Browsing by Subject "Puolustusvoimat"

Tutkielmassa tulkitaan esitutkintalain esteellisyyssäännöksiä siitä näkökulmasta, onko Puolustusvoimien asessori esteellinen sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta annetun lain (255/2014, SKRTL) 28 a §:n nojalla käynnistämään esitutkinnan. Esitutkintalain esteellisyysperusteet tulevat sovellettavaksi Puolustusvoimien toimittamaan esitutkintaan. Esteellisyyssäännöksiä peilataan myös hallintolain ja oikeudenkäymiskaaren esteellisyysperusteisiin, koska esteellisyyssäännökset perustuvat alkujaan samoihin säännöksiin. Tutkimusmetodina on lainoppi. Tutkimus kohdistuu voimassa olevaan oikeuteen, esitöihin, oikeuskirjallisuuteen sekä Puolustusvoimien omiin ohjeisiin, määräyksiin ja asiakirjoihin. SKRTL 28 a §:ssä säädetään esitutkinnan toimittamisesta Pääesikunnan aloitteesta. Puolustusvoimien asessori tai Pääesikunnan tutkinnanjohtajana toimiva sotilaslakimies voi päättää esitutkinnan aloittamisesta esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n mukaisesti. Samaan aikaan Puolustusvoimien asessorille on säädetty Puolustusvoimien toiminnan lainmukaisuuden ja sotilasoikeudenhoidon ohjaus ja valvonta (valtioneuvoston asetus puolustusvoimista, PvA 5 §). Esitutkinta lukeutuu sotilasoikeudenhoitoon. Puolustusvoimien asessori ”omistaa” myös Puolustusvoimien puhevallan käytön. Puolustusvoimien asessorilla on oikeus joko itse tai valtuuttamansa asiamiehen välityksellä tuomioistuimessa ja muissa viranomaisissa sekä laitoksissa ja yhteisöissä valvoa valtion etua ja oikeutta Puolustusvoimia koskevissa asioissa sekä käyttää niissä valtion puhevaltaa (PvA 26.2 §). Johtopäätöksenä on, että Puolustusvoimien asessorin voidaan nähdä olevan esteellinen toimittamaan esitutkinta SKRTL 28 a §:n nojalla. Tilanteeseen soveltuvat niin erityiset esteellisyysperusteet kuin esteellisyyden yleislauseke. Suurin esteellisyyden aiheuttaja on usean eri roolin soveltuminen samanaikaisesti eli Puolustusvoimien asessorilla on kaksoisrooli.

Tässä tutkielmassa selvitän sisällönanalyysillä kirjoituspyynnöllä keräämästäni aineistosta, mikä vaikutus luonnolla on Puolustusvoimien sotilaspappien ja Malmin seurakuntapappien spiritualiteettiin. Käsittelen Puolustusvoimien kirkollista työtä, sotilaspappeutta, kristillistä spiritualiteettia, luontoa, Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarisen esittelemiä luonnon rakastavaa vaikutusta käsitteleviä länsimaisia ajatteluperinteitä, tutkimustehtävääni, -kysymystäni, -aineistoni keruuta ja käsittelyä, käyttämiäni menetelmiä, eettisyyteen ja luotettavuuteen liittyviä kysymyksiä, aineistonanalyysiäni, kohderyhmäni sisäisiä suhteita ja tuloksistani tekemiäni johtopäätöksiäni. Tuloksistani kävi ilmi, että aiheeseeni liittyvät näkökulmat korreloivat erityisesti herätysliiketaustaisuuden (ks. perinteet luonto herättää kiitollisuutta ja ilmentää Älyä) ja sotilaspappeuden (ks. perinteet luonto herättää kiitollisuutta ja hoitaa kokonaisvaltaisesti) kanssa. Ikäluokista neloset korreloivat aiheeni aspektien kanssa voimakkaimmin, mutta hengellisten taustojen ja työnkuvien tapaan selkeää linjaa ei ikäluokissa ollut nähtävissä. Tulokseni tukivat taustaoletustani sotilaspappien luontosuhteen erityisyydestä muuhun papistoon nähden. Aspekteja, joita vain sotilaspapit nostivat tässä tutkimuksessa esiin, olivat luomistyön ihmeellisyys, luottamusta (Jumalaan) vahvistava pyhän kosketus, Jumalan läsnäolon tuoma turvallisuus ja hänen lähimmäksi tulemisensa luonnossa, hiljentyminen, lepääminen, vapaampi hengittäminen, akkujen lataaminen ja metsän konkretiaan keskittymisen työstressiä laskeva vaikutus. Lisäksi vain sotilaspapit toivat esiin luonnon tuoman vaihtelun työympäristöille ja luonnon olevan paikkana paras hengellisille kohtaamisille. Sotilaspappien luontoon vievien harrastusten valikoima oli myös selvästi seurakuntapappien valikoimaa laajempi. Edelleen vain sotilaspapit toivat esiin eläimet työstä irrottavana ja jumala- ja luontosuhdetta vahvistavana tekijänä ja sekä eläimet että kasvit palautumista tukevina tekijöinä. Tulokseni antavatkin ymmärtää, että sotilaspappien luontosuhde olisi papistossa poikkeuksellinen. Tulokseni eivät kuitenkaan ole yleistettävissä kohderyhmäni pienen koon vuoksi. Sotilaspappeus, yhdessä herätysliiketaustaisuuden kanssa, antaa kuitenkin suuntaa sille, miten ihmisten luontosuhde voitaisiin saada kestävämmälle pohjalle. Tuloksistani nousi esiin kaksi kysymystä, jotka tarvitsevat jatkotutkimusta: miksi herätysliiketaustattomat painottivat herätysliiketaustaisten sijaan parannuksenteon merkitystä varjeluvastuun kohdalla, ja miksi sotilaspapit sivuuttivat täysin perinteen luonto ilmentää Älyä? Oliko taustalla luontosuhteen romantisoinnin vaikeus – käytetäänhän luontoa suomalaisessa sissisodankäynnissä sodankäynnin välineenä? Tulokseni voidaan joka tapauksessa tiivistää ajatukseen, jossa ihmiskunta tarvitsee luonto- ja jumalasuhteessaan sotilaallista herätystä luonnon hyvinvoinnin palauttamiseksi ja luontosuhteensa lujittamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan puolustusvoimista annetun lain 41 §:n mukaisen tehtävään määräämisen oikeudellista luonnetta. Puolustusvoimien virkamiehiltä edellytetään lain tasoisesti valmiutta vaihtaa virkapaikkakuntaa ja -tehtävää Puolustusvoimien kannalta tarkoituksenmukaisen tehtäväkierron toteuttamiseksi. Käytännössä tätä tehtäväkiertoa toteutetaan tehtävään määräämisellä ja sitä koskevalla määräysasiakirjalla, jossa henkilö nimenomaisesti määrätään toiseen Puolustusvoimien tehtävään. Tehtävään määräämisen oikeudellinen luonne on kuitenkin jäänyt avoimeksi ja siten määräämispäätökseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ovat epäselviä. Tutkielmassa pureudutaan niihin päätöstyyppeihin, joihin tehtäväänmääräykset ovat lähteestä riippuen katsottu kuuluviksi: virkaannimittämispäätöksiksi, sotilaskäskyiksi ja hallintopäätöksiksi. Virkamiesoikeudelliset ja hallinnolliset asiat eroavat sotilaskäskyasioista niin sisältönsä kuin päätöksentekomenettelynsä osalta. Sotilaskäskyihin ei lähtökohtaisesti kuulu esimerkiksi perusteluvelvollisuutta tai valitusmahdollisuutta, jotka puolestaan kuuluvat hallintopäätösten keskeisiin elementteihin. Johtopäätöksenä on, että tietyt tilanteet edellyttävät sotilaskäskyjen varassa toimimista ja silloin myös tehtävään määräämisen pitäminen sotilaskäskynä on perustellumpaa. On kuitenkin olemassa myös tilanteita, joissa yksilön oikeusturvanäkökulmat ja yleiset hyvän hallinnon vaatimukset edellyttävät sotilaallisiksi miellettyjen määräysten pitämistä hallintopäätöksinä. Tehtävään määräämisen oikeudellista luonnetta arvioitaessa olennaista onkin rajanveto rauhan aikana soveltuvien hallintopäätösten ja sodan aikana välttämättömien sotilaskäskyjen välillä.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Puolustusvoimien roolia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä Suomen itsenäisyyden aikana. Tarkastelun keskiössä ovat muutokset lainsäädännössä, jolla on määritelty Puolustusvoimien toimivaltaa järjestyksenpitäjänä erityisesti suhteessa poliisiin. Koska Puolustusvoimien sisällä vaikuttaa erityisesti järjestyksenpitoon koulutettuja henkilöitä, sotilaspoliiseja, heidän roolinsa nostetaan tutkimuksessa korostetusti esiin. Tutkimuksen lähestymistapa on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeuden kontekstualisointi tapahtuu tässä tutkimuksessa suhteuttamalla oikeudellisissa ilmiöissä tapahtuneita muutoksia historiaan, yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Tavoitteena on muutosten analysointi ja selittäminen, ja sitä kautta ymmärryksen lisääminen Puolustusvoimien roolista osana turvallisuushallintoa. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty kirjallisuuden ohella laajasti lainvalmisteluasiakirjoja ja muuta virallisaineistoa, sekä yhteiskunnallista kontekstia rakentavia muita lähteitä, kuten uutisia. Itsenäisen Suomen asevoimat rakentuivat suojeluskuntajärjestön pohjalta, mutta sisällissodan jälkeen organisaatiot erkaantuivat. Niiden ongelmallinen suhde toisiinsa ja poliisiin tiivistyi Mäntsälän kapinassa 1932, ja jatkui epäselvänä sinänsä selkeästä lainsäädännöstä huolimatta kunnes suojeluskunnat jatkosodan päätyttyä lakkautettiin. Sotien jälkeen pitkälle 1950-lukua Puolustusvoimat olivat useaan kertaan ainakin valmiudessa sisäisen järjestyksen varmistamiseksi, ja tutkimuksessa on avattu näitä tapahtumia. Sotien jälkeen alkanut yhteiskunnan demokratisoituminen vaikutti myös Puolustusvoimiin. Aikaisemmin asetuksentasoisia ja epätarkkoja säännöksiä täsmennettiin ja nostettiin lain tasolle; Puolustusvoimien organisaatiosta säänneltiin ensimmäistä kertaa kattavasti lailla puolustusvoimista vuonna 1974, virka-avusta lailla puolustusvoimien virka-avusta poliisille 1980, ja Puolustusvoimien poliisitehtävistä lailla poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa 1995. Turvallisuusympäristön monimutkaistuminen ja sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden limittyminen 1990-luvulle tultaessa herätti keskustelua Puolustusvoimien roolista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Lainsäädäntöä tarkastelemalla vaikuttaa yhtäältä siltä, että yleisen kontrollipolitiikan tiukentuminen on näkynyt myös Puolustusvoimien roolin lisääntymisenä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden alueella 2000-luvulla, mutta samaan aikaan lainsäädännöstä on poistettu poliisitehtäviin viittaavat maininnat. Toisaalta toimivalta oikeusvaltiokehityksen myötä on kaventunut, kun sääntelystä on tullut tarkempaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluva lähtökohta on tutkimuksen ajanjaksolla aina ollut se, etteivät sotilaat osallistu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen, vaan se kuuluu siviiliviranomaisten hoidettavaksi. Tämä perusperiaate on kuitenkin historian saatossa saanut erilaisia merkityksiä. Samaan aikaan Puolustusvoimilla on aina tunnustettu olevan resursseja, joista voi olla hyötyä siviiliviranomaisille, ja virka-apu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi on edelleen yhden Puolustusvoimien lakisääteisen tehtävän, muiden viranomaisten tukemisen, osa-alue. Haastavaksi Puolustusvoimien roolin ymmärtämisen tekee kuitenkin edelleen aiheeseen liittyvien termien, kuten virka-avun, viranomaisyhteistyön tai kokonaisturvallisuuden, epäselvyys.

Tämän maisteri tutkielman tavoitteena on ollut tutkia millaisista taustoista sotilasrippikoulun käyvät varusmiehet tulevat, ja miksi varusmiehet käyvät rippikoulun juuri varusmiespalveluksen aikana. Tämä tutkimus on laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto koostuu 28 kyselystä, 3 haastattelusta, 2 kirjoituspyynnöstä sekä tutkijan kenttäpäiväkirjasta. Menetelmänä käytettiin siis aineistotriangulaatiota ja analyysimenetelmänä aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Sisällönanalyysin avulla saatiin viisi ryhmää kuvaamaan varusmiesten syitä käydä rippikoulu. Nämä ryhmät ovat: 1. käytännölliset syyt, 2. yhteisölliset ja sosiaaliset syyt, 3. kulttuuriset syyt, 4. tiedolliset syyt, 5. hengellisen kasvun syyt. Tutkimustuloksista selvisi, että suurin syy rippikoulun käymiseen ovat kulttuuriset syyt, johon lukeutuvat mahdollisuus kirkollisiin toimituksiin sekä rippikoulu kokemuksen saaminen. Toiseksi suurin syy olivat käytännölliset syyt, joihin lukeutui suorittamisen yksinkertaisuus ja vapautus muusta palveluksesta rippikoulun ajaksi. Tiedolliset sekä yhteisölliset ja sosiaaliset syyt olivat seuraavaksi yleisimmät syyt. Tiedollisiin syihin kuuluvat kiinnostus kristinuskon opillisiin kysymyksiin, yleissivistyksen ja uuden informaation saaminen sekä ydin asioiden kertaaminen. Yhteisöllisiin ja sosiaalisiin syihin lukeutuivat puolestaan seurakuntayhteys ja ystävyyssuhteiden luominen ja syventäminen. Hengellisen kasvun syihin lukeutui elämänkatsomuksellisten asioiden ja kysymysten pohtiminen, merkityksen ja Jumalasuhteen löytäminen ja vahvistaminen. Tutkimustuloksista selvisi, että varusmiehet tulivat hyvin erilaisista taustoista, sillä monella oli siteitä myös evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi muihin kristillisiin kirkkokuntiin. Kuitenkin vain harvalla varusmiehellä oli ollut puhetta uskonnollisista asioista kotona, jolloin uskonnollisuus ei ollut vahvaa varusmiesten keskuudessa. Tässä tutkielmassa sovellettiin Daniéle Hervieu-Légerin analyysia sosiouskonnollisten identifikaatioiden dimensioita kuvaamaan haastateltujen varusmiesten uskonnollisuutta. Ristiintaulukoimalla dimensioilla havaittiin neljä sosiouskonnollista identifikaatiota, jotka ovat perinnöllinen uskonnoton uskonnollisuus, moraalinen uskonnollisuus, humanistinen uskonnollisuus ja yksilökohtainen uskonnollisuus.

Varusmiespalvelus ja organisaatiokulttuurit ovat tuottaneet runsaasti tutkimuksia eri tieteenaloilla, mutta sitäkin vähemmän folkloristiikan kentällä. Tutkielman aihe on suomalaisessa varusmiespalveluksessa vallitseva pelottelukulttuuri ja sitä tarkastellaan varushenkilöiden näkökulmasta; millaisia merkityksiä pelottelulle annetaan ja millaisena se on koettu. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää pelottelulle annettujen merkitysten välisiä suhteita, avata pelottelukulttuurin syitä ja ymmärtää sitä ilmiönä fenomenografisen analyysin kautta. Tutkielmassa perehdytään erityisesti siihen, miten varusmiespalveluksen pelottelukulttuuria ylläpidetään. Tutkielman aineistona toimivat kyselylomakkeen avulla kerätyt vastaukset. Aineisto on koottu seitsemän vuosien 1957–2021 välisenä aikana varusmiespalveluksen suorittaneen varushenkilön kertomuksista. Tutkimuksen analyysissä käytetään fenomenografista menetelmää. Aineistosta on etsitty ensin vastaajien pelottelulle antamia merkityksiä, jotka on toisessa analyysivaiheessa kategorisoitu omien pääkategorioiden alle. Fenomenografisen analyysimenetelmän tuloksena varusmiespalveluksen pelottelukulttuurin pääkategorioiksi nousivat kurinpito sotilasyhteisössä, kauhukertomukset sekä motivaatioon ja suorituskykyyn vaikuttavat tekijät. Pääkategorioiden alle sijoitettuja merkityksiä ovat muun muassa auktoriteetti, rangaistukset, kokemukset sekä perinteet. Aineistossa otettiin kantaa niin sosiaalisten suhteiden ja solidaarisuuden tärkeyteen kuin hyvän maineen ylläpitämiseenkin. Kauhukertomusten ja tornihuhujen yhdeksi elementiksi esitettiin niin sanottu ”inttilisä”, jonka tarkoituksena on liioitella ja kärjistää kertojan kokemuksia. Pelottelua esiintyi erityisesti ennen suuria harjoituksia ja sitä harrastivat vertaiset, johtajat ja kouluttajatkin. Pelottelun huonona puolena pidettiin sen aiheuttamaa ahdistusta ja stressiä. Hyvänä puolena pidettiin sitä, että pelottelun katsottiin valmistelevan varushenkilöitä henkisesti tulevaan. Tutkimuksen perusteella varusmiespalveluksen pelottelukulttuuri tunnistetaan ja sitä osataan sanoittaa.