Browsing by Subject "Japani"

Tutkin maisterintutkielmassani hyvän sodan myyttiä Yhdysvaltojen mediasta Tyynenmeren sodan vuosina 1941–45 luettavana kansallisena narratiivina. Tutkimuskysymyksinä selvitän, miten ja koska myytti syntyy, vaikuttaako se jo sotavuosina ja mitä sotaviestinnällä on pyritty kommunikoimaan. Samalla tutkin, miten myytti tukee sotanarratiiveja, sekä miten myyttiä mahdollisesti rikkovat tekijät (kuten väkivalta ja rotu) pyritään kontekstualisoimaan laajemmin. Lähdeaineistona olen käyttänyt sodan aikana tuotettua mediaa, mukaan lukien propagandafilmejä The Battle of Midway (1942), Know Your Enemy: Japan (1945) sekä esimerkiksi Why We Fight: War Comes to America (1945). Sotafiktion saralla tutkin elokuvaa Bataan (1943). Filmiaineiston lisäksi käsittelen Pearl Harborista kirjoittavia sanomalehtiä sekä Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltin Day of Infamy -puhetta. Aineiston tulkinnassa sovellan Frederick W. Mayerin kollektiivisen toiminnan teoriaa, joka tarkastelee ihmistoimintaa narratiivien näkökulmasta. Mayerin ajatuksia seuraillen, luen lähteistä pyrkimyksiä muodostaa tarina hyvästä sodasta ja motivoida kansaa toimintaan. Maisterintutkielmassa lähestyn hyvän sodan myyttiä osana olemassa olevaa tutkimustraditiota, ja argumentoin, että termin käyttö sota-aikana ei ole kovin vakiintunutta. Tästä huolimatta jo sota-ajan lähteistä on luettavissa myytin keskeisiä piirteitä, kuten kansan yhtenäisyyden korostamista sekä sodan kuvaamista puolustussotana. Samalla lähdeaineistosta on löydettävissä myös myytin osa-alueina rotutekijöiden sekä Tyynenmeren sodan väkivallan käsittelyä. Liitän aineiston osaksi laajempaa Yhdysvaltojen kulttuurikehystä ja valtion propagandaa. Kokonaisuudessa lähteet välittävät kuvan sodasta puolustussotana, ja japanilaisten aggressioon liitetään tarinallistaen negatiivisia luonteenpiirteitä. Vastauksena Yhdysvaltojen sisäisille rotujännitteille ja sodanvastaisuudelle, lähteistä on myös luettavissa pyrkimys kuvata Yhdysvaltojen kansa yhteisen historian ja arvopohjan jakavana. Sota sidotaan myös osaksi amerikkalaisille kulttuurillisesti tuttuja vertailukohtia. Huomiot Japanista vihollisena ovat kuitenkin vahvan rodullistettuja. Propagandassa japanilaisten kuvaus toimii oikeutuksena Tyynenmeren väkivallalle. Samalla esitän, että Tyynenmeren sotaa varsinkin vertailukohtana sotaan Euroopassa kohdellaan vahvasti rotuperspektiivistä. Tämän seurauksena Tyynenmeren sota sekä japanilaiset vihollisena kuvataan vertailussa omalaatuisina, ja sotaan liittyvä väkivalta kehystetään tarpeellisena tavalla, joka ei riko myyttiä amerikkalaisten sotilaiden sotamoraalista.

Tutkielmassa analysoidaan naisten työllisyyteen ja työelämän sukupuolten tasa-arvoon liittyvän ajankohtaisen politiikan ongelmarepresentaatioita Japanissa. Ongelmarepresentaatioilla tarkoitetaan politiikassa esitettäviä ongelmia, joita ryhdytään ratkaisemaan. Tavoitteena on selvittää, mitä politiikassa esitetään ongelmaksi, miten kyseiseen politiikkaan on päädytty ja miten sitä perustellaan. Materiaaleina ovat vuoden 2015 joulukuussa julkaistu neljäs sukupuolten tasa-arvon perussuunnitelma Dai 4 ji danjo kyōdō sankaku kihon keikaku ja vuoden 2016 huhtikuussa kokonaisuudessaan voimaan astunut naisten osallistumista ja etenemistä työelämässä edistävä laki Josei katsuyaku suishin hō. Ensimmäinen on suunnitelma sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi ja jälkimmäinen on laki, joka velvoittaa yli 300 työntekijän yksityisen sektorin yritykset, valtionjohdon virastot ja paikallishallinnot laatimaan suunnitelman naistyöntekijöiden aseman parantamiseksi. Analyysissa käytetään Carol Bacchin What’s the problem represented to be? -metodia, jolla voidaan analysoida poliittisia ongelmarepresentaatioita. Analyysin kautta päästään kyseenalaistamaan itsestään selvyyksinä pidettyjä oletuksia politiikassa ja voidaan ymmärtää paremmin sitä, kuinka kyseiseen politiikkaan on päädytty. Analyysissä käydään läpi ongelmarepresentaatiot, politiikan perusteluita, taustalla vaikuttavia olettamuksia, politiikan historiataustaa, ongelmarepresentaation seurauksia ja sitä, voisiko ongelmia ajatella myös toisin tavoin. Päällimmäisiksi ongelmarepresentaatioiksi analyysissä nousevat ongelma työantajista, jotka eivät tee työpaikan tasa-arvon edistämiseksi tarpeeksi, sekä ongelma työn ja muun elämän tasapainottamisesta. Naisten osallistumista ja etenemistä työelämässä edistävä laki velvoittaa työnantajat positiivisen erityiskohtelun toimiin ryhtymiseen tasa-arvon parantamiseksi. Politiikkaa perustellaan yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla perusteilla, kun naisten työllisyyden lisääntymisen toivotaan auttavan talouskasvuun, työvoimapulaan ja alhaiseen syntyvyyteen. Tämän taustalla on ajatus Pohjoismaissa toteutuneesta syntyvyyden noususta naisten työllisyyden lisääntyessä. Vuodesta 2013 lähtien naisten työllisyyden lisääminen on ollut myös osa pääministeri Shinzō Aben talouskasvupolitiikkaa. Vaihtoehtoinen ratkaisu olisi maahanmuuton lisääminen, mutta naisten työllisyyden lisäämistä pidetään parempana vaihtoehtona. Sukupuolten tasa-arvon edistämisellä ja työtapojen muutoksilla yritetään houkutella naisia töihin, joten tasa-arvo nähdään välineenä eikä arvona tai normina sinänsä. Historiataustasta selviää, ettei naisten työssäkäynti ole uusia asia, mutta työelämä on ollut hyvin epätasa-arvoinen naisia kohtaan. Naisten rooleihin yhteiskunnassa ovat vaikuttaneet konfutselaisuus ja valtion politiikka, ja työelämä on vahvistanut näiden luomaa roolia naisesta vaimona ja äitinä ja miesten roolia ydintyöntekijänä. Nyt kuitenkin jäykkiin sukupuolirooleihin halutaan muutosta, ja miehiä yritetään saada osallistumaan enemmän kodin-, lasten- ja vanhustenhoitoon, jotta naisten olisi helpompi osallistua työelämään. Yhdistyneet kansakunnat on panostanut Japania parantamaan sukupuolten tasa-arvoa, minkä seurauksena on tehty lakiuudistuksia ja asetettu tavoitteita.

Tanka (suom. lyhyt laulu) on yksi japanilaisen runouden tunnetuimpia lajeja. Se sai alkunsa jo 600-luvulla nara-kauden (710–794) Japanissa, mutta kohosi korvaamattomaan asemaansa kultakautenaan heian-kaudella (794–1185), jolloin tätä runouden lajia kutsuttiin nimellä waka (suom. japanilainen laulu). Wakarunoilla oli tärkeä asema keisarillisessa hovissa, sillä niitä käytettiin eleganttina kommunikaatiotapana hovin jäsenten kesken. Wakalla oli myös rooli hovin sosiaalisen hierarkian määrittymisessä ja taidokkaita runoilijoita pidettiin arvossa. Konventionaalisia teemoja, kuten vuodenaikoja ja luontoa, käyttäen wakarunoja kirjoitettiin niin yksityiseen kuin myös julkiseen tarkoitukseen. Yksityiset wakat olivat usein esimerkiksi viestejä toiselle henkilölle. Julkisissa tilanteissa runoja kirjoitettiin esimerkiksi hovissa järjestetyissä runonkirjoituskilpailuissa. Runoista koottiin myös useita keisarillisia runokokoelmia. Tankarunoja kirjoitetaan yhä nykypäivänä ja ne ovat muuttuneet paljon vapaamuotoisemmiksi, kuin mitä ne olivat tuhat vuotta sitten. Sen sijaan, että runoja kirjoitettaisiin tiettyjen kriteerien ja kauniiden hovirunoudelle tyypillisten luontoteemojen mukaisesti, nykytankan aiheissa vain taivas on rajana. Tämä pro gradu -tutkielma havainnoi aineistorunojen vuodenaikoihin, luontoon ja vuorokaudenkiertoon liittyvän sanaston kielikuvia ja metaforia rakkauskontekstissa. Aineistonani käytin tunnetun tankarunoilijan Tawara Machin toimittamaa kokoelmateosta, joka sisältää sata rakkausteemaista nykytankarunoa sadalta eri runoilijalta. Jaoin aineiston yhteentoista eri vuodenaika- ja luontoteeman, joiden kielikuvia pohdin ja analysoin japaninkielisiä sanakirjoja apuna käyttäen. Tutkielman teoreettinen viitekehys rajautuu kielikuvien ja metaforien tutkimukseen metodinaan sisällönanalyysi. Tutkielman perusteella voidaan päätellä, että aineistorunojen luontoon ja vuodenaikoihin liittyvät sanat toimivat monenlaisten tunteiden ja kokemusten, esimerkiksi ensi-ihastuksen, kaipuun tai hyvästien kielikuvina ja/tai metaforina. Yksi sama aineistorunossa esiintynyt sana saattoi sisältää tulkinnasta, runosta ja kontekstista riippuen useita eri kielikuvia.

Tutkimuksessa tarkastellaan sukupuoleen liittyviä diskursseja japanilaisten taiko-rumpuryhmien kontekstissa. Taiko terminä kuvaa perinteistä japanilaista rumpua, mutta nimeä käytetään kuvaamaan myös 1950-luvulla syntynyttä esiintymismuotoa, jossa yleensä suuri joukko esiintyjiä soittaa samanaikaisesti kyseisiä rumpuja käyttäen. Tällä taidemuodolla on syntymästään lähtien ollut hyvin maskuliininen imago pääasiassa sen fyysisyyden vuoksi, mutta viime vuosikymmeninä naisten määrä taikoa esittävissä kokoonpanoissa on kasvanut merkittävästi. Harrastajaryhmissä tämä kasvu on ollut vielä ammattilaisryhmiäkin merkittävämpää, ja tutkimuksen kohteena toimivassa taiko-rumputunteja järjestävässä yrityksessä naisten määrä on lähes 90% osallistujista. Tutkimus analysoi syitä naisten suureen määrään tässä maskuliinisena pidetyssä musiikkimuodossa, tavoitteena verrata tuloksia laajemmin sukupuoliroolien kehitykseen japanilaisessa yhteiskunnassa. Harrastajataikon tapauksessa tarkoitus on myös avata tietä jatkotutkimukselle, sillä sitä ei ole tieteellisesti tutkittu juuri ollenkaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Teoreettisena pohjana käytän Judith Butlerin Hankala sukupuoli-kirjassa teorisoimaa performatiivisuutta, jonka lisäksi tilan käsitettä avataan third place-teorioiden kautta. Metodina työssä toimii kriittinen diskurssianalyysi. Pääasiallisena aineistona käytän kesällä 2015 suoritettuja haastatteluita Kiotossa sijaitsevassa Taiko Center-yrityksessä, joka järjestää harrastajille suunnattuja taiko-kursseja. Kymmentä taikoa harjoittelevaa henkilöä haastateltiin erinäisiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin teemoihin liittyen, ja Suomeen palattuani käänsin haastattelut englanniksi. Taikoa käsittelevää kirjallista aineistoa on olemassa varsin rajatusti, mutta muutamia kirjoja ja tutkimuksia taikoon liittyen on tehty, ja näitä lainataan työssä laajasti. Ammattilaistaikoa tutkittaessa lähdemateriaalista löytyy useita diskursseja joissa aktiivisesti haastetaan taikon standardiksi muodostunutta maskuliinista luonnetta. Näitä diskursseja olivat mm. shinton käyttäminen perusteena naisten tasa-arvoiselle kohtelulle taikossa ja lihaksikkaan naisvartalon esittäminen tietyissä nais- ja sekaryhmissä. Erityisesti tässä yhteydessä performatiivinen teoria osoittautui hyödylliseksi. Harrastajataikossa sukupuoleen liittyvät diskurssit olivat huomattavasti neutraalimpia kuin ammattilaistaikossa, ja haastatteluista kävi ilmi että niin naiset kuin miehet näkevät taikon harjoitteluympäristön hyvin sosiaalisena ja suvaitsevana paikkana. Tutkimuksen tulokset osoittavat harrastajataikon olevan poikkeuksellisen tasa-arvoinen ympäristö. Se on myös poikkeuksellinen sukupuolijakaumaltaan ja suhteellisen iäkkäältä jäsenistöltään, tulosten viitaten erityiseen hyödyllisyyteen ja tarpeeseen näille ryhmille. Harrastajataikon tasa-arvoinen asema osoitetaan osittain saavutetuksi ammatilaistaikon radikaalien diskurssien ansiosta, joiden avulla naiset ovat voineet alkaa semioottisesti etsimään omaa asemaansa taikon maailmassa ilman tulemista kyseenalaistetuksi. Tutkimusta voidaan hyödyntää arvioidessa sukupuolisia ongelmia erinäisissä harrastuspiireissä, ja myös tutkiessa taitavan semantiikan käyttöä tasa-arvon edistämisessä erityisesti Japanin kontekstissa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen tutkielmassani tapaustutkimuksena raiskauskulttuurin representaatioita japanilaisen Boys Love (BL) -sarjakuvien kontekstissa kahden sarjakuvan kautta. Käsite BL on rajattu tutkielmassa koskemaan naisten kirjoittamia tyttö- ja naisyleisölle suunnattuja kaupallisia sarjakuvia, joissa mies- ja poikahahmojen väliset homoromanttiset ja -eroottiset suhteet sekä niiden tunnelataus ovat keskiössä. Sarjakuvien romanttisen tarinankerronnan osana esiintyy kuitenkin arkipäiväisenä esitettyä seksuaalista ja henkistä väkivaltaa juonta edistävinä tehokeinoina, kuten esimerkiksi tietynlaista maskuliinisuutta pönkittäviä toteamuksia vitseinä esitettyinä. Analysoin tapaustutkimuksen kautta sitä, millaisilla kielellisillä keinoilla raiskauskulttuuri on edustettuna BL-sarjakuvissa päähenkilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Kirjallisuutena on pääasiassa englanninkielistä kirjallisuutta ja tutkimusartikkeleita sekä euroamerikkalaisista että itäaasialaisista lähteistä. Analyysissä primääriaineistona käytetyt kaksi sarjakuvaa ovat japaninkielisiä, joiden analyysissä käytetyt kohtaukset olen kääntänyt itse englanniksi. Analyysissäni pyrin havainnollistamaan, kuinka raiskauskulttuurin representaatiot ja niiden esittäminen osana romanttista tarinankerrontaa saattavat vahvistaa, normalisoida ja uudelleen tuottaa raiskauskulttuuria osana populäärikulttuuria BL:n kontekstissa. Tapaustutkimuksessa analysoin kriittisen diskurssianalyysin metodologisia raameja noudattaen kahta miljööltään erilaisista BL-sarjakuvista poimittuja otteita. Nämä otteet näyttävät esimerkkejä tilanteista, joissa raiskausmyyttejä käytetään tehokeinona romanttisiksi tai seksuaalisiksi koodattujen tilanteiden yhteydessä. Raiskauskulttuurin olemassaolo näyttäytyy esimerkeissä kielellisin keinoin ja hahmojen kehollisissa teoissa. Näitä keinoja ovat muun muassa uhrin syyllistäminen ja tarkoituksenmukainen harhauttaminen, mikä vaikeuttaa käsillä olevan tilanteen todellisen luonteen tulkitsemista. Nämä diskurssit merkitsevät sarjakuvissa artikuloidun seksuaalisuuden ja rakkauden väkivaltaisia piirteitä sisältäviksi. Analyysini havainnollistaa, että raiskauskulttuuri voi ilmetä monitasoisena ja arkipäiväisenä osana BL:n romanttista tarinankerrontaa. Suosittujen narratiivien ja hahmotyyppien laaja kaupallinen tuotanto saavuttaa laajan yleisön. Näin ollen ehdotan, että ilmiön kriittistä tulkintaa diskursseissa on perusteltua korostaa, jotta raiskauskulttuurin tunnistamisen ja tietoisuuden kasvattamisen kautta rakkauden representaatioita populäärikulttuurissa olisi mahdollista muuttaa lempeämmiksi tulevaisuudessa.

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä.

Tutkielman aihe on kahden japanilaisen sanomalehden, Asahi Shimbunin ja Yomiuri Shimbunin, uutisointi parlamentissa 22.3.–16.6.2017 käsitellystä lakialoitteesta. Konservatiivinen hallitus esitteli lakialoitteen terrorismin vastaisena, mutta oppositio kritisoi sitä ihmisoikeuksia vaarantavaksi. Työn tarkoitus on tutkia, miten liberaali Asahi ja konservatiivinen Yomiuri välittävät parlamentissa esiin tulleita näkökantoja ja miten ne kommentoivat tai täydentävät niitä. Tavoitteena on selvittää, miten poliittinen linja vaikuttaa sanomalehden uutisointiin ja miten Japanin heikoksi kritisoitu lehdistönvapaus ilmenee polarisoivan poliittisen keskustelun raportoinnissa. Aineisto koostuu 316 lehtiartikkelista, joista 219 on Asahilta ja 97 Yomiurilta. Aineisto kattaa koko parlamenttikäsittelyn ajan ja on kerätty lehtien online-tietokannoista. Tutkimuksen päämetodi on framing-analyysi ja siihen pohjautuva kvantitatiivinen analyysi, sekä lisäksi kriit-tiseen diskurssianalyysiin pohjaava kvalitatiivinen analyysi, joka erittelee framing-analyysissa esiin nousseita keskeisiä eroja ja laadullisia piirteitä. Framing-analyysi mallintaa yksityis-kohtaisesti, mitä tapoja osapuolet käyttivät oman kantansa ajamisessa ja vastapuolen musta-maalaamisessa. Lehtien kannat eroavat toisistaan suuresti. Yomiurin pääasiallinen malli on turvallisuuden korostaminen, johon liittyy terrorismin pelko ja tiukkojen lakien tarve Tokion olympialaisten turvallisuuden varmistamiseksi. Yomiurin mallin lähteenä oli lähes yksinomaan hallitus. Yomiuri käytti myös huomattavasti tilaa opposition kritisoimiseen sekä omasta että hallituksen aloitteesta. Yomiurin käyttämä uutiskieli oli pääosin virallista ja puolueettoman oloista, mutta aihetta rajaamalla lehti kuitenkin välitti valtaosin hallituksen näkökantoja. Asahin suosima malli painottaa lakialoitteen vaaraa ihmisoikeuksille ja esittää hallituksen itsevaltaisena ja vaarallisena. Asahi toisintaa opposition näkökantoja mutta esittelee myös muita lähteitä. Keskeinen argumentti on, että lain epämääräinen muotoilu mahdollistaa sen käyttämisen tavallisia kansalaisia vastaan ja johtaa valvontayhteiskuntaan. Asahi korostaa huomattavasti kansalaisten vastarintaa ja mielenosoituksia, joita Yomiuri käsitteli hyvin vähän. Asahin käyttämä kieli on Yomiuria värikkäämpää, ja se julkaisee paljon haastatteluja ja mielipidekirjoituksia. Tutkielman johtopäätökset ovat ristiriitaiset. Ero lehtien välillä seurasi poliittista kantaa, ja selvä ero käsittelykulmassa sekä Asahin hallituskriittinen ote osoittavat, että vapaus valita aiheen käsittely on pääosin lehtien käsissä. Kuitenkin Yomiuri toistaa lähes yksinomaan hallituksen kantaa, ja Asahin uutisoinnissa toistuu huoli kansalaisvapauksien tilasta ja painostavasta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä.

Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, miten suomalaiset luterilaiset lähetystyöntekijät ovat ystäväkirjeissään (225 kpl) kuvanneet japanilaisten kristityksi kääntymisen prosessia vuosien 1990-2010 välisenä aikana. Valtaosa kirjeissä kuvatuista japanilaisista on ollut sekä shintolaisia että buddhalaisia tai uususkonnon edustajia. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten lähetystyöntekijät kuvaavat sitä, miten ja miksi japanilaiset kiinnostuvat kristinuskosta. Entä mitkä tekijät ovat estämässä kristityksi kääntymistä? Tutkielmassa on myös kuvattu lyhyesti, millaisia seurauksia kääntymisellä kerrotaan olevan. Analyysissa on hyödynnetty erityisesti Lewis R. Rambon kääntymisteoriaa, mutta esille on nostettu myös muita kääntymiseen liittyviä teorioita. Tutkielma on kvalitatiivinen ja sitä on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Aineiston perusteella voidaan päätellä, että kristityksi kääntyminen Japanissa on harvinainen, hidas ja moniulotteinen prosessi. Raamatulla on suuri merkitys lähetysyöntekijöiden tekemässä työssä. Tämä näkyy myös lähetystyöntekijöiden kirjeiden retoriikassa. Raamattu tai sen opiskeleminen nähtiin yhtenä perusteena kiinnostua kristinuskosta. Toisaalta tuotiin myös selvästi esille välinpitämätön suhtautuminen Raamattuun. Myös Rambon teoriassa esillä olevat elämän kriisit, läheisten sosiaalisten suhteiden merkitys sekä pettymys omaan uskontoon näyttäytyvät aineistossa selkeinä syinä hakeutua kristinuskon pariin tai jopa kääntyä siihen. Kääntymisen seurauksina olivat yhtäältä halu viedä uuden uskon sanomaa eteenpäin, toisaalta uusi uskonto toi mukanaan ristiriitatilanteita suhteessa vanhaan uskontoon. Läheisten ihmissuhteiden sekä ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan vaikutus, aiemman uskonnon palvontavelvollisuudet ja niiden yhteensopimattomuus kristinuskon opin kanssa olivat suurimpia selittäviä tekijöitä kääntymättömyydelle. Myös henkivaltojen kerrottiin vaikuttavan niin, ettei kääntymisratkaisua tehty. Rambon kääntymisteorian eri vaiheet, esimerkiksi konteksti-, kriisi-, sitoutumis- sekä vuorovaikutustasot näyttäytyivät aineistossa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Iso-Britannian diplomaatin Sir Rutherford Alcockin toimintaa Japanissa vuosina 1859–1862. Tarkastelen sitä, miten Rutherford Alcock kuvailee Japania ja japanilaisia, ja miten hänen viktoriaaninen taustansa näkyi näissä kuvailuissa. Tulen perehtymään myös siihen, miten tutkimukseni päälähde vertautuu viktoriaanisen ajan suosittuun matkakirjallisuuteen, ja mitä yhteisiä elementtejä näistä on havaittavissa. Tarkastelun kohteena on myös Rutherford Alcockin tekemä diplomaattinen työ, ja siinä tärkeäksi nousseet elementit. Tutkimuksen päälähteenä on Rutherford Alcockin teos The Capital of the Tycoon: Three Years’ Narrative in Japan, joka julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1863. Teos on kronologisesti etenevä kuvaus Rutherford Alcockin Japanin kaudesta. Tutkimuksessa osoitetaan, että Rutherford Alcockin kirjoittama matkakirja sisälsi monia viktoriaanisen ajan matkakirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. Rutherford Alcock käyttää kuvaillessaan paljon niitä ominaisuuksia, joita brittiläisissä mielikuvissa yhdistettiin Japaniin ja japanilaisiin. Tutkimuksessa esitetään myös, että Alcock käyttää monia viktoriaanisesta matkakirjallisuudesta tuttuja työkaluja, joiden avulla kirjoittaja kääntää kokemuksensa lukijalle ymmärrettävään muotoon. Tutkimuksessa tuodaan myös ilmi, että Rutherford Alcock pyrki tietoisesti tekemään selvää eroa olemassa olevan Japania koskevan kirjallisuuden ja oman teoksensa välille. Alcock ei esimerkiksi jakanut kaikkia niitä mielikuvia, joita brittiläinen lukijakunta yhdisti japanilaisiin. Alcock käyttää näitä mielikuvia hyväkseen, ja pyrkii tuomaa lukijoille esille hänen kirjoittamansa ”totuuden” Japanista. Tutkimuksessa esitetään, että Rutherford Alcockin viktoriaaninen arvomaailma näkyi erityisesti hänen puhuessaan japanilaisten kylpemisestä, sekä Japanin prostituutiosta. Alcock pyrkii olemaan avarakatseinen japanilaisten kylpemisen suhteen, ajatellen sen olevan yksi maan erikoisuuksista. Hän on myös taipuvainen ajattelemaan japanilaisten kylpytavat japanilaisten ”viattomuutena” ennemmin kuin moraalittomuutena. Japanin institutionalisoidun prostituution hän tuomitsee täysin. Rutherford Alcock puhuu japanilaisesta prostituutiosta vain, koska Japanista kertova kirjallisuus oli luonut jokaiselle Japanista kirjoittavalle moraalisen pakon tuomita japanilainen prostituutio. Rutherford Alcockin päätehtävänä Japanissa oli ajaa Iso-Britannian etuja. Tutkimuksessa esitetään, että hän pyrki ajamaan näitä etuja pääasiallisesti yrittämällä saada japanilaiset pitämään kiinni neuvotelluista sopimuksista. Tärkein työkalu tässä yrityksessä oli Alcockin ajama viiden sopimusvaltioiden yhteinen diplomaattinen linja. Nämä sopimusvaltiot olivat Iso-Britannian lisäksi Ranska, Yhdysvallat, Hollanti ja Preussi. Sopimusvaltioiden yhteisen diplomaattisen linjan tavoitteet olivat Alcockille välttämättömyys, sillä hän ei nähnyt mitään muuta keinoa saada Japani pitäytymään sopimuksissa, kuin sopimusmaiden yhdessä luoma paine. Rutherford Alcock ei kokenut Japania merkittävänä kauppakumppanina Iso-Britannialle. Alcockin pyrkimykset pitää kiinni Japanin kanssa solmituista sopimuksista johtui Venäjän aiheuttamasta uhasta Itä-Aasiassa. Alcock uskoi, että mikäli sopimusvaltiot vetäytyisivät Japanista, tulisi Venäjä liittämään Japanin osaksi itseään. Tämä takia Iso-Britannian oli pidettävä kiinni sopimuksistaan Japanin kanssa, jotta Venäjästä ei muodostuisi entistä suurempi uhka Iso-Britannialle.