Browsing by Subject "1900-luku"

Tutkielmassa tarkastellaan miten ja mihin sävyyn kiinalaisista, Kiinasta ja boksarikapinasta kirjoitettiin 1900-luvun vaihteen autonomian ajan Suomessa. Tämän ohella tutkimus tarkastelee sitä, miten oman aikansa suomalainen media määritteli toisenlaisuutta Kiinan esimerkin kautta. Tutkielma luo boksarikapinan esimerkin kautta pohjan Suomen ja Kiinan välisten suhteiden tarkastelulle tutkimalla eri julkisuuksien linjoja edustaneita suomalaisia sanomalehtiä. Sanomalehtien tutkimusta lähestytään ylikansallisen historiankirjoituksen tutkimusotteen avulla. Tutkimus hyödyntää erityisesti Pierre-Yves Saunierin esittämiä mietintöjä tarkastellessaan sitä, miten 1900-luvun vaihteen Suomi oli osa globaalia julkisuutta ja mistä Kiinaa koskevat uutiset saapuivat. Tutkimus pureutuu tarkemmin 1900-luvun vaihteen suomalaiseen julkisuuteen tarkastelemalla Hannu Niemisen aikaisempaa tutkimusta autonomisen ajan Suomen julkisuuden rakentumisesta ja Edward Saidin vaikutusvaltaista teosta orientalismista. Tutkimuksen tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat Suomen kansalliskirjaston digitaaliset arkistot. Tutkimus kirjoitettiin vuoden 2020 kesällä globaalin COVID-19 viruspandemian aikana, ja siksi tutkimusta tehdessä ei ollut mahdollisuutta hyödyntää itse fyysisiä arkistoja. Toissijaisina lähteinä käytetään itse boksarikapinasta kirjoitettua laajamittaista aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta niin yleishistoriallisen katsauksen luomiseksi kuin sanomalehtien uutisten paikkansapitävyyden varmistamiseksi. Keskeisenä tutkimustuloksena esitetään, että 1900-luvun suomalainen media suhtautui myöhäisen Qing-dynastian Kiinaan ja sen asukkaisiin väheksyvästi. Svekomaaninen sanomalehdistö painotti uutisissaan boksareiden kukistamisen ja järjestyksen palauttamisen tärkeyttä. Vanhasuomalainen sanomalehdistö oli jakautunut mielipiteessään Kiinaa kohtaan, mutta syytteli muita Länsimaita boksarikapinan aloittamisesta imperialistisilla teoillaan ja puolusti evankelisluterilaista kristinuskoa. Nuorsuomalainen sanomalehdistö puolestaan puolsi Kiinan jakoa laajempiin etupiirialueisiin ja kirjoitti kiinalaisista kaikista rasistisimmin. Kaikista kolmesta julkisuuden linjasta löytyi myös muutamia sanomalehtiä jotka erosivat näistä linjoista ottamalla kiinalaisten puolen joko osittain tai kokonaan. Svekomaanisten ja fennomaanisten sanomalehtien ohella tutkimus käsittelee myös kahta esimerkkiä Suomen pienestä, virkasäätyläistön julkisuudelle vastakkaisesta julkisuudesta tarkastelemalla Venäjän valtion ja työväenliikkeen omia sanomalehtiä.

Einari Marvia (1915–1997) teki monipuolisen uran musiikkialalla. Hän oli pianisti, kapellimestari ja säveltäjä, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa yli sata yksinlaulua, orkesteriteoksia, pianosävellyksiä sekä kamari-, elokuva- ja populaarimusiikkia. Marvia toimi vuosina 1946–1980 Musiikki Fazerin kustannuspäällikkönä tehden suomalaisen musiikkikustannusalan pioneerityötä. Hän oli myös musiikintutkija, jonka erityisen kiinnostuksen kohteena olivat soittavat ylioppilaat Turun Akatemian ajoista lähtien. Lisäksi Marvia tunnetaan erinomaisena sovittajana ja soinnuttajana, joka teki kansanlaulusovitusten lisäksi lukuisia sovituksia joululaulu- ja toivelaulukokoelmiin. Tutkielman tavoitteena on esitellä Marvia säveltäjänä, tarkastella hänen henkilökuvaansa sekä selvittää sävellysten ominaispiirteitä. Analysoin teoksia perinteisen musiikkianalyysin (harmonia- ja muotoanalyysin) ja deskription keinoin. Orkesterisävellyksissä tutkin orkestraatiota ja puhallinkvartettoa tarkastelen myös huilistin näkökulmasta. Kartoitan Marvian koko säveltuotannon. Lisäksi käsittelen työssäni teosten esityksiä ja esittäjiä sekä tutkin lehdistömateriaalin perusteella minkälaisen vastaanoton sävellykset ovat saaneet. Kun Marvian syntymästä on hiljattain kulunut sata vuotta, on aika nostaa esille korkeatasoinen säveltäjä, joka ei kuulu suomalaisen säveltaiteen kaanoniin. Tutkielmani on arkistolähtöistä Suomen musiikin historian tutkimusta. Sen primääriaineistona on käytetty Kansalliskirjastoon koottua laajahkoa Marvia-arkistoa (coll. 779), joka sisältää muun muassa kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, kirjoituksia, konserttiohjelmia ja sävellyskäsikirjoitukset useimmista Marvian teoksista. Tutkimusaineistoon kuuluvat myös Kansalliskirjastossa ja Ylen Arkistossa olevat Marvian sävellysten äänitteet. Arkistolähteitä täydentävät erityisesti Marvian puolison (1984–1997) Liisa Aroheimon antamat haastattelut. Henkilökuva-luvussa käsittelen Marvian henkilöhistoriaa ja kuvailen lyhyesti hänen toimiaan musiikkialalla. Luvun lopussa on Vastaanotto ja säveltäjäkuva -alaluku, jossa pohdin minkälaisena säveltäjänä Marvia on itseään pitänyt ja miten aikalaiset ovat häneen suhtautuneet. Pianosävellykset-luvussa käyn läpi teoksia romanttisista tyyliharjoitteluista laajamuotoiseen sonaattiin Des-duuri. Erityisen tarkastelun kohteena on Muunnelmia eteläpohjalaisesta kansanlaulusta, josta on tehty myös orkesteriversio. Neljännen luvun aiheena ovat laulut. Runous oli Marvian sydäntä lähellä ja hänen säveltuotantonsa painopisteeksi tulivatkin yksinlaulut 1940-luvulla. Muun muassa tulenkantajien ja Einari Vuorelan teksteihin sävellettyjen yksinlaulujen lisäksi Marvia sävelsi populaarisävelmiä nimimerkeillä Eero Meri, Reino Terho ja Veikko Takala. Muissa luvuissa käsittelen Marvian orkesterisävellyksiä ja kamarimusiikkiteoksia (erityisesti puhallinkvartettoa). Analysoidessani musiikkia Ilmari Unhon elokuvaan Sillankorvan emäntä (1953) hyödynnän elokuvamusiikin analyysimalleja ja termistöä. Tutkielmani kohteena on henkilö, jolle oli ominaista valtava työteliäisyys ja laadun taju. Perinteiset arvot niin yksityiselämässä kuin musiikissakin olivat hänelle tärkeitä. Marvian sävellyksissä on romanttisia, impressionistisia ja uusklassisia piirteitä. Sen sijaan moderneja tyylipiirteitä, kuten atonalismia niissä ei ole juuri lainkaan. Lauluissa kuvastuu suuri kiinnostus runoutta kohtaan ja niiden piano-osuudet ovat usein teknisesti vaativia. Teosten keskeisin ominaispiirre on värikäs harmonian käyttö. Marvian säveltuotanto on jäänyt ajan saatossa melko vähälle huomiolle, vaikka sävellyksiä esittivät aikoinaan Suomen nimekkäimmät taiteilijat. Osasyynä tähän voi olla se, että kustannuspäällikkönä hän ei halunnut julkaista omia teoksiaan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen suomenkielisten pilalehtien tekemiä julkaisuja ensimmäisistä naiskansanedustajista 1.6.1906–16.4.1908. Tutkittuna aikakautena oli käynnissä suuri murroskausi, jossa Keisari Nikolai II:n hyväksyi eduskuntauudistuksen ja siirryttiin yksikamariseen eduskuskuntaan. Naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden yksikamarisen eduskuntauudistuksen kanssa vuonna 1906 ja ensimmäiset yksikamariset eduskuntavaalit järjestettiin 15.–16.3.1907. Eduskuntaan valittiin 19 naista: Iida Aalle-Teljo, Eveliina Ala-Kulju, Hedvig Gebhard, Aleksandra Gripenberg, Lucina Hagman, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Liisi Kivioja, Hilda Käkikoski, Maria Laine, Sandra Lehtinen, Dagmar Neovius, Alli Nissinen, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Maria Raunio, Hilma Räsänen, Miina Sillanpää ja Iida Vemmelpuu. Naiskansanedustajat toimivat eduskunnassa lyhyen eduskuntakauden ajan, koska keisari Nikoilai II hajotti eduskunnan 6.4.1908. Tänä aikana pilalehdet reagoivat vallalla oleviin tapahtumiin, naisten oikeuksien paranemiseen ja naiskansanedustajiin. Olen jakanut tutkimukseni kolmeen aikakauteen, jolloin naiskansanedustajien elämässä tapahtui muutoksia: naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus 1.6.–31.12.1906, eduskuntavaaliehdokkuus ja ensimmäiset yksikamariset eduskuntavaalit 1.1.–22.5.1907 ja naisten pääsy eduskuntaan ja naisten toimiminen eduskunnassa 23.5.1907–16.4.1908. Lähdeaineiston avulla tutkin millä tavoilla naiskansanedustajia pilkattiin ja kuvattiin pilalehdissä ilmestyneissä kirjoituksissa: pilakuvissa, pilkkalauluissa ja -runoissa, vitseissä ja kirjoituksissa. Mitkä olivat aiheet mistä julkaisut tehtiin? Miksi heidät kuvattiin tietyllä tavalla? Julkaisujen avulla tutkin, miten ja millä keinoilla naisia pilkattiin ja minkälaista aineistoa lehdissä julkaistiin. Tutkimukseni ensisijaisena lähteenä käytän Valtiopäiväasiakirjoja vuosilta 1907–1908 ja vuosina 1906–1908 ilmestyneitä suomenkielisiä pilalehtiä: Suomalaisen puolueen Tuulispäätä, Suomen Sosialidemokraattisen puolueen Kurikkaa ja Nuorsuomalaisen puolueen Velikultaa. Käytän tutkimuksen metodina kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Olen tutkinut 183 pilalehteä, joista olen valinnut tutkimukseni kannalta tärkeimmät julkaisut tarkempaan analyysiin. Tutkimukseni on osa historiantutkimusta ja analysoin ja tutkin pilalehtien julkaisujen historiallisia taustoja naisten kuvaamiselle pilalehdissä. Ensimmäisiä naiskansanedustajia kohdeltiin eri tavoin pilalehtien ja aikakausien mukaan. Naisten saadessa äänioikeuden, miehille esitettiin erilaisia ohjeita naisten käytösten ohjaamiseen. Vaimoja tulisi ohjata miesten haluamaan suuntaan ja tästä syystä miesten tulisi kieltää vaimoiltaan naisten oikeuksia ajavien puheiden kuunteleminen. Naiskansanedustajista suurin osa toimi agitaattoreina, jotka kuvattiin epäpätevinä ja osaamattomina työhönsä. Naisten eduskuntatyöskentely vaikuttaisi negatiivisesti miesten asemaan ja muuttaisi perheen sisäisiä hierarkioita ja sukupuolirooleja. Naisten perheen ulkopuolinen työ passivoisi perheen miespuoliset jäsenet ja jättäisi heidät kotiin. Naisten äänioikeus vaikuttaisi kodeissa työskenteleviin palvelijoihin, joille oikeus valita antaisi heille mahdollisuuden valehdella työnantajalleen ja samalla harrastaa sopimattomia suhteita. Naiskasanedustajat kuvattiin epäpäteviksi eduskuntatyöhön ja kaikki lehdet ottivat kantaa naisten eduskunnassa pitämiin puheenvuoroihin. Kaikki lehdet seurasivat tarkasti sanomalehtiä ja eduskuntakauden alkaessa lehdillä oli toimittajia seuraamassa istuntoja. Naisten tekemät aloitteet saivat aikaan voimakasta kritiikkiä ja niistä julkaistiin lehdissä pilakuvia, kirjoituksia, pilkkarunoja ja -lauluja. Naisten eduskuntatyöhön liittyvät pilalehtien julkaisut olivat henkilökohtaisempia ja ottivat suoraan kantaa naisten siviilisäätyyn, vanhapiikuuteen, ulkonäköön ja käyttäytymiseen. Tuulispää vitsaili naisille muita lehtiä maltillisemmin. Naiskansanedustajille vitsaileminen oli tapa vahvistaa oman puolueen asemaa ja saada naiset naurunalaisiksi. Suomalaiseen puolueeseen liitettiin voimakas elitismi ja yläluokkaisuus, joka näkyi Kurikan ja Velikullan julkaisuissa. Etenkin Suomalaisen puolueen Hilda Käkikoski oli usein lehtien julkaisuissa esillä ja hänelle vitsailtiin hänen uskonnollisen vakaumuksensa ja siveellisyytensä takia.

Tutkimuksessa selvitän, millainen kuva Grigori Rasputinista muodostui suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tarkastelen sitä, mitä käyttämissäni lähteissä Rasputinista kerrotaan, ja havaintojeni pohjalta luon kokonaiskäsityksen Rasputinista muodostuvasta kuvasta. Huomioin myös käyttämäni Rasputinia käsittelevät lähteet suhteessa johdannossa esiteltyyn suomalaiseen lukemiskulttuuriin. Huomioin myös niin ikään johdannossa esitellyn Rasputinia koskevan sanomalehtiuutisoinnin mahdollisena lukijan ennakkotietona. Lisäksi esitän havainnot kronologisen etenemisen myötä syntyneistä muutoksista kerronnassa. Tutkittu kirjallisuus sijoittuu aikavälille 1917–1936. Alkamisvuoden määrittävät Rasputinin murha ja Venäjän vallankumous, jotka toimivat sysäyksenä Rasputinia ja keisariperhettä koskevan kirjallisuuden julkaisulle. Takarajan määrittää saatavilla oleva kirjallisuus. Lähteinäni käytän 12:a teosta, joissa käsitellään Rasputinia. Olen jakanut ne kirjallisuudenlajin mukaan kolmeen ryhmään: pamfletteihin, muistelmiin ja elämäkertoihin. Rasputinin elämästä ja toiminnasta kertovia pamfletteja on neljä, muistelmia viisi ja elämäkertoja kolme. Tulokset -luvussa totean, että lehdistön runsas uutisointi on todennäköisesti vaikuttanut Rasputinia käsittelevien teosten kiinnostavuuteen ja niiden runsaaseen julkaisuun. Lähteiden kronologisen tarkastelun perusteella totean lisäksi, että lähteissä esiintyvät erot liittyvät pääasiassa tiedon lisääntymiseen ajan myötä. Käyttämistäni lähteistä piirtyy kuva, kuinka rikollista nuoruutta elänyt Rasputin nousi hengellisen herätyksen kautta uskonnolliseksi vaikuttajaksi. Useassa lähteessä Rasputin käsitetään omaperäisen venäläisen lahkolaisuuden edustajaksi. Tämän lisäksi Rasputin nähdään osana Venäjällä vallinnutta pyhien miesten kunnioittamisen traditiota. Pyhiä miehiä ei arvosteltu samoin kriteerein kuin muita, minkä vuoksi esimerkiksi Rasputinin kyseenalaisia naissuhteita ei aluksi tuomittu. Rasputin onnistui vakuuttamaan keisariparin siitä, että hän olisi välttämätön hemofiliaa sairastavan kruununperijän hoitamiseksi. Rasputinista tuli keisariperheen ystävä ja keisarinnan uskottu. Rasputin hyödynsi valtaansa keisaripariin, ja onnistui sitä kautta saavuttamaan huomattavan vaikutusvallan maallisessa ja hengellisessä hallinnossa. Rasputinin vaikutusvalta aiheutti laajaa vastustusta, joka lopulta johti hänen murhaansa. Useat lähteet mieltävät Rasputinin osasyylliseksi Venäjän vallankumoukseen ja keisariperheen kuolemaan. Huomautan, että edellä esitetty kuvaus on yleistys. Kaikki lähteet eivät luonnollisestikaan ole yhteneviä kerronnassaan, vaan ne sisältävät erilaisia painotuksia ja jonkin verran ristiriitaisia käsityksiä, joita käsittelen tutkimuksessa.

1900-luvun alussa Ison-Britannian naisilla ei ollut oikeutta äänestää parlamenttivaaleissa. Useita organisaatioita syntyi kampanjoimaan äänioikeuden saavuttamiseksi. Suurimmat näistä olivat laillisia kampanjointikeinoja käyttänyt National Union of Women’s Suffrage Societies (NUWSS) sekä militantti Women’s Social and Political Union (WSPU). Kyseiset organisaatiot olivat usein kovan kritiikin kohteena, sillä naisten ei kuulunut osallistua poliittiseen elämään ajan sukupuoliroolien mukaan. Tämä tutkielma tarkastelee, miten NUWSS ja WSPU määrittelivät sukupuoleen liittyviä konsepteja, kuten feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, vuodesta 1905 rajoitetun äänioikeuden saavuttamiseen vuonna 1918. Lähteinä käytetään äänioikeusorganisaatioiden lehtiä ja pamfletteja sekä avainjäsenten elämänkertoja ja muistelmia. Kaiken kaikkiaan organisaatioiden välillä ei ollut suuria eroja, vaikka ne käyttivät eri taktiikoita äänioikeuskampanjoinnissa. Sekä NUWSS että WSPU kyseenalaistivat yhteiskunnan jaottelun miesten ja naisten alueisiin ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista vuonna 1914. Ne myös ylläpitivät tiettyjä traditionaalisia ajatuksia naiseudesta ja miehisyydestä. Naisten piti saada osallistua politiikkaan tasa-arvoisina miesten rinnalla, mutta naiset olivat myös miehiä rauhanomaisempia, ja äitiys sekä kodinhoito olivat tärkeitä naisten tehtäviä. Eniten organisaatiot kyseenalaistivat olettamusta, että brittiläinen yhteiskunta sekä politiikkaa perustuu miesten näkökulmaan ja miehisen voiman käytölle. Ne uskoivat naisten rauhallisen luonteen ja korkeampien moraalien luovan paremman ja kehittyneemmän yhteiskunnan. Ensimmäisellä maailmansodalla oli konservatiivinen vaikutus NUWSS:in ja WSPU:n ajatteluun sukupuolesta. Ennen sotaa kumpikin organisaatio oli pitänyt sotimista ja väkivallan käyttöä barbaarina miehisenä paheena. Sodan puhjettua tämä ajatellut ei kadonnut, vaan siirtyi erityisesti kuvaamaan saksalaisia vihollisia. Brittiläisten miesten jaloa maskuliinisuutta kehuttiin, kun taas naisten perinteistä hoivaajan roolia korostettiin. Sota kuitenkin myös antoi uusia mahdollisuuksia naisille esimerkiksi ammateissa. Tämänlainen tasapainottelu perinteisten ja uudistuneiden sukupuolikäsitysten välillä selittää, miksi organisaatioiden argumentit saattoivat vaihdella ja olla ristiriidassa keskenään.

Maisterintutkielmani käsittelee Ivan Timiriasevin (1860–1927) elämää Suomessa vuosina 1890–1927. Tutkin, miten venäläisestä kenraalikuvernöörin adjutantista Ivan Timiriasevista tuli suomalainen valokuvaaja 1900-luvun alun yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä. Olen myös selvittänyt hänen yleistä elämänkulkuaan. Tutkielma on biografia Ivan Timiriasevin elämästä keskittyen hänen aikaansa Suomessa. Tutkielma seuraa Timiriasevin elämää ja etenee osin kronologisesti, osin taas jakautuen hänen asemaansa kenraalikuvernöörin adjutanttina sekä valokuvaajana. Tutkielma jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskityn Timiriasevin virkauraan. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessani Timiriasevin virkauran osalta toimii Kansallisarkistossa säilytettävä Ivan Timiriasevin henkilöakti, johon on koottu häntä käsittelevä aineisto kenraalikuvernöörinkansliasta. Tutkiessani Timiriasevin toimia valokuvauskerho Amatörfotografklubbenissa olen käyttänyt tutkimusaineistona kerhon kokouspöytäkirjoja. Tutkin myös Suomessa julkaistuja suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisiä sanomalehtiä. Pyrin saamaan Timiriasevin elämänvaiheista mahdollisimman ehjän, monipuolisen ja luotettavan kuvan käyttämällä näitä lähteitä ristiin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tuloksena Ivan Timiriasevin elämästä on saatavilla aiemmin kokoamatonta tietoa. Timiriasevin voi määritellä yhtä hyvin ja perustellusti sekä pitkän virkauran tehneeksi arvostetuksi kenraalikuvernöörin adjutantiksi, kuin valokuvauksesta ammatin itselleen tehneeksi alun perin harrastelijana aloittaneeksi ammattivalokuvaajaksi. Hän eläköityi kenraalikuvernöörinkanslian palveluksista juuri ennen Suomen itsenäistymistä ja vallan vaihtumista Venäjällä. Hän selvisi Suomen sisällissodasta ja sai Suomesta eläkkeen loppuiäkseen. Valokuvaus ja sitä kautta saadut kontaktit suomalaisiin auttoivat Timiriasevia integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että hän jäi tänne loppuelämäkseen. Timiriasev oli persoonana ilmeisen sosiaalinen. Valokuvaus vaikuttaa olleen Ivan Timiriasevin suurin intohimo. Valokuvauskerho saattoi olla hänelle paikka, jossa hän ei ollut venäläinen virkamies vieraassa kaupungissa, vaan valokuvaaja muiden joukossa. Hänen ottamansa valokuvat muodostavat myös ainutlaatuisen kokonaisuuden vuosisadan alun Helsingistä.

Naisten äänioikeutta edelsi pitkä, vaikea ja katkera kamppailu, joka muodostui kansalliseksi kysymykseksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen Britanniassa. Kamppailu oli keskeisessä asemassa kansalaisuudesta käydyssä keskustelussa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Britanniassa ei ollut yksimielisyyttä siitä, mitä kansalaisuus, erityisesti naisten kansalaisuus, tarkoittaa. Naisten äänioikeuden kannattajat kohtasivat jatkuvasti aiempia käsityksiä kansalaisuudesta yrittäessään mahdollistaa naisten äänioikeuden ja sitä myötä naisten kansalaisuuden. Tässä tutkielmassa tarkastelen sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sen (uudelleen)määrittelyä naisten äänioikeutta kannattaneissa ja vastustaneissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa. Paikannan tutkielmani konstruktivistisen kulttuurihistorian ja sukupuolihistorian kentälle. Tutkielmassani kysyn, miten sukupuoli ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin sekä miten kansalaisuus ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin. Lähestyn pilapiirroksia sukupuolittuneen kansalaisuuden neuvottelukenttinä. Lähdeaineistoni koostuu viiden lehden, The Common Causen, Votes for Womenin, The Suffragetten, Punch, or the London Charivarin ja The Anti-Suffrage Reviewn pilapiirroksista. Tarkastelen pilapiirroksia mielipiteen muokkaamisen ja manipuloinnin, propagandan keinoina. Esitän, että lähdeaineistoni todellakin kävi jatkuvaa ja monin paikoin ristiriitaista neuvottelua siitä, mitä sukupuolittunut kansalaisuus tarkoittaa. Naiset saatettiin kuvata samanaikaisesti feminiineinä ja maskuliinisina, äidillisinä ja äidillisyyttä laiminlyövinä, moraalisina ja moraalittomina sekä poliittisina ja epäpoliittisina. Olen nimennyt lähdeaineistostani neljä naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa ja neljä naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvää naiseuden tyyppiä. Naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit olen nimennyt älyköksi, uhriksi, sankariksi sekä työnaiseksi ja naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit itkupilliksi, naismieheksi, äkäpussiksi sekä haihattelijaksi. Osassa naisten äänioikeutta kannattaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, että naisten tulee saada äänioikeus, koska naiset tarvitsevat yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että Britannia tarvitsee naisten hyveellistä vaikutusta. Osassa naisten äänioikeutta vastustaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, ettei naisten tule saada äänioikeutta, koska yhtäläiset oikeudet olisivat ristiriidassa naisten äidillisten velvollisuuksien kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että äänioikeus tekisi naisista hyveettömiä, eikä heidän siksi tule saada äänioikeutta.

Tutkielma käsittelee varhaisia suomalaisia kauhuelokuvia 1900-luvun alkupuoliskolla. Tutkielmassa keskitytään lehdistössä käytyyn kauhuelokuviin liittyvään keskusteluun. Kauhuelokuvia tarkastellaan kauhun elementtien vastaanoton näkökulmasta. Tutkimus keskittyy tarkemmin kuuteen varhaiseen suomalaiseen kauhuelokuvaan sekä niiden ympärillä käytyyn lehdistökeskusteluun. Vastaanoton ja retoriikan lisäksi tutkielmassa sivutaan suomalaisen kauhuelokuvan tyypillisiä piirteitä, sekä pyritään löytämään niille taustoitusta suomalaisesta kauhutarinaperinteestä. Tutkielma on historiallinen tutkimus, joka tarkastelee kauhuelokuvan vastaanottoa Suomessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suomalaiseen kauhuelokuvaan liittyvä keskustelu oli 1900-luvun alkupuoliskolla monipuolista, mutta yleisesti tutkielmassa käytetyt elokuvat otettiin lehdistössä vastaan taiteena. Kauhusta käytetty retoriikka muuttui 1920-luvulla korostetusta elokuvan ”jännityksestä” sanastoltaan monipuolisemmaksi ja asiantuntevammaksi elokuvakritiikiksi. Varhaisten suomalaisten kauhuelokuvien tyypillisen kuvaston perusta luotiin jo 1920-luvun varhaisten kauhun elementtejä hyödyntävien elokuvien toimesta. Suomalaiselle kauhuelokuvalle omintakeisiksi piirteiksi muodostuivat erityisesti noituus, vanhat kartanoympäristöt sekä tietynlainen viitteellinen eli epäsuora kauhun taso.

Tutkielma käsittelee femme fatale -kuvatyyppiä suomalaisessa kuvataiteessa vuosina 1880–1925. Tutkielma tarkastelee tähän kohtalokkaita naisia esittäneeseen kuvatyyppiin kietoutuneita kulttuurisia merkityksiä ja pyrkii selvittämään mitä ne osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sukupuoli- ja seksuaalikäsityksistä. Kuvatyypin on aiemmassa ulkomaisessa tutkimuksessa tulkittu kertovan ennen kaikkea yhteiskunnassa vallinneesta naisvihasta ja naisemansipaation käynnistymisen aiheuttamasta stressireaktiosta: femme fatale -hahmoa käytettiin arkkityyppinä pahantahtoisesta ja vaarallisesta, mutta vastustamattomasta naiseudesta. Siitä on luettavissa kuitenkin myös emansipoituneen naisen positiivinen kuvaus, ja vapautuva seksuaalielämä. Tämän lisäksi siihen on kietoutunut muita aikansa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä, kuten dekadentti taidesuuntaus, poliittisia keskusteluita ja yhteiskunnan maallistuminen. Tutkielman tarkoituksena on paikantaa ja analysoida näitä ilmiöitä kuvatyypistä kulttuurisesti kontekstualisoivaan kuva-analyysin keinoin. Tutkielman pohjana toimii laaja aineistokartoitus, jolla aiemmin Suomessa tutkimatonta kuvatyyppiä, sen ilmenemismuotoja ja yleisyyttä, on tarkasteltu. Ainestoa on etsitty museoiden kokoelmajärjestelmistä, finna-tietokannasta, ajan taiteen tutkimuksesta, huutokauppaluetteloista ja aikalaislehdistöstä. Tutkielma on ensimmäinen suomalaista femme fatale -kuvastoa tarkasteleva tutkimus. Aihepiiri on laajasti tutkittu eurooppalaisessa taidehistorian tutkimuksessa, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä on käsitelty hajanaisesti muun naiskuvan yhteydessä, siihen kuitenkaan tarkemmin paneutumatta. Femme fatale -hahmoa pidetään keskeisenä naiskuvan ymmärtämisen suhteen, sillä se on tietynlainen ääriesimerkki. On usein todettu, että kyseessä olevana aikana yhteiskunta antoi naisille kaksi mahdollista identiteettiä: nainen oli joko hyvä kodinhengetär tai paha prostituoitu. Tämän dikotomian valossa kahtalokkaan naisen hahmo nousee keskeiseksi ajan sukupuoliroolien ymmärtämiseen, sillä se kattaa koko jälkimmäisen roolin. Suomalaisessa tutkimuksessa usein viitataan suomalaisen kuvataiteen femme fatale -hahmoihin, mutta tutkimuksen puuttuessa viittamisen kohde jää ylimalkaiseksi – tutkielma paikkaa tätä puutetta. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisessa kuvataiteessa kohtalokas nainen sai laajasti hyvin erilaisia identiteettejä, jotka kantavat laajasti erilaisia yhteiskunnassa vallineita ajatusmalleja. Kohtalokas nainen on toiminut allegoriana langenneelle naiselle, joka sukupuolensa aiheuttamassa heikkoudessaan ei pysty vastustamaan viettejään ja ajautuu viettelemään miehiä ja ajamaan heidät perikatoon – näin se on kuva myös yhteiskunnan kaaokseen ajavasta naishahmosta. Tämän voidaan katsoa johtuvan vallineesta patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa nainen haluttiin esittää heikompana kuin mies. Toisaalta kuvatyypin avulla on esitetty myös vahvoja naishahmoja, jotka eivät alistu heille osoitettuun paikkaan, vaan ovat itsetietoisia ja uhmakkaita. Näin se on edustanut myös naisasialiikkeen ajamaa uutta naiseutta, joka oli aktiivista, itsetietoista ja yhteiskuntaan osallistuvaa. Tämä on osaltaan seurausta sukupuoliroolien muuttumisesta 1800-luvun lopulta eteenpäin. Monin paikoin kuvatyyppi on myös eroottisuudessaan osoitus vapautuvista seksuaalimoraalin säännöksistä: niihin on kietoutunut sekä seksuaalisia fantasioita, että vapautuvan seksuaalisuuden vaarojen kuvauksia.

Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.