Browsing by Subject "Pyhtää"

Vuosituhannen vaihteessa on länsimaissa esitetty vahvoja väitteitä työn järjestämisessä tapahtuneista muutoksista. Väitteiden mukaan perinteiset erojen kategoriat, kuten jako miesten ja naisten tehtäviin tai ruumiilliseen ja henkiseen työhön ovat menettäneet perustaansa tilanteessa, jossa kaikesta työstä on tullut enemmän tai vähemmän samaa: palvelusten tuottamista, sosiaalisten suhteiden järjestelyä, vuorovaikutusta ja organisointia, ilman konkreettisia ja materiaalisia tekijän persoonasta erotettavissa olevia työn lopputuotteita. Tutkielmassa työn järjestämistä tarkastellaan diskursiivisesta näkökulmasta. Diskurssit ymmärretään vakiintuneina kielenkäytön tapoina, jotka konstruoivat todellisuutta ja tarjoavat yksilöille vaihtoehtoisia subjektipositioita (Davies & Harré 1990; Burr 1995). Tutkielmassa esitetään, että 'vanhat' työn järjestämisen diskurssit tuottivat henkisen ja ruumiillisen työn välille järjestelmällisen erottelun. 'Uudemmat' diskurssit tarjoavat vaihtoehdon tälle kahtiajaolle yhtäältä määrittelemällä itseohjautuvuuden ja älyllisyyden kaiken työn yhtäläiseksi vaatimukseksi sekä toisaalta edellyttämällä työntekijöiltä ominaisuuksia, jotka eivät ole yksiselitteisen henkisiä eivätkä ruumiillisia. Kielenkäytön tavat ovat kuitenkin riippuvaisia niitä ylläpitävästä toiminnasta. Tutkielmassa empiirisen näytteen työtä järjestävästä toiminnasta tarjoavat Pyhtään kunnan asukkailta vuosina 1982, 1993 ja 2007 kerätyt lomakehaastattelut. Symbolisen interaktionismin (Hughes 1984a–1984e) ja sosiaalisen konstruktionismin (Berger & Luckmann 1994) näkökulmasta tutkielmassa kysytään, miten työtä ja työnjaon erilaisia paikkoja on eri vuosien haastatteluissa määritelty, rajattu ja tehty ymmärrettäväksi. Ovatko vanhat erottelut menettämässä merkitystään työtä ja työnjakoa koskevassa puheessa? Näkökulma poikkeaa tähänastisista työn muutosta tarkastelleista survey-tutkimuksista siten, että se ottaa lähtökohdakseen työntekijöiden omat selonteot työnsä vaatimuksista, työtään määrittävistä hyveistä sekä selonteoissa tuotettavan 'moraalisen työnjaon'. 1900-luvun historiassa henkisen ja ruumiillisen työn erottelua on institutionalisoitu esimies–alainen-erottelun lisäksi toimihenkilö–työntekijä-erotteluksi. Työn muutosta koskevasta keskustelusta huolimatta nämä erottelut uusinnettiin myös vuoden 2007 haastatteluissa – jopa johdonmukaisemmin kuin vuosina 1982 ja 1993. Lisäksi henkisen ja ruumiillisen työn kategoriat olivat haastatteluissa säilyneet vahvasti toisensa poissulkevina ja kategorioiden erottelu tavanomaisena työnjaon tuottamisen tapana. Näiden erottelujen ohella työnjakoa tuotettiin haastatteluissa luovan ja suorittavan työn vastakohtaisuutena, joskin nämä jäsennykset olivat vähemmän säännönmukaisia eivätkä uusintaneet edellä mainittuja esimies–alainen- tai työntekijä–toimihenkilö-erotteluja. Vahvan pysyvyyden lisäksi aineisto tarjosi näytteen muutoksesta: Vuosina 1982 ja 1993 henkisen työn paikat olivat haastatteluissa olleet erityisesti miesten paikkoja. Vuonna 2007 myös naiset tekivät haastatteluissa näkyviksi työnsä henkisiä sisältöjä. Työn muutosta koskevan keskustelun lisäksi tutkielma osallistuu metodologiseen keskusteluun lähestyessään lomakehaastattelua toiminnallisena selontekojen tuottamisen kontekstina. Näin tehdessään tutkielma ehdottaa totutulle faktanäkökulmalle (Alasuutari 1999) vaihtoehtoista tapaa tarkastella lomakehaastattelussa tuotettua tietoa.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kymijokilaaksossa vuosien 1898 ja 1899 valapaton tulvana tunnettua suurtulvaa yhdistellen paikallishistorian ja ympäristöhistorian näkökulmia. Vuoden 1899 suurtulva on yhä Suomen historian suurin mitatuin tulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräidensä hukuttaen rantamaita tulvan alle. Tulvan tuhot kohosivat miljooniin markkoihin ja jättivät jälkeensä kiivaan keskustelun tulvan syistä ja korvausvelvollisista. Tulvan muistona rantakiviin ja -kallioihin jäi korkeanveden viivoja, joita kutsutaan edelleen valapaton viivoiksi muistona samana keväänä keisari Nikolai II antamasta helmikuun manifestista. Työssä keskitytään taustoittamaan jokilaaksossa ennen tulvaa käynnissä ollutta teollisuuden ja maatalouden muutosta kohti modernia ja rationaalista tuotantoa, mikä muodosti taustan paikallisyhteisölle tulvan sattuessa. Tämän jälkeen seurataan eri kunnissa paikallisyhteisöjen reaktioita tulvaan jakaen kunnat pareiksi toisen edustaessa Uudenmaan läänin ja toisen Viipurin läänin puolta Kymijoen rannoista. Paikallisyhteisön reaktiota seurataan sitten lehdistön, valitusten, delegaatioiden ja valtiopäivien kautta valtakunnalliselle tasolle. Lopuksi hahmotetaan, miten reaktio lopulta heijastui takaisin paikallistasolle valtakunnallisena politiikkana ja hallinnollisina toimenpiteinä. Lähdeaineistona on käytetty alueen paikallishistorioita, sanomalehtiä aikakaudelta, aihepiiriä koskevia kirjallisia alkuperäisjulkaisuja ja ympäristö- sekä paikallishistoriallista tutkimuskirjallisuutta. Liitteinä työhön on liitetty tulva-aluetta kuvaavia karttoja ja tulvan syitä ja seurauksia havainnollistavia karttoja ja tilastoja, sekä niiden lisäksi kaksi havainnekuvaa tulvan jättämistä valapaton viivoista Voikkaalla ja Myllykosken Viialassa. Työn tuloksena hahmottuu kuva Kymijoen valjastamiseen ja perkauksiin johtaneesta kehityksestä, jossa maatalouden ja teollisuuden intressit ottivat yhteen jarruttaen vesien säännöstelyn ja joen valjastamisen alkua. Keskeinen kysymys oli vedenkorkeuden taso, sillä maatalous tavoitteli vedenpinnan laskua mahdollisimman alas uusien viljelysmaiden saamiseksi ja vanhojen suojelemiseksi tulvilta. Teollisuus puolestaan pyrki saamaan mahdollisimman runsaat vesivarastot patoamalla vedenpinnan korkealle varmistaakseen yhä enemmän energiaa kuluttavien koneidensa voimansaannin. Ongelma ratkesi lopulta 1930-luvulle tultaessa kumpaakin osapuolta tyydyttävän kompromissin löytyessä. Häviäjäksi tässä maatalouden ja teollisuuden modernisaatiossa joutui Kymijoen vanha kalastuselinkeino, jonka korvasi modernisaation myötä avomerellä tapahtuva suurkalastus.