Browsing by Subject "hevonen"

Paksusuolen hiekkakeräymät ovat yleinen hevosten ähkyoireiden aiheuttaja. Hiekkakeräymiä diagnosoidaan yleisesti alueilla, joissa maaperä muodostuu irtonaisesta hiekasta, esimerkiksi Suomessa. Syy miksi hiekkaa keräytyy juuri tiettyjen hevosen suolistoon, on epäselvää. Oireet vaihtelevat yksilöiden välillä, eikä oireiden yhteyttä hiekan määrään ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, korreloivatko esitiedoissa kuvantamisen syyksi ilmoitetut oireet röntgenkuvista mitatun paksusuolen hiekkakeräymän pinta-alan kanssa ja ovatko jotkin oireista erityisen tyypillisiä suurille hiekkakeräymille. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, minkälainen on tyypillinen hiekkaähkypotilas ja onko mahahaavalla tai verinäytemuutoksilla ja hiekkakeräymien koolla yhteyttä. Myös vuodenajan ja hiekkakeräymien koon yhteyttä selvitettiin. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin hiekkaähkyn etiologiaan, oireisiin ja diagnosointiin sekä hoitovaihtoehtoihin. Tutkimuksen aineistona oli 649 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalan potilasta, joiden vatsaontelo oli röntgenkuvattu vuosina 2008-2012. Ulkopuolelle jätettiin vuosina 2008-2010 röntgenkuvatut hevoset, joiden hiekkakeräymän pinta-ala oli alle 25 cm2. Röntgenkuvissa havaitun hiekan pinta-ala (cm2) määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja pinta-aloja verrattiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testejä käyttäen hevosten kliinisten oireiden, rodun, kuvausvuodenajan, mahahaavalöydösten ja verinäytetulosten suhteen. Tässä aineistossa hoitoon tulosyyksi mainituista oireista aiempi hiekan esiintyminen, laihtuminen ja hevosen epänormaali käytös olivat yhteydessä hiekan suureen määrään (p < 0,05). Roduista suomenhevosilla oli suurempia hiekkakeräymiä kuin muilla roduilla (p < 0,01) ja syksyllä todettiin muihin vuodenaikoihin verrattuna suurempia hiekkakeräymiä (p < 0,01). Hevosilla, joilla ei ollut diagnosoitu mahahaavaa, oli suurempi paksusuolen hiekkakeräymä kuin hevosilla, joilla oli mahahaava (p = 0,02). Verinäytemuutosten ja hiekan pinta-alan suuruuden välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (p = 0,17). Tuloksissa oli yllätyksellistä, että ähky ja epänormaali uloste eivät olleet yhteydessä suuriin hiekkakeräymiin, sekä se, ettei mahahaavapotilailla todettu suurempia hiekkakeräymiä kuin hevosilla, joilla ei ollut mahahaavaa. Tämä tutkimus toi näyttöä sille, että vuodenaika ja rotu voivat altistaa paksusuolen hiekkakeräymille. Jos hevosen laihtumiselle tai epänormaalille käytökselle ei löydy muuta selitystä, on syytä epäillä hiekkakeräymää ja hakeutua tutkimuksiin. Hiekan määrä vaihteli kuitenkin paljon yksilöiden välillä ja erityisesti epänormaali käytös on oireena niin epämääräinen, että sen syyksi voi epäillä monia muitakin sairauksia. Aineiston perusteella kerran diagnosoitu ja hoidettu hiekkakeräymä altistaa uusille keräymille, joten hiekan syömisen estäminen on tärkeää lääkkeellisen hoidon lisänä.

Syventävät opintoni koostuvat kahdesta Suomen eläinlääkärilehteen julkaistavaksi esitystä artikkelista. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien diagnostiikka, hoito ja enneltaehkäisy hevosella - kirjallisuuskatsaus Hevosen ruoansulatuskanavaan saattaa joutua hiekkaa joko rehun mukana tai hevosen syödessä sitä tarkoituksella suoraan maasta. Hiekan kertyminen suolistoon voi aiheuttaa esimerkiksi ähkyoireita tai ripulia. Hiekka painuu raskaana materiaalina suolen ventraaliosiin ja suoranaisen limakalvoärsytyksen lisäksi se saattaa aiheuttaa divertikkelimuodostusta. Suuri hiekkamäärä voi aiheuttaa myös suolitukoksen. Paksusuolessa oleva hiekka saattaa tuntua peräsuolen kautta tunnusteltaessa. Ulosteen sisältämä hiekkamäärä korreloi huonosti suolistossa olevan hiekkamäärän kanssa. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös vatsaontelon auskultaatiota ja ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimuksella pystytään osoittamaan vatsaontelon etuosassa olevat hiekkakeräymät. Hiekkakeräymien hoitoon käytetään yleisesti psylliumia sisältäviä laksatiiveja. Suuret annokset magnesiumsulfaattia on myös havaittu tehokkaaksi. Ennaltaehkäisyssä on tärkeää välttää ruokintaa suoraan maasta etenkin hiekkatarhoissa, sekä estää ruoan maahan variseminen. Vaikeimpia hoidettavia ovat tarkoituksella hiekkaa syövät ja ahneet, maasta jokaisen ruoanmurusen etsivät hevoset. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien röntgenlöydösten yhteys hevosen ikään, rotuun ja oireisiin Tutkimusaineistomme koostui 52:sta Yliopistollisessa eläinsairaalassa noin kolmen vuoden aikana röntgenkuvatusta hevosesta, joiden vatsaontelon alaetuosassa oli merkkejä hiekkakeräymistä. Hevosten ikä vaihteli alle puolesta vuodesta 23 vuoteen ja ne edustivat useita eri rotuja. Suurin osa varsoista oli tutkittavana kesäkuukausina, kun taas yli puolivuotiaiden hevosten hoitoontuloaika keskittyi marraskuun ja maaliskuun väliseen aikaan. Hiekkakeräymien koossa oli suurta vaihtelua. Etenkin aikuisilla suomenhevosilla nähtiin hyvin laajoja hiekkakeräymiä. Nuorilla hevosilla taas keräymien lukumäärä oli suurempi kuin aikuisilla. Keräymien pinta vaihteli hyvin tarkkarajaisesta suolen muuhun sisältöön sekoittuvaan. Suurella osalla (73%) hevosista oli ruoansulatuskanavan oireita kuten ähkyä tai ripulia. Epäspesifisiä oireita, kuten laihtumista, alentunutta suorituskykyä ja apaattisuutta esiintyi joko yksin tai yhdessä ruoansulatuskanavan oireiden kanssa 46%:lla hevosista. Vain viidellä hevosista ei ollut hiekkakeräymiin yhdistettävissä olevia oireita lainkaan. Toinen primaarisairaus löytyi 22 hevoselta, ja näistä puolella todettiin olevan hiekkaa suurehkoja määriä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys todettiin akuuttien ähkyoireiden ja hiekan määrän sekä akuuttien ähkyoireiden ja hiekkakeräymien lukumäärän välillä.

Hevosten kivun tunnistaminen on tärkeää niiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Kivun tunnistaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Lisääntynyt liikkumisen epäsymmetria, mikä määritellään ontumaksi, on yhdistetty hevosen kokemaan kipuun. Aikaisessa vaiheessa havaittu ontuma, johon päästään puuttumaan asianmukaisesti, vähentää riskiä vakavampiin vammoihin. Tämän takia ontumisen tutkiminen on tärkeä osa hevosen kivun tutkimista. Tässä alkuperäistutkimuksen sisältävässä tutkielmassa selvitettiin hevosen submaksimaalisessa rasitustestissä mitattavan syketason ja sykevälivaihtelun yhteyttä ontumaan. Kivun on osoitettu nostavan syketasoa ja vähentävän sykevälivaihtelua. Kivun vaikutuksia sykearvoihin ei ole kuitenkaan aiemmin tutkittu submaksimaalisten rasitustestien osalta. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ontuvan hevosen syketaso on korkeampi ja sykevälivaihtelu vähäisempi kuin ontumattomalla hevosella. Tutkimuksemme tavoitteena oli löytää hevosten parissa toimiville ihmisille helpompia keinoja tunnistaa hevosen ontuma. Ontuman luotettava arviointi visuaalisesti on osoittautunut haastavaksi jopa kokeneille eläinlääkäreille. Rasitustestejä on käytetty hevosen suorituskyvyn mittaamiseen ja terveydentilan tutkimiseen. Rasitustestit voivat olla suorituskyvyn äärirajoilla tehtäviä maksimaalia rasitustestejä tai matalammalla rasitustasolla tehtäviä submaksimaalisia rasitustestejä. Eri käyttötarkoituksessa oleville hevosille ja eri tarpeisiin on kehitetty erilaisia testikäytäntöjä. Tutkimuspopulaatio koostui 30:stä ratsastuskouluhevosesta, jotka olivat olleet normaalissa käytössä ratsastustunneilla. Hevosille suoritettiin inertiaalisensoreita käyttäen ontumatutkimus, jonka jälkeen ne suorittivat este- ja kouluratsastuskäytössä oleville hevosille suunnitellun nelivaiheisen submaksimaalisen rasitustestin. Rasitustestin aikana hevosten sydämen toimintaa mitattiin sykesensorilla ja vyösarjalla (Equine H7, Polar, Suomi). Sykearvoista laskettiin sykevälivaihtelun arvot R-R-intervallien keskihajonta ja R-R-intervallien neliöllinen keskiarvo. Liikkeen epäsymmetrian ja sykearvojen välisiä yhteyksiä tutkittiin ei-parametrisella Spearmanin korrelaatiolla. 25:llä hevosella liikkeen epäsymmetria ylitti inertiaalisensorin raja-arvon ontumiselle. Rasitustestissä hevosten sykkeen keskiarvo oli 121 ja vaihteluväli 83–173. R-R-intervallien keskihajonnan vaihteluväli oli 12,9–590 ja keskiarvo 122. R-R-intervallien neliöllisen keskiarvon vaihteluväli oli 305–891 ja keskiarvo 543. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio lisääntyneen liikkeen epäsymmetrian ja vähentyneen sykevälivaihtelun välillä erityisesti tarkasteltaessa sykevälivaihtelua R-R-intervallien keskihajonnalla (P-arvo alle 0,05). Yhteys ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kaikilla sykevälivaihtelua kuvaavilla muuttujilla eikä kaikissa rasitustestin vaiheissa. Vastaavasti syketasojen nousun yhteys lisääntyneeseen epäsymmetriaan oli nähtävissä vain tietyissä rasitustestin vaiheissa. Tässä tutkimuksessa ei ollut löydettävissä sellaisia raja-arvoja, joilla ontuvat hevoset olisi voitu erottaa ontumattomista rasitustestin tulosten perustella. Tämän tutkimuksen perusteella syketasojen ja sykevälivaihtelun mittaaminen ei anna merkittävää lisätietoa hevosen liikkumisen epäsymmetriasta ja mahdollisesta kivusta verrattuna ontumatutkimukseen. Hevosten parissa toimivien ihmisten avuksi kaivataan edelleen helpompia tapoja tunnistaa hevosten kipu.

Sykevälin vaihtelu on sydämen lyöntien välisen ajan vaihtelua. Elektrokardiografiassa (EKG) se nähdään R-piikkien välien pituuden vaihteluna. Sydämen lyöntitiheyttä, ja siten myös sykevälin vaihtelua, ohjaa sinussolmuke. Sinussolmukkeen toimintaan vaikuttavat sekä parasympaattinen että sympaattinen osa autonomista hermostoa. Parasympaattinen hermosto aiheuttaa pääasiassa korkeataajuista (high frequency, HF) vaihtelua, mutta myös matalataajuista vaihtelua (low frequency, LF). Sympaattinen vaikutus aiheuttaa matalataajuista vaihtelua. Sykevälin vaihtelu on osoittautunut toimivaksi keinoksi tutkia autonomisen hermoston toimintaa, ja sitä on käytetty useissa käyttäytymiseen ja hyvinvointiin liittyvissä tutkimuksissa. Sykevälin vaihtelua voidaan tutkia analysoimalla joko EKG-nauhoitusta tai pelkkien R-piikkien rekisteröintiä. Koska sykevälin vaihtelussa halutaan tutkia sinusrytmin muutoksia, on tärkeää tunnistaa muista syistä johtuvat rytmin muutokset. Hevosilla esiintyy yleisesti sinusrytmistä poikkeavia rytmejä, jotka voivat olla fysiologisia tai patologisia. Fysiologiset rytmimuutokset johtuvat usein voimakkaasta vagaalisesta vaikutuksesta. Fysiologisiin rytmeihin kuuluvat sinus takykardia ja bradykardia, sinus arytmia, sinus-eteiskatkos sekä ensimmäisen ja toisen asteen eteiskammiokatkos. Lisäksi hevosilla esiintyy lisälyöntejä, kammiotakykardiaa ja eteisvärinää, joka on yleisin suorituskykyyn vaikuttava rytmihäiriö. Nämä kaikki voidaan havaita sydämen kuuntelussa havaittavan poikkeavan rytmin lisäksi EKG:n muutoksina. Tutkimusosassa haluttiin selvittää onko merkitystä mitä raja-arvoja käytetään sykevälin vaihtelun matalalle taajuudelle (LF) ja korkealle taajuudelle (HF). Aiemmin hevosten sykevälin vaihteluun liittyvissä tutkimuksissa on käytetty useampia eri raja-arvoja. Tutkimusta varten nauhoitettiin EKG:aa seitsemästä hevosesta. Yhtä nauhoituksista ei voitu käyttää huonon laadun vuoksi, joten tutkittavana oli kuuden hevosen EKG. Jokaisen hevosen EKG:sta valittiin neljästä ensimmäisestä tunnista kustakin 10 minuutin otos. Nämä analysoitiin ohjelmilla RR-Interval & Movement Activation Analysis Software ja Kubios HRV Analysis. Analysoinnissa käytettiin kolmia eri raja-arvoja, joita aiemmissa kirjallisuudesta löytyvissä tutkimuksissa on käytetty. Saatuja tuloksia analysoitiin tilastollisesti. Eri raja-arvoilla saadut tulokset erosivat toisistaan merkitsevästi, eivätkä ne korreloineet keskenään. Tässä tutkimuksessa saatujen tulosten perusteella on selvästi merkitystä mitä LF:n ja HF:n raja-arvoja sykevälin vaihtelun tutkimisessa käytetään.

Hevosten hammassairaudet ovat alidiagnosoituja ja niiden oireisto on hatarasti raportoitua. Hevosen kivun arviointi on vaikeaa ja usein subjektiivista, vaikka ilmeisiin perustuvia luokituksia onkin viime aikoina julkaistu. Hevosten omistajat eivät kuitenkaan aina tunnista oireita tai yhdistä niitä suuperäiseen kipuun. Hevosten hammassairauksiin liittyvä tutkimus on tähän asti keskittynyt pääasiassa erilaisten patologioiden kehittymiseen ja niiden aiheuttamiin muutoksiin. Kattavaa tutkimusta ongelmiin liittyvistä oireista ei ole tehty. Työn tarkoituksena oli selvittää yleisimpiä hammassairauksia ja niihin mahdollisesti liittyviä oireita suomalaisessa hevospopulaatiossa. Alkuperäistutkimus sisälsi kyselytutkimuksen ja eläinlääkärin suorittaman hevosen suun tutkimuksen. Aineiston 167 hevosta olivat tavallisia kliinisiä potilaita, eikä niille tehty mitään ylimääräistä tästä tutkimuksesta johtuen. Eläinlääkärikäynnin yhteydessä omistajia pyydetiin vastaamaan kyselyyn hevosen syömis-, kuolain- ja muuhun käyttäytymiseen liittyvistä oireista. Kyselytutkimus toteutettiin Helsingin Yliopiston e-lomakepalvelun kautta ja siitä saadut vastaukset käsiteltiin Microsoft Excel-taulukkolaskentaohjelmalla. Suun tutkimuksen diagnoosit lisättiin taulukkoon potilaskertomuksista. Tulosten käsittelyn helpottamiseksi diagnoosit jaoteltiin kliinisesti merkityksellisiin ja ei kliinisesti merkityksellisiin. Tulosten käsittelyssä käytettiin lisäksi IBM SPSS -tilasto-ohjelmaa ja tilastolliseen testaukseen ristiintaulukointia sekä khiin neliö -testiä. Koko aineistosta 23 %:lla oli yksi ja 72 %:lla useampi kuin yksi kliinisesti merkityksellinen diagnoosi (yhteensä 95 %:lla). Kaikilla muillakin aineiston hevosilla todettiin vähintään yksi muutos hampaissaan, mutta niitä pidettiin kliinisesti merkityksettöminä (5 % aineistosta). Kaikilla aineiston hevosilla oli vähintään yksi kysytyistä oireista. 95 %:lla oli vähintään yksi syömiskäyttäytymiseen liittyvä oire, 78 %:lla kuolainkäyttäytymiseen liittyvä oire ja muita oireita oli 94 %:lla. Hevosilla, joilla oli perifeeristä kariesta, oli useammin infundibulaarista kariesta (p<0,001), diastemoja (p<0,001), pulpavaurioita (p<0,001) ja fissuuroita (p<0,001). Tutkimuksen alkuperäisenä tarkoituksena oli selvittää, mitkä oireet liittyvät mihinkin diagnooseihin ja vakavuusasteisiin, mutta sitä ei pystytty testaamaan tilastollisin menetelmin, koska terveitä verrokkeja ei ollut riittävästi. Jatkotutkimuksia ajatellen verrokkeja tulee kerätä lisää. Tutkimuksesta käy kuitenkin ilmi, että suomalaisilla hevosilla on verrattain paljon hammassairauksia, vaikka potilasaineisto ei täysin vastaakaan suomalaista hevospopulaatiota. Myös hammaskipuun liittyvät oireet ovat yleisiä.

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä ähkyleikkauksiin liittyvistä komplikaatioista, johon sairastuu noin 10-37 % ähkyleikatuista potilaista. Se voi paitsi hidastaa potilaan paranemista, myös aiheuttaa omistajalle lisäkuluja sekä altistaa hevosen pitkittyneille ja vaihtuville mikrobilääkekuureille, jotka taas edistävät moniresistenttien mikrobikantojen syntymistä. Tämä tutkimus on ajankohtainen paitsi siksi, että vuosina 2013-2020 ei ole tehty vastaavaa tutkimusta leikkaushaavainfektioista Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa, mutta myös koska tälle välille sijoittuu sekä vuoden 2013 ESBL-epidemia että vuoden 2019 MRSA-epidemia. Tavoitteena oli kartoittaa laajasti leikkaushaavainfektiolle altistavia riskitekijöitä ja tutkia niiden vaikutusta leikkaushaavainfektioiden muodostumiseen. Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa leikattiin vuoden 2013 ja syksyn 2020 välillä 297 ähkypotilasta, joista 225 täytti tutkimuksen valintakriteerit. Tutkimuksessa tarkasteltiin pre-, intra- ja postoperatiivisia tekijöitä, joiden on havaittu kirjallisuudessa yhdistyvän ähkyleikkaushaavainfektioihin ja muihin ähkyleikkauksen komplikaatioihin kuten preoperatiivisia antibiootteja, leikkaushaavan sulkuun käytettyjä ommelaineita, stentin ja vastavyön käyttöä, postoperatiivisen kuumeen ja komplikaatioiden kestoa. Aineisto koostettiin Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta sekä anestesiakaavakkeista ja leikkauskirjanpidosta. Hevospotilaista 21,8 % (49/225) sai leikkaushaavainfektion postoperatiivisena komplikaationa. Muita postoperatiivisia komplikaatioita sairaalassaoloaikana ilmeni 64,4 %:lla leikatuista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin pidentyneen vatsavyön käytön (p=0,010, OR:1,10, CI95%: 1,022-1,179) ja sairaalassa havaittujen komplikaatioiden (p=0,021, OR:1,12, CI95%: 1,017-1,227) pitkän keston olevan riskitekijä leikkaushaavainfektioille. Lisäksi leikkaushaavainfektioon yhdistyi korkea postoperatiivinen fibrinogeeniarvo (p<0,001, OR:2,49, CI95%: 1,728-3,588) ja pidentynyt kuume (p=0,001, OR:1,16, CI95%: 1,060-1,271), jotka ovat yleisiä tulehduksen indikaattoreita. Mikrobiologisten viljelyiden tuloksena saatiin laaja kirjo taudinaiheuttajia, joista Staphylococcus-, Streptococcus-, Enterobacter-sukujen lajit sekä Escherichia coli olivat yleisimpien joukossa. Mikrobilääkeresistenssi oli hyvin yleistä näillä taudinaiheuttajilla ja infektoituneilta hevosilta eristettiin usein sekä haavanäytteistä, että seulontanäytteistä sekä ESBL että MRSA. Preoperatiivisista antibiooteista useimmin käytetty yhdistelmä oli Ruokaviraston mikrobilääkesuosituksen mukaisesti bentsyylipenisilliini ja gentamisiini, joita käytettiin 83,6 % tapauksista. Lopuissa tapauksissa käytettiin erilaisia yhdistelmiä, joihin lukeutui muun muassa trimetopriimi-sulfa, metronidatsoli, enrofloksasiini ja marbofloksasiini. Leikkaushaavainfektioihin riskitekijäksi tunnistettiin trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhdistelmä (p=0,048, OR:3,667, CI95%: 1,010-13,309), mikä saattaisi johtua niiden tehottomuudesta anaerobisia suolistobakteereja vastaan. Tuloksista voidaan päätellä, että leikkaushaavainfektioiden ilmenemisessä on tapahtunut lievää positiivista kehitystä ja epidemioista huolimatta infektioiden esiintyvyys on aiempien tutkimusten tulosten perusteella vaihtelun keskivaiheilla. Lisäksi tunnistetut riskitekijät olivat pääsääntöisesti kirjallisuuden kanssa yhteneviä. Kerättyä aineistoa voitaisiin käyttää jatkossa esimerkiksi mikrobilääkkeiden vaikutusten tarkempaan tutkimiseen. Käytännössä tuloksia voidaan käyttää paitsi tukemassa leikkaushaavainfektioiden diagnostiikkaa, myös edesauttamassa mahdollisten riskipotilaiden tunnistamista. On myös hyvä arvioida kriittisesti trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhteiskäytön hyödyllisyyttä preoperatiivisena antibioottina.

Suomessa ei ole erityistä hevosten epidemioita selvittävää tahoa, joten eläinlääkäripraktikolle voi työssään tulla vastaan tilanteita, joissa epidemian selvittäminen olisi tarpeen. Tutkielman taustalla ovat vuonna 2010 yhdellä suomalaisella hevostallilla tapahtuneet sarveiskalvotulehdukset, joita epäiltiin taudinpurkaukseksi. Tapauksen selvittämiseksi kolme eläinlääkäriä laati kyselylomakkeet sekä hevosten omistajille että tallin pitäjille. Eläinlääkäreiden hypoteesina oli, että kyseessä on sienen aiheuttama taudinpurkaus. Vaikka sarveiskalvotulehdukset ovat hevosilla yleisiä, ne ovat useimmiten seurausta sarveiskalvovauriosta ja esiintyvät näin ollen yksittäisillä eläimillä. Sienten aiheuttamat hevosten sarveiskalvotulehdukset ovat kuitenkin Euroopassa suhteellisen harvinaisia. Kirjallisuudessa ei ole tietääksemme aiemmin kuvattu hevosten sarveiskalvotulehdustaudinpurkausta. Tutkielman kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli perehtyä epidemioiden selvittämisessä käytettäviin tutkimusasetelmiin sekä tiedonkeruumenetelmistä kyselyiden tekemiseen, ja kerätä tietoa hevosten epidemioiden selvittämisestä sekä sarveiskalvotulehduksista hevosella. Tutkielman tutkimusosa tehtiin edellä mainitun hypoteesin testaamiseksi. Tutkimusosan tavoitteena oli selvittää, oliko kyseessä epidemia, kuvata sen selvittäminen ja mahdollinen aiheuttaja ja löytää altistaneita tekijöitä. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytetyn kyselylomakkeen toimivuutta. Aineistona oli 16 hevosen omistajien täyttämää kyselylomaketta, tallin pitäjien täyttämä kyselylomake liitteineen (pohjapiirroksia, rehu- ja kuivikeanalyysituloksia, verinäytetuloksia, lausuntoja rakennustarkastajalta ja eläinlääkäriltä) sekä kuuden hevosen potilaskertomukset. Omistajien kyselylomakkeiden vastaukset koodattiin Excel-taulukkolaskentaohjelmaan, josta ne siirrettiin SPSS-tilasto-ohjelmaan. Aineiston kuvailuun käytettiin frekvenssejä, ja riskitekijöiden ja silmäoireilun välisen assosiaation tutkimiseen khiin neliö -testiä laskemalla Fisherin eksaktit p-arvot Bonferronikorjauksella. Tuloksiin ja kirjallisuuteen perustuen kyseessä oli epidemia, koska tapauksia esiintyi tavallista enemmän: tutkituista hevosista seitsemällä oli sarveiskalvotulehdus ja näistä neljällä aiheuttajana oli sieni. Lopuilla sairastuneista hevosista yhdellä aiheuttajana oli bakteereita ja kahdella aiheuttajaa ei saatu selville. Yleisimmät aiheuttajat olivat sienistä Aspergillus flavus ja bakteereista koagulaasinegatiivinen stafylokokki. Riskitekijöistä ainoa tilastollisesti merkitsevä oli rasituksen jälkeen kipeytyneiden lihasten ja urheiluvammojen hoitoon ulkoisesti käytettävä Arnica-linimentti (p-arvo 0,01). On kuitenkin epätodennäköistä, että se olisi ollut todellinen riskitekijä, vaan todennäköisemmin kyseessä oli tilastollinen (tyypin I) virhe. Tulos ei ollut täysin hypoteesin mukainen, sillä aiheuttajina oli useita sienilajeja ja bakteereja, ja todennäköisesti niistä yksikään ei ollut primaari taudinaiheuttaja. Koska aiheuttajia oli niin monta, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että sarveiskalvotulehdukset olisivat tarttuneet hevosesta toiseen. Kerätyn aineiston perusteella altistaneita tekijöitä ei saatu selvitettyä. Jatkoa varten epidemioiden selvitystyön helpottamiseksi olisi hyödyllistä, mikäli käytettävissä olisi valmis hevosten epidemioiden selvitykseen soveltuva sähköinen muokattava kyselylomakepohja.

Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli koota tietoa terveiden hevosen juomisesta ja juottamisesta, sekä niihin vaikuttavista tekijöistä kotioloissa, sekä kuljetusten ja kilpailuiden aikana. Hevonen juo vedentarpeeseensa nähden liian vähän, mikäli se on stressaantunut, dehydroitunut hikoilun kautta, tai vesi on huonolaatuista, vieraan makuista, tai vaikeasti saatavilla. Pidempään jatkunutta liian vähäistä veden saantia seuraava dehydraatio aiheuttaa terveydellisiä ongelmia kuten ääreisverenkierron ja elektrolyyttitasapainon häiriöitä ja munuaisten vajaatoimintaa. Se myös lisää mm. ähkyyn sairastumisen riskiä ja alentaa merkittävästi hevosen suorituskykyä. Hevosen dehydraatioaste on määriteltävissä veren solujen määrän ja kokonaisproteiinien mittauksella. Myös hidastunut kapillaarien täyttymisaika, limakalvojen kuivuminen, vähentynyt rehunkulutus ja ulosteiden kuivuminen kertovat hevosen dehydroitumisesta. Ihopoimun palautumisaika ei ole hevosilla luotettava dehydraation mittari. Tallioloissa hevosille mieluisin juoma-astia on avoin ämpäri. Automaattisia juomakuppeja käytettäessä niiden tulee olla riittävän suuria ja syviä, ja virtausnopeuden kuppiin vähintään 8 l/min. Merkittävin veden laatua huonontava tekijä on juoma-astioiden likaantuminen. Hevoset sopeutuvat ajoittaiseen veden saantiin hyvin, mutta ne on juotettava vähintään kaksi kertaa päivässä ruokinnan yhteydessä, sekä rasituksen jälkeen. Mikäli hevosia tarhataan useamman tunnin ajan, ne ruokitaan tarhaan, tai ilma on lämmin, tulisi myös tarhassa olla vettä saatavilla. Kuljetuksen aikana hevosia tulisi juottaa usein ja niille voi tarjota vettä vapaasti ennen kuljetusta ja sen jälkeen. Juomishalukkuutta voidaan lisätä hevoselle mieluisan vesiastian käyttämisellä, rehun tarjoamisella ja veden maustamisella. Veden rajoittaminen ennen rasitusta ei ole yleensä tarpeellista, eikä runsaastakaan juomisesta ole todettu aiheutuvan terveydellisiä haittavaikutuksia. Etenkin pitkäkestoisen rasituksen aikana juottaminen on tärkeää. Suola- tai elektrolyyttiliuos on vettä huomattavasti tehokkaampaa nestetasapainon ja suorituskyvyn ylläpidossa. Myös elektrolyyttipastojen käytöstä on hyötyä, mutta niitä ei tule antaa ennen rasitusta tai rasituksen aikana lievästi dehydroituneelle hevoselle. Hevosia voi juottaa vapaasti heti rasituksen jälkeen, kuitenkin viimeistään 20 minuuttia rasituksen päättymisestä. Voimakkaan rasituksen jälkeen palautumista edesauttaa suola- tai elektrolyyttiliuosten tai elektrolyyttipastan ja veden antaminen ensimmäisen tunnin aikana rasituksen jälkeen ja veden tarjoaminen vapaasti tämän jälkeen.

Tutkielman aiheena oli selvittää hevosten koulutusmenetelmien vaikutusta hevosten hyvinvointiin. Lisäksi oli tarkoitus perehtyä myös hevosten hyvinvointiin vaikuttaviin muihin tekijöihin, joilla on merkitystä myös hevosten koulutukseen. Hevoset ovat eläneet kesytettyinä ihmisen rinnalla viimeiset 6000 vuotta, jonka aikana niitä on myös koulutettu välillä hevosystävällisemmin välillä vähemmän hevosystävällisesti. Eläinten käyttäytymistiede sai alkunsa 1900-luvun alkupuolella. Samoihin aikoihin alettiin myös ymmärtää paremmin eläinten oppimista ja tämän pohjalta syntyi oppimisteoria. Samat oppimisteorian menetelmät toimivat edelleen oppimisen ja koulutuksen pohjalla, vaikka koulutuksen teoriapohjaa ei aina tunnetakaan. Tämä puolestaan johtaa monesti konflikteihin hevosten kanssa ja heikentää näin hevosten hyvinvointia. Oppimisteorian alle kuuluu erilaisia koulutustapoja, kuten positiivinen ja negatiivinen vahvistaminen. Vahvisteilla tarkoitetaan tekijöitä, jotka vahvistavat eläimen käyttäytymistä tietyssä tilanteessa. Negatiivisessa vahvistamisessa hevosiin kohdistetaan tietty ärsyke, kuten pohjeapu, joka saa hevosen reagoimaan halutulla tavalla ja tämän johdosta ärsyke loppuu. Positiivisessa vahvistamisessa hevonen puolestaan saa halutun käytöksen jälkeen jotain itselleen mieluista esimerkiksi makupalan. Tällä hetkellä negatiivinen vahvistaminen on yleisin tapa kouluttaa hevosia. Tiedemaailmassa positiivisen vahvistamisen on kuitenkin todettu olevan hevosystävällisin tapa kouluttaa hevosia. Tutkimuksissa on todettu, että hevosten kouluttaminen vaikuttaa niiden hyvinvointiin suuresti. Hevosten hyvinvointiin vaikuttaa kuitenkin monet muutkin tekijät, kuten se kuinka hyvin hevosten lajinmukaisia käyttäytymistarpeita huomioidaan. Uusissa tutkimuksissa on mm. havaittu, että hevosille on erittäin tärkeää päästä olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä lajitovereiden kanssa ja että ne saavat ulkoilla mahdollisimman paljon. Jo aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että tietoisuus oppimisteoriasta ja muista hevosten hyvinvointiin liittyvistä tehdyistä tutkimuksista ei ole siirtynyt hevosmaailmaan kovinkaan hyvin. Lisensiaattityöni yhtenä tavoitteena onkin omalta osaltaan lisätä tietoisuutta tieteellisistä tutkimustuloksista hevosten hyvinvoinnin ja koulutuksen suhteen Tutkimuksemme tavoitteena puolestaan oli selvittää mikä on tilanne näissä asioissa Suomessa. Hypoteesinamme oli, että oppimisteorian tuntemus ei olisi kovinkaan hyvin hallussa myöskään hevosihmisillä Suomessa. Tutkimuksemme toteutettiin kahtena kyselytutkimuksena, joista toinen oli hevosalan ammattilaisille suunnattu ja toinen hevosenomistajille. Kyselyymme vastasi 420 hevosalan ammattilaista ja 1245 hevosenomistajaa. Tutkimuksessamme tuli esille oletuksemme mukaisesti oppimisteoriaa ei tunneta kovinkaan hyvin myöskään Suomessa. Vastaajat suhtautuivat kuitenkin aika myönteisesti positiiviseen vahvistamiseen. Lisäksi tutkimuksessa ilmeni, että noin 4/5 vastaajien hevosista tarhataan ryhmässä ja yli 4 h päivässä. Ammattilaisten ja omistajien vastauksissa ei todettu tutkimuksessamme juurikaan eroa. Koska uusi tieteellinen tieto hevosten koulutuksesta ja hyvinvoinnista ei tutkimusten valossa ole siirtynyt kovinkaan hyvin hevosmaailman tietoon, tulisi miettiä miten asia tulevaisuudessa saadaan nykyistä tunnetummaksi..