Browsing by Subject "Suomi"

This master's thesis conducts a qualitative, single-case thematic research on Finland’s revised security policy from the spring of 2022, when security environment of the whole Europe changed remarkably, as Russia launched its offensive in Ukraine. The data which this thesis examines consists of a government’s report, and a parliamentary debate from the plenary session where the report was presented. In addition to organising the data thematically, this thesis creates and employs a theoretical framework of neorealism, consisting of the works of Kenneth Waltz, Stephen Walt and Joseph Grieco. In the analysis, this theoretical framework is applied to the developed themes to produce a neorealist reading of Finland’s new security policy and its parliamentary debate. Additionally, this thesis endeavours to explore the extent to which neorealist theoretical literature can be applied to current phenomena, and seeks to fill a gap in previous research, which is the lack of application of realist theory to Finland’s security policy in contemporary times. The analysis produces five main themes, which focus on major change and unpredictability, strong and sovereign Finland with independent interests, Russia as a threat and adversary, international aspects to peace and security, and NATO membership as a security solution. Additionally, contested and disputed role of the European Union as a security provider, memory of war, and broad conceptualisation of security arose as additional findings, outside the main themes. The findings are to a large extent aligned with previous research. The selected neorealist theories interpret and explain the data rather well with a focus on sovereign security and survival interests, alliance-formation as well as cautious and attentive characteristics of a small-state. However, the focus on international law in the data turned out somewhat difficult and ambiguous to interpret with neorealist theory. From a theoretical perspective it is concluded that neorealist literature has potential value in explaining a present-day security policy, but equivocally. Further studies incorporating competing theories, such as those of a liberal nature, are encouraged to further address this dilemma. Moreover, to move from a single-case design to examine multiple case longitudinally or cross-sectionally in a future study, could prove useful here.

Kiinalainen ruokakulttuuri on maailmankuulu ja ruokailu onkin erityisen tärkeä osa kiinalaista yhteiskuntaa. Yhteisillä ruokahetkillä lujitetaan suhteita niin ystävien, sukulaisten, liikekumppaneiden, valtioiden virkamiehien kuin akateemisten yhteistyökumppaneidenkin välillä. Illalliskulttuuri on niin oleellinen osa Kiinan historiaa ja nykypäivää, että ilman sen ymmärtämistä kansainvälinen yhteistyö Kiinan kanssa on haastavaa. Tämä opinnäytetyö esittelee Kiinan nykyistä illalliskulttuuria peilaten sitä historiaan sekä vertaa kiinalaisten ja suomalaisten liike-elämän edustajien näkemyksiä onnistuneen liikeillallisen kulusta ja käytöskoodistosta. Tutkielmassa käytetään hyväksi Hofsteden teoriaa kuudesta kansallisen kulttuurin ulottuvuudesta sekä kirjallisuutta guanxin eli suhdeverkostojen roolista kiinalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman tuloksista selviää, että nyky-kiinalaisessa illallistapahtumassa on yhä havaittavissa monia kungfutselaisiin arvoihin pohjautuvia käytöskoodeja, joista ilmeisimmät ovat tarkka istumajärjestys sekä maljan nostamisen ja juhlaruuan tarjoilun perinne. Perinne kuitenkin elää ja muuttuu jatkuvasti erityisesti globalisaation sekä Kiinan poliittisen tahtotilan vuoksi. On oletettavaa, että illallisen rooli tulee jatkossakin muokkaantumaan, mutta ei missään nimessä tule olemaan tulevaisuudessakaan merkityksetön. Lisäksi tähän opinnäytetyöhön sisältyy haastattelututkimus, jonka tutkimusmateriaali on kerätty kiinalaisilta ja suomalaisilta liike-elämän edustajilta. Tutkielmaa varten haastateltiin henkilökohtaisesti viittä kiinalaista informanttia sekä avoimen kyselylomakkeen avulla kuutta informanttia. Suomalaisia Kiinassa työskennelleitä informantteja on yhteensä 17 ja heitä haastateltiin avoimella kyselylomakkeella. Haastattelukysymykset koskevat informanttien näkemyksiä liikeillallisen käytöskoodistosta ja kuinka tilaisuutta voi hyödyntää liiketoiminnan yhteydessä. Kiinalaisten ja suomalaisten informanttien vastauksia verrataan toisiinsa, selvittäen onko näkemyksien välillä ristiriitoja, jotka mahdollisesti vaikeuttavat osapuolien välistä yhteistyötä. Analyysin perusteella kiinalaiset informantit näkevät liikeillalliseen erityisen vahvasti vaikuttavia kulttuurinelementtejä olevan guanxi, mianzi sekä keskinäinen kunnioitus. Suomalaiset informantit tiedostivat erityisen hyvin guanxin merkityksen, mutta kiinnittivät usein huomiota myös keskinäisen kunnioituksen tärkeään rooliin. Vain vähemmistö suomalaisinformanteista mainitsi mianzin, joka on siis käsitteenä suomalaisille vierain. Tulokset osoittavat, että suomalaiset liike-elämän edustajat tunnistavat liikeillalliseen kytkeytyviä kulttuurin elementtejä tarpeeksi kattavasti käyttäytyäkseen liikeillallisella ulkomaalaisille vieraille asetettujen odotusten mukaisesti.

Viime vuosisadan puolivälissä suomalaisissa naistenlehdissä alettiin kasvavalla tahdilla mainostaa kertakäyttöisiä kuukautistuotteita. Kun vielä 1900-luvun alussa ei ollut tavatonta, ettei nainen käyttänyt minkäänlaista kuukautissuojaa, viimeistään vuosisadan lopulla kertakäyttöisistä kuukautissuojista oli tullut kyseenalaistamaton osa suomalaisten menstruoijien arkea. Kuukautiset, aihe, jota vuosisatojen ajan olivat määritelleet häpeä, kansanperinne, uskonto ja yleinen häveliäisyys, tulivat naisten kuluttajalehtien sivuilla ”näkyviksi” erityisesti sotien jälkeisessä, hyvinvointivaltiotaan kiivaasti rakentavassa Suomessa. Tutkin työssäni tätä kulttuurihistoriallista muutosta, joka mahdollisti tehdasvalmisteisten kuukautistuotteiden markkinoiden synnyn Suomessa. Tutkimukseni on ensimmäinen kertakäyttösiteisiin ja kuukautisten historialliseen kaupallistumiseen keskittyvä tutkimus Suomessa. Alkuperäislähteideni ytimen muodostavat suomalaisen Eeva-lehden sivuilla 1950–60-luvuilla ilmestyneet kuukautissuojamainokset. Niiden pohjalta tarkastelen, kuinka kuukautiset tuotiin kaupungistuvassa Suomessa kulutuskulttuurin piiriin, ja kuinka mainosten kaupallisessa ympäristössä kuukautisista alettiin puhua. Toisaalta kysyn myös, millaista kuvaa modernista naisruumiista 1900-luvun puolenvälin kuukautissuojamainonta tuotti, ja mitä se voisi kertoa laajemmin kuukautiskäsityksistä ja niiden muutoksesta Suomessa. Lähestyn mainoksia lähtökohtaisesti kulttuurihistoriallisina lähteinä, joiden visuaalisten ja verbaalisten merkityksellistämisen tapojen äärelle työssäni paneudun. Ammennan näkökulmia myös feministisen tutkimusperinteen näkemyksistä moderniteetistä, sukupuolitetusta kehosta ja seksuaalisuudesta. Yhteensä tarkastelemiani mainoksia on 281 kappaletta, joista noin puolet kattaa suomalaisten kuukautissuojamerkkien mainoksia ja puolet yhdysvaltalaisen Tampax-merkin mainoksia. Olen täydentänyt aineistoani joukolla lehdissä ilmestyneitä artikkeleita ja kyselypalstoja koskien kuukautisia ja naisten lisääntymisterveyttä, ymmärtääkseni laajemmin sitä mainosten kulttuurista taustaa, josta niiden viestit ja merkitykset rakentuvat. Arkitodellisuudelle olen hakenut peiliä kuukautiskokemuksia kartoittaneista aiemmista tutkimuksista, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilyttämästä kuukautiskyselystä. Tulkitsen mainosaineistoni valtavan määrällisen kasvun 50–60-luvuilla kertovan yhtäältä suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja elintason noususta, mutta myös naisten vahvasta asemasta kulutusyhteiskunnan kasvussa. Kuukautissuoja-mainoksissa kulttuurisesti edelleen likaiseksi ymmärretty kuukautisvuoto hävitettiin pois näkyvistä mitä erilaisimmin piilottamisstrategioin. Tutkimani mainokset esittävät kuukautiset asiana, josta nainen haluaa vapautua ja tarjoavat tuotteitaan ratkaisuksi kaikkeen kuukautisiin liittyvään epämukavuuteen. Samalla niissä tuotetaan kuvaa naiskehosta, jonka täytyy jatkuvasti hallita omaa biologista toimintoaan sosiaalisen häpeän vaaralta. Erityisesti yhdysvaltalaisissa mainoksissa kehon ulkoinen pinta korostuu mainosten valkoisien, keskiluokkaisten ja hoikkien mallien kehoissa. Viimeistään 60-luvun lopulla mainoskuvien naisruumiille asettamissa ristiriitaisissa tehtävissä tulee mielestäni näkyville myös laajempi kodin piiristä irtoavan naiskuvan pirstaloituminen 1900-luvun puolivälissä. Esitän tutkimuksessani, että mainosten lukeminen yksiselitteisesti naisia alistavina ja heitä kaupallisen itsen tuottamiseen ajavina on tulkintana liian yksiselitteinen. Vaikka mainoksissa liioitellaan viestiä tuotteen välttämättömyydestä naiskehon norminmukaiseen ylläpitoon, niissä tarjotaan myös tapoja muuttaa aiempia viktoriaanisia käsityksiä kuukautisista ja naiskehon pystyvyydestä. Keskeinen tutkimukseni argumentti on, että mainosten ristiriitaiset viestit kuukautisten hallinnasta ja toisaalta niistä vapautumisesta tuskin näyttäytyivät aikalaisilleen saman ristiriidan kautta, kuin nykypäivän katselijalle. Varhaisten kuukautissuojamainosten muotoilemat viestit ja tavat esittää kuukautiset ja naiskeho ovat toisaalta pitäneet pintansa historiallisesti aina näihin päiviin saakka ja siksi avaavat mielestäni väylän tarkastella kriittisin silmin myös niitä kuukautistabua toisintavia historiallisia jatkuvuuksia, jotka kuukautisaiheen avoimuutta korostavassa ajassamme edelleen pitävät pintansa.

Talousrikosrintamalla yksi merkittävimmistä tekijöistä 20 vuoden ajan on ollut 1990-luvun alun talouslama ja pankkikriisi. 1990-luvun alussa konkurssit ja niihin liittyvät rikokset lisääntyivät huomattavasti, mikä työllisti talousrikostutkljoita koko vuosikymmenen. Lamaan ja taloudelliseen kriisiin liittyvän taloudellisen rikollisuuden lisääntymisen myötä talousrikoksien torjunnan tehostamiselle syntyi yhteiskunnallinen tilaus. Perinteisiin rikoksiin verrattuna taloudellista rikollisuutta käsittelevä tutkimus on, sekä Suomessa, että ulkomailla ollut melko vähäistä. Yksi tärkeimmistä syistä talousrikollisuutta koskevan tutkimuksen suhteellisen vähäiseen määrään on taloudelliseen rikollisuuteen liittyvien käsitteiden epäselvyys ja yksimielisyyden puute. Talousrikokset sijoittuvat monien eri rikosnimikkeiden alle ja osaan rikoksista sisältyy myös perinteisiä rikoksia. Tutkimukseni on sekoitus kvantitatiivista sekä kvalitatiivista analyysiä, joita yhdisteilen pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa siitä miten talousrikollisuus ja harmaa talous näkyivät 1990-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sisältöanalyysiä olen käyttänyt Helsingin Sanomien mielipide- ja pääkirjoitusten sekä kansanedustajien kirjallisten kysymysten osalta. Valitsin tutkimusmetodikseni kvantitatiivisen tutkimuksen, koska halusin saada tulokset mahdollisimman hyvin tilastolliseen muotoon ja näin paremmin pystyä analysoimaan eri muuttujia ja niiden välisiä suhteita. Kvalitatiivisia metodeja käytin puolestaan, koska niiden avulla pystyy paremmin ymmärtämään sekä pääsemään lähemmäksi tutkimuskohdetta. 1990-luvun laman jälkimainingeissa Suomessa talousrikosten torjunnan kehittämiselle oli sopiva poliittinen ja sosiaalinen tilaus. Suomen hallitus teki vuonna 1996 periaatepäätöksen taloudellisen rikollisuuden ja harmaan talouden vähentämisestä, päätöksen mukaan eri viranomaisten resursseja lisättiin huomattavasti. Tehostunut viranomaistoiminta vaikutti suoraan myös ilmi tulleiden talousrikosten, etenkin verorikosten, määriin. Juuri vero- ja kirjanpitorikokset olivat suuressa määrin kontrolliin liittyvää rikollisuutta, jossa esiin tulevien rikosten määrä oli suorassa yhteydessä verottajan kontrollin tiukkuuteen. Kontrollirikosten määrien vaihtelussa ei kyse ollut niinkään suoraan taloustilanteen muutoksista, vaan epäsuoremmin siitä miten talouskriisi ja kansalaisen tyytymättömyys asioiden tilaan vaikutti poliitikkojen ja eri viranomaisten halukkuuteen puuttua rikoksiin. Velallisen rikokset puolestaan tulivat esiin yleensä konkurssipesien selvittelyn yhteydessä, jolloin ilmitulleen rikollisuuden määrät olivat kiinteässä yhteydessä konkurssien määrään. Velallisen rikosten poliisin tietoon tulleiden määrien kehitys oli siis kontrollirikoksia tiiviimmin yhteydessä taloudellisen tilanteen muutoksiin ja talouskriisin aiheuttamaan konkurssiaaltoon. Toisaalta 1990-luvun noususuhdanteessa taloudelliset vaikeudet koettelivat huonommin menestyvien yrityssektorien yrityksiä ja yrityksiä, jotka eivät pärjänneet taloudellisessa kilpailussa. Tällaiset rakenteelliset tekijät saattoivat vaikuttaa olennaisesti juuri velallisen rikosten luonteeseen. 1990-luvun talouskriisi aiheutti yhteiskunnassa monenlaisia muutoksia. Yksi muutoksista oli se, miten talousrikollisuuteen ja harmaaseen talouteen alettiin laman jälkimainingeissa suhtautua. Media, poliitikot ja suuri yleisö kiinnostuivat talousrikollisuudesta 1990-luvun alkupuoliskolla aivan uudella tavalla. Useat tahot kokivat pankkikriisin sekä sen jälkeisen pankkituen epäoikeudenmukaisena ja halusivat löytää siihen syyllisiä, tähän kasinopelurit, epämääräiset liikemiehet sekä talousrikolliset sopivat hyvin. Taloudellinen rikollisuus nousi esiin mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtenä pankkikriisin elementtinä, jolloin poliitikkojen oli käytännössä mahdotonta olla ottamatta sitä huomioon. 1990-luvun alkupuolella tehtiin paljon konkursseihin ja pankkeihin liittyviä talousrikoksia, joiden selvittely jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Talousrikollisuus nousi Suomessa poliitikkojen ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi 1990-luvun alun laman myötä. Laman ja siihen liittyvän lisääntyneen talousrikollisuuden sekä harmaan talouden myötä syntyi voimakas yhteiskunnallinen tilaus talousrikosten torjunnan tehostamiselle. 1990-luvun puolivälistä lähtien talousrikostorjuntaan osoitettiin merkittäviä lisäresursseja. Talousrikollisista saatiin yhteinen vihollinen, johon poliitikot ja kansa saattoivat keskittää laman aikaansaamaa turhautumista.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.

Tämä tutkimus sai alkunsa kiinnostuksesta selvittää, eroavatko suomalaisten ja ruotsalaisten käsitykset hyvästä johtajuudesta toisistaan ja jos, miten eroavaisuudet näkyvät johtajien itsensä omaa johtajuuttaan koskevissa kuvauksissa. Aluksi tutkimuksessa keskitytään kartoittamaan, millaisia eroja suomalaisessa ja ruotsalaisessa johtajuudessa on olemassa olevan tutkimusperinteen nojalla. Kirjallisuuden perusteella käy ilmi, että kulttuuri, viestintä ja johtajuus kietoutuvat toisiinsa niin olennaisesti, ettei yhdestä voi puhua ilman toista. Suomalaisessa ja ruotsalaisessa kulttuurissa on paljon yhteistä kuten matala valtaetäisyys, tasa-arvoisuus ja korkea tarve välttää tulevaisuutta koskevaa epävarmuutta. Viestintä on molemmissa kulttuureissa luonteeltaan kaksisuuntaista ja sanallisella viestinnällä on suurempi painoarvo kuin nonverbaalilla viestinnällä. Erojakin kuitenkin on: suomalaiset ovat tyypillisesti suoraviivaisempia, kun taas ruotsalaiset korostavat keskustelun merkitystä. Johtajuuden kontekstissa kulttuurierot voivat johtaa ristiriitoihin, sillä suomalainen johtajuus on luonteeltaan autoritäärisempää kuin ruotsalainen. Ruotsalaiset painottavat suomalaisia enemmän muodollisten sääntöjen ja käytäntöjen noudattamista ja konsensuksen merkitystä. Suomalaisten päätöksenteossa tyypillistä taas on kirjoittamattomien sääntöjen noudattaminen ja se, että etenkin ristiriitatilanteissa johtajan sana on 'laki'. Empiirinen tutkimusaineisto koostuu 120 suomalaisen ja 120 ruotsalaisen keskijohdon tehtävissä toimivan henkilön LinkedIn-profiileista. LinkedIn on verkossa toimiva rekrytointi- ja ammatillinen verkostoitumispaikka. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty etnografista sisällönanalyysiä, joka tähtää sekä kvantitatiivisiin että kuvaileviin tuloksiin. Vaikka aineiston koodaus pohjaa teoriasta nouseviin luokkiin kuten perinteisessäkin sisällönanalyysissä, etnografisessa lähestymistavassa olennaista on myös se, mikä jää etukäteen valittujen luokkien ulkopuolelle. Analyysin tuloksena syntyy siis myös uusia käsiteluokkia. Analyysin eoreettinen viitekehys perustuu GLOBE-tutkimusprojektin (House et al. 2004) mukaisiin kuuteen globaaliin johtajuuden ulottuvuuteen. Nämä ovat ulottuvuudet ovat 1. karismaattinen/arvopohjainen (charismatic/value-based) johtaminen, 2. tiimisuuntautunut (team oriented) johtaminen, 3. osallistava (participative) johtaminen, 4. ihmissuuntautunut (humane oriented) johtaminen, 5. autonominen (autonomous) johtaminen sekä 6. itsesuojeleva (self-protective) johtaminen. Teorian ulkopuolelta aineistosta hahmottuu myös neljä uutta johtajuuden ulottuvuutta. Nämä ovat monimuotoisuuteen suuntautunut (diversiteettisuuntautunut) johtajuus, valmentava johtajuus, muutosjohtajuus sekä käytäntökeskeinen (organisoiva) johtajuus. Yleisesti ottaen ruotsalaiset profiilit sisältävät enemmän kuvailua kuin suomalaiset. Myös kontakteja ja muiden antamia suosituksia on lukumääräisesti enemmän. Kuvien käytössä ei ole merkittävää eroa. Johtajuuden kuvailussa yhteistä molemmille on karismaattisen/arvopohjaisen johtajuuden sekä tiimisuuntautuneen johtamisen vahva korostaminen. Suurimmat eroavaisuudet liittyvät teoriapohjaisista ulottuvuuksista ihmissuuntautuneeseen johtamiseen ja teorian ulkopuolelta esiinnousseista kategorioista monimuotoisuuden johtamiseen, johtamiseen käytännöllisenä toimintana (organisointina), johtamiseen valmennuksena sekä johtajuuteen muutoksen liikkeellepanona ja hallitsemisena. Tulosten perusteella Suomessa ideaaleja johtajuuden ulottuvuuksia ovat karismaattinen/arvopohjainen johtajuus, tiimisuuntautunut johtajuus, monimuotoisuuden johtaminen sekä johtajuus mentorointina/valmennuksena. Johtajalta toivottuja ominaisuuksia ovat tehokkuus, suorituskeskeisyys, visionäärisyys ja päättäväisyys, kyky parantaa tiimin tehokkuutta ja tuloksia, kyky johtaa monimuotoisia, monikansallisia ja/tai maantieteellisesti hajanaisia tiimejä, kyky toimia alaisten valmentajana tai mentorina sekä taito hyödyntää muutosta organisaation kehittämisessä. Ruotsissa ideaaleja johtajuuden ulottuvuuksia taas ovat karismaattinen/arvopohjainen johtajuus, tiimisuuntautunut johtajuus, ihmissuuntautunut johtajuus sekä johtajuus käytännöllisenä toimintana. Hyvän johtajan ominaisuuksina pidetään innostavuutta, luovuutta, organisointitaitoa, visionäärisyyttä sekä ihmissuuntautuneisuutta ja hyviä sosiaalisia taitoja. Kaiken kaikkiaan empiiriset tutkimustulokset ovat linjassa aiemman tutkimusperinteen kanssa. Aineistossa kiehtovaa on se, että profiilit on tuotettu 'markkinointitarkoituksiin'. Aiemmin tällaiset tiedot olivat yksityisiä, ja lisäksi itsensä markkinoimista on perinteisesti pidetty erityisesti suomalaisille hankalana toimintana. Nyt tiedot ovat kenen tahansa helposti löydettävissä. Palvelun luonteen huomioiden voi olettaa, että profiilia kirjoittaessaan ainakin useimmat miettivät sisällön vetovoimaa työnantajan näkökulmasta, toisin sanoen markkinoivat itseään hyvinä työntekijöinä. Se, mitä ihmiset itsestään kertovat, kertonee jotain myös yhteiskunnallisista arvostuksista tai ainakin siitä, mitä ihmiset ajattelevat arvostettavan työelämässä. Mielenkiintoinen kysymys on myös se, mitä profiileissa jätetään sanomatta – esimerkiksi yli puolet suomalaisista ei tuonut millään tavoin esiin johtajan kykyjään eikä yhdessäkään analysoidussa profiilissa mainittu sanaa 'kunnianhimoinen', vaikka kaikki tutkittavat henkilöt ovat ilmoittaneet olevansa kiinnostuneita uusista työtehtävistä.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Suomen, Ruotsin ja Norjan uskonnonopetuksen ihmisoikeusperustaisuutta suhteessa uskonnonopetuksen merkitykseen ja tavoitteisiin. Arvioin erityisesti, kuinka ihmisoikeudet toteutuvat Ruotsin ja Norjan yhtenäistävässä sekä Suomen eriyttävässä opetusmallissa. Suomessa on keskusteltu uskonnonopetuksen luonteesta pitkään ja pohdittu mahdollisuutta siirtyä yhtenäistävään uskonnonopetukseen. Keskusteluissa ei ole kuitenkaan tuotu esiin mallin toteuttamisen haasteita, eikä niitä ole juuri tutkittu, vaikka kysymykset Norjan uskonnonopetuksesta on viety aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka. Toisaalta tutkijat ovat painottaneet nimenomaan yhtenäistävän opetuksen edistävän ihmisoikeuksia ja opetuksen tavoitteita. Siksi tavoitteeni on selvittää kuinka ihmisoikeusperustaisuus ja uskonnonopetuksen tavoitteet toteutuvat todellisuudessa kolmen Pohjoismaan kohdalla, ja lopulta peilata johtopäätöksiäni Suomen opetusmallin tulevaisuuden näkymiin ja tuoda näin uusia näkökulmia keskusteluun. Norjan tapaus on luonut tarpeen ihmisoikeuksien tutkimiselle uskonnonopetuksessa. Aiheeseen on perehdytty, erityisesti eri ihmisoikeustahojen uskonnonopetusta käsitteleviä tapauksia arvi-oimalla, nostaen esiin keskeisiä kysymyksiä uskonnonopetuksen ihmisoikeudellisista haasteis-ta. Näiden pohjalta muodostui myös työni keskeisin näkökulma, joka keskittyy opetuksen laa-dun, tasa-arvon ja syrjimättömyyden sekä uskonnonvapauden toteutumisen arviointiin uskon-nonopetuksessa. Aineistoni koostui Suomen, Ruotsin ja Norjan uskonnonopetusta käsitteleväs-tä tutkimuskirjallisuudesta, jota analysoin arvioinnin ja teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Analyysini osoittaa, että ihmisoikeusperustaisuus ei toteudu minkään maan kohdalla ongelmat-tomasti, ja saman mallin toteuttamisessa kahdessa eri yhteiskunnassa on merkittäviä eroja. Yh-tenäistävän mallin haasteet ovat kuitenkin yksiselitteisempiä ja kiteytyvät kysymykseen oppiai-neen neutraalin ja objektiiviseen luonteen takaamisesta, kun Suomen eriyttävässä mallissa on-gelmia on laajemmalla alueella. Oppiaineen tavoitteiden puolesta Suomen mallin suurimpana heikkoutena on eri katsomuksia edustavien oppilaiden välisen dialogin puute, ja sen myötä vaikeudet edistää ymmärrystä uskonnollisesta moninaisuudesta. Yhtenäistävän mallin kriteerejä noudattaen Ruotsi onnistuu toteuttamaan ihmisoikeuksia sekä opetuksen tavoitteita monipuoli-simmin, vahvistaen näin yhtenäistävän mallin omaavan toimivimmat edellytykset niiden toteut-tamiselle. Kun uskonnonopetusta perustellaan yhä useammin muuttuvan yhteiskunnan tarpeesta käsin, on suomalaisessakin uskonnonopetuksessa tärkeää huomioida tähän tarpeeseen vastaaminen ke-hittämällä edelleen aineen ihmisoikeusperustaisuutta, sekä tarjoamalla oppilaille paremmat valmiudet ymmärtää katsomuksellista moninaisuutta.

Hyvinkääläiset työläisnaiset ottivat vuoden 1918 sisällissotaan osaa punakaartin riveissä ruoanlaittajina, sairaanhoitajina sekä asetta kantaneina sotilaina. Valkokaartia tukemaan saapuneet saksalaissotilaat saavuttivat Hyvinkään huhtikuun 20. päivä, ja pitäjä valloitettiin. Osa hyvinkääläisnaisista oli tässä vaiheessa siirtynyt jo pohjoisemmille rintamille. Valkoiset etenivät kuitenkin voittoisasti kohti pohjoista, ja suurin osa hyvinkääläisnaisista oli antautunut 1. toukokuuta mennessä. Tämä tutkimus tarkastelee Hyvinkään punakaartilaisnaisiin kohdistuneita kuulustelututkimuksia ja toimenpiteitä sisällissodan jälkiselvittelyissä, jotka alkoivat huhtikuussa ja jatkuivat vuoden loppuun saakka. Samalla tuon esiin runsaasti uutta tietoa Hyvinkään punakaartilaisnaisten toimista sisällissodassa sekä heidän taustoistaan. Tärkeimpiä lähteitä tutkimuksessani ovat erilaiset Kansallisarkistossa säilytettävät oikeusasiakirjat: Hyvinkään pitäjän kenttäoikeuksien pöytäkirjat, viralliset esitutkintapöytäkirjat sekä valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aktit. Lisäksi olen etsinyt tietoa sodassa ja sen jälkiselvittelyissä surmansa saaneista punaisista hyvinkääläisnaisista. Tässä tärkeimpinä lähteinäni ovat olleet Suomen Sotasurmat 1914–1922 -projektin nimitiedosto sekä valkokaartin kirjanpidosta löytyneet vangitsemistiedot. Olen hyödyntänyt suuren tietomäärän käsittelyssä tilastollisia menetelmiä. Tarkastelen naisia kuitenkin paljon myös yksilötasolla, sillä juuri yksilötarinat rikastuttavat paikallishistoriallista tutkimusta. Tutkimukseni perusteella punaisiksi luokiteltuja hyvinkääläisnaisia menehtyi sisällissodan jälkiselvittelyissä 27 – heistä suurin osa Lahden ja Hämeenlinnan seudulla, missä viimeiset taistelut käytiin. Menehtyneistä naisista moni oli vasta 16–17-vuotias. Myös hyvinkääläisnaisia joutui suurille vankileireille – tässä yhteydessä tarkastelen kahden naisen vankileirimuistelmia. Kotipaikkakunnalla tutkittiin samanaikaisesti kenttäoikeuksissa 64 hyvinkääläisnaista. Kenttäoikeuksien tehtävänä oli kartoittaa punakaartilaisten toimintaa sekä heidän tietojansa paikkakunnalla ja lähiseuduilla tapahtuneista murhista sekä ryöstöistä. Kenttäoikeuksissa kuulustelluista naisista valtaosa vapautettiin lyhyen vankeuden jälkeen. Jälkiselvittelyjen virallisessa vaiheessa 116 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista joutui kuulusteluihin. Heistä vajaa puolet oli toiminut sodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä mm. punakaartin ruokalassa. 25 naista oli epäiltynä Hyvinkäällä huhtikuussa perustetussa aseellisessa naiskaartissa toimimisesta. Loput olivat toimineet punaisten hallinnossa tai sairaanhoitotehtävissä kotipaikkakunnalla ja rintamilla. Kuulustelujen perusteella 81 naista sai vuoden 1918 jälkipuoliskolla syytteen valtiorikosoikeudessa; heistä suurin osa avunannosta valtiopetokseen. Tutkimukseni kattaa näin kaikkiaan noin 150 hyvinkääläistä punakaartilaisnaista. Tutkimukseni valottaa heidän toimintaansa sodan aikana sekä arvioi rankaisutoimenpiteiden motiiveja. Tutkimukseni mukaan asetta kantaneisiin naisiin suhtauduttiin jälkiselvittelyissä keskimäärin hyvin ankarasti. Muiden punakaartilaisnaisten osalta rankaisutoimenpiteissä ei ollut yhtenäistä linjaa. Perunankuorinta punakaartin ruokalassa saattoi olla tuomittava rikos siinä missä kaartilaisten matkoilla liikkuminen ja ryöstetyn tavaran kätkeminen.

Tässä tutkielmassa tutkin Saksan ja Suomen ulkoministeriöiden kielipalveluiden organisointia institutionaalisen käännöskulttuurin näkökulmasta. Institutionaalinen käännöskulttuuri tarkoittaa tässä tutkielmassa virallisen instituution säännöstelemää käännöskulttuuria (Snellman 2018). Institutionaalisen käännöskulttuurin pohjana on institutionaalisen kääntämisen (Koskinen 2008; 2014) ja käännöskulttuurin (Prunč 1997; 2008) käsitteet, jotka kattavat kielipalvelutoimintaan kohdistuvat odotukset, normit ja arvot sekä toiminnan konkreettiset piirteet. Tutkimusta varten haastattelin Saksan ulkoministeriön kielipalvelun sekä Suomen valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielitoimialan asiantuntijoita, sillä he vastaavat kielipalveluiden tuottamisesta Saksan ja Suomen ulkoministeriöille. Haastattelut on kerätty vuosina 2019–2020, yhteensä haastatteluja on 12. Tutkimuksessa on käytetty myös organisaatioiden julkaisuja sekä artikkeleita. Tutkielman lähtökohtana on vertaileva puolistrukturoitu asiantuntijahaastattelu sekä laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielmassa analysoidaan instituutionaalisen käännöskulttuurin piirteitä, kuten kielenkäytön vakiinnuttamisen keinoja, organisaatiosijoitusta, suhtautumista organisaation sisällä ja toimeksiantojen luonnetta. Lisäksi analyysin kohteena on venäjän kääntäjien työn toimenkuva. Tutkimustulosten perusteella voi luoda kuvauksen institutionaalisesta käännöskulttuurista, jolla on yhtäläisyyksiä Saksassa ja Suomessa. Aineiston vertailu osoittaa, että kieliasiantuntijoiden työn piirteet ulkoasiainhallinnon parissa ovat samankaltaisia, vaikka organisaatiorakenteet voivat olla eri. Tutkielman tulokset tarjoavat tietoa kääntäjien yhteiskunnallisesta asemasta valtionhallinnon palveluksessa sekä jatkotutkimusmahdollisuuksia. Lisäksi tutkimusta voi hyödyntää kääntäjänkoulutuksen kehittämisessä.

The one-child policy of the People’s Republic of China created an entire generation of Chinese only-children, who have migrated abroad more often than any previous generation. However, despite the increased emigration, alongside the aging population, the Chinese elderly care system relies on the inputs of children. Therefore, there is a fundamental conflict between the filial intergenerational caregiving responsibilities and international migration processes, although some caregiving forms may be exchanged from a distance. This master’s thesis investigates how the Chinese first-generation only-child migrants who live in Finland experience caring for their parents in China. The research questions are: How do Chinese one-child transnational families practice transnational caregiving? What are the expectations and possibilities concerning caregiving? What are the elderly care arrangements like for the parents? The theoretical framework of this study consists of three dimensions of transnational caregiving: care circulation approach, transnational caregiving types, and the capacity, obligation, and negotiated commitment as factors that explain the practices of transnational caregiving. The research data consists of nine semi-structured interviews of Chinese migrants of the only-child generation. The analysis method is qualitative theory-guided content analysis. The results suggest that Chinese migrants and their parents practice transnational caregiving by exchanging emotional support. The migrants experience that their possibilities to provide care to their parents are limited. However, providing care is a cultural obligation. The future elderly care arrangements of the parents are unclear, which makes the situation stressful for the migrants. The situation is also frustrating as ideal options for arranging elderly care are lacking. If the migrants return to China to provide elderly care to their parents, they are forced to make sacrifices with their work and family. However, if they do not return to China, the alternative options of relying on institutional elderly care or hiring a maid or a nurse are not ideal either. Although the migrants value filial traditions, they desperately demand societal and policy changes that would allow them to plan the future elderly care of their parents. Based on the results, there is a demand for establishing more quality institutional elderly care services in China. There is also a need for the Finnish migration policy to allow family-based old-age migration, as some other countries do. Overall, in the current situation, the national policymaking in Finland and in China does not recognize the needs of transnational families and transnational caregivers.