Browsing by Subject "sosiaalityö"

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lastensuojelun palvelutarpeen arvioihin liittyvää päätöksentekoa. Tutkin lastensuojelun palvelutarpeen arvioiden asiakirjoja ja niissä esiintyviä perusteluja lastensuojelun tarpeettomuudesta. Tutkimusaineisto koostuu eteläsuomalaisen kunnan lastensuojelussa vuonna 2017 tehtyjen lastensuojelun palvelutarpeen arviointien asiakirjoista. Asiakirjamateriaalissa on mukana sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien asiakas- ja verkostotapaamisista sekä puheluista tehdyt kirjaukset, ja arvioiden yhteenvedot. Aineisto muodostuu tapauksista, joissa palvelutarpeen arvion asiakkaat eivät valikoidu lastensuojelun tai sosiaalihuollon asiakkaiksi. Tutkimuksen teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisesta konstruktionismista, diskurssianalyysistä ja kategoria-analyysistä. Käsitän todellisuuden vuorovaikutuksessa rakentuvana ja neuvoteltavissa olevana. Todellisuus rakentuu paikallisissa tulkintakäytännöissä, joissa tuotetaan ja ylläpidetään arkielämän moraalista järjestystä. Analysoin aineistoa diskurssianalyyttisesti. Käytän analyysin metodina kategoria-analyysiä. Kategoriat ovat kiinteä osaa sosiaalista toimintaa. Niitä luodaan ihmisten nimetessä ja luokitellessa asioita ja toisia ihmisiä. Tutkimuksen perusteella palvelutarpeen arvioiden johtopäätöksissä rakentui neljä lastensuojelun tarpeettomuuden kategoriaa. Lastensuojelun tarpeettomuuteen päätyvissä arvioissa tapauksia määriteltiin ainutlaatuisiksi tilanteiksi, ei tällä hetkellä toimenpiteitä vaativiksi, vääriksi hälytyksiksi ja ohimeneviksi haastaviksi elämäntilanteiksi. Aineistossa esiintyi kuitenkin vain harvoin pelkkä lastensuojeluilmoituksessa esiintyvän ongelman kategorisointi johtopäätösten perusteluna. Paikansin aineistossa lisäksi kaksi arvioiden johtopäätöksiä vahvistavaa kategoriaa. Yhtäältä sosiaalityöntekijät käyttivät toisten viranomaisten tai yhteistyökumppaneiden lausuntoja vahvistamaan omia johtopäätöksiään. Toisaalta arvioihin kirjattiin havaintoja perheiden, ja etenkin vanhempien moraalisesta kunnollisuudesta todisteena lastensuojelun tarpeettomuudesta. Asiakasvanhempien moraalisen kunnollisuuden arviot rakentuivat teksteissä sosiaalityöntekijöiden omista havainnoista vanhempien vastuullisuudesta ja lasten normaalista käytöksestä ja lapsuudesta.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on etäperheiden vanhempien kokemukset sosiaalipalveluista. Etäperhe on määritelty perheeksi, jonka luona eronneen vanhemman lapset eivät virallisesti asu, mutta jossa lapset vierailevat säännöllisesti tai satunnaisesti, tai asuvat erilaisin vuorojärjestelyin. Etäperheen muodostavat tässä tutkimuksessa etävanhempi ja hänen muualla asuvat lapsensa, etävanhempi puolisoineen tai etävanhempi, puoliso ja heidän taloudessaan asuvat lapset. Etäperhettä ei nykyisen lainsäädännön perusteella luokitella uusperheeksi, jollei siinä asu etävanhemman puolison lapsia. Monet yhteiskunnan etuudet määräytyvät vakituisen osoitteen perusteella, ja eronneiden vanhempien lapset määritellään lähivanhemman ruokakuntaan kuuluviksi. Tutkimuskysymykset ovat: Minkälaisia käsityksiä etäperheiden vanhemmilla on sosiaalipalveluista ja niiden toimivuudesta rakenteellisella tasolla? Millaisia ongelmakohtia ja onnistumisia etävanhempi ja hänen puolisonsa ovat kokeneet sosiaalipalveluiden kohtaamisissa? Minkälaisia rooleja ja merkityksiä etävanhempi ja hänen puolisonsa antavat itselleen sosiaalipalveluiden piirissä? Aihe liittyy tutkimukseen etävanhemmuudesta, isyys- ja uusperhetutkimukseen sekä bonusvanhemmuutta käsittelevään tutkimukseen. Tutkimus on kvalitatiivinen ja se sijoittuu fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen. Aineistona on käytetty 2017–2018 kirjoituspyynnöllä kerättyä tekstiaineistoa. Aineiston pituus on yhteensä 60,5 sivua ja se koostuu 13 eri kirjoittajan kertomuksista. Aineisto on analysoitu käyttäen tulkitsevan fenomenologisen analyysin menetelmää (interpretative phenomenological analysis, IPA). Palvelujärjestelmä nähtiin sekavana, hitaana ja äitejä (lähivanhempia) suosivana, eripuraa aiheuttavana ja riitoja ratkaisemaan kykenemättömänä. Kohtaamisten osalta etäperheiden vanhemmat kertoivat arvostavansa työntekijöiden asiallisuutta, mutta kokivat olevansa altavastaajia suhteessa lähivanhempaan (yleensä äitiin) sekä kasvokkaisessa työskentelyssä että dokumentaatiossa. Työntekijöiden ei koettu näkevän perheiden monimuotoisia tilanteita. Kokemukset merkityksellistyivät vanhemmille käsityksenä roolistaan kykenevänä, mutta lannistettuna taistelijana. Tulokset ovat osittain yhteneviä erityisesti sosiaalityön ja palvelujärjestelmän rakenteellista sukupuolittuneisuutta ja huoltoriitoja käsittelevän tutkimuksen kanssa. Tulokset eivät ole yleistettävissä koskemaan kaikkia etäperheitä.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan, millaisia uskontodiskursseja erään pääkaupunkiseudun kunnan sosiaalityön ja pääkaupunkiseudulla toimivan järjestön työntekijöiden asiakastyöhön liittyvissä puheenvuoroissa esiintyy ja miten niitä rakennetaan. Tutkimuksen aineistona on kolme työntekijöiden ryhmähaastattelua, joista yksi on toteutettu kunnan työntekijöiden ja kaksi järjestön työntekijöiden kanssa tammi-maaliskuussa 2020. Tutkimus on poikkitieteellinen ja sijoittuu uskontososiologian ja asumisen sosiaalityön kentille. Diskursiivinen uskonnontutkimus ja yhteiskunnallinen eriytyminen osana länsimaista sekularisaatiokehitystä muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Aineiston analyysi on toteutettu kriittistä diskurssianalyysia ja kategoria-analyysia soveltaen. Aineistossa esiintyvät uskontodiskurssit voidaan jakaa ymmärrykseen pyrkivään diskurssiin, realismidiskurssiin ja reflektoivaan diskurssiin. Ymmärrykseen pyrkivässä diskurssissa painottuivat asiakkaan yksilöllinen ja kunnioittava kohtaaminen, dialogisuus ja aito uteliaisuus asiakkaan uskontoon liittyviä merkityksenantoja kohtaan. Erityisesti järjestön työntekijät toivat esille dialogisuuden merkitystä asiakastyössä. Ymmärrykseen pyrkivän diskurssin taustalla voidaan nähdä laajempia sosiaalityön, kansainvälisten ihmisoikeuksien ja tutkimusjärjestön arvopohjasta kumpuavien diskurssien vaikutuksia. Sen yhteydessä haastateltavat toivat esille myös tiettyjen inhimillisten kokemusten universaaliutta ja tämän pohjalta rakentuvaa ymmärrystä. Esimerkiksi vanhempi - lapsi kategoriaparia ja siihen liittyviä kategoriasidonnaisia toimintoja käytettiin rakentamaan ymmärrykseen pyrkivää diskurssia. Realismidiskurssi ilmeni aineistossa lainsäädäntöön ja työn ulkoisiin resursseihin vetoamisena. Realismidiskurssia sisältävissä puheenvuoroissa uskonto tuli esille rajoitteita asettavana ja syrjintää lisäävänä tekijänä sekä työtä potentiaalisesti hankaloittavana tekijänä. Etninen tausta, ikä ja sukupuoliero toimivat realismidiskurssin yhteydessä konfliktitilanteita selittävinä tekijöinä, ja niiden kautta selitettiin erilaisia uskontoon liittyviä haastavia asiakastilanteita. Reflektoivan uskontodiskurssin yhteydessä haastateltavat pysähtyivät pohtimaan uskontoon liittyviä ennakko-oletuksiaan, sosiokulttuurisen kontekstin vaikutusta uskonnon asemaan yhteiskunnassa sekä uskonnon puheeksi ottamista asiakastyössä. Uskonto rakentui henkilökohtaiseksi, sensitiiviseksi aiheeksi, jonka puheeksi ottaminen koettiin olevan pääasiassa asiakkaan tehtävä. Haastateltavat toivat esille myös, että asiakkaasta saatavilla olevat ennakkotiedot ohjaavat heidän orientoitumistaan uskonnon puheeksi ottamiseen tapaamisella. Haastateltavat toivat esille kokemuksiaan tilanteista, joissa uskonto asettaa selkeitä rajoitteita asiakkaiden elämään, mutta muutosehdotusten tekeminen uskonnon harjoittamiseen liittyen koettiin todella haastavaksi. Kyseessä on laadullinen haastattelututkimus, jonka perusteella ei voida tehdä yleistyksiä sosiaalityön uskontodiskursseihin liittyen. Tutkimustuloksista on kuitenkin löydettävissä yhteneväisyyksiä aiempiin sosiaalityössä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu työntekijöiden näkemyksiä uskonnon huomioimisesta asiakastyössä. Uskonto näkyy ja sitä pyritään huomioimaan asiakastyössä resurssien puitteissa, mutta se ei ole keskeinen osa työskentelyä eivätkä sosiaalityön asiakkaat pääsääntöisesti tuo uskontoa esille ainakaan voimavaranäkökulmasta vaan enemmän sen tuottamien rajoitteiden kautta. Uskonto nähdään länsimaisen kontekstin kautta hyvin henkilökohtaisena ja sensitiivisenä asiana, josta voidaan tarvittaessa keskustella asiakkaan kanssa, mutta lainsäädännön ja resurssien asettamat raamit määrittävät viime kädessä sen, miten työskentely rakentuu.

Tutkimuksessa tarkastelen raskaana olevien tahdonvastaista päihdehoitoa sosiaalieettisenä kysymyksenä, systemaattisen analyysin keinoin. Hoitomuotoa ei ole toistaiseksi Suomessa toteutettu mutta sen mahdollisuus nousee toistuvasti esiin julkisessa keskustelussa ja lakialoitteissa. Monessa Pohjoismaassa raskaana olevien tahdonvastainen päihdehoito on jollain tasolla käytössä. Näistä syistä tarkastelu on myös Suomen kontekstissa relevanttia. Tutkimuksessa kysyn erityisesti, millaisia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakassuhteita ja sukupuoliasetelmia hoitomuoto ilmentäisi ja toteuttaisiko se hoitamisen, hoivan ja huolenpidon käsitteitä raskaana olevan kohdalla. Tutkimuksen alussa taustoitan aihetta esittelemällä tehtyjä lakialoitteita, päihteiden yhteyttä sikiövaurioihin sekä raskaana olevien tahdonvastaista päihdehoitoa Pohjoismaissa. Lakialoitteissa hoitomuotoa perustellaan painavimmin sikiölle aiheutuvalla terveysvaaralla. Toisena taustoittavana lukuna on katsaus suomalaisen päihdepolitiikan ja -huollon muutoksiin sekä päihdekulttuuriin sukupuolen kautta tarkasteltuna. Neljännessä luvussa tarkastelen sosiaali- ja terveydenhuoltoa työntekijän ja asiakkaan välisten suhteiden kautta. Tarkasteluni pohjautuu Kirsi Juhilan kirjaan Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina, Annu Hahon väitöskirjaan Hoitamisen olemus, Heta Häyryn (nyk. Gylling) väitöskirjaan The Limits of Medical Paternalism sekä Jim Ifen kirjaan Human Rights and Social Work. Suhdetarkastelu on relevantti, koska se määrittelee myös sitä tapaa, miten raskaana oleva päihdeongelmainen nähdään yhteiskunnan osana. Viides luku keskittyy sikiön aseman tarkasteluun. Edellisessä luvussa paternalismia käsittelevässä alaluvussa tulee esiin, miten kovan paternalistiset toimet olisivat oikeutettuja muille aiheutetun haitan vuoksi. Aborttia koskevassa keskustelussa sikiön ihmisyyttä on pohdittu perusteellisesti ja referoin tässä luvussa esitettyjä näkökantoja. Raskaana olevien tahdonvastainen päihdehoito näyttäytyy sosiaalityön kontrolli- ja liittämissuhteen ilmentäjänä: yhteiskunnan valtakulttuurista syrjäytynyt raskaana oleva asetetaan kontrollin alle, jotta syntyvä lapsi voitaisiin liittää osaksi valtakulttuuria. Hoitaminen, hoiva ja huolenpitosuhde taas pohjautuvat kaikki samalle luonnollisen hoitamisen pohjalle, joka ylläpitää elämän säilymistä. Sen toiminnan syy on toisen hyvän toteutuminen, mikä pohjautuu ymmärrykselle jaetusta ihmisyydestä. Mikäli raskaana olevan vapautta halutaan rajoittaa sikiön suojelemiseksi, ei voida puhua hoitamisesta, hoivasta tai huolenpidosta raskaana olevan kohdalla, sillä motiivina ei ensisijaisesti toimi hänen hyvänsä toteutuminen. Sikiön aseman tarkastelu ei muuta tilannetta. Konservatiivinen ja liberaali kanta muodostavat kestämättömän tilanteen. Liberaali sosiaalisen persoonan näkökulma antaa välineet sikiön ihmisyyden tapauskohtaiseen määrittelyyn, mikä muodostaisi vakavan eettisen ongelman tahdonvastai-sen hoidon kysymyksessä. Maltillinen kanta rakentuu naisen ja sikiön sekä perheen kokonaisuuden pohjalle eikä siten erottele sikiötä erilliseksi yksilöksi, vaan osaksi kokonaisuutta. Sosiaalityö on määritellyt itseään kumppanuussuhteen kaltaisena, jossa jokainen ihminen asettuu monenlaisiin valtakulttuurin ja marginaalisuuden paikkoihin. Tavoitteena on asiantuntijatiedon ja asiakkaalla olevan toisen tiedon yhdistäminen asiakkaan kokonaistilanteen parhaaksi.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia isyyden ilmenemistä erilaisissa sosiaalihuollon toimintayksiköissä. Tutkin, miten sosiaalihuollon miesasiakkaat kokevat tulleensa kohdatuiksi isinä ja vanhempina asiakastyössä sosiaalityöntekijän kanssa. Tutkielmaa varten on haastateltu yhdeksää sosiaalihuollon peruspalveluja käyttävää miesasiakasta ja tutkittu heidän kokemuksiaan sosiaalityöstä. Aineisto muodostui neljästä A-klinikkatyön, kolmesta aikuissosiaalityön ja kahdesta lastensuojelun avopalveluita käyttävän isän haastattelusta. Tutkimus kohdistui Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon toimialaan ja siinä oleviin päihdepalveluiden, aikuissosiaalityön ja lastensuojelun avopalveluiden piirissä oleviin miesasiakkaisiin, jotka olivat isiä. Tutkin isien omia kokemuksia kohtaamastaan sosiaalityöstä, miten heidät on huomioitu isinä ja vanhempina. Fenomenologinen tutkimusote on relevantti lähestymistapa silloin, kun tutkitaan ihmisten kokemuksia. Keskityn ainoastaan tietoisiin, kerrottuihin kokemuksiin, joita isät tuovat esiin. Tavoitteenani on ymmärtää isien välitöntä aiheeseen uppoutunutta kokemusta eli heidän kokemuksiaan isinä ja vanhempina sosiaalityössä. Hyödynsin haastatteluissa teemahaastattelurunkoa, joka koostui kokemuksista kolmen eri teeman ympärillä. Ensimmäinen teema koski miesasiakkaiden kokemuksia isyydestään ja vanhemmuudestaan. Toinen teema koostui miesasiakkaiden kokemuksista viranomaisista ja erityisesti kohtaamistaan sosiaalityöntekijöistä. Kolmas teema koostui odotuksista ja toiveista niin perheenjäsenten odotuksista ja toiveista isää kohtaan kuin myös isän toiveista ja odotuksista sosiaalityöntekijöitä kohtaan. Toteutin aineiston keruun puolistrukturoituna haastatteluna hyödyntäen teemahaastattelun ideaa. Noudatin väljästi teema-haastattelurunkoa haastattelutilanteissa. Haastattelutilanteistani voin löytää fenomenologisen haastattelun piirteitä, koska annoin isien kertoa vapaasti omia kokemuksiaan niin isinä kuin vanhempinakin tosin haastattelukysymysten ohjaamina. Tarkastelen aineistoa sisällönanalyyttisesti. Analysoinnissa käytän menetelmänä laadullista sisällönanalyysia fenomenologista viitekehystä hyödyntäen. Käytin aineiston jäsentelyssä Atlas.ti-tietokoneohjelmaa. Aineistoni koostuu yhdeksästä kokemuksiin perustuvista teemahaastattelusta, joten Atlaksen käyttö on perusteltua tämän aineiston analyysin kannalta. Atlas auttoi minua jäsentämään kokemukset lähempää fenomenologista tarkastelua varten. Tutkimukseni isillä oli hyvin erilaisia kokemuksia kohtaamastaan sosiaalityöstä. Isät kokivat tulleensa kohdatuiksi sosiaalityössä, vaikka kokemuksia esiintyi myös isien kohtaamattomuudesta. Samalla isällä saattoi olla sekä myönteisiä että kielteisiä kokemuksia kohtaamisistaan sosiaalityöntekijöiden kanssa. Isät kokivat, että heitä kuunnellaan, mutta toisaalta he kokivat, että heidän isyyttään ei tueta riittävästi. Isät saattavat kokea itsensä ohitetuiksi suhteessa äitiin ja sosiaalityöntekijä voi tuntua liian etäiseltä. Riittävällä taloudellisella tuella oli suuri merkitys isänä olemisessa. Isät kuvasivat asioita niin, että vuorovaikutuksen taso näytti olevan merkittävä asia. Sosiaalityöntekijöiden persoona ja sitä kautta syntyvä työskentelyote vaikuttivat sekä myönteisesti että kielteisesti kokemuksiin sosiaalityöntekijöistä. Sosiaalityön toteuttamiseen vaikuttaa sosiaalityöntekijän oma kokemus perhemuodosta ja perheen dynamiikasta. Rakenteelliset tekijät sanelevat sosiaalityön reunaehtoja, jotka heijastuvat sosiaalityöhön. Sosiaalityöhön vaikuttavat puutteelliset työn tekemiseen liittyvät taloudelliset ja henkilökuntaan kohdistuvat resurssit.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Shahram Hatami Työn nimi: Kotoutumisen edistäminen pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 5/2022 Sivumäärä: 77 Avainsanat: kotouttaminen, kotoutuminen, maahanmuuttajat, osallisuus, sosiaalityö Ohjaaja tai ohjaajat: Heidi Muurinen ja Marja Katisko Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan kotoutumisen edistämistä ja kotoutumisen ulottuvuuksia pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmat pyrkivät edistämään kotoutumista? ja 2) Mitkä kotoutumisen eri ulottuvuudet nousevat esiin pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa? Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka teoreettisen viitekehyksen muodostavat kotoutumisen edistäminen, sosiaalinen osallisuus ja Friedrich Heckmannin kotoutumisen neljä ulottuvuutta, jotka ovat rakenteellinen, kulttuurinen, vuorovaikutuksellinen ja identifioiva ulottuvuus. Tarkastelun kohteena on Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupunkien kotouttamisohjelmat, sillä maahanmuuttajien osuus on suuri erityisesti pääkaupunkiseudulla. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysillä aineistoa teemoitellen, jonka jälkeen aineistosta esiin nousevia huomioita tarkasteltiin tutkielman teoreettisen viitekehyksen ja aiemman tutkimuksen kautta. Tutkielmassa kotoutumisen edistäminen pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa hahmottuu kolmen pääluokan kautta, jotka ovat kotouttamisohjelma yleisesti ja kotoutumisen edistäminen, eri tahojen vastuut ja yhteistyön rooli kotoutumisen edistämisessä sekä toimenpiteet kotoutumisen edistämisessä. Tulosten perusteella pääkaupunkiseudun kuntien kotouttamisohjelmissa painottuvat eri asiat kotoutumisen edistämisessä. Kotouttamisohjelmissa nousee esiin erityisesti maahanmuuttajien työllisyyteen, osaamiseen ja palveluihin liittyviä asioita sekä kotoutumisen edistämisestä vastuussa olevat tahot ja monialainen yhteistyö kotoutumisen edistämiseksi. Kaikissa kotouttamisohjelmissa on havaittavissa Heckmannin neljään kotoutumisen ulottuvuuteen liittyviä osa-alueita. Eroja kotouttamisohjelmien välillä on siinä, miten ja missä määrin ulottuvuudet tulevat niissä esiin. Selkeimmin neljästä ulottuvuudesta esiin nousee rakenteellisen kotoutumisen ulottuvuus identifioivan kotoutumisen ulottuvuuden jäädessä muita kotoutumisen ulottuvuuk-sia vähemmälle huomiolle. Tutkielman perusteella käy ilmi, että kotouttamisohjelmissa vähälle huomiolle jää erityisesti maahanmuuttajan vastuu kotoutumisesta ja maahanmuuttajan osallisuuden tukeminen, jotka nostetaan teoriassa tärkeiksi kotoutumisen osa-alueiksi kotoutumisen edistämisen näkökulmasta. Kotoutumisen ulottuvuudet nousevat esiin painottuen erityisesti yhteen ulottuvuuteen. Eri kotoutumisen ulottuvuuksia on tärkeä huomioida kotouttamisohjelmissa tasapuolisesti, sillä eri kotoutumisen ulottuvuudet tukevat toisiaan maahanmuuttajan kotoutumisessa.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on tarkastella kuraattorityön dokumentointia kolmesta eri näkökulmasta selvittämällä, millaisia asiakirjoja kuraattorin asiakastyöstä kirjoitetaan, miten työstä kirjoitetaan ja millaisia merkityksiä kuraattorit näkevät dokumentoinnilla olevan osana työtään. Tutkimusaineisto muodostuu kahdesta erillisestä aineistosta. Pääasiallisena tutkimusaineistona on Helsingin kaupungin esi- ja perusopetuksen oppilashuollossa työskentelevien kuraattorien laatimia asiakasasiakirjoja vuosilta 2019–2020, yhteensä 206 yksittäistä kirjausta. Tämän lisäksi tutkimusaineistona on kuraattoreille teetetty kysely, jolla on selvitetty esi- ja perusopetuksen kuraattorien ymmärrettävyyden, hallittavuuden ja mielekkyyden kokemusta dokumentoinnista osana omaa työtään. Tutkimus on laadullinen ja tutkimuksessa käytetty tutkimusmenetelmä on sisällönanalyysi. Tämän lisäksi tekstien tulkitsemisessa tukeudutaan Fairclough´n (1997) kolmiulotteiseen tekstien tulkitsemisen malliin. Mallin perusteella tarkastellaan kuraattorityössä laadittuja asiakirjoja ottaen huomioon niin teksti, tekstin laatimisen käytännöt sekä tekstien tuottamisen sosiokulttuurinen ympäristö. Kuraattorityössä kirjoitetaan monia eri asiakirjatyyppejä, jotka tallennetaan oppilashuollon Aura-asiakastietojärjestelmään. Laaditut asiakirjat eroavat tutkimuksen perusteella toisistaan ja kuraattorityön dokumentointia tehdään käyttäen kolmea eri tyyliä: toteava (26 %), raportoiva (63 %) ja jäsentävä (11 %) dokumentointityyli. Kuraattorien näkemysten mukaan dokumentoinnin koetaan olevan tärkeä osa omaa työtä, mutta siihen ei nähdä olevan riittäviä sisällöllisiä ohjeistuksia tai yhteistä ymmärrystä. Myös asiakastietojärjestelmän heikkoudet ja oman työnkuvan epäselvyys aiheuttavat kuraattorityön dokumentoinnin pirstaleituneisuutta. Dokumentointeja ei myöskään tehdä yhdessä oppilaiden kanssa ja oppilaat eivät aina ole tietoisia siitä, että kuraattori laatii asiakirjoja yhteisestä työskentelystä. Tiedonmuodostuksen näkökulmasta kuraattorityön dokumentointi vaatii kehittämistä ja erityisesti yhdessä tietäminen, oppilaiden osallisuuden lisääminen ja asiakastyöstä eettisesti kirjoittaminen nousevat esiin tekijöinä, joita on syytä tarkastella kuraattorityön dokumentointia kehitettäessä. Yhtenäisten ohjeistusten laatiminen sekä yhteisen ymmärryksen muodostaminen asiakirjojen laatimisen tarkoituksesta ovat tutkimuksen perusteella tarpeen.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee lastensuojelun asiakasvanhempien kokemuksia läheisneuvonpitoprosessin aikana käydyistä dialogeista. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, millaisia merkityksiä vanhemmat ovat antaneet läheis- ja viranomaisverkostojen kanssa käydyille keskusteluille. Vanhempien käsitykset kertovat paitsi heidän suhteestaan sosiaalityöhön, mutta erityisesti heidän käsityksensä avaavat siitä, kuinka he ovat kokeneet hyvin henkilökohtaisten asioiden käsittelyn erilaisten verkostojen kanssa. Sosiaalityön oikeutus nousee yksilön kannalta siitä, kuinka se kannattelee asiakasta arkisessa selviytymisessä ja yhteiskunnan kannalta siitä, kuinka se edesauttaa asiakasta muutoksessa. Läheisneuvonpidon dialogien tavoite liittyy molempiin. Tutkielman taustalla ovat teoreettiset käsitykset dialogisuudesta ja vuorovaikutussuhteiden merkityksestä. Dialogisuus voi olla luonteeltaan sekä monologista että dialogista. Monologisen dialogin tavoitteeksi riittää yhteinen sopimus siitä, kuinka aiotaan toimia. Sen sijaan dialoginen dialogi yltää yhteisten käsitysten muodostumiseen eri osapuolten välille. Läheisneuvonpidon prosessiluonteen vuoksi molempien muodostuminen on mahdollista. Edellytyksiä molemmille luovat kaikkien osallistujien vuorovaikutusorientaatiot. Vuorovaikutusorientaatiot on tässä tutkielmassa mielletty empaattiseksi kuulemiseksi (asiakaskeskeinen), toiseksi näkökulmaksi (asiantuntijakeskeinen) ja dialogiseksi, jaettuun ymmärrykseen pyrkiväksi näkökulmaksi. Tämä mukailtu jaottelu sisältää työntekijöiden ohella myös asiakkaan yksityisen läheisverkoston. Osallisuuden kokeminen ja itsemääräämisoikeus ovat keskeisiä sosiaalityön arvoja. Siksi on perusteltua tutkia sen toteutumista työskentelytavassa, jonka periaatteisiin kuuluvat demokraattinen vuorovaikutus ja osallisuus itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon. Tutkielma pyrkii hahmottamaan ilmiötä, jossa tavoitellaan dialogisuutta ja osallisuutta. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan lastensuojelun asiakasvanhemman yksilöhaastattelusta. Haastateltavien lasten asioissa oli järjestetty läheisneuvonpitoja, joiden osallistujista he olivat päättäneet samoin kuin käsiteltävistä asioista. Tutkimus perustuu sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisiin lähtökohtiin, jossa todellisuus nähdään sosiaalisesti rakentuneena. Vaikka todellisuus rakentuukin sosiaalisissa kanssakäymisissä, jokainen yksilö antaa sille omat merkityksensä itse. Lastensuojelun sosiaalityöhön liittyy omalta osaltaan puuttuminen ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja yksityiseen perhe-elämään. Se, millä tavoin julkinen valta ihmisten yksityisyyteen puuttuu, voi olla sekä asiantuntijakeskeistä että dialogista. Tässä tutkimuksessa dialogisuus käsittää asiantuntijoiden ohella myös ihmisten yksityisen verkoston. Ihminen muodostaa lopulta käsityksensä erilaisten verkostojen kanssa käymiensä keskustelujen perusteella. Riippumatta siitä, millainen on todellinen asioiden tila, merkityksellisempää on se, kuinka se yhteisesti jäsennetään. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Sisällönanalyysiä ohjasivat vahvasti myös teoreettiset jäsennykset dialogisuudesta ja osallistujien vuorovaikutusorientaatioista. Tutkimuksen tulokset ovat sekä aineistolähtöisiä että teoriaohjaavia. Aineiston perusteella keskeisin tulos on vanhempien kokemus verkostojen yhteisen tilannekuvan muodostamisen edellytyksistä, sen merkityksestä ja näiden myötä muodostuneesta toiminnan suuntautumisesta. Teoriaohjaavaa on käsitys dialogisuuden kokemisen ehdoista. Ensinnäkin täytyi muodostua kokemus siitä, että oma mielipide oli vakavasti otettu mukaan keskusteluun, vaikka tästä mielipiteestä olisi ollut eriäviä näkemyksiä. Toiseksi täytyi muodostua käsitys siitä, että toinen näkökulma ei omasta käsityksestä poiketen ole vain ihmistä syyllistävä, vaan pyrkii häntä ymmärtäen löytämään ratkaisuja yhteisissä keskusteluissa. Dialogisuuden kokemisen ehdot liittyivät toisaalta siihen, kuinka oikeutetuksi ja omasta näkökulmastaan totuudenmukaiseksi haastateltavat kokivat itsestään poikkeavan näkökulman sekä siihen, kuinka he kokivat oman näkökulmansa otetuksi mukaan dialogiin. Dialogisuuden kokemus oli keskeinen selittävä tekijä sille, että yhteinen tilannekuva oli mahdollista muodostaa ja tilannekuvan muodostuminen vaikutti siihen, millaiseksi osallistujien toiminta suuntautui. Dialogisuuden kokemus muodostui näistä tekijöistä.

Helsingissä havahduttiin vuonna 2013 kriisimajoituskustanusten räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkimus ajoittuu ajankohtaan, jolloin Helsingin kaupungin asunnottomien palvelut olivat suuressa murroksessa. Keskeinen ideologinen uudistus on ollut siirtyminen tilapäismajoituksesta vuokrasuhteiseen asumiseen. 2010-luvun vaihteessa asunnottomien sosiaalityö siirtyi keskitetystä yksiköstä alueellisiin sosiaalityön ja -ohjauksen toimipisteisiin. Tutkimusaineistona ovat haastattelut kahdeksalle sosiaalialan työntekijälle, joiden asiakasperhe on kriisimajoitettu. Lapsiperheen asunnottomuus on moraalijärjestyksen murtuma, jota sosiaalialan työntekijät selonteoissaan kuvaavat. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten ja mitä kriisimajoituksesta puhutaan sekä kriisimajoituksen ongelmaa konstruoidaan ja kategorioita käytetään. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kriisimajoitukseen liittyviä institutionaalisia asiakirjoja. Institutionaalisten tekstien avulla jäsennetään millaisessa kontekstissa sosiaalityötä tehdään sekä millaisia odotuksia ja vaatimuksia järjestelmä kohdistaa sosiaalityöntekijöihin sekä asiakkaisiin kriisimajoitustilanteissa. Tutkimuksessa myös kuvataan monimutkaista toimijakenttää, joka käyttää valtaa Helsingin asuntoasioista ja kriisimajoituksesta päätettäessä. Asunnottomuuden ja kriisimajoituksen taustalla on usein monia ja erilaisia asiakkaan vaikeuksia tai epäonnistumisia. Osa ongelmaa rakentavasta puheesta kohdistaa vastuun asiakkaaseen, mutta useimmiten taustalla ovat järjestelmän puutteet ja toimimattomuus. Kyse voi olla byrokratiasta tai joustamattomista toimintakäytännöistä, mutta myös kuormittuneen palvelujärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa asiakkaan tarve ja antaa oikea-aikaista apua. Erityisesti maahanmuuttajataustaisten ihmisten on vaikeaa saada asunto ja he ovat yliedustettuina kriisimajoitetuissa asiakkaissa. Sosiaalialan työntekijät kuvaavat työtään hektiseksi ja asiakasmääriä suuriksi, jolloin syvällisen, paneutuvan auttamistyön sijasta voidaan työskennellä vain perusasioiden järjestämiseksi. Työntekijät toivovat tiivistä yhteistyötä asuntotoimen kanssa sekä muiden asiakkaan verkostojen kanssa asiakkaan kokonaisvaltaisen auttamisen mahdollistamiseksi. Tärkeänä sosiaalialan työntekijät pitävät kysyntää vastaavan asuntotuotannon lisäämistä. Tarvitaan enemmän kohtuuhintaisia ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tuen tarpeeseen sopivia asuntoja. Keskeistä on, ettei asuntopolitiikka lisää tai syvennä yhteiskunnallista eriarvoistumista.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsiperheköyhyyttä ja lapsiperheiden välistä eriarvoisuutta Helsingissä, lapsiperheiden sosiaalityön palvelujen työntekijöiden näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään myös, miten Helsingin lapsiperheiden sosiaalityössä voidaan vastata lapsiperheköyhyyteen ja lapsiperheiden väliseen eriarvoisuuteen. Vaikka nämä ilmiöt ovat saaneet huomiota tutkimuksessa ja mediassa, on näiden ilmiöiden tutkiminen lapsiperheiden sosiaalityön näkökulmasta jäänyt vähäiseksi. Lapsiperheiden sosiaalityö pyrkii perheiden hyvinvoinnin edistämiseen, ja aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella tiedetään, että köyhyydellä on yhteyksiä perheiden hyvinvoinnin vajeisiin, ja lisäksi eriarvoisuudella köyhyyteen yhteen kietoutuneena ilmiönä saattaa olla moniulotteisia seurauksia lapsiperheiden kannalta. Tutkielman aineisto koostuu neljästä fokusryhmähaastattelusta, joihin osallistui Helsingin lapsiperheiden palvelutarpeen arvioinnin ja tuen, lastensuojelun avohuollon sekä perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöitä sekä sosiaaliohjaajia. Haastateltavia oli yhteensä 15. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Aikaisempi tutkimus ja teoria eivät ohjaa analyysiä sitovasti, vaan analyysin alkuvaiheessa on edetty aineistolähtöisesti. Aikaisempi tutkimus sekä teoria ovat kuitenkin ohjanneet tutkimustehtävän sekä haastattelurungon muotoilua, ja lisäksi analyysin loppuvaiheessa on otettu käyttöön aiemmasta tutkimuksesta ja teoriasta tunnettuja käsitteitä. Työntekijöiden näkemyksissä köyhyys merkitsee perheiden kannalta puutteita taloudellisista resursseista, mikä johtaa joissakin perheissä jopa siihen, että perustarpeita ei pystytä tyydyttämään. Lisäksi köyhyys voi merkitä perheissä puutteita sosiaalisista ja henkisistä resursseista. Köyhyys merkitsee työntekijöiden kertomana eri perheissä eri asioita; vanhemman elämänhallinnan haasteet vahvistavat köyhyyttä ja sen kielteisiä seurauksia perheen hyvinvoinnin kannalta, kun taas vanhemman hyvä toimintakyky sekä sosiaaliset verkostot ovat suojaavia voimavaroja. Työntekijöiden näkemysten perusteella köyhyydellä voi joka tapauksessa olla merkittäviä eriarvoistavia seurauksia lapselle sekä lapsuudessa että aikuisuuden lähtökohtien kannalta. Työntekijöiden kertomana perheiden esille nostamat eriarvoisuuden kokemukset liittyvät pääsääntöisesti kokemuksiin köyhyydestä. Erityisesti lapset kertovat työntekijöille tyypillisesti siitä, etteivät he voi saada tai ostaa jotain mitä muilla lapsilla on. Työntekijöiden näkemysten perusteella kuluttamisen merkitystä korostava kulttuuri lisää perheiden paineita sellaisen elintason tavoitteluun, mikä muilla perheillä katsotaan olevan, ja tämä voi lisätä myös eriarvoisuuden kokemuksia. Työntekijöiden havaintojen perusteella Helsingissä on tapahtunut myös lapsiperheitä koskettavaa sosioekonomista alueellista eriytymistä. Lisäksi perheiden elämäntilanteissa ja -tavoissa sekä taidollisissa valmiuksissa on työntekijöiden havaintojen mukaan suuria eroja, ja tämä kertoo polarisaatiosta lapsiperheiden keskuudessa. Työntekijät huomioivat perheiden kohtaaman köyhyyden ja eriarvoisuuden monin eri tavoin omassa työskentelyssään. Työntekijöiden näkemysten mukaan aikuissosiaalityö on asiantuntevin tuki tilanteessa, jossa vanhemmilla on pitkäaikaisia taloudenhallinnan haasteita, mutta aikuissosiaalityöstä saatava tuki näyttäytyy työntekijöiden kertomana paikoin riittämättömänä. Köyhyys ja eriarvoisuus ovat työntekijöille myös vahvasti rakenteellisia ilmiöitä, joihin yhteiskunnallinen päätöksenteko kytkeytyy. Siten rakenteellisen sosiaalityön merkittävyys tunnistetaan, mutta sen toteuttaminen asiakastyön rinnalla koetaan haastavana. Tulosten perusteella on tärkeää, että lapsiperheiden sosiaalityön mahdollisuuksia vastata perheiden köyhyyteen ja eriarvoisuuteen liittyviin tuen tarpeisiin kehitetään. Lisäksi olisi tärkeää tukea myös asiakastyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien mahdollisuuksia osallistua rakenteellisen sosiaalityön tekemiseen.