Browsing by Subject "Helsinki"

Tutkimuksessa tarkastellaan Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamisvaihetta vuosina 1889–90. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö oli ensimmäinen suomalainen valaistussähköyhtiö, joka omaksui virranjakeluvaihtoehdoksi korkeajännitteisen vaihtovirran. Hyödyntämällä virranjakelussa tätä virtamuotoa, yhtiö saattoi myydä sähköä entistä halvemmalla aikaisempaa suuremmalle käyttäjäjoukolle. Järjestelmän toimitti amerikkalainen sähköalan suuryhtiö Thomson-Houston IEC. Matalajännitteisen tasavirran korvaaminen korkeajännitteisellä vaihtovirralla edusti teknologisen paradigman muutosta, joten tutkimus käsittelee tältä osin keksintöjen historiaa. Käyttökelpoinen korkeajännitteinen vaihtovirtajärjestelmä oli tuotu markkinoille Yhdysvalloissa 1886, eli kolme vuotta ennen sen omaksumista valaistussähkön jakeluteknologiaksi Helsingissä. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimitusjohtaja, Fritz Wilén, toimi Thomson-Houstonin edustajana Suomessa. Korkeajännitteisen vaihtovirtateknologian omaksuminen ei ollut ongelmatonta, sillä siinä missä aikaisemmin käytettyjä matalajännitejohtoja ei käytännössä ollut tarvinnut varustaa eristävällä kerroksella turvallisuuden takaamiseksi, oli paljaan korkeajännitejohdon koskettaminen hengenvaarallista. Aikakauden eristeteknologia ei ollut kehittynyt samaa tahtia itse sähköteknologian kanssa ja johtojen eristäminen turvallisiksi ei ollut mahdollista. Johtuen järjestelmää vaivanneesta puutteesta, oli vaihtovirtasähkö aiheuttanut Yhdysvalloissa onnettomuuksia. Onnettomuusmääriä liioiteltiin huomattavasti amerikkalaislehdistössä. Todellisia ja väitettyjä onnettomuuksia oli myös alettu käyttää lyömäaseena tasavirtayhtiöiden ja vaihtovirtayhtiöiden välissä liiketaloudellisessa kilpailussa. Tasavirtayhtiöt syyttivät paremmin kannattavia ja kevyemmän kustannusrakenteen omaavia vaihtovirtayhtiöitä yleisön turvallisuuden vaarantamisesta. Ilmiö sai Yhdysvalloissa nimen The battle of the currents/systems. Ilmiötä yritettiin rantauttaa myös Suomeen Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön kilpailijan toimesta. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön kilpailija, Wadénin sähköliike, ei onnistunut vaihtovirranvastaisen liikkeen kotiuttamisessa Suomeen, mutta monet Wadénin Yhdysvalloista lainaamista argumenteista jäivät elämään Helsingin ruotsinkielisessä lehdistössä. Tutkimuksessa tarkastellaan näin myös amerikkalaisen populäärin ilmiön kantautumista Suomeen ja sidotaan Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamisen aiheuttama polemiikki oikeaan kontekstiinsa. Argumentit vaikuttivat Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvan käsittelyyn Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tutkimusta ohjaavat tutkimuskysymykset kuuluvat: miten Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimilupa-anomus käsiteltiin kaupungin viranomaisten toimesta ja miten käsittelyyn pyrittiin vaikuttamaan sanomalehdistön kautta? Kuluttajille tarjottavan teollisesti valmistetun sähkövalon historia oli vuonna 1889 vielä lyhyt. Kaupunkiväestö oli toimessaan aina ollut riippuvaista keinovalosta, mutta Helsingin ensimmäinen yleisesti valaistussähköä myynyt sähkölaitos oli perustettu vuonna 1884. Ajanjaksolla perinteiset keinovalon lähteet olivat valokaasu sekä petrolilyhdyt. Sähkövaloa pidettiin ylivertaisena valaistuskeinona, mutta johtuen rajoitetusta tarjonnasta, se oli myös kallista. Ennen Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamista valaistussähköä toimitettiin joihinkin Aleksanterinkadun ja Esplanadin läheisyydessä sijaitseviin liikehuoneistoihin, virastoihin sekä yläluokkaisiin koteihin. Sähkönkäyttö oli vuosina 1889–90 kuitenkin kovassa kasvussa, ensin eliitin piirissä ja lopulta laajemminkin. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvasta päätti kaupunkiyhteisön eliitin miehittämä kaupunginvaltuusto. Näin ollen tutkimuksessa käsitellään myös eliitin historiaa. Tutkimuksessa käytetään lähteenä Helsingin kaupungin virkakoneiston tuottamia asiakirjoja sekä aikakauden lehtikirjoituksia. Vaihtovirran käyttöönotto aiheutti voimakkaan lehtikirjoitusten ryöpyn. Kirjoittajat olivat usein asianomistajia. Lehdissä julkaistiin myös useita Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvan käsittelyyn liittyneitä viranomaisasiakirjoja.

Lichens are sensitive organisms widely used for environmental biomonitoring. Urban environments have been under heavy pollution, especially sulphur dioxide and nitrogen oxides, due to human activity which has led to the disappearance of lichens in city centres. Regulations and technological changes have led to cleaner air and less deposition of pollutants, especially sulphur dioxide on the vegetation in both rural and urban areas. This in turn has led to recolonization of lichens in former lichen deserted areas. In this study epiphytic macrolichens on park maples were surveyed using simple tree-based random sampling in three parks in Helsinki, and in one park in Loviisa, Siuntio and Raasepori each. The sampling and surveying methods were selected based on the SFS standard “Ambient air. Biomonitoring with lichens. Assessing epiphytic lichen diversity”. Species identification took place on site and in Botanical museum (Finnish Museum of Natural History). The results from parks in Helsinki were used to estimate if lichens have recolonized the trees. In addition, the results from the other Uusimaa municipalities were used to assess how different is the lichen species assemblage when comparing the relatively more polluted region of Helsinki to the less polluted regions in Uusimaa. The study found that pollution levels in Helsinki have declined enough to enable recolonization, of which there have been signs already in 1990s and 2000. The study used lichen diversity value of defined functional groups as one of the statistical methods which gave new information about how the species tolerance or sensitivity to pollutants shapes the recolonization. Comparison between the study areas in Uusimaa region revealed that concentrations of nitrogen oxides steer lichen species assemblage in Helsinki. Lichen surveys in Helsinki are scarce. This study brings topical information about the lichen situation in Helsinki, and it uses an as yet relatively unknown method to extract information from lichen assemblage. Regular, comparable lichen surveys are needed to further research the pressure that human activities cause on urban nature. Such time series would help to monitor both the urban nature loss and the impact of climate change on the urban nature.

Tutkimus käsittelee Fagerön saarella Sipoon ulkosaaristossa sijainnutta tuulivoimalla toiminutta hienoteräistä sahaa. Saha oli suunnitellun 33 teollisuuslaitoksen kompleksin ainoa totetunut osa. Fagerön saha oli yksi nykyisen Suomen alueen ensimmäisistä hienoteräisistä sahoista ja tutkimuksen tavoitteena onkin selvittää, miten saha uudenlaisena teollisuuslaitoksena sopeutui lähiympäristöönsä ja miten sen naapurit suhtautuivat siihen. Saha perustettiin 1720-luvun lopulla ja se jatkoi toimintaansa vuoteen 1743, jolloin sodan aikana venäläiset tuhosivat sen. Lähteinä on käytetty sahan rakentajien Carl Fredrik ja Magnus Otto Nordenbergin kirjeenvaihtoa, Helsingin kaupungin maistraatin kirjeenvaihtoa ja kokousten pöytäkirjoja, Helsingin kaupungin valtiopäivävalituksia, Sipoon käräjien pöytäkirjoja sekä Uudenmaan lääninhallituksen kanslian sahoja ja myllyjä koskeneita asiakirjoja. Tutkimus on luonteeltaan taloushistoriallinen. Fagerön saha ajautui nopeasti perustamisensa jälkeen konfliktiin lähimmän tapulikaupunkinsa Helsingin kanssa. Aluksi konflikti koski puutavarakauppaa. Helsingissä harjoitettiin palkkikauppaa hollantilaisten kanssa, kyseessä oli puun myyminen raaka-aineeksi hollantilaisiin sahoihin. Vallassa olleen merkantilistisen näkemyksen mukaan raaka-aineiden vienti ei ollut suotavaa, vaan viennin tuli keskittyä jalostettuihin tuotteisiin. Sahat tarjosivat vientiin valmiiksi jalostetun tuotteen, joten merkantilistinen keskushallinto alkoi suosimaan sahoja palkkikaupan kustannuksella. Fagerön sahan omistajat kuuluivat tukholmalaiseen virkamieseliittiin, ja vähentääkseen kilpailua sahan lähialueen metsävaroista nämä pyrkivät vaikuttamaan keskushallintoon sahojen suosimiseksi palkkikaupan kustannuksella. Lopulta Helsingin palkkikauppa kiellettiinkin kokonaan. Helsingin kaupungin ja Fagerön sahan riidat eivät loppuneet palkkikaupan myötä. Fagerön sahan omistajat myivät ilman välikäsiä valmistamansa lankut suoraan ulkomaille, mikä oli kiellettyä, sillä vienti oli tapulikaupunkien porvariston yksinoikeus. Lisäksi Fageröllä maksettiin puuta sahalle toimittaville ja työtä tekeville talonpojille näiden tarvitsemalla tavaralla, mikä myös oli kiellettyä, tavarakauppa oli sekin porvariston yksinoikeus. Sahanomistajilla, jotka eivät kuuluneet porvaristoon, ei ollut oikeutta maksaa tavaralla talonpojille, vaan vain rahalla. Helsingin porvaristo valitti usein keskushallintoon sahan laittomasta toiminnasta ja vetosi valituksissaan porvariston ja kaupunkien oikeuksiin ja lainsäädäntöön. Fagerön omistajat taas pyrkivät saamaan sahalleen poikkeusoikeuden tai privilegion vientiin ja tavarakauppaan talonpoikaiston kanssa vedoten sahan hyödyllisyyteen metsävarojen hyödyntäjänä ja puun jalostajana. Tässä konfliktissä Helsingin kaupungin edut veivät voiton sahan eduista ja laiton tavarakauppa ja vienti kiellettiin, mikä vaikutti negatiivisesti sahan kannattavuuteen. Asia oli Helsingin kannalta hyvin tärkeä, sillä jos Fagerön sahalla olisi ollut oikeus normaalisti kiellettyyn kauppaan, olisi siitä tullut ennakkotapaus ja kaikki muut alueen sahat olisivat vaatineet samanlaisia oikeuksia. Tämä olisi ollut tuhoisaa kaupungin kannalta, sillä vaikka alueella oli runsaasti sahoja, eivät nämä olleet helsinkiläisten omistuksessa. Sen sijaan mitään suurempia riitoja Fageröllä ei ollut välittömien naapuriensa kanssa. Saha sijaitsi saarella, eikä siksi häirinnyt ketään. Mitään kilpailevia teollisuuslaitoksia ei alueella ollut. Ainoat valitukset tulivat siitä, että tukkien uitto sahalle vaurioitti rantatiluksia ja kalavesiä.

Avhandlingens utgångspunkt är den aktuella närdemokratiska diskussionen om demokratiunderskott och den kommande finska kommunreformen. Med närdemokrati avses aktivt deltagande och uppmuntrande till detta. Helsingfors och Oslo valdes som referenspunkter på grund av deras likheter med ett avgörande undantag: Oslos stadsdelsstyrelser. Syftet är att utreda huruvida Oslos närdemokratiska satsningar förstärker närdemokratin genom deltagande och mobiliserande: och i och med att det inte finns stadsdelsstyrelser i Helsingfors utgör detta den avgörande skillnaden städerna emellan. För att utreda och förklara avhandlingens antagande om att Oslos satsningar bidrar till starkare närdemokrati ska regleringen, den kommunala strukturen och de närdemokratiska mekanismerna i Oslo och Helsingfors jämföras. Det metodologiska tillvägagångssättet är MSSD (Most similar systems design) i vilket det antas att Oslos och Helsingfors närdemokratiska mekanismer är beroende av städernas kommunala system, dess reglering och den närdemokratiska organisationsstrukturen. En demokratiteoretisk tredelning av de närdemokratiska mekanismerna har kategoriserats så att de närdemokratiska mekanismerna delas i valdemokratiska, deltagardemokratiska respektive samtalsdemokratiska mekanismer. Avhandlingens material består av Norges och Finlands kommunallagar, Oslos och Helsingfors organisationskartor och annat relevant material om städernas demokratiska och närdemokratiska organisering. Avhandlingens mest relevanta resultat är att de valdemokratiska och deltagardemokratiska mekanismerna förklarar avhandlingens antagande, men bara delvis. I och med att Oslos stadsdelsstyrelser väljs med direkta val erbjuder de ett valdemokratiskt tillägg i Oslos närdemokratiska organisering. Och i och med att stadsdelsstyrelserna består av stadsdelens egna invånare som fattar beslut i ärenden som berör stadsdelens service och invånare och har dessutom budgeträtt och –makt kan stadsdelsstyrelserna ses som ett deltagardemokratiskt inslag också. Men stadens invånare är inte mer mobiliserade inom de ramar som staden har att erbjuda: besluten fattas av representanter och stadsdelens invånare utnyttjar sin rätt att lämna in invånarinitiativ väldigt sporadiskt. Ett framtida forskningsobjekt kunde vara att utveckla sådana närdemokratiska inslag som mobiliserar gemene man.

Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin ruotsinkielisten asukkaiden käyttämiä epävirallisia paikannimiä. Työssä selvitetään, minkälaisia epävirallisia paikannimiä ruotsinkieliset helsinkiläiset ovat käyttäneet 1800-luvun lopulta 2010-luvulle ulottuvana ajanjaksona. Tarkastelun kohteena ovat kaupunginosien, osa-alueiden, asuinalueiden sekä saarien nimet. Lisäksi tarkastellaan Esplanadin puiston ja Helsingin epävirallisia nimiä. Aineistona koostuu yhdeksästä valmista kokoelmasta, jotka sisältävät epävirallisia paikannimiä. Vanhin kokoelma on 1890-luvulta, uusin vuodelta 2012. Kokoelmista on poimittu ne nimet, joiden merkitsemän paikan laji vastaa edellä mainittuja paikanlajeja. Tutkielmassa tarkastellaan 172 epävirallista paikannimeä 82 eri paikalle. Tutkielma jakaantuu kolmeen varsinaiseen tuloslukuun. Muodostuksellinen näkökulma selvittää, minkälaisia sekundaareja ja primaareja paikannimiä aineisto sisältää. Sekundaarien nimien osalta tarkastellaan erityisesti, miten nimet ovat rakentuneet. Slangijohtimella muodostettuja nimiä, lyhennettyjä nimiä ja äänteellisiä muunnoksia käsitellään erillään. Primaareista nimistä selvitetään nimenantoperusteita ja etymologiaa. Maantieteellinen näkökulma kertoo, miten nimien paikat sijoittuvat Helsinkiin. Jakolinjana käytetään kantakaupungin rajaa, joka oli myös Helsingin kaupungin raja ennen vuoden 1946 suurta alueliitosta. Kielellinen näkökulma selvittää, mitkä kielet ovat vaikuttaneet epävirallisiin nimiin, ts. minkä kielisistä elementeistä nimet koostuvat. Tutkimus osoittaa, että Helsingin ruotsinkielisten asukkaiden käyttämistä paikannimistä löytyy suurta variaatiota. Nimien joukosta löytyy eniten sekundaareja nimi, mutta myös jonkin verran primaareja nimiä. Sekundaareista nimistä slangijohtimilla -is ja -ka johdetut nimet erottuvat suuren määränsä vuoksi. Primaareissa nimissä nimenantoperusteista korostuvat paikan ominaisuus sekä paikan suhde ihmiseen. Nimien paikat jakautuvat tasaisesti lähes koko Helsingin alueelle. Suurempi osa nimistä tosin sijoittuu kantakaupunkiin. Vanhemmista aineistoista poimitut nimet sijoittuvat lähes poikkeuksetta kantakaupunkiin. Kaupungin reuna-alueille eli lähiöihin sijoittuvia nimiä löytyy enimmäkseen vain uudemmista aineistoista. Primaareja nimiä löytyy vain uudemmista aineistoista lukuun ottamatta nimeä Stadi, joka viittaa Helsinkiin. Niin ikään Helsinkiä merkitsevä nimi Hesa taas esiintyy useammassa aineisossa kuin mikään muu nimi, yhtensä seitsemässä. Helsingillä on toisaalta myös eniten epävirallisia vastineita, yhteensä yhdeksän kappaletta. Suuri osa nimistä on saanut vaikutteita ainoastaan ruotsista. Lisäksi löytyy suomesta ja muista kielistä vaikutteita saaneita nimiä, nimiä, joissa on monen kielisiä elementtejä sekä epäselviä tapauksia, joissa pelkästään epävirallisen nimen perusteella ei voida päätellä, mistä kielestä nimi on saanut vaikutteita.

Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.

Socio-ecological transition refers to a fundamental change in the structure, culture, and practices of a socio-ecological system. Socio-ecological transitions have been studied especially from an ecological perspective. In recent years, cities have been studied more as socio-ecological systems. The role of individual actors in socio-ecological transitions has not been on a focus of previous research of socio-ecological systems. The study intends to fulfill this gap. This master's thesis examines two cases in Helsinki, namely the evacuation of the residents of Myllypuro Alakiventie in 1999 and the Kyläsaari waste incineration plant in 1983 as socio-ecological transitions. The purpose of the study is to describe the progress of the socio-ecological transition in both cases by placing the course of cases in adaptive circles. The second aim of the study is to find out whether the Helsinki City Administration was able to promote or slow down the progress of the socio-ecological transition, which is being studied in relation to other actors in the socio-ecological transition. As research material consist article from Helsingin Sanomat newspaper and documents from the City of Helsinki Archives. The Master’s thesis describes the progress of the socio-ecological transition in both cases, as well as the role of the actors in the transition. The results show that the City of Helsinki administration had a limited opportunity to promote and slow down the progress of the socio-ecological transition. Other actors in the socio-ecological transformation, such as the townspeople, were also able to influence the progression of the socio-ecological transformation, which made it difficult for city governments to slow down or promote the transformation. In particular, the conflict between the city government and the Helsinki citizens slowed or prevented the city government from reaching its goals. However, the study finds that the city administration was not able to prevent the complete socio-ecological transition in the study cases. Better communication with the citizens and the avoidance of conflicts would help the City of Helsinki's administration to influence the progress of the socio-ecological transition more effectively in the future.

Compared to the previous decades, Helsinki has grown substantially during the 2010's, both in terms of it's population and total floor area. When the city becomes more tightly built year by year and the urbanization process intensifies, so too does the profit cycle of the capital. In these conditions, the voice of the people living in these urban areas becomes even more crucial and questions of how and on whose terms these areas are developedrise to the forefront of urban development. Legitimacy of the current system and administration, development of new participatory policies and responsible use of money all are connected to benefit from active civil society. New experiments and methods of citizen participation have been tested in Finland more frequently since the early 2000's, participatory budgeting being one of morerecent ones. Helsinki's participatory budgeting, titled OmaStadi, started 2018 and was the first large scale use of participatory budgeting process in Finland. Originally developed in Brazil during the 1980's, participatory budgeting gives fiscal and decision responsibility to the residents of the city.In OmaStadi, people can through the Internet plan, propose and vote what kind of projects they want to use money for. Process should be executed yearly with budget of 4,4 million euros. Distributing money based on activity of the residents raises questions of how just and fairly resources are allocated to areas inside the city. Do projects clusters on areas, who are populated by people with high cultural or social capital or who are otherwise in strong position socioeconomically? Or does especially lower middle class find participatory budgeting like it has been in some other countries? The goal of this thesis and stydy is to findout how votes, projects and money are spatially distributed between different areas, using GIS data and statistical methods. Although the main finding of this study is that number or price of projects or number of votes are as a rule not tied to local socioeconomical status, there are some weak signs that point that few certain variablesmight affect these. For example, more projects were proposed to areas where portion of young adults and people living in rental homes was higher. Finding more reliable results requires broader and more extensive study. When OmaStadi becomes more established method in urban planning, project managers should take care that funds are not used to compliment projects that city should take care of anyway. If that becomes the case, OmaStadi shouldalternatively be expanded monetarily, if city of Helsinkiseeks same positive benefits which have been observed in other cities around the world.

Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin osallistuvan budjetoinnin OmaStadin lähtökohtia ja luonnetta suhteessa kansainvälisiin osallistuvan budjetoinnin malleihin. Tehtävänä on selvittää, mitkä ovat Helsingin ratkaisun erityiset piirteet, tunnistaa malli ja jos mahdollista, nimetä se. Taustalla on deliberatiivinen demokratiateoria. Muut keskeiset käsitteet ovat osallisuus, osallistaminen ja osallistuminen sekä kevyt­osallistuminen. Tutkielma on luonteeltaan tapaustutkimusta. Pääaineistona ovat kaupungin päätösdokumentit, joita täydentävät asiantuntijahaastattelut. Osallistuva budjetointi saapui kaupunkiin jo aikaisemmin kuin yleensä tiedetään. Vuosina 1999–2011 toteutettiin Hesan Nuorten Ääni -osallistumisohjelman osana kohdennettu koulujen pedagoginen osallistuva budjetointi Norjan Porsgrunnin mallin mukaan. Lisäksi kokeiltu yksikkökohtaista osallistuvaa budjetointia, josta tunnetuimpina esimerkkeinä keskustakirjastohankkeen pilottihanke ja Maunula-talon toimintamalli. Nykyinen Helsingin osallistuvan budjetoinnin kokonaisuus muodostuu neljästä toisiaan täydentävästä osasta: 1) koulukohtainen Ruuti-raha, 2) nuorisotyöyksikköjen tasoinen Ruuti-budjetti, sekä OmaStadi-prosessit 3) suurpiireissä ja 4) koko kaupungissa. OmaStadi ratkaisun erityisiä piirteitä ovat yhdenvertainen yksilöosallistuminen sekä voimakas suunnitteluosallisuus. Se ei muodosta hallintoon uusia edustuksellisia elementtejä toisin kuin kansainvälisesti tunnettu Porto Alegren malli ja lähin vertailukohta, Helsingin nuorten Ruuti-budjetti tekevät. Kansainvälisesti tunnettuihin osallistuvan budjetoinnin arkkityyppeihin rinnastettaessa Helsingin ratkaisu on hybridi, joka yhdistää eri mallien piirteitä ja tuo uutena painotuksena yhteiskehittämisen, johon sijoitetaan runsaasti aikaa niin ehdottajien kuin kaupungin asiantuntijoidenkin puolelta. Osallistuva budjetointi yhdistää sinänsä pitkään tunnettujen aloiteoikeuden, yhteissuunnittelun ja kunnallisen kansanäänestyksen funktioita uudella tavalla.

It is known that there are many unique and old plant varieties in the green areas of Helsinki. Especially city gardener Bengt Schalin has been known for his love towards flowering shrubs and trees. During his time (1946-57) many plantations of new and interesting varieties took place. The city of Helsinki has nowadays realised the value of those old plants and has taken part to KESKAS-research at 1980’s. Later during Helsinki KESKAS-project seven crab apples (Malus) were selected for propagation. The purpose of this research was to find hardy and beautiful old crab apple trees among the population found in the parks of Helsinki, and also to find out what species, clones or varieties they represent on the grounds of their morphological marks. The seven tree varieties previously chosen for propagation also needed precise descriptions to avoid name confusions in the market. They were also compared to the rest of the crab apple population to see if they really are unique. Observations were made in summer 2006 and during flowering time 30 trees all over Helsinki were selected for a closer study. 13 characteristics were observed from the flowers, 12 from the leaves and 10 from the fruits. In addition to measured traits a broad collection of photographs was taken to help later comparisons. Descriptions of all research trees were made on the grounds of observations. 24 trees had red flowers, one had red buds which opened to almost white flowers and five had white flowers. Semidouble or double flowers could be found from five trees, and one of them had white flowers. The trees were also grouped on the grounds of their flowers size, fruit size and the remaining of calyx. Hierarchical cluster analysis was also used to help grouping. A couple of the research trees could be categorised as the same species, clones or varieties. Grouping was backed up with the help of ?2-test and comparing the standard deviations of the groups. Species or variety name suggestions for 14 trees were found and two trees were assumed to have the same species in their genotype. However reliable naming could not be done because the descriptions found in the literature were so inaccurate.