Browsing by Subject "narratiivi"

Tutkimuksessa tarkastellaan Kirkkojen maailmanneuvoston käynnistämän ekumeenisen kumppanuusohjelman EAPPI:n toimintaa käsitteleviä, sekä toiminnan pohjalta nousseita teologisia pohdintoja. Pohdinnoista on koottu Theological Reflection on Accompaniment niminen dokumentti, jota tarkastellaan tutkimuksessa teoreettisen viitekehyksen avulla. Tutkimuksen kohteena ovat vaikuttamistyölle annetut perustelut sekä näiden perustelujen suhde konfliktitilanteessa syntyneisiin kansallisiin kertomuksiin. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin vaikuttamistyö ymmärretään ja selitetään, miten tätä käsitystä ylläpidetään ja millä tavoin vaikuttamistyölle annetut perustelut yhdistyvät jo olemassa oleviin näkemyksiin konfliktista. Tutkimuksen kohteena oleva EAPPI on vuonna 2002 aloitettu kansainvälinen vapaaehtoisohjelma, jonka kautta Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin lähetetään kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita. Ohjelman tavoitteena on kerätä havaintoja palestiinalaisten elämästä miehityksen alla, sekä tarjota heille henkistä ja käytännön tukea. Paikan päällä tarkkailijat keskittyvät erityisesti ihmisoikeusloukkauksien raportoimiseen sekä miehityksen ongelmista kertovan materiaalin keräämiseen. Kotiin palatessaan he aloittavat vaikuttamistyön, jonka tavoitteena on lisätä poliittista painetta miehityksen lopettamiseksi. Ohjelma teologisia perusteita pohditaan dokumentissa joka on koottu vuonna 2005 käytyjen keskustelujen pohjalta. Theological Reflection on Accompaniment sisältää puheenvuoroja paitsi tarkkailijoina toimineilta, myös Kirkkojen maailmanneuvoston edustajilta sekä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispalta. Tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa tarkastellaan kahden käsitteen pohjalta rakennetun teoreettisen viitekehyksen avulla. Narratiivin käsitteen avulla tarkastellaan dokumentin sisältämiä kuvauksia konfliktista sekä näiden kuvausten eli narratiivien sisäistä dynamiikkaa ja prosesseja. Vaientamisen, arvioinnin ja uhriuttamisen kautta tarkastellaan narratiivien vaikutusta kumppanuusohjelman välittämien viestien sisältöön ja toisaalta vaikuttamistyön vaikutusta narratiivien sisältöön. Realistisen empatian käsitteen avulla tarkastellaan vaikuttamistyön tavoitteen ja ohjelman sisältämien narratiivien suhdetta. Näkemisen, tunnistamisen ja puhumisen kautta konfliktissa ja konfliktista syntyneet kertomukset tuodaan esille ja välitetään eteenpäin. Analyysissa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten vaikuttamistyön tavoitteet vaikuttavat tähän prosessiin ja miten narratiiveja käsitellään vaikuttamistyössä. Tutkimuksessa argumentoidaan, että vaikuttamistyön ja kumppanuusohjelman tarpeita palvelevan yhtenäisen ja vaikuttavan sanoman luominen ovat osin jännitteisessä suhteessa ohjelman perusteiden sekä konfliktin kompleksisuuden kanssa. Ohjelman monisyiset perusteet sekoittuvat aineistossa ohjelman ydintavoitteeseen eikä ympäröivän konfliktin vaikutusta narratiiveihin voida tavoitteista ja toiminnan luonteesta johtuen välttämään. Samalla vaikuttamistyön vaatima sitoutuminen vaikuttaa itsessään väistämättä työtä kuvaaviin kertomuksiin tuoden niihin vahvan henkilökohtaisen ulottuvuuden. Vaikuttamistyön tavoitteeksi asetettu hiljaisuuden rikkominen toteutuu korvaamalla vaiennettujen ääni kertojan äänellä ja viemällä se eteenpäin tavalla, jonka uskotaan parhaiten vaikuttavan sen kohteisiin.

Mental illnesses are still nowadays one of the most stigmatising features of a person. The aim of my thesis is to examine marginally categorised mental health clients and the role of experts-by-experience in peer-activities. As a material for my thesis, I had transcribed discussions of three different peer-to-peer sessions held by experts-by-experience. These peer-to-peer sessions were recurring meetings at a Finnish psychiatric hospital. In addition to experts-by-experience, mental health clients were present at these peer-to-peer sessions. The sessions were intended as relaxed discussion sessions, with completely free topics chosen by the participants. The topics could range from everyday shopping to suicidal thoughts. In this thesis, I have examined these transcribed conversations using critical discursive psychology. With this theoretical framework, I paid attention to the mental processes that emerge in the discussions, as well as to the cultural discourses. Although the topics for discussion in the peer sessions were not predetermined, the discussion in all of these sessions often turned to topics related to self-esteem. The clients belittled themselves, felt inferior, and compared themselves to others. Experts-by-experience also made comparisons and called the others, for example, healthy or the general population. The client felt themselves worse than others, because they felt unable to meet certain societal norms. In responding to clients’ self- disparaging turns, experts-by-experience used narratives as examples of their own experiences. The insights in the narratives serve as effective means for experts-by- experience to show clients their own knowledge gained from experience. With this informative and experiential authority, the experts-by-experience taught clients a new social norm, according to which, among other things, working was framed as an unpleasant thing. With such counter-talk in response to the norms of the dominant culture, the experts-by-experience created a line between us and them, and enhanced their own positive group identity. Both of these are important functions for members of marginalised groups with impaired self-esteem.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tutkielmassa perehtään kertojan ääneen ja sen havaittavuuden eri asteisiin aineistossa, joka koostuu neljästä lapsille suunnatusta Miina ja Manu -kuvakertomuksesta. Tutkimuskysymys on, millaisia funktioita kertojan havaittavuuden eri asteet saavat kunkin kertomuksen kontekstissa. Kvalitatiivisen analyysin tavoitteena on selvittää, korreloiko kertojan näkymättömyys tai näkyvyys jotenkin kertomuksen sisällön kanssa. Teoreettisen taustan tutkielmalle tarjoaa klassinen strukturalistinen narratologia, joka erottaa kertomuksen sisällön sen esitystavasta, kertovasta diskurssista. Tutkielman keskiössä on kertoja, joka tuottaa kertomuksen kielellisen muodon, ja kertojan tekemät kerrontastrategiset valinnat. Analyysiluvun jäsentelyn pohjana toimii Chatmanin (1978) asteikko kertojan havaittavuudesta. Kertojan havaittavuuden skaalaa havainnollistetaan poimimalla aineistosta esimerkkejä kertojan minimaalisesta läsnäolosta aina maksimaaliseen näkyvyyteen saakka. Analyysissa pohditaan, mikä motivoi kertojan näkyvyyden tai näkymättömyyden esimerkkitekstissä suhteutettuna kertomuksen kokonaistekstiin. Kertojan havaittavuuden astetta peilataan kulloisenkin aineistoesimerkin kohdalla sellaisiin hypoteettisiin muotovariantteihin, joissa kertojan havaittavuus olisi esimerkkitekstiä suurempi tai pienempi. Tällä tavoin kertojan havaittavuuden aste sekä sen merkityksellisyys pystytään eristämään. Tutkimuksesta käy ilmi, että Miina ja Manu -kertomusaineistossa kertojan havaittavuuden tietyillä asteilla on selvä tendenssi ilmetä kuvallisen esityksen kautta. Kuvallisella esityksellä on siis määrättyjä funktioita aineiston kerronnassa. Sanallisessa esityksessä erityisesti kertojan havaittavuuden asteikon ääripäät: kertojan näkymättömyys vs. kertojan maksimaalinen näkyvyys, korostuvat mielenkiintoisella tavalla. Näkymättömän kertojan esimerkit saavat merkityksellisiä tulkintoja. Maksimaalisen näkyvä kertoja erityonen luonteenomainen tulkitseva kommentaari, jota käytetään kohostamaan juonellisia käänteitä.

The study examines teacher-child interaction in the early childhood classroom using improvisation as an analytic tool to locate pedagogical moments of spontaneous play and sustained shared thinking. The goal was to contribute to the understanding of the interactional mechanisms that occur when creativity is distributed throughout the group. Research of play interaction is fundamental in the context of early childhood education. More precise theoretical formulations of what happens during the play-based interaction between an adult and children are yet rare. One of the reasons is that play as a research phenomenon is complex and hard to operationalize in a systematic way. This study explains, by the means of in-depth case study findings, how the theoretical concept of improvisation can produce more careful descriptions about the early childhood teaching and the intricacies of teacher-child interaction in play based activity. Data for the narrative case study was collected through observations and video recordings of naturally occurring activities and encounters in a toddler play-based classroom. Data was enriched through video-elicited interviews (stimulated recall) of a single teacher. Research material was transcribed and analysed by the means of critical narrative analysis (CNA). Video recordings were also analysed through observing the involvement of the children (LIS-YC) and the engagement of the adult (AES). Focusing on early childhood education and play from the perspective of adult-child relational interaction, this research puts forward and presents evidence for two claims. First, in the context of early childhood education play should be understood as a professional skill of an adult and as a life-long qualitative dimension of interaction. Second, study findings suggests that improvisation, pedagogical sensitivity and introspective self reflection together could provide a new, more holistic interpretation to educational activities such as play in the viewpoint of adult's pedagogical practise. The results indicate that there is similarities between the logic of improvisation and the characteristics of pedagogical sensitivity. Study findings are consistent with theoretical perspectives that emphasize the active role of the adult in the development of the children's play competence.

Tämä tutkielma käsittelee merihirviö Leviatania, joka mainitaan Vanhan testamentin teksteissä kuusi kertaa. Tekstikatkelmat ovat runollisia eikä niiden pohjalta pysty rekonstruoimaan yhtenäistä kuvaa merihirviöstä. Fragmentaarisista tekstikatkelmista voi kuitenkin päätellä, ettei Leviatania tarvinnut avata tekstien aikalaisille, vaan se oli yleisesti tunnettu. Katkelmien jännitteisyys (esim. Leviatanin ulkomuoto kuvaillaan erilaiseksi eri teksteissä) antaa syyn uskoa, että merihirviötarinoita oli liikkeellä useita erilaisia. Niiden jäljille on mahdotonta päästä, korkeintaan on mielekästä verrata merihirviötarinoita muiden kulttuureiden vastaaviin ja hahmotella sitä kautta mahdollisia lainauksia traditiosta toiseen. Suoraviivaista kehityskulkua merihirviötarinoiden välillä on kuitenkin mahdotonta tutkimuksellisesti osoittaa. Sen sijaan mielekästä on pohtia, mihin tarpeeseen merihirviötarinat vastaavat. Tässä tutkielmassa hahmottelen mahdollisia syitä Leviatanin säilymiselle suullisesta traditiosta kirjalliseen muotoon ja redaktioiden kautta aina Vanhan testamentin sivuille asti. Työssäni pyrin selvittämään, mitkä ovat Leviatanin päät eli ne tekijät, jotka saavat ihmiset kertomaan hirviöstä tarinoita vuosituhannesta toiseen. Mihin merihirviötä tarvittiin? Entä miten Leviatan-tekstejä tulisi lukea ja ymmärtää? Lähestyn kysymyksiäni luomalla katsauksen Psalmeihin, heprealaiseen runouteen sekä mereen ja sen hirviöihin muinaisen Lähi-idän kontekstissa. Tutkielman metodi on muotokritiikki. Muotokriittisen analyysin olen tehnyt Psalmin 74 jakeista 12–16. Voidakseni vastata tutkimuskysymykseeni tarkemmin, olen käsitellyt tarvetta Leviatan-tarinoille myös neljän erilaisen näkökulman kautta. Näiden elettyä uskonnollisuutta tutkivien näkökulmien avulla tutkin merihirviötä metaforana ja myyttinä sekä selvitän tarvetta merihirviötarinoille narraation ja kognition tasolla. Esitän, että Vanhan testamentin teksteissä Leviatan näyttäytyy hyvänä kielikuvana poliittisista, historiallisista ja hengellisistä vihollisista puhuttaessa, tarunhohtoista menneisyyttä vaalivana myyttikertomuksena, narraation tasolla hyvän Jumalan pahana vastavoimana sekä kognitiivisesti tarkasteltuna olentona, johon personifioituu kaaos, jota ihminen ei pysty hallitsemaan muuten kuin kertomalla siitä tarinoita.

Tutkin maisterintutkielmassani hyvän sodan myyttiä Yhdysvaltojen mediasta Tyynenmeren sodan vuosina 1941–45 luettavana kansallisena narratiivina. Tutkimuskysymyksinä selvitän, miten ja koska myytti syntyy, vaikuttaako se jo sotavuosina ja mitä sotaviestinnällä on pyritty kommunikoimaan. Samalla tutkin, miten myytti tukee sotanarratiiveja, sekä miten myyttiä mahdollisesti rikkovat tekijät (kuten väkivalta ja rotu) pyritään kontekstualisoimaan laajemmin. Lähdeaineistona olen käyttänyt sodan aikana tuotettua mediaa, mukaan lukien propagandafilmejä The Battle of Midway (1942), Know Your Enemy: Japan (1945) sekä esimerkiksi Why We Fight: War Comes to America (1945). Sotafiktion saralla tutkin elokuvaa Bataan (1943). Filmiaineiston lisäksi käsittelen Pearl Harborista kirjoittavia sanomalehtiä sekä Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltin Day of Infamy -puhetta. Aineiston tulkinnassa sovellan Frederick W. Mayerin kollektiivisen toiminnan teoriaa, joka tarkastelee ihmistoimintaa narratiivien näkökulmasta. Mayerin ajatuksia seuraillen, luen lähteistä pyrkimyksiä muodostaa tarina hyvästä sodasta ja motivoida kansaa toimintaan. Maisterintutkielmassa lähestyn hyvän sodan myyttiä osana olemassa olevaa tutkimustraditiota, ja argumentoin, että termin käyttö sota-aikana ei ole kovin vakiintunutta. Tästä huolimatta jo sota-ajan lähteistä on luettavissa myytin keskeisiä piirteitä, kuten kansan yhtenäisyyden korostamista sekä sodan kuvaamista puolustussotana. Samalla lähdeaineistosta on löydettävissä myös myytin osa-alueina rotutekijöiden sekä Tyynenmeren sodan väkivallan käsittelyä. Liitän aineiston osaksi laajempaa Yhdysvaltojen kulttuurikehystä ja valtion propagandaa. Kokonaisuudessa lähteet välittävät kuvan sodasta puolustussotana, ja japanilaisten aggressioon liitetään tarinallistaen negatiivisia luonteenpiirteitä. Vastauksena Yhdysvaltojen sisäisille rotujännitteille ja sodanvastaisuudelle, lähteistä on myös luettavissa pyrkimys kuvata Yhdysvaltojen kansa yhteisen historian ja arvopohjan jakavana. Sota sidotaan myös osaksi amerikkalaisille kulttuurillisesti tuttuja vertailukohtia. Huomiot Japanista vihollisena ovat kuitenkin vahvan rodullistettuja. Propagandassa japanilaisten kuvaus toimii oikeutuksena Tyynenmeren väkivallalle. Samalla esitän, että Tyynenmeren sotaa varsinkin vertailukohtana sotaan Euroopassa kohdellaan vahvasti rotuperspektiivistä. Tämän seurauksena Tyynenmeren sota sekä japanilaiset vihollisena kuvataan vertailussa omalaatuisina, ja sotaan liittyvä väkivalta kehystetään tarpeellisena tavalla, joka ei riko myyttiä amerikkalaisten sotilaiden sotamoraalista.

Semantics is a study of meaning in language and basis for language comprehension. How these phenomena are processed in the brain is still unclear especially in naturalistic context. In this study, naturalistic language comprehension, and how semantic processing in a narrative context is reflected in brain activity were investigated. Subjects were measured with functional magnetic resonance imaging (fMRI) while listening to a narrative. The semantic content of the narrative was modelled computationally with word2vec and compared to voxel-wise blood-oxygen-level dependent (BOLD) brain signal time courses using ridge regression. This approach provides a novel way to extract more detailed information from the brain data based on semantic content of the stimulus. Inter-subject correlation (ISC) of voxel-wise BOLD signals alone showed both hemispheres taking part in language comprehension. Areas involved in this task overlapped with networks of mentalisation, memory and attention suggesting comprehension requiring other modalities of cognition for its function. Ridge regression suggested cerebellum, superior, middle and medial frontal, inferior and medial parietal and visual cortices bilaterally and temporal cortex on right hemisphere having a role in semantic processing of the narrative. As similar results have been found in previous research on semantics, word2vec appears to model semantics sufficiently and is an applicable tool in brain research. This study suggests contextual language recruiting brain areas in both hemispheres and semantic processing showing as distributed activity on the cortex. This activity is likely dependent on the content of language, but further studies are required to distinguish how strongly brain activity is affected by different semantic contents.

Tutkimuksessa tarkastellaan kiusaamisaiheista aikakauslehtidiskurssia roolisemanttisen analyysin sekä tietokehys- ja metafora-analyysin avulla. Työssä selvitetään, millaisia semanttisia rooleja kiusattu ja kiusaaja saavat aineiston koulukiusaamisaiheisessa diskurssissa, sekä millaiseksi ilmiöksi kiusaaminen hahmottuu. Samalla luodaan katsaus siihen, millaisin narratiivein kiusaamista hahmotetaan aineistossa. Tutkielman aineistona on kahdeksan suomalaisissa aikakauslehdissä vuosina 2012–2015 ilmestynyttä henkilöhaastattelumuotoista aikakauslehtiartikkelia, jotka käsittelevät koulukiusaamisen kohteena olleen henkilön kokemuksia. Tutkimuksesta käy ilmi, että aineistossa toistuu tietynlainen kiusaamisnarratiivi, jossa kiusattu selviytyy kiusaamisesta ja usein kokee myös muutoksen. Narratiivi on artikkelista toiseen melko samankaltainen ja sisältää toistuvina jaksoina kiusatun lapsuuden kuvauksen, kiusaamisajan kuvauksen, kiusatun tukijoista kertomisen, kliimaksin ja entisen kiusatun aikuisuuden ajan kuvauksen. Roolisemanttiselta kannalta kiusattu esiintyy pääasiassa melko patienttisena ja kiusaaja pääasiassa melko agentiivisena. Silloinkin, kun kiusattu toimii ja tekee itse asioita, hän näyttäytyy harvoin selvästi agentiivisena. Vastaavasti kiusaaja näyttäytyy harvoin puhtaan patienttisena. Kiusatun semanttinen rooli kuitenkin muuttuu narratiivin edetessä vähemmän patienttiseksi, kun taas kiusaaja häivyttyy tarinasta. Aineistossa näkyy myös voimakas tendenssi inhimillisten osallistujien, varsinkin kiusaajan, häivyttämiseen kiusaamiskuvauksista, mikä tapahtuu esimerkiksi passiivin ja nominaalistuksen keinoin. Tutkimus osoittaa aineistosta neljä keskeistä kiusaamisilmiötä määrittelevää tietokehystä, jotka ovat kiusaaminen fyysisenä uhkana, kiusaaminen säiliönä, kiusaaminen kiusatun ominaisuutena ja kiusaaminen osana syy-seuraussuhdetta. Arpien ja jälkien jättämisen metaforan sekä kiusaaminen fyysisenä uhkana- ja kiusaaminen kiusatun ominaisuutena -tietokehysten kautta kiusaaminen konstruoidaan osaksi kiusattua. Syy-seuraussuhteen tietokehys taas hahmottaa kiusaamisen loogiseksi seuraukseksi jostakin tietystä syystä. Näiden kehysten kautta kiusaaminen hahmottuu enemmän kiusattuun liittyväksi tapahtumaksi kuin esimerkiksi ryhmäilmiöksi.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen tutkielmassani tapaustutkimuksena raiskauskulttuurin representaatioita japanilaisen Boys Love (BL) -sarjakuvien kontekstissa kahden sarjakuvan kautta. Käsite BL on rajattu tutkielmassa koskemaan naisten kirjoittamia tyttö- ja naisyleisölle suunnattuja kaupallisia sarjakuvia, joissa mies- ja poikahahmojen väliset homoromanttiset ja -eroottiset suhteet sekä niiden tunnelataus ovat keskiössä. Sarjakuvien romanttisen tarinankerronnan osana esiintyy kuitenkin arkipäiväisenä esitettyä seksuaalista ja henkistä väkivaltaa juonta edistävinä tehokeinoina, kuten esimerkiksi tietynlaista maskuliinisuutta pönkittäviä toteamuksia vitseinä esitettyinä. Analysoin tapaustutkimuksen kautta sitä, millaisilla kielellisillä keinoilla raiskauskulttuuri on edustettuna BL-sarjakuvissa päähenkilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Kirjallisuutena on pääasiassa englanninkielistä kirjallisuutta ja tutkimusartikkeleita sekä euroamerikkalaisista että itäaasialaisista lähteistä. Analyysissä primääriaineistona käytetyt kaksi sarjakuvaa ovat japaninkielisiä, joiden analyysissä käytetyt kohtaukset olen kääntänyt itse englanniksi. Analyysissäni pyrin havainnollistamaan, kuinka raiskauskulttuurin representaatiot ja niiden esittäminen osana romanttista tarinankerrontaa saattavat vahvistaa, normalisoida ja uudelleen tuottaa raiskauskulttuuria osana populäärikulttuuria BL:n kontekstissa. Tapaustutkimuksessa analysoin kriittisen diskurssianalyysin metodologisia raameja noudattaen kahta miljööltään erilaisista BL-sarjakuvista poimittuja otteita. Nämä otteet näyttävät esimerkkejä tilanteista, joissa raiskausmyyttejä käytetään tehokeinona romanttisiksi tai seksuaalisiksi koodattujen tilanteiden yhteydessä. Raiskauskulttuurin olemassaolo näyttäytyy esimerkeissä kielellisin keinoin ja hahmojen kehollisissa teoissa. Näitä keinoja ovat muun muassa uhrin syyllistäminen ja tarkoituksenmukainen harhauttaminen, mikä vaikeuttaa käsillä olevan tilanteen todellisen luonteen tulkitsemista. Nämä diskurssit merkitsevät sarjakuvissa artikuloidun seksuaalisuuden ja rakkauden väkivaltaisia piirteitä sisältäviksi. Analyysini havainnollistaa, että raiskauskulttuuri voi ilmetä monitasoisena ja arkipäiväisenä osana BL:n romanttista tarinankerrontaa. Suosittujen narratiivien ja hahmotyyppien laaja kaupallinen tuotanto saavuttaa laajan yleisön. Näin ollen ehdotan, että ilmiön kriittistä tulkintaa diskursseissa on perusteltua korostaa, jotta raiskauskulttuurin tunnistamisen ja tietoisuuden kasvattamisen kautta rakkauden representaatioita populäärikulttuurissa olisi mahdollista muuttaa lempeämmiksi tulevaisuudessa.