Browsing by Subject "eduskunta"

Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijuutta eduskunnan valiokuntien asiantuntijakonsultaatioiden valossa. Tutkin koronapandemian päätösaineistoon kuuluvien hallituksen esitysten valiokuntakäsittelyihin kutsuttuja asiantuntijoita aikavälillä 12.3.2020–31.12.2022. Käsitteellistin tutkittavaa ilmiötä luokittelemalla valiokuntien tekemiä asiantuntijakonsultaatioita (n= 3387) asiantuntijoiden edustaman organisaation perustella. Aineisto kerättiin eduskunnan avoimen verkkopalvelun kautta. Aikaisemman tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että koronakriisi sai aikaan tarpeen konsultoida ja hankkia uutta tietoa erilaisilta asiantuntijoilta, kuin normaaliaikana. Eduskunnan valiokunnilla on suuri painoarvo eduskunnan sisäisessä työskentelyssä, mm. siksi, että valiokunnan mietintö toimii eduskunnan täysistuntokäsittelyn pohjana. Tutkimuksen tarkoituksena olikin kartoittaa minkälaisen asiantuntemuksen valiokunnat ovat nähneet tarpeelliseksi koronaresponssin lainsäädännön laatimisessa. Asiantuntijuuden käytön jäsentämiseksi tarkastelen asiantuntijakonsultaatioita kolmesta näkökulmasta. Nämä ovat 1) tiedontuotannon regiimin ja 2) reaktiivisen substanssineuvonnan näkökulmat, joiden avulla voidaan kuvata keskenään limittäinen osa aineistosta sekä 3) organisaatiotahoina, jonka avulla koko aineisto on luokiteltavissa. Strukturoitu luokittelurunko rakentui aiemman tutkimuksen perusteella. Luokittelun jälkeen kvantifioin tuloksia; syntyneitä luokkia kuvataan sanallisesti sekä ristiintaulukoimalla. Organisaatiotahojen osalta voidaan todeta kolmannen sektorin ja yrityssektorin kutsujen osuuden kasvaneen ja julkisen sektorin saamien kutsujen osuuden vähentyneen aiemmasta. On mahdollista, että koronapandemiaa edeltänyt, institutionalisoitu toimintamalli on kehystänyt valiokuntien ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta myös covid-19-pandemian hallintaan tähtäävissä toimissa. Tiedontuotannon regiimin teoriaa sovellettaessa ongelmaksi voi muodostua se, että merkittävä joukko asiantuntijuutta edustavia tahoja jää tarkastelun ulkopuolelle; regiimin toimijoiksi määriteltyjen yksityisten tutkimuslaitosten sijaan valiokunnat näyttävät kääntyvän herkemmin suoraan niiden taustatahojen puoleen.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsiin ja nuoriin liittyvää argumentaatiota keskustelussa translain uudistamisesta eduskunnan täysistunnoissa vuosina 2022–2023. Tutkielman tavoite on selvittää, mitä taustaoletuksia eli esisopimuksia argumentaation taustalla on ja mitä argumentointistrategioita kansanedustajat käyttävät. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä yhdistyvät kriittinen diskurssintutkimus ja uusi retoriikka: tutkielmassa sovelletaan Norman Fairclough’n kriittistä diskurssianalyysia, ja argumentaation tarkastelun lähtökohtana on Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan teoreettinen malli ja luokittelu. Tutkielman teoreettinen viitekehys korostaa täysistuntopuheen luonnetta vallankäyttönä ja argumentaationa. Tutkimus on kvalitatiivinen. Sen aineisto koostuu täysistuntopöytäkirjoihin dokumentoiduista kansanedustajien puheenvuoroista. Aineisto sisältää yhteensä 110 puheenvuoroa 54 kansanedustajalta. Aineistossa ovat edustettuina niin lakiesityksen hyväksymisen kuin hylkäämisen puolesta äänestäneet kansanedustajat. Tutkimuksessa esisopimukset, joihin kansanedustajien argumentaation havaittiin perustuvan, luokiteltiin kahteen kategoriaan: esisopimuksiin, joiden perustana on käsitys sukupuolesta, sekä lapsen etua koskeviin esisopimuksiin. Lain uudistamista edistävässä ja sitä vastustavassa argumentaatiossa tavat määritellä sukupuolen käsite ja lapsen etu eroavat ratkaisevasti. Keskeiset kansanedustajien käyttämät argumentointistrategiat jaoteltiin neljään ryhmään: tosielämän esimerkit ja kokemukset, määrät ja yleisyys, auktoriteettiin vetoaminen sekä totuuden ja ideologian erottaminen. Lain uudistamista vastustavalle argumentaatiolle erityistä totuuden ja ideologian erottamista lukuun ottamatta strategioita käytetään sekä lain uudistamista edistävässä että sitä vastustavassa argumentaatiossa. Tutkimuksen perusteella keskustelu lapsista ja nuorista on translain eduskuntakäsittelyssä selkeästi polarisoitunut niin tiedon kuin arvojen ja asenteiden tasolla. Lain uudistamista edistävässä argumentaatiossa on havaittavissa tahtotila korjata lainsäädännön epäkohtia, jotka aiheuttavat translasten ja -nuorten pahoinvointia. Lain uudistamista vastustavassa argumentaatiossa transsukupuolisuutta pidetään luonnonvastaisena ja lasten ja nuorten kehitykselle haitallisena. Tutkielman johtopäätökset korostavat dialogin merkitystä niin eri näkökulmia edustavien kansanedustajien kuin kansanedustajien ja lasten ja nuorten välillä.

Tässä Pro gradu -tutkimuksessa tarkastellaan, miten eduskunnassa keskustellaan maahanmuutosta, maahanmuuttajista ja kotoutumisesta. Tutkimuksen aineistona on eduskunnassa 4.9.2018 käyty lähetekeskustelu hallituksen esityksestä uudeksi kotoutumislaiksi. Keskustelun pöytäkirja on avoimesti saatavilla eduskunnan internetsivuilla. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi. Analyysimenetelmänä on käytetty retorista diskurssianalyysiä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä maahanmuutolle, maahanmuuttajille ja kotoutumiselle keskustelussa annetaan ja miten näitä merkityksiä vahvistetaan erilaisin retorisin keinoin. Tutkimuksessa havaitaan, ettei keskustelu ole yksiselitteisesti maahanmuuton vastustamista ja puolustamista, vaan siinä asemoidutaan kolmeen erilaiseen argumentaatiopositioon, jotka ovat osin limittyviä ja osin toisilleen vastakkaisia. Nämä positiot on nimetty vastustus- ja ongelmapuheeksi sekä kotouttamisen kehittämispuheeksi. Vastustuspuheessa erityisesti humanitaarinen maahanmuutto määrittyy vastustettavaksi asiaksi ja se esitetään uhkana taloudelle, kulttuurille ja yhteiskunnalle. Retoriikka nojaa usein ääri-ilmaisuihin. Maahanmuuttajille luodaan erilaisia kategorioita, joihin liitetään pääosin negatiivisia ominaisuuksia. Kotouttamisen katsotaan usein väistämättä epäonnistuvan ja se mielletään assimiloitumiseksi, jossa vastuu on maahanmuuttajalla itsellään. Ongelmapuheessa maahanmuutto näyttäytyy ongelmana, jota tulee kyetä hallitsemaan. Vastustuspuheen tavoin maahanmuuttajien kategorisointi on yleistä. Puhe on usein nationalistiseen diskurssiin nojautuvaa. Vastuu kotoutumisesta pysyy maahanmuuttajalla, mutta myös yhteiskunnan vastuu tunnistetaan. Kotoutuminen nähdään ensisijaisesti rakenteelliseksi. Kotouttamisen kehittämispuheessa pääpaino on maahanmuuton sijaan kotouttamisessa. Maahanmuutto määrittyy puolustettavaksi asiaksi, josta on tarpeen puhua vain, jos sen oikeutus on ensin erikseen kyseenalaistettu. Puhe kotouttamisesta on toisaalta byrokraattisiin käytäntöihin keskittyvää, mutta toisaalta mukaan tulee kotoutumisen sosiokulttuurinen näkökulma, ja erityisesti sosiaaliset verkostot nähdään tärkeäksi kotouttavaksi elementiksi. Keskustelun pääpaino on maahanmuuton aiheuttamissa uhkissa ja ongelmissa ja stereotypisoivien kategorioiden rakentamisessa. Vastustus- ja ongelmapuheessa hyödynnetään uusrasismille tyypillisiä puhestrategioita ja monissa näihin positioihin asemoituvissa puheenvuoroissa rakennetaan ennakkoluuloja ja turvattomuutta. Toisaalta maahanmuuttoa asetutaan keskustelussa myös puolustamaan syrjintää vastustaen. Vuorovaikutus puheenvuorojen välillä on kuitenkin monin paikoin vähäistä, eikä esitettyjä uhkakuvia juurikaan kyseenalaisteta. Kaikissa argumentaatiopositioissa nostetaan esiin maahanmuuttajanaisten alisteiseksi hahmottuva asema sekä taloudellinen diskurssi. Lisäksi taloudelliset näkökulmat nousevat esiin kaikissa argumentaatiopositioissa. Kielitaito ja työelämään pääsy nähdään tärkeimmiksi kotoutumisen osatekijöiksi. Rakenteelliseen sosiaalityöhön nojaten tutkimuksen tulokset haastavat sosiaalityöntekijöitä tuomaan esiin erilaisten ulossulkevien mekanismien ja yleistävien kategorioiden vaikutukset maahanmuuttajien kotoutumiseen sekä toimimaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta syrjimistä vastaan.

Vuonna 2015 Suomessa alkoi niin kutsuttu pakolaiskriisi, joka näkyi vahvasti julkisessa keskustelussa yhteiskunnassa. Keskustelusta saattoi havaita selvän jakolinjan turvapaikanhakijoihin myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvien välillä. Ajoittain keskustelussa esiintyi väitteitä kansanedustajien tiukentuneista maahanmuuttolinjauksista pakolaiskriisin aikana. Samanaikaisesti esitettiin väitteitä, että aikaisemmin vallinnut poliittinen ilmapiiri on johtanut vapaampaan maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä tutkielmassa paneudutaan eduskunnassa esiintyneeseen vastaavaan jakolinjaan, ja miten se on mahdollisesti ilmennyt. Tarkastelun alla on, minkälaista keskustelu on ollut maahanmuutosta pakolaiskriisin aikana ja ennen sitä. Tätä varten tutkielmassa tehdään ajallista vertailua eduskunnassa esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Tutkielmassa hyödynnetään kehysteoriaa, jonka avulla selvitetään minkälaisia kansanedustajien kirjallisissa kysymyksissä esiintyneet kehykset ovat, ja miten ne eroavat eri ajanjaksojen välillä. Kehyksien avulla on mahdollista selvittää, miten kansanedustajat ovat itse tulkinneet maahanmuuttoa, sekä minkälaisen tulkinnan he ovat halunneet välittää muille kansanedustajille ja vastaanottajille. Teoreettinen viitekehys koostuu aikaisemmasta kehystutkimuksesta, sekä tarkemmin maahanmuutosta tehdystä kehystutkimuksesta. Tutkielman analyysissa käytetään jo olemassa olevaa maahanmuuttokehysten kategorisointia. Aineisto koostuu kansanedustajien maahanmuutosta tehdyistä kirjallisista kysymyksistä. Analyysissa tarkastellaan kahta eri ajanjaksoa, pakolaiskriisiä ja vuosia 2004–2006, sekä vertaillaan niissä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä keskenään. Menetelmänä analyysissa käytetään sisällönanalyysia, jonka avulla kansanedustajien kirjallisista kysymyksistä etsitään siinä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä. Analyysissa havaittiin eroavaisuuksia vuosien 2004–2006 ja pakolaiskriisin aikaisissa maahanmuuttokehyksissä. Vuosina 2004–2006 painottuivat kehykset, joissa tahdottiin parantaa maahanmuuttajien asemaa yhteiskunnassa, ja maahanmuuttajat nähtiin myönteisenä resurssina yhteiskunnan toiminnan kannalta. Toisaalta vuosina 2004–2006 esitettiin myös, että ulkomaalainen työvoima voi olla uhka suomalaisille työmarkkinoille. Pakolaiskriisin aikana ilmeni myös huoli maahanmuuttajien, lähinnä turvapaikanhakijoiden, aseman heikkenemisestä. Kuitenkin kyseisten kehysten määrä laski selvästi vuosista 2004–2006, ja niiden osuus kaikista esiintyneistä kehyksistä pakolaiskriisin aikana oli selvästi vähäisempi. Pakolaiskriisin myötä kirjallisissa kysymyksissä esiintyi entistä enemmän maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia kehyksiä. Aineistossa näkyi pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän huoli turvallisuustilanteen heikkenemisestä ja sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäytöstä. Pakolaiskriisin myötä on tapahtunut selkeä muutos kirjallisissa kysymyksissä esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Muutos on voinut tapahtua eri syistä, yksi syy on perussuomalaisten kansaedustajien määrän merkittävä kasvu, sillä perussuomalaiset ovat profiloituneet maahanmuuttoa vastustavana liikkeenä. Toiseksi taloudellinen tilanne Suomessa on ollut heikko pakolaiskriisin aikana, millä voi nähdä olevan vaikutusta kansanedustajien halukkuuteen puolustaa vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa. Maahanmuuttopoliittisissa linjauksissa on esiintynyt pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän kriittisiä linjauksia, joita ei ole aikaisemmin hirveästi havaittavissa aineiston vertailukohdasta. Aikaisempi yksipuoliselta vaikuttava maahanmuuttopoliittinen linjaveto eduskunnassa on saattanut aiheuttaa kriittisten äänenpainojen määrän kasvun, sillä kriittiselle maahanmuuttolinjalle on voitu nähty olevan poliittista tilausta kansalaisten keskuudessa.

Uusien tulokkaiden sosiaalistuminen organisaatioon näyttelee suurta roolia siinä, kuinka nopeasti organisaatio kykenee toimimaan kokonaisuutena tehokkaasti ja toimittamaan ydintehtäväänsä. Eduskunta organisaationa omaa monia tavanomaisesta organisaatiosta poikkeavia erityispiirteitä. Yksi näistä erityispiirteistä on demokratiaan olennaisena kuuluva jäsenten valintaprosessi sekä suuri, kolmanneksen kertavaihtuvuus vaalikausittain. Mitä helpommin ja paremmin uudet tulokkaat saadaan sosiaalistumaan eduskuntaan, sitä paremmin se pääsee säädettyä tehtäväänsä toteuttamaan. Tämän tutkimuksen tarkastelun kohteena on kahteen sekä keskenään että poliittisen järjestelmämme kanssa erilaiseen puolueeseen Perussuomalaisiin ja Suomen Sosiaalidemokraattiseen Puolueeseen kuuluvia ensimmäisen kauden kansanedustajia. Tutkielman tarkoituksena on selvittää uusien kansanedustajien eduskuntaan sosiaalistumisprossia. Tarkoituksena on lisäksi selvittää, millaisia eroja kahden keskenään hyvin erilaisen puolueen kansanedustajien eduskuntaan sosiaalistumisessa on. Empiirisenä aineistona tutkielmassa on tätä tarkoitusta varten kerätty kansanedustajien teemahaastatteluaineisto. Haastateltavina oli kolme PS:n ja kaksi SDP:n vuonna 2019 valittua ensimmäisen kauden kansanedustajaa, joilla kaikilla on kokemusta esimerkiksi kunnallispolitiikasta mutta kukaan haastatelluista ei ollut työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa eli tutkimuksen kohteena olevassa organisaatiossa. Haastatteluaineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin ja sen tarkastelun näkökulmana oli organisaatioon sosiaalistuminen. Aineistoa peilattiin erityisesti organisaatioon sosiaalistumisen nelivaiheiseen malliin, mutta lisäksi aineistosta mallin ulkopuolelta nostettiin olennaisia seikkoja, joita malli ei huomioinut. Tutkimuksen keskeisimpänä tuloksena voidaan pitää sitä, että tutkimukseen osallistuneet kansanedustajat sosiaalistuivat organisaatioon sosiaalistumisen nelivaiheisen mallin puitteissa eikä erilaisten puolueiden välillä aineiston perusteella ollut eroa. Ilmi tulleet vähäiset erot vaikuttavat olevan yksilöllisiä puoluesidonnaisuuden sijaan. Aineistosta, vaihemallin ulkopuolelta nousi olennaisia seikkoja kuten kansanedustajien erilaisilta vaikuttavat sosiaalistumisen käsitykset sekä haastateltavien korostama kansanedustajan roolin yksilöllisyys. Tutkimukseen liittyy rajoitteita haastatteluaineiston ja käytetyn teoreettisen mallin suhteen. Rajoitteet on pyritty huomioimaan tutkimuksessa sekä edelleen pohdittaessa jatkotutkimusaiheita, joille tämä tutkimus luo hyvän pohjan. Käytettävissä olevan aineiston ja mallin avulla on vastattu tutkimuskysymyksiin perustellusti. Lisäksi on esitelty mallin ulkopuolisia olennaisia löydöksiä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.

Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.

Euroopan talous- ja rahaliitto voidaan nähdä huipentumana kehitykselle, jossa Euroopan poliittista yhtenäisyyttä edistetään taloudellisen integraation keinoin, jatkumona Pariisin sopimuksessa alkunsa saaneelle Euroopan hiili- ja teräsyhteisölle. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on selvää, ettei talous- ja rahaliittoa voida kattavasti selittää vain yhdestä näkökulmasta. Aiemmassa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa useiden Euroopan maiden talous- ja rahaliiton jäsenyyspäätöksen on todettu olleen lähinnä poliittinen. Analysoitaessa päätöksenteon perusteluita on kuitenkin otettava huomioon aiheen sekä poliittinen että taloudellinen puoli. EMU-jäsenyyttä koskevan päätöksenteon perustan voi todella vahvistaa vain ottamalla tarkasteluun mukaan myös päätöksentekotilanteessa esitetyt taloudelliset perustelut. Suomi ja Ruotsi tarjoavat tätä tarkoitusta varten erinomaisen tutkimusalustan, sillä 1990-luvun puolivälissä maat muistuttivat toisiaan paitsi yhteiskuntamallin ja kulttuurin myös kansantalouden piirteiden osalta. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ja ruotsalaisten kansanedustajien käyttämiä taloudellisia argumentteja, viittauksia ja väitteitä, joita esitettiin maan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä käsitelleissä keskeisimmissä valtiopäiväkeskusteluissa vuosina 1996–1998. Tarkastelun pyrkimyksenä on valottaa Suomen ja Ruotsin poliittisten päättäjien päätöksenteon perusteluja maan jäsenyydestä talous- ja rahaliitossa. Suomen eduskunnan osalta tarkastellaan täysistuntojen pöytäkirjoja 20.–21.5.1997 sekä 14.–16.4.1998. Ruotsin osalta tarkastellaan valtiopäivien debatt i kammaren -debattien pöytäkirjoja (riksdagens protokoll) 6.11.1996, 5.6.1997 ja 4.12.1997. Tutkielman metodina käytetään historiantutkimukselle perinteistä aineistolähtöistä tutkimustapaa, jota täydennetään argumentaatioanalyysillä ja tieteen retoriikalla. Tutkimusvaiheessa aineistosta on tunnistettu ne puheenvuorojen osat, joissa on taloudellista sisältöä. Näitä tekstikatkelmia on tarkasteltu lähemmin sen selvittämiseksi, onko kyseessä taloudellinen tai taloustieteelliseen tutkimukseen tukeutuva perustelu maan jäsenyydelle talous- ja rahaliitossa. Analyysin ytimessä on näiden havaintojen vertaileminen hallituksen ja opposition välillä ja kesken sekä Suomen ja Ruotsin välillä. Viimeisessä vaiheessa tehdyt havainnot on luokiteltu EMU:n hyötyjä ja haittoja koskevan aiemman tutkimuksen perusteella loogisen analysoimisen ja tutkimuskysymyksiin vastaamisen mahdollistamiseksi. Tutkielman keskeisimmät tulokset voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin sekä Suomessa että Ruotsissa talous- ja rahaliiton vaikutukset työttömyystasoon saivat merkittävästi huomiota. Maiden keskusteluteemojen suurin eroavaisuus koski palkkajoustoja ja niiden ehkäisyä, joita käsiteltiin Suomessa kaikkien osapuolten puheenvuoroissa kaikissa tarkastelluissa täysistunnoissa, mutta Ruotsissa ei juurikaan. Toiseksi sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneet keskittyivät jäsenyyttä kannattaneita voimakkaammin kysymyksen taloudellisiin ydinkohtiin. Kolmantena havaintona on, että Suomessa myös EMU:n kannattamiselle esitettiin suhteessa enemmän taloudellisia perusteluja kuin Ruotsissa, jossa puolestaan korostettiin Suomea enemmän talous- ja rahaliiton jäsenyyden avulla saavutettavissa olevia vaikutusmahdollisuuksia kansainväliseen rahapoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen ensimmäisen johtopäätöksen mukaan talous- ja rahaliiton jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan argumentoitiin taloudellisten perustelujen, viittausten ja väitteiden avulla pitkälti samalla tavalla Suomessa ja Ruotsissa. Maat tekivät siten pääasiassa samanlaisten taloudellisten perustelujen nojalla vastakkaiset ratkaisut. Toisena johtopäätöksenä on, että Suomen ja Ruotsin parlamentaarisen kentän eroavaisuuksilla ja puolueiden keskinäisillä valtasuhteilla vaikuttaa olleen keskeinen rooli maiden päätöksenteossa talous- ja rahaliiton jäsenyydestä, mikä vahvistaa entisestään käsitystä politiikan ja talouden voimakkaasta yhteen kietoutumisesta. Tutkielman kolmantena johtopäätöksenä voidaan kuitenkin todeta, että taloustieteellisen tutkimuksen perusteella sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneilla edustajilla oli esittää painavampia perusteluja liiton ulkopuolelle jäämiseksi kuin jäsenyyden puolustajilla. Lisäksi suoraan tutkielman tutkimuskysymyksistä irrallisena neljäntenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että talous- ja rahaliiton jäsenyyskysymys on ollut sekä suomalaisille että ruotsalaisille kansanedustajille vaikea asiakysymys, jonka täysipainoinen pohtiminen taloudellisesta näkökulmasta olisi vaatinut selvästi syvällisempää taloudellista osaamista.

This paper analyzes the political response to a series of strikes by Finnish nurses in 2022, specifically focusing on the parliament's debate over the Patient Safety Act. Two research questions guide the study. The first reflects on the framing of political action in relation to the strikes by asking the following: what kind of political subjects are created in the parliamentary debate on the Patient Safety Act? The second question is centered on the positionality of the nurses’ strike in relation to the government and the legal structures of the state: how are the nurses’ strikes positioned in relation to the government in the Committee proposal? Using political discourse analysis and drawing from literature on biopolitics, the paper evaluates the political rhetoric in the parliament and its positioning of the nurses in relation to legislative practices. The research material consists of parliamentary discussions on the Patient Safety Act and the Social Affairs and Health Committee’s proposal on the legislation. I argue that the parliamentary rhetoric displaces the nurses from any temporal or spatial relationship with the state, while positioning the striking nurses as an external threat. Thus, the parliamentary response depoliticizes the strikes by locating the action solely in the sphere of zoe. This is accomplished, for instance, by proposing legislation which shifts the prerequisite for emergency work from an unpredictable event to industrial action directed at municipal health care. A further examination reveals two alternative approaches for studying the state response to the strikes. In a reading following Agamben, the nurses’ strikes challenge the governments’ exercise of sovereign power in managing public health crises. Here, power is seen as emanating from a central sovereign. Through Michel Foucault’s reading - which highlights the dispersive character of power - one reaches an alternative approach in which the nurses’ strikes challenge the governments’ biopolitical discourse of healthcare as a national security issue. Overall, the text offers an analysis of the complex relationship between the state, the nurses and the strikes, highlighting the different ways in which political subjects are created and situated within moments of political upheaval.

Euroopan unionin yhteistä koronapandemiasta selviämiseen tarkoitettua elpymisvälinettä käsiteltiin Suomen eduskunnassa keväällä 2021. Äänestyksessä kaksi keskustan kansanedustajaa rikkoivat ryhmäkuria ja kymmenen kokoomuksen edustajaa irtautuivat puolueen enemmistössä äänestäessään elpymispakettia vastaan. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan näiden kansanedustajien retoriikkaa ja argumentointia elpymispakettiäänestystä edeltävässä täysistuntokeskustelussa. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu parlamentaarisen retoriikan ja parlamenttipuheen tutkimuksesta sekä Chaïm Perelmanin uuden retoriikan ja argumentaation teoriasta. Tutkielman oleellinen tausta-argumentti on, että parlamentti on keskeinen poliittisen julkisuuden ja keskustelun foorumi. Parlamentaarinen retoriikka on retoriikkaa ja puhetta asioiden puolesta ja vastaan, mikä linkittyy käsitykseen parlamentista dissensuksen eli erimielisyyksien ja deliberoivan debatin paikkana. Aiemmissa tutkimuksissa julkisen täysistuntopuheen on luonnehdittu olevan puhetta laajalle yleisölle. Sen on kuvailtu olevan jossakin määrin eräänlaista ”teatteria”, vaalipuhetta ja ”puhetta historiankirjoihin”, jolla yksittäisetkin puhujat voivat profiloitua. Tutkielman osalta keskeistä on lisäksi eduskuntaryhmien ryhmäkuri ja ryhmien koheesio, jotka ovat tärkeitä seikkoja puoluedemokraattisessa järjestyksessä. Tutkielman kannalta kiinnostavaa oli se, miten niistä irtautuminen näkyi kansanedustajien puheessa. Tutkielman aineisto kerättiin elpymispakettia käsitelleen täysistunnon pöytäkirjoista. Vastaan äänestäneiden kokoomuslaisten ja keskustalaisten edustajien puheiden lisäksi kerätty materiaali sisältää keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmien ryhmäpuheenvuorot. Tutkielman menetelmä on retorinen analyysi, jonka avulla puheista pyrittiin löytämään yleisökäsityksiä, ennalta hyväksyttyjä lähtökohtia argumenteille eli esisopimuksia ja argumentaation tekniikoita. Argumentaation tekniikat jakaantuvat edelleen sidos- ja erottelumuotoisiin tekniikoihin. Sidosmuotoiset argumentit yhdistävät eri tasoisia asioita, kun erottelumuotoiset taas asettavat asioita vastakkain. Argumentaatioon keskittyvä retorinen analyysi osoittautui toimivaksi menetelmäksi tarkastella oman puolueensa kannasta irtautuneiden edustajien perusteluja ja yleisökäsityksiä. Tarkastelluista puheista havaittiin sekä sidos- että erottelumuotoisia tekniikoita. Sidosmuotoisia tekniikoita löydettiin enemmän kuin erottelumuotoisia, mutta mikään tekniikka ei jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi. Keskustelun esisopimuksia olivat muun muassa kansalaisten luottamuksen tärkeys, Suomen ja suomalaisten etujen ajaminen ja EU Suomen tärkeimpänä viitekehyksenä erityisesti talouspoliittisesti ja ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Keskeiset teemat itse argumenttien takana olivat melko yhteneväisiä kaikkien pakettia vastustaneiden keskustalaisten ja kokoomuslaisten puheissa: paketin nähtiin vievän EU:a kohti jonkinlaista liittovaltiota ja pysyvää yhteisvelallisuutta, minkä nähtiin usein liittyvän jonkinlaiseen moraalikadon riskiin. Yleisökäsitysten osalta puhujat pyrkivät vakuuttamaan perelmanilaisittain universaaliyleisöksi kutsuttua laajaa joukkoa vedoten yleistajuun ja yhteiseen etuun. Kansalaiset sisältyvät tähän yleisöön. Erityisyleisöihin puolestaan lukeutuivat oman ja muiden puolueiden kansanedustajat.