Browsing by Subject "oikeusturva"

Suomalainen oikeusjärjestelmä pohjautuu vahvasti yksilölliseen oikeussuojaan. Sen vastakohtana toimiva kollektiivinen oikeussuoja tiivistyy ajatukseen siitä, että useampi henkilö voi yhdessä saada kerralla asiansa käsitellyiksi matalamman oikeudenkäyntikynnyksen kautta. Tutkielmassa tarkastellaan kollektiivisen oikeussuojan tämänhetkistä asemaa Suomen oikeusjärjestelmässä kiinnittäen erityisesti huomiota luonnollisen henkilön oikeusturvan toteutumiseen kollektiivisten kanteiden kautta. Kiinnostavaa erityisesti on, voidaanko kollektiivisilla oikeussuojakeinoilla auttaa yksittäistä henkilöä pääsemään paremmin käsiksi oikeuksiinsa. Tätä kautta tarkastelun alaisuuteen tulevat kollektiiviset kanteet eli ryhmä- ja joukkokanteet. Vuonna 2007 Suomessa on tullut voimaan kollektiivista kannetta sääntelevä ryhmäkannelaki (444/2007). Ryhmäkanteella tarkoitetaan lain mukaisesti nimenomaan kuluttaja-asiamiehen ajamaa kannetta kuluttajariitaa koskevassa asiassa. Ryhmäkanne kuulostaa täydelliseltä apuvälineeltä vaadittaessa korvauksia massavahingoista, mutta todellisuudessa ryhmäkanteita ei ole nostettu yhtä ainuttakaan lain lähentyvän 15 vuoden olemassaolon aikana. Suomessa on ryhmäkanteiden lisäksi toisenlainen kollektiivinen kannemuoto. Isoja joukkokanteita on nähty massavahinkoja koskevissa vahingonkorvauskanteissa, kuten kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä. Joukkokanteella tarkoitetaan tuomioistuimessa yhdessä käsiteltäviä usean eri kantajan nostamia kanteita samaa tai samoja vastaajia vastaan. Marraskuussa 2020 annettu edustajakannedirektiivi (EU 2020/1828) tulee vaikuttamaan kollektiivisen oikeussuojan asemaan mm. laajentamalla kansallisten ryhmäkanteiden soveltamisalaa. Edustajakannedirektiiviä voidaan pitää suurena uudistuksena, millä on tarkoitus yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden lainsäädäntöä kollektiivisen oikeussuojan saralla. Kiinnostavaa on, miten kyseinen uusi direktiivi tulee vaikuttamaan luonnolliselle henkilölle oikeusturvan toteutumiseen Suomessa. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että luonnollisen henkilön oikeusturva ei täysin toteudu kollektiivisten kanteiden avullakaan. Tutkielmassa esiin nousseiden seikkojen perusteella katsotaan kuitenkin, että kollektiivisia kanteita olisi mahdollista kehittää, mikä parantaisi oikeusturvan toteutumista luonnolliselle henkilölle.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten verovelvollisten oikeusturva ja hyvän hallinnon periaatteet toteutuvat arvonlisäverotuksen osalta oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain mukaisessa seuraamusmaksujärjestelmässä. Tutkielman tavoitteena on tunnistaa verovelvollisten oikeusturvan toteutumiseen liittyviä ongelmakohtia seuraamusmaksusääntelyssä ja esittää tältä osin vaihtoehtoja nykymuotoiselle sanktiojärjestelmälle. Arvonlisäverotus on osa oma-aloitteista verotusta, jossa verovelvollinen itse tekee tulkinnan verovelvollisuudestaan monimutkaisten substanssisäännösten pohjalta ja vastaa veron oikeasta ilmoittamisesta ja maksamisesta veroviranomaiselle sekä mahdollisten ilmoituksella olleiden virheiden korjaamista koskevan oikaisuilmoituksen antamisesta. Mikäli verovelvollinen tekee tässä ilmoittamisessa virheen, voi virheen seurauksena olla mittava seuraamusmaksu eli oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain mukaisesti määrättävä myöhästymismaksu tai veronkorotus. Kun oma-aloitteisten verojen verotusmenettelyt uudistettiin ja yhdenmukaistettiin vuonna 2016 voimaan tulleella lailla oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä, oli uudistuksen tavoitteena tehdä ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönneistä määrättävistä seuraamuksista aiempaa yhtenäisemmät ja kaavamaisemmat sekä vähentää seuraamusten määräämiseen liittyvää viranomaisharkintaa. Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, että tosiasiallisesta ilmoitusvirheestä – eli ilmoituksen antamisesta myöhässä taikka siinä olevasta sisältövirheestä – määrätään lähtökohtaisesti automaattisesti laissa kaavamaisesti eritellyn suuruinen myöhästymismaksu tai veronkorotus ilman verovelvollisen tuottamuksen arviointia. Sääntelyn kaavamaisuus ja viranomaisharkinnan vähäinen merkitys tekee siitä hyvin yhteensopivan automaation hyödyntämisen kanssa, ja myöhästymismaksuista suuri osa määrätäänkin automaatiossa. Nämä näkökohdat edistävät osaltaan hallinnollisen tehokkuuden toteutumista. Hallinnollisten sanktioiden järjestelmällä ei kuitenkaan voida tavoitella pelkästään hallinnollista tehokkuutta, vaan hallinnollisia sanktioita koskevan sääntelyn on turvattava myös verovelvollisten perusoikeuksien ja oikeusturvan sekä hyvän hallinnon periaatteiden toteutuminen. Perustuslakivaliokunta on todennut, ettei verotuksen kaltaisessa massaluontoisessakaan toiminnassa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai verovelvollisen oikeusturvaa. Tutkimustuloksena havaitaan, että oma-aloitteisten verojen seuraamusmaksuja koskeva sääntely ei arvonlisäverovelvollisten osalta täysin toteuta hyvän hallinnon periaatteita ja verovelvollisten oikeusturvaa, ja sääntelyn täsmentämiselle tai tulkinnanvaraisten seikkojen paremmalle ilmoittamismahdollisuudelle on tarvetta.

Tutkielma käsittelee oikeusturvaan liittyviä näkökulmia luotaessa porttikieltojärjestelmää urheilutilaisuuksia varten. Ennaltaehkäisevä porttikieltojärjestelmä voisi edistää turvallisuutta ja viihtyvyyttä urheilutilaisuuksissa. Samalla voitaisiin ehkäistä häiriökäyttäytymistä ja järjestelmä mahdollistaisi rankaisutoimenpiteenä porttikiellon langettamisen henkilölle, joka häiriköi urheilutilaisuudessa. Sisäministeriön loppuraportissa vuodelta 2014 on ehdotettu porttikieltojärjestelmän luomista sopimusperäisesti. Euroopassa usealla valtiolla on käytössä porttikieltojärjestelmiä, mutta Suomessa vastaavanlaista järjestelmää ei ole vielä luotu. Ainoa ”porttikieltojärjestelmä”, joka Suomessa on voimassa lainsäädännön turvin, perustuu arpajaislakiin. Tämän takia haetaan vaikutteita kasinoiden porttikieltojärjestelmästä. Lisäksi tutkimuksessa haetaan vaikutteita järjestelmän oikeusturvaan urheilun sisältä, omalta osaltaan kurinpidon menettelyn takeista, antidopingsäännöstön viimeisten muutosten trendeistä sekä Veikkausliigan yleisistä sopimusehdoista. Järjestelmän menettelyn tulisi täyttää fair trial -vaatimukset eli häiriköksi epäillyn henkilön oikeusturvasta tulisi huolehtia, kun hänen käytöksensä epäillään olleen porttikieltojärjestelmän sääntöjen vastaista. Luotaessa menettelyä tulisi huomioida, että menettelystä voitaisiin luoda kustannustehokkaasti oikeudenmukainen ja tehokas. Omana näkökulmana käsitellään yleisimpiä porttikieltoon johtavia tekoja ja työssä tarkastellaan tekojen määrittelyn tärkeyttä osana oikeusturvaa. Tutkielman johtopäätöksissä luodaan oletettu prosessikaavio porttikieltojärjestelmään tutkielmassa käsiteltyjen asioiden pohjalta. Lisäksi tutkielmassa esitettyjen näkökantojen perusteella tehdään huomioita järjestelmän kustannustehokkuuden ja oikeusturvan takaamisen kannalta. Porttikieltojärjestelmän menetelmän laatimisessa tulisi korostaa oikeusturvanäkökannalta menettelyn toimielinten riippumattomuutta sekä porttikieltoon johtavien tekojen selkeää määrittelyä tulevan järjestelmän säännöstössä. Tavoitteena oli nostaa tarkasteluun oikeusturvaan liittyviä näkökantoja laadittaessa porttikieltojärjestelmä urheilutilaisuuksia varten.

Kun kuolinpesän osakkaiden yhteishallinto ei syystä tai toisesta toimi asianmukaisesti, kuolinpesä voidaan luovuttaa pesänselvittäjän hallintoon. Pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on kuolinpesän jakokuntoon saattaminen niin, että kaikkien jäämistöintressenttien edut tulevat yhdenvertaisesti otetuksi huomioon. Osakkaiden oikeusturvan kannalta virallisselvityksen käynnistyminen voi kuitenkin olla ankara toimenpide, sillä pesänselvittäjän hallinnon alkaminen vie osakkaiden disponointivallan jäämistöstä lähtökohtaisesti kokonaan. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, miksi pesänselvittäjän hallinto on sellaista kuin se on ja mihin tarpeisiin sen on tarkoitus vastata. Tätä kysymystä tarkastellaan perehtymällä Suomen pesänselvitysjärjestelmän historiaan, vertailemalla virallisselvityksen pohjoismaisia vaihtoehtoja sekä tutkimalla pesänselvityksen funktioita. Osakkaiden oikeusturvaa tarkastellaan tutkielmassa kronologisesti pesänselvittäjän määräämisestä pesänselvittäjän hallinnon päättymiseen. Erityisesti kiinnitetään huomiota siihen, minkälaisia oikeusturvakeinoja osakkailla on käytettävissään virallisselvityksen eri vaiheissa. Pesänselvittäjämääräyksen hakemisen osalta tutkitaan, kenellä on oikeus hakea pesänselvittäjää ja millä perusteella sekä mitä ominaisuuksia pesänselvittäjältä vaaditaan. Pesänselvittäjän hallinnon tarkastelu keskittyy muutoksenhakukelpoisten päätösten puutteeseen, pesänselvittäjän menettelysäännöksiin ja osakkaiden ennakolliseen oikeusturvaan sekä pesänselvittäjän valvontaan. Virallisselvityksen päättymisen jälkeisistä oikeusturvakeinoista käsitellään hallinnon moitekannetta, selvittäjän vahingonkorvausvelvollisuutta sekä luottamusaseman väärinkäyttöä. Arvioinnin kohteena on myös osakkaiden oikeusturvakeinojen tehokkuus. Vuonna 2020 Korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen KKO 2020:9, jonka mukaan kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa osakkailla ei ollut oikeutta ajaa kannetta kuolinpesän hyväksi siitä huolimatta, että pesänselvittäjä oli hyväksynyt kanteen ajamisen ja toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. Tutkielmassa pureudutaankin tarkemmin osakkaiden oikeusturvan yhteen ulottuvuuteen, vireillepano-oikeuteen. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä pesänselvittäjän prosessivaltuuden yksinomaisuudesta tarkastellaan perustuslain 21 §:n takaaman oikeusturvan rajoituksena.

Käsiteltyjen asioiden lukumäärillä mitattuna ylivoimainen enemmistö siviiliprosessissa käräjäoikeuksissa käsiteltävistä riita-asioista on riidattomia asioita, jotka käsitellään yleisestä siviiliprosessista erityissäännöksin muovatussa, yksinkertaistetussa menettelyssä. Näitä asioita kutsutaan summaarisiksi riita-asioiksi. Ylivoimainen enemmistö summaarisista riita-asioista koskee maksamattomia velkasatavia, ja riidattoman asian tuomioistuinkäsittelyn tavoitteena on mahdollistaa saatavan pakkotäytäntöönpano ulosottomenettelyssä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan summaaristen riita-asioiden käsittelyä käräjäoikeuksissa sekä summaaristen riita-asioiden käsittelyn päättäviä ratkaisuja. Tutkielmassa on kolme pääjaksoa, joista kussakin tarkastellaan yhtä tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on summaarisen riita-asian asema siviiliprosessin muotona ja miksi on säädetty erityisestä summaarisen riita-asian prosessista. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkastellaan summaarisen riita-asian vireillepanoa ja oikeuspaikkaa viimeisimmän, 1.9.2019 voimaan tulleen sääntelyuudistuksen jälkeen. Jaksossa summaarisen riita-asian sähköistä vireillepanoa ja oikeuspaikkaa koskevia erityissäännöksiä arvioidaan perusoikeuksien, erityisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta. Kolmas tutkimuskysymys on, millaisia erilaisia ratkaisuja käräjäoikeus voi summaarisessa riita-asiassa antaa ja kenellä on toimivalta kunkin ratkaisun antamiseen. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa todetaan, että summaarisen riita-asian prosessi voidaan hyvin perustellusti määritellä siviiliprosessin erityiseksi prosessilajiksi. Näin siitä huolimatta, ettei prosessia ole oikeudenkäymiskaaren systematiikassa selvästi nimetty ja erotettu erilliseksi menettelyksi. Prosessin tarkoitus poikkeaa yleisestä siviiliprosessista, jonka tarkoituksena on saada ratkaisu asianosaisten väliseen riitaan. Summaarisen riita-asian prosessin tarkoituksena on tavallisesti ulosottoperusteen saaminen, minkä johdosta summaarisia riita-asioita koskeneissa 2000-luvun lainsäädäntöhankkeissa tavoitteina korostuivat oikeusturvan toteuttamisen ja konfliktinratkaisun sijaan prosessin nopeus ja taloudellisuus. Toista tutkimuskysymystä koskien tutkielmassa tarkastellaan 1.9.2019 voimaan tulleita muutoksia summaarisia riita-asioita koskeneessa sääntelyssä: pääsääntöistä velvollisuutta haastehakemuksen toimittamiseen sähköistä asiointiväylää käyttäen ja summaaristen riita-asioiden käsittelyn keskittämistä yhdeksään käräjäoikeuteen. Perusoikeusnäkökulmasta voimakkaimmin kysymyksiä herättää sähköistä asiointia koskevasta velvollisuudesta säädettyjen poikkeuksien rajaaminen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kolmatta tutkimuskysymystä käsiteltäessä pureudutaan yksipuoliseen tuomioon ja muihin erilaisiin ratkaisuvaihtoehtoihin, joihin summaarisen riita-asian käsittely käräjäoikeudessa voidaan päättää. Samalla tarkastellaan käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan toimivallan perusteita ja rajoja summaarisen riita-asian ratkaisijana.

Tutkielmassa analysoin algoritmisen päätöksenteon mahdollisesti sisältävän piilevän syrjivyyden tunnistamisen haasteita päätöksenteon kohteena olevan henkilön näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielmassa arvioin sitä, millä tavoin algoritmisessa päätöksenteossa hyödynnettävissä koneoppimiseen perustuvissa tekoälyjärjestelmissä voi ilmetä syrjivyyttä. Tutkimuksen keskeinen kysymys on se, onko läpinäkyvyyden ja avoimuuden kautta ylipäänsä mahdollista luoda riittävä ymmärrys syrjivyydestä päätöksenteon kohteena olevalle henkilölle, jotta tämän olisi mahdollista reagoida asiaan. Tutkielmassa käytetään useita eri oikeustieteellisessä tutkimuksessa sovellettavia metodologioita, joista keskeisin on tietosuojaoikeuden ja hallinto-oikeuden osa-alueiden systematisointiin perustuva lainopillinen menetelmä. Tutkielma sisältää myös analyyttisen oikeustieteen menetelmän mukaista tutkimusta. Tutkielma sisältää elementtejä myös oikeus- ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, sillä tutkielmassa analysoidaan oikeutta sen yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tutkielman olennainen havainto on se, että algoritmisen päätöksenteon syrjivyys voi saada alkunsa eri tavoin päätöksenteossa: kyseeseen saattaa tulla yhteiskunnassa vallitsevien epäkohtien tahaton hyödyntäminen tekoälyjärjestelmissä tai tarkoituksellinen toiminta, jossa päätöksenteossa hyödynnetään sellaisia valintoja, jotka johtavat syrjintään. Tästä seuraa, että syrjivyyden tunnistamista tulee lähestyä tapauskohtaisesti. Ongelmallisemmaksi muodostuu korrelaatiosuhteisiin perustuvan päätöksenteon luoma niin sanottu piilevä syrjintä, jota ei käytännössä ole mahdollista tunnistaa järjestelmän mustan laatikon sisältä. Tällöin hallinnon algoritmisen päätöksenteon syrjivyyden tunnistamista koskevan keskustelun osalta erityishuomion tulisi kiinnittyä tällaisten päätöksentekojärjestelmien riskien asianmukaiseen hallintaan.

Rikosprosessissa noudatetaan periaatetta, jonka mukaan kymmenen syyllisen henkilön vapauttaminen on parempi kuin yhdenkään syyttömän tuomitseminen. Rikosprosessiin kuuluu täten olennaisena osana se, että jokaista epäillyksi joutuvaa ei tuomita syylliseksi. Ketään ei kuitenkaan prosessissa varsinaisesti erikseen todeta syyttömäksi, koska syyttömyysolettama eli periaate siitä, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan, on voimassa koko prosessin ajan. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteisiin sisältyy monia takeita, joiden tarkoituksena on turvata oikeusturvan toteutuminen nimenomaisesti rikoksesta syytetyn kannalta. Näiden tarkoituksena on ensinnäkin se, että syytöntä ei tuomittaisi, ja toisaalta se, että kohtelu ennen syytteestä luopumista ei aiheuttaisi kohtuuttomia haittoja toimenpiteiden kohteeksi joutuneelle. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, miten syytetyn oikeusturvan voidaan katsoa toteutuvan niissä tilanteissa, joissa syytteet hylätään kokonaan tai osittain tai niistä luovutaan muilta osin ennen tuomion julistamista. Vaikka rikoksesta epäillylle tai syytetylle ei aiheutuisi asiasta rikosoikeudellisia seuraamuksia, voi oikeusprosessilla itsellään olla taloudellisia, sosiaalisia tai psyykkisiä vaikutuksia ihmisten elämään. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset eivät sellaisenaan takaa oikeutta korvauksiin siitä, että henkilöä on epäilty tai syytetty rikosprosessissa ilman, että langettavaa tuomiota lopulta annettaisiin. Hänelle voidaan tästä huolimatta korvata rikosprosessin aikana puolustautumisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Lisäksi korvauksia voidaan maksaa siitä, että henkilö on rikosprosessin aikana aiheettomasti joko menettänyt vapautensa tai vapautta on rajoitettu esimerkiksi matkustuskiellon muodossa. Tutkimuksessa havaitaan, että korvausten ulkopuolelle jää useita tilanteita, joissa oikeusturvan ei voida katsoa toteutuvan tarkoituksenmukaisesti, vaikka tilanteita onkin nykyisin tulkittu perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Korvausjärjestelmää olisikin aiheellista kehittää siten, että oikeudenkäyntikulujen osalta korvauksia maksettaisiin puolustautumiskustannuksista silloinkin, kun kyse ei sananmukaisesti ole syyttäjän vaatimuksesta. Korvauksia olisi tarpeen maksaa lähtökohtaisesti myös muista kuin vapauteen kohdistuvista pakkokeinoista, jos näiden katsotaan aiheuttaneen vahinkoa niiden kohteelle. Lisäksi korvausten maksaminen itse aiheettoman rikosprosessin aiheuttamasta vahingosta voisi olla joissain tilanteissa aiheellista, jos erityinen syy vahingon korvaamiselle voidaan osoittaa.

Tutkielma käsittelee rikollisuuden ennustamiseen kehitettyjä predictive policing -algoritmeja ja arvioi algoritmin ennustuksen perusteella potentiaaliseksi rikoksentekijäksi luokitellun henkilön asemaa Suomen voimassaolevan lainsäädännön valossa. Predictive policing -menetelmien voidaan katsoa olevan osa 2000-luvulla lisääntynyttä ihmisten valvontaa, jota perustellaan tarpeella torjua terrorismia ja vakavaa rikollisuutta. Koska tutkielma koskee hypoteettista tilannetta, on tutkimuksessa nojauduttu tähän ilmiöön liittyvään massavalvontaa koskevaan keskusteluun sekä matkustajarekisteritietojen käyttöä koskevaan lainsäädäntöön, jonka voi katsoa olevan osa tätä ilmiötä. Predictive policing -menetelmät ovat yksinkertaistaen poliisin käyttämiä tietokoneohjelmistoja, joiden algoritmit analysoivat valtavia datamassoja rikollisuutta koskevan ennustuksen tuottamiseksi. Predictive policing on tarkoitettu poliisin työkaluksi, jonka perusteella poliisi voi kohdentaa resurssejaan ennustuksen ehdottamalla tavalla. Predictive policing -menetelmiä on erilaisia, mutta yleensä käsitteellä viitataan tulevien rikosten tapahtumapaikkojen ja -aikojen tai potentiaalisten rikoksentekijöiden ennustamiseen. Potentiaalisella rikoksentekijällä tarkoitetaan henkilöä, joka algoritmin arvion mukaan todennäköisesti osallistuu rikolliseen toimintaan tulevaisuudessa. Predictive policing -menetelmät toimivat hyödyntämällä big dataa, tiedon louhintaa sekä koneoppivia algoritmeja. Niihin on liitetty algoritmisia järjestelmiä koskevia oikeusturvahuolia, jotka liittyvät predictive policing -algoritmien syrjivyyteen ja epätarkkuuteen, läpinäkymättömyyteen sekä teknologian aiheuttamaan automaatioharhaan. On olennaista muistaa, että predictive policing -menetelmien tuottamat ennustukset ovat todellisuudessa algoritmin tuottamia tilastollisia todennäköisyyksiä, jotka perustuvat menneisiin tapahtumiin. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen ja lähestyy potentiaalisen rikoksentekijän asemaa kahden tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoitus on selvittää potentiaalisen rikoksentekijän asema poliisin toimintaa koskevassa voimassaolevassa lainsäädännössä kysymällä: Voidaanko potentiaalista rikoksentekijää pitää rikoksesta epäiltynä poliisilain ja esitutkintalain systematiikassa? Tämän kysymyksen osalta tutkielma tarkastelee nykylainsäädännön systematiikan soveltuvuutta potentiaalisen rikoksentekijän asemaan, jossa tämä on määritelty jollain tavalla epäilyttäväksi, mutta havaintoa hänen tekemästään rikoksesta ei ole. Toinen tutkimuskysymys jatkaa potentiaalisen rikoksentekijän aseman arviointia tähän kohdistuvaa epäilyä koskevalla teemalla kysymällä: Vaarantaisiko predictive policing -menetelmien käyttö potentiaalisen rikoksentekijän syyttömyysolettaman? Perinteisesti syyttömyysolettaman on katsottu kuuluvan rikosprosessissa epäillyn oikeusturvatakeisiin ja se määrittää, kuinka epäiltyä ja syytettyä tulee kohdella rikosprosessissa. Toinen tutkimuskysymys kuitenkin perehtyy tämän oikeusturvatakeen soveltumiseen potentiaalisen rikoksentekijän asemaan ja mahdolliseen ulottuvuuteen ennen rikosprosessin alkamista. Tutkielman keskeinen havainto on, että Suomen nykyinen poliisilain ja esitutkintalain systematiikka, joka rakentuu epäillyn ja ei-epäillyn väliseen rajanvetoon, ei ole ajantasainen arvioitaessa potentiaalisen rikoksentekijän asemaa. Jotta potentiaalista rikoksentekijää voitaisiin pitää rikoksesta epäiltynä olisi ensin oltava vireillä esitutkinta, johon vasta sitten liitetään rikoksesta epäilty. Ottaen huomioon predictive policing -menetelmän luonteen poliisin työkaluna, koko menetelmän käyttö olisi turhaa, jos poliisi ei tekisi saamallaan ennustuksella mitään. Yhtäältä tämä voisi johtaa siihen, että poliisi pyrkisi paljastamaan potentiaalisen rikoksentekijän mahdollisesti tekemän rikoksen tai muuten kohdistaisi tarkennettua valvontaa tähän yksilöön odottaen mahdollisen rikoksen tapahtumista. Potentiaalinen rikoksentekijä joutuisi siten epämääräiseen asemaan, jossa hän ei olisi oikeutettu esitutkinnan oikeusturvatakeisiin, mutta saattaisi silti joutua poliisin toimien kohteeksi. Syyttömyysolettamaa koskevan arvioinnin osalta päädyttiin tutkielmassa samaan lopputulokseen. Syyttömyysolettama ei suojaa potentiaalista rikoksentekijää poliisin epäillyiltä ja niitä mahdollisesti seuraavilta toimilta, koska syyttömyysolettama ei ulotu aikaan ennen kuin poliisilla on havainto rikokseksi epäillystä teosta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty kannanottoja syyttömyysolettaman laajentumisesta poliisitoiminnan muutoksen myötä. Tutkielman lopuksi tuodaankin esille ehdotuksia lainsäädännön kehittämiseksi, mikäli Suomessa otettaisiin käyttöön potentiaalisia rikoksentekijöitä ennustavia predictive policing -algoritmeja.

Hankintalain 151 § säätelee täytäntöönpanokieltoa, joka on yksi markkinaoikeuden käytettävissä olevista keinoista edes auttaa tarjoajan oikeusturvan toteutumista. Hankintalain 151 §:n mukaan valituksen tultua vireille markkinaoikeus voi kieltää, keskeyttää tai sallia hankintapäätöksen täytäntöönpanon taikka määrätä hankintamenettelyn muutoin keskeytettäväksi väliaikaisesti markkinaoikeuden käsittelyn ajaksi. Sillä, sovelletaanko täytäntöönpanokieltoa vai ei, on suuri merkitys seuraamuksien määräämisessä, kun markkinaoikeus katsoo, että hankintayksikkö on menetellyn hankintalain vastaisesti. Sillä mitä seuraamuksia markkinaoikeus määrä on myös suuri merkitys tarjoajan oikeusturvan toteutumisen kannalta. Pro gradu –tutkielmassani vastaan kysymykseen: mikä on täytäntöönpanokiellon vaikutus seuraamuksien määräämisessä oikeusturvan toteutumisen näkökulmasta? Täytäntöönpanokiellolla on vaikuttava merkitys seuraamuksia määrätessä ja sen kautta oikeusturvan toteutumisessa. Tarkastelen täytäntöönpanokiellon lisäksi laaja-alaisemmin muita laissa säädettyjä toissijaisia keinoja toteuttaa oikeusturvaa ja pohdin, toteutuuko oikeusturva tosiasiallisesti näiden kautta, yhdessä ja erikseen. Paikannan työssäni ne julkisten hankintojen valitusprosessin osa-alueet, joissa valittajan oikeusturva ei välttämättä toteudu lain edellyttämällä tavalla kun asiaa katsotaan hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta ja perusoikeudesta oikeusturvaan. Tavoitteena oli myös osoittaa missä kohtaa ja miten julkisten hankintojen valitusprosessia voisi kehittää siten, että tarjoajan oikeusturva tulisi poikkeuksetta oikeudenmukaisesti toteutetuksi. Tarkastelen työni kannalta relevantteja taustoja, eli tutkimukseni oikeudellisia ja teoreettisia lähtökohtia. Tämä sisältää muun muassa keskeisiä määritelmiä kuten oikeusturva, taustatietoa hankintalainsäädännön kehityksestä, laista ilmenevät hankintaoikeudelliset periaatteet ja katsauksen hallinto-oikeuden sekä EU-oikeuden yhteydestä julkisiin hankintoihin. Käsittelen laajasti sitä juridista ympäristöä, jossa tutkimuskysymystäni käsittelen, kun tarkastelun kohteena on tarjoajan oikeusturvakeinot ja niiden soveltaminen julkisissa hankinnoissa. Tarkastelen niitä keinoja, joilla tarjoaja voi hakea oikeusturvansa toteutumista, pääpainona markkinaoikeusvalitusprosessia. Käsittelen sitä, mitkä ovat oikeusturvaa takaavat konkreettiset keinot, joita markkinaoikeuden on mahdollista käyttää ja mikä on markkinaoikeuden toimivalta hankintavalituksissa oikeusturvan edistäjänä. Käsiteltäessä itse tutkimuskysymystäni, eli täytäntöönpanokiellon vaikutusta seuraamusten määräämisessä oikeusturvan toteutumisen näkökulmasta, käytän apunani markkinaoikeuden ratkaisuja sekä täytäntöönpanoa koskevia päätöksiä. Tarkastelen niitä seikkoja, jotka vaikuttavat täytäntöönpanokiellon asettamisen taustalla. Käsittelen täytäntöönpanokieltoa ja myös lain nojalla asetettua täytäntöönpanokieltoa, eli odotusaikaa, ratkaisukäytännön avulla ja myös näiden kahden keskinäistä suhdetta. Otan myös kantaa siihen, missä vaiheissa prosessia näen oikeusturvan toteutumisessa puutteita. Tärkeimpänä kantavana ajatuksena läpi työn on kiinnittää huomiota siihen, miten oikeusturva toteutuu hankintojen markkinaoikeusprosessissa siitä näkökulmasta, onko täytäntöönpanokielto asetettu vai jätetty asettamatta. Lopuksi tuon esiin de lege ferenda näkemykseni johtopäätösten tukena.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.