja ja rajoittavia poliittisia sekä oikeudellisia prosesseja, jotka pitäytyvät autoritaarisen vallankäytön traditiossa ja näin ollen vaarantavat edistysmielisempien uudistusten pysyvän toteutumisen. Vaikka Venäjän konservatiivisen hallituksen perinteinen arvopohja ei itsessään vaali nyky-yhteiskunnan monimuotoisia perhesuhteita, lapsikylien edustamat perherakenteet osoittavat, että perheiden monimuotoisuus on osa tämän hetken todellisuutta Venäjällä – ja sijaisperheet yksi tämän todellisuuden kasvavista perhemuodoista.

Lapsen oikeuksien yleissopimuksen vauhdittaman kehityskulun myötä lapsi on ihmis- ja perusoikeuksien haltija. Toisaalta lapsi tarvitsee oikeuksiensa tueksi aikuisten opastusta, sekä aikuisten lapsen oikeuksille tarjoamaa suojaa. Lapsen huoltajat ovat ensisijaisesti vastuussa lapsen kasvatuksesta ja huolenpidosta, johon kuuluu myös lasta koskeva päätöksenteko. Sijaishuollossa vastuu lapsen oikeuksien toteutumisesta siirtyy kuitenkin osittain viranomaisille, jolloin huomioon on otettava lapsen etu. Huoltajien oikeuksia kunnioitetaan ottamalla heidät mukaan lapsen huoltoa koskevaan päätöksentekoon, sekä pyrkimyksellä yhteistoimintaan. Lapsi tulee kuitenkin nähdä entistä itsenäisempänä ja aktiivisempana yksilönä, jonka oikeudet ovat erillään huoltajan oikeuksista. Lapsen iän ja kehitystason kasvaessa lapsi irtaantuu vähitellen huoltajien päätäntävallasta, jolloin hän voi tehdä enenevissä määrin itseään koskevia päätöksiä ilman huoltajan tietoisuutta asiasta.Toisaalta aikuisten vastuulla on toteuttaa lapsen etua, jonka määrittelemistä ei voida antaa yksinomaan lapsen tehtäväksi. Tutkielmassani käsittelen asiakaslain 11.3 § mukaista alaikäisen kielto-oikeutta, jonka pohjalta alaikäisellä on tiettyjen edellytysten täyttyessä mahdollisuus kieltää itseään koskevien tietojensa luovuttaminen huoltajalleen. Tutkielmassani kielto-oikeuden tarkastelu kohdistuu sijaishuollossa olevaan lapseen. Kielto-oikeuden toteuttaminen vaatii tiettyjen yleisten edellytysten olemassaoloa, joiden avulla turvataan sitä, että kielto-oikeuden käyttäminen on mahdollista. Yleisiä edellytyksiä ovat esimerkiksi huolellinen dokumentointi, lapsen ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän väliset tapaamiset, sekä lapsen informointi. Niiden ansiosta lapsi voi tutustua itseään koskevaan tietoon, saada tietoa oikeuksistaan, sekä saada tilaisuuden lausua mielipiteensä eli kieltonsa itseään koskevien tietojensa antamisesta huoltajalleen. Kielto-oikeutta koskevassa päätöksenteossa otetaan huomioon asiakaslain 11.3 §:ssä ilmi tulevat kielto-oikeuden erityiset edellytykset, joita ovat lapsen ikä, kehitystaso, asian laatu, painava syy, sekä lapsen etu. Niiden arvioinnin pohjalta saadaan selville, voidaanko kunnioittaa lapsen itsemääräämisoikeutta eli antaa lapselle päätäntävalta itseään koskevien tietojensa osalta, jolloin tietoa ei luovuteta huoltajalle. Kielto-oikeuden erityisten edellytysten arviointi tuo siten ilmi problematiikkaa lapsen itsemääräämisoikeudelle annettavasta painoarvosta suhteessa huoltajien oikeuksiin, sekä velvollisuuksiin turvata päätöksillään ja toimenpiteillään lapsen etua. Kielto-oikeuden erityisten edellytysten arvioinnissa korostuu lapsen oikeuksien kokonaisvaltaisuus ja niiden keskinäisen punninnan merkitys, mikä edellyttää lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän vankkaa ammattitaitoa. Ratkaisun on palveltava lapsen oikeuksien toteutumista mahdollisimman täysimääräisesti eli oltava lapsen edun mukainen. Säännös toteuttaa tällä tavoin kokonaisuudessaan paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen sopimusvaltioille asetettua velvoitettua lapsen oikeuksien turvaamisesta verrattuna potilaslain vastaavaan säännökseen kielto-oikeudesta. Lopuksi kielto-oikeutta koskeva ratkaisu on perusteltava ja lapselle tulee tarjota tietoa myös erilaisista oikeusturvakeinoista, mikä turvaa yleissopimuksen täytäntöönpanon ohella lasten yhdenvertaista asemaa suhteessa aikuisiin.

Maisterintutkielma on laadullinen tutkimus nuorten kokemuksista rikosprosessiin liittyen. Suomessa ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta nuorten kokemuksista rikosprosessista ja sosiaalityön tutkimus aiheeseen liittyen on muutoinkin suhteellisen vähäistä. Myös kansanvälistä tutkimusta on nuorten kokemuksien näkökulmasta verrattain vähän. Tutkielman aineisto on kerätty keväällä 2020. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä nuorta, jotka ovat tehneet rikoksen alaikäisenä. Sekä aineiston keruu että analyysi on toteutettu fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti. Fenomenologiassa olen lähtenyt liikkeelle Husserlin fenomenologiasta ja aineiston olen analysoinut Juha Perttulan analyysimenetelmän mukaisesti. Tutkielman teoreettisena kehyksenä olen hyödyntänyt kriminologian alan tutkimusta nuorisorikollisuuteen liittyen sekä tutkimusta sosiaalityöstä rikoksentekijöiden parissa. Keskeisinä käsitteinä tutkielmassa ovat institutionaalisuus ja nuoruus institutionaalisessa ympäristössä sekä moraalijärjestys. Rikosprosessina tässä tutkielmassa käsitän ajanjakson rikoksen tekohetkestä asian käsittelyyn tuomioistuimessa. Tutkielman yleiset merkitysverkostot muodostuivat rikosprosessin aiheiden ympärille. Tutkielma on fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti aineistolähtöinen. Saamiani tuloksia vertasin aikaisempaan tutkimukseen rikosprosessista. Tutkielman kannalta keskeisiksi teemoiksi nousivat tasa-arvoinen kohtelu viranomaisessa, nuoren osallisuus ja nuori institutionaalisessa ympäristössä. Nuoret kokivat rikosprosessin kokonaisuudessaan negatiiviseksi. Korostuneesti rikosprosessin ikävin vaihe oli poliisivankilassa kiinniotettuna oleminen. Lastensuojelun sosiaalityö koettiin myös joko hyödyttömäksi tai kokemukset siitä huonoiksi. Nuorten positiiviset kokemukset rikosprosessista liittyivät muun muassa asianajajien ammattitaitoon. Alaikäisenä rikoksen tehneiden nuorten rikosprosessia olisi mahdollista kehittää asiakasystävällisemmäksi esimerkiksi kehittämällä nuorten systemaattista kuulemista ja kiinnittämällä huomiota tasa-arvoiseen kohteluun. Nuorille tulisi myös informoida prosessin kulusta huolellisesti.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on ollut tavoittaa niitä vaikutuksia, joita tietojärjestelmien käytöllä on sosiaali- ja terveysalalla. Tarkastelu sijoittuu lastensuojelun sosiaalityöhön. Yhden toimintayksikön tapahtumien kuvaus ja analyysi on puheenvuoro, jolla olen pyrkinyt tavoittamaan yhteyksiä tietojärjestelmien käyttöön liittyviin yleisiin ilmiöihin. Tutkielma on tiheä kuvaus lastensuojelun sosiaalityöstä asiakastietojärjestelmän muutosvaiheessa. Tapahtumia on jäsennetty toimijuuden käsitteen kautta (Archer 2003, Heiskala, 2000). Sosiaalityöntekijän toimijuus on ollut keskiössä tutkimussuunnitelman mukaisesti. Asiakastietojärjestelmä työntyi muutosvaiheessa toimijan rooliin vaikuttaen muun muassa lastensuojelun sosiaalityön työprosesseihin. Tietojärjestelmän toimijuus vaikuttaa sosiaalityöntekijään toimijana ja työntekijän toimijan asemaan. Aineistosta nousi teoretisoinnin (Layder, 1998) kautta esille jännitteisyys näiden keskeisten toimijoiden välillä. Jännite jäsentyi kolmelle kentälle. Lainsäädännön kenttä sulkee sisäänsä organisaatiota ja sosiaalityöntekijän perustehtävää kuvaavat kentät. Kenttien sisällöissä havaitsin yhtäläisyyttä Heiskalan (2000) yhteiskunnallisia pakkoja koskevaan jaotteluun. Pakot välittyvät semioottisesti tarkastellen merkkien eli lakimerkkien, rahamerkkien ja rituaalisesti vahvistettujen symbolien välityksellä. Tutkielman aineiston pohjalta on analysoitavaksi noussut kysymys uuden julkisjohtamisen (NPM) (Harvey, 2006, Julkunen, 2006) vaikutuksista lastensuojelun sosiaalityössä. Uuden julkisjohtamisen elementit tuottavat toimintaan jännitteitä edellä kuvatuilla kolmella kentällä. Yhtä toimintayksikköä koskeva aineisto antaa viitteitä siitä, että NPM toimii lastensuojelun sosiaalityössä toimintaa ohjaavana käyttöteoriana. Käyttöteorian (Argyris & Schön, 1996) käsitteellä ymmärretään yksilön tai organisaation todellista toimintaa ohjaavaa teoriaa, mikä voi olla ristiriidassa julkilausuttujen toiminnan teorioiden kanssa. Yksilö tai organisaatio ei välttämättä ole tietoinen käyttöteorian ja julkilausutun teorian välisestä kuilusta, minkä esiin saaminen edellyttäisi reflektiota. Tutkimuskohteena on ollut Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ruotsinkielisiä lastensuojelun palveluja tuottava yksikkö. Tutkimuksen aineisto on kerätty uuden asiakastietojärjestelmän käyttöönottovaiheessa 1.11.2008–28.2.2009. Menetelmällisesti tutkimus sijoittuu toimintatutkimukselliseen kehykseen (Carr & Kemmis, 1986). Kenttävaiheen aikana yhdistin tutkijan ja toimijan roolit työskennellen sosiaalityöntekijänä tutkimukseni kohteena olleessa yksikössä. Kirjallinen aineisto koostuu järjestelmämuutosta koskevista päätöksistä, tiedotteista ja ohjeista. Järjestelmän muutosvaiheessa kokosin aineistoa osallistuvan havainnoinnin menetelmällä. Aineistossa on mukana myös yksikön työntekijöiden kanssa tuotettua materiaalia muutosvaiheen aikaisten sisältöjen haltuun ottamiseksi, esimerkiksi työn prosessikuvauksia. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä. Analyysin edetessä kävin jäsennyksistäni keskustelua toimintayksikön työntekijöiden kanssa. Tapaamisten jälkeen jatkoin analyysiä ja teoretisointia käyttäen semioottista sosiologiaa metateoriana ja aktanttimallia muutosvaihetta kuvaavien kertomusten koostamisessa. Kertomusten pohjalta jatkoin toimijuuden analyysiä subjektiaseman (Törrönen, 2000) ja toimijan aseman (Alasuutari 2007) käsitteitä käyttäen.

Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.

Suomessa dialogista ja dialogisuudesta puhutaan yhteiskunnan ja työelämän konteksteissa nykyisin yhä enemmän. Dialogi liitetään muun muassa työelämän muutoksiin, kehittämiseen ja johtamiseen. Suomalaista lastensuojelua kehitetään parhaillaan systeemisen lastensuojelun toimintamallin mukaisesti. Systeemisessä lastensuojelun toimintamallissa hyödynnetään systeemisiä, perheterapeuttisia ja dialogisia työtapoja sekä narratiivisen ja ratkaisukeskeisen terapian oppeja. Dialogi ja sen toteutumisen edellytykset ovat keskeisellä sijalla lastensuojelutyössä. Asiakastyötä tekevien työntekijöiden odotetaan toimivan dialogisesti suhteessa asiakkaisiinsa, mikä edellyttää dialogisuutta lastensuojeluorganisaation johtamiselta ja rakenteelta. Tässä puheviestinnän pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sitä, minkälaisia käsityksiä ja kokemuksia lastensuojelun henkilöstöllä on johtamisesta, sosiaalisesta tuesta ja vuorovaikutuksesta, työyhteisöjen ilmapiiristä sekä työn kehittämisestä ja systeemisestä lastensuojelun toimintamallista. Tutkimuksen aineisto koostuu SoteDialogit-hankkeen (2019-2021) lastensuojelun työpaikoille ja organisaatioille suunnatun työhyvinvointikyselyn avovastauksista (N=199). Hankkeeseen osallistuvat organisaatiot ovat kunnallisia ja yksityisiä lastensuojelun palveluja tuottavia organisaatioita useasta eri maakunnasta. Työhyvinvointikyselyn suurimmat vastaajaryhmät ovat ammattinimikkeiltään sosiaalityöntekijä, sosiaaliohjaaja ja ohjaaja. Tutkimuksessa tarkastellaan lastensuojeluorganisaatioiden henkilöstön lausumia dialogisen työtavan toteutumisen näkökulmasta ja tehdään tulkintoja siitä, mitä asioiden tila merkitsee lastensuojelun henkilöstölle. Tässä tutkimuksessa nimettiin kirjallisuuteen perustuen dialogisen työtavan toteutumisen edellytyksiksi 1) dialoginen johtaminen, 2) sosiaalinen tuki, 3) tasavertainen vuorovaikutus ja osallistava viestintä, 4) avoimen, luottamuksellisen ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen sekä 5) ongelmien huomaaminen ja varhainen puuttuminen niihin. Tutkimuksen analyysimenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi, jossa teemoittelu yhdistetään teoriaohjaavaan sisällönanalyysiin. Teoriaohjaavuus toteutui siten, että lastensuojeluorganisaatioiden henkilöstön kokemuksia ja käsityksiä peilattiin dialogisen työtavan toteutumisen edellytyksiin. Lastensuojelun henkilöstön työhyvinvointikyselyn vastauksissa keskeisiä teemoja ovat johtamistapa, arvostus, luottamus ja ilmapiiri, henkilöstön kuuleminen ja osallisuus, johdon ja esimiesten läsnäolo ja tuki, työkavereiden tuki, jälkipuinti ja työnohjaus, asiakas- ja työmäärät sekä henkilöstö- ja aikaresurssit. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lastensuojeluorganisaatioiden johtajien ja esimiesten dialogisen johtamisen taitoja pitäisi vahvistaa siten, että osallistava viestintä, sosiaalisen tuen tarjoaminen sekä ongelmien varhainen huomaaminen ja niiden ratkaiseminen mahdollistuisivat organisaatioissa. Tasavertaisen vuorovaikutuksen ja luottamuksellisen ilmapiirin rakentuminen edellyttäisi johdolta ja esimiehiltä aitoa arvostuksen osoittamista ja henkilöstön kuuntelemista. Johdon ja esimiesten pitäisi osallistaa henkilöstöä ja ennakoida muutoksia niin, että henkilöstölle tarjotaan vaikutusmahdollisuuksia jo ennen muutosten toimeenpanoa tai kehittämistyön aloittamista. Tämä tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että lastensuojelun organisaatioissa pitäisi turvata henkilöstöresurssit sekä rajata asiakas- ja työmäärää niin, että lastensuojelutyöntekijöiden olisi mahdollista toimia dialogisen työtavan ja lastensuojelun systeemisen toimintamallin mukaisesti. Olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että myös organisaatioiden rakenteet olisivat dialogisia, mikä mahdollistaisi dialogisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen organisaation eri tasoilla toimivien henkilöiden välillä sekä asiakastyön ja verkostotyön rajapinnoilla.

Nykyinen lastensuojelulaki (LsL 417/2007) tuli voimaan 1.1.2008 lukien. Lain voimaan tulon jälkeen lakiin on tehty lukuisia täydennyksiä ja muutoksia. Uusitussa lastensuojelulaissa (LsL 417/2007) säädettiin uudesta ennakollisesta lastensuojeluilmoituksesta (LsL 25. c §), joka tuli voimaan 1.3.2010 lukien. Lain mukaan ennakollinen lastensuojeluilmoitus tulee tehdä ennen lapsen syntymää 25. §:n 1 momentissa mainittujen ilmoitusvelvollisten henkilöiden toimesta, mikäli on perusteltua syytä epäillä, että lapsi tulee tarvitsemaan lastensuojelun tukitoimia välittömästi syntymänsä jälkeen. Tutkielman kohteena olivat ennakolliset lastensuojeluilmoitukset ja raskaana olevien naisten asiakasasiakirjat lähtien ennakollisesta lastensuojeluilmoituksesta lapsen syntymään saakka. Tutkielman tavoitteena oli tuottaa tietoa raskaana olevien naisten, syntyvien lasten ja perheiden erityisestä tuen tarpeesta sekä heille tarjotuista palveluista ja tukitoimista lastensuojelun kontekstissa. Tutkielmassa painottuu laadullisen tutkimuksen näkökulma, mutta aineistoa tarkastellaan myös määrällisesti. Aineiston perusjoukon muodostivat yhden kaupungin ennakolliset lastensuojeluilmoitukset ajalta 25.1.2010–17.10.2011 ja ositetulla satunnaisotannalla perusjoukosta poimitut kahdenkymmenenyhdeksän raskaana olevan naisen lastensuojelun asiakirjat lähtien ennakollisesta lastensuojeluilmoituksesta lapsen syntymään asti. Aineiston analyysimenetelmänä oli sisällönanalyysi. Ennakollisten lastensuojeluilmoitusten keskeisimpinä syinä oli vanhempien päihteiden käyttö, mielenterveysongelmat ja erilaiset sosiaaliset ongelmat kuten asunnottomuus, ristiriidat lähisuhteissa, perheväkivalta, toimeentulon ongelmat ja tukiverkoston puute. Pääasiassa ennakollisia lastensuojeluilmoituksia tehtiin sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisten toimesta. Raskaana olevan naisen ja syntyvän lapsen avun ja tuen tarve liittyi varhaisen vuorovaikutuksen tukemiseen, asumisen tukemiseen, taloudelliseen tukemiseen, vanhemmuuden tukemiseen, syntyvän lapsen terveen kasvun ja kehityksen sekä turvallisten kasvuolosuhteiden turvaamiseen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lastensuojelun palvelutarpeen arvioihin liittyvää päätöksentekoa. Tutkin lastensuojelun palvelutarpeen arvioiden asiakirjoja ja niissä esiintyviä perusteluja lastensuojelun tarpeettomuudesta. Tutkimusaineisto koostuu eteläsuomalaisen kunnan lastensuojelussa vuonna 2017 tehtyjen lastensuojelun palvelutarpeen arviointien asiakirjoista. Asiakirjamateriaalissa on mukana sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien asiakas- ja verkostotapaamisista sekä puheluista tehdyt kirjaukset, ja arvioiden yhteenvedot. Aineisto muodostuu tapauksista, joissa palvelutarpeen arvion asiakkaat eivät valikoidu lastensuojelun tai sosiaalihuollon asiakkaiksi. Tutkimuksen teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisesta konstruktionismista, diskurssianalyysistä ja kategoria-analyysistä. Käsitän todellisuuden vuorovaikutuksessa rakentuvana ja neuvoteltavissa olevana. Todellisuus rakentuu paikallisissa tulkintakäytännöissä, joissa tuotetaan ja ylläpidetään arkielämän moraalista järjestystä. Analysoin aineistoa diskurssianalyyttisesti. Käytän analyysin metodina kategoria-analyysiä. Kategoriat ovat kiinteä osaa sosiaalista toimintaa. Niitä luodaan ihmisten nimetessä ja luokitellessa asioita ja toisia ihmisiä. Tutkimuksen perusteella palvelutarpeen arvioiden johtopäätöksissä rakentui neljä lastensuojelun tarpeettomuuden kategoriaa. Lastensuojelun tarpeettomuuteen päätyvissä arvioissa tapauksia määriteltiin ainutlaatuisiksi tilanteiksi, ei tällä hetkellä toimenpiteitä vaativiksi, vääriksi hälytyksiksi ja ohimeneviksi haastaviksi elämäntilanteiksi. Aineistossa esiintyi kuitenkin vain harvoin pelkkä lastensuojeluilmoituksessa esiintyvän ongelman kategorisointi johtopäätösten perusteluna. Paikansin aineistossa lisäksi kaksi arvioiden johtopäätöksiä vahvistavaa kategoriaa. Yhtäältä sosiaalityöntekijät käyttivät toisten viranomaisten tai yhteistyökumppaneiden lausuntoja vahvistamaan omia johtopäätöksiään. Toisaalta arvioihin kirjattiin havaintoja perheiden, ja etenkin vanhempien moraalisesta kunnollisuudesta todisteena lastensuojelun tarpeettomuudesta. Asiakasvanhempien moraalisen kunnollisuuden arviot rakentuivat teksteissä sosiaalityöntekijöiden omista havainnoista vanhempien vastuullisuudesta ja lasten normaalista käytöksestä ja lapsuudesta.

Intresset för denna avhandling var att få en inblick i hur vuxna ser tillbaka på sin barndom och den tid då de var omhändertagna och placerade i vård utanför hemmet i familje- eller institutionsvård. Undersökningsmaterialet bestod av 13 skriftliga livsberättelser. Materialet studerades utgående från hur barnen eller de unga själva, i vuxen ålder, rekonstruerar sina liv under och efter ett omhändertagande. Fokus lades på vilken betydelse omhändertagandet och placeringen får i berättelserna och vilka dimensioner som lyfts fram. Därtill fokuserades på vilka resurser inom sig själva och i omgivningen dessa personer såg som viktiga och betydelsefulla för dem för att klara sig och utveckla och upprätthålla resiliens. Intresse fanns också för att studera hurdana faktorer i socialservicens struktur och barnskyddsprocesser som är relevanta och hurdan service ett barn behöver för att klara sig. Undersökningsmaterialet analyserades med hjälp av innehållsanalys. De centrala resultaten var att barn har ett stort behov av att bli förstådda, a bli hörda och fä vara delaktiga i ärenden och beslut som berör dem själva. De flesta hade erfarenheter av att ha blivit åsidosatta i omhändertagningsprocessen. Resultaten visade också att barn har ett stort behov av att fä stöd och hjälp att bearbeta ett omhändertagande. Gällande själva placeringstiden kom det fram att det är viktigt för barn att fä känna sig trygga och att känna att någon bryr sig om dem. Bland de som varit placerade till institutionsvård fanns flera personer som inte hade känt sig trygga och hade känt att vårdarna inte brydde sig om dem. Viktig bakgrundslitteratur som använts i denna avhandling är bland annat Erik Allardts och Mia Kellmers teorier om barns grundläggande behov och Roy Baumeisters och Mark Learys teon om behovet av samhörighet. Annan viktig litteratur som använts är Michael Rutters och Michael Ungars teorier om resiliens. Tidigare forskningar som presenteras i avhandlingen är utförda av Markku Jahnukainen, Anja Laurila, Riitta Laakso och Peppi Saikku, Taru Kekoni, Tarja Pösö och Sarianna Reinikainen. Den viktigaste litteraturen för denna avhandling var samlingen livsberättelser i boken "Elämäni tarina" vilken utgör den största delen av undersökningsmaterialet för denna avhandling.