Browsing by Subject "Ranska"

This thesis examines French political debates related to the founding of the League of Nations in the years 1917-1919 and the political and ideological reasons that led to the oblivion of the French juridical internationalist model for the League. When the League of Nations was created in the Paris Peace Conference that followed the end of World War I, the French delegation presented a model for the League that was based on a specific French current of internationalism (juridical internationalism) largely forgotten today. It was opposed both to the Anglo-American view presented by American President Woodrow Wilson and the British delegation and the view of French Premier Clemenceau. In order to recover the intentions of the participants to the political discussions, this thesis employs Quentin Skinner’s methodological reflections on the history of ideas. The source material consists of the minutes of the French National Assembly, the Senate and the Paris Peace Conference as well as the notes of the most prominent advocate of juridical internationalism, Léon Bourgeois. These records are studied by situating them in their historical context and in relation to relevant intellectual traditions and ongoing political discussions. The formulation of the French policy is explored in three different contexts that capture the national and international levels of discussion: the French parliament, the French Interministerial Commission on the League of Nations and the Paris Peace Conference. The studies of Peter Jackson (2013) and Scott G. Blair (1992) on the French League of Nations policy constitute the main works of secondary literature. The theoretical framework of this study relies on the English School’s pluralistic approach to international relations. Different conceptions of the League of Nations are examined using the concepts of realism and idealism in international relations theory. These concepts help demonstrate the differences and similarities between juridical internationalism, Wilsonian idealism and traditional realist power politics. Historiography of the Paris Peace Conference has often presented the situation as a confrontation between traditional balance of power politics and Wilsonian idealism, but the juridical internationalist conception of the new world order was actually something between these two. By analysing this French current of internationalism through the concepts of realism and idealism, this thesis demonstrates that juridical internationalism represented a third way between the two traditional paradigms that combined elements of both. The juridical internationalists envisaged a League of Nations based on the codification of international law and equipped with a permanent tribunal and powerful systems of legal, economic, diplomatic and military sanctions enforced by an international army and a permanent command structure. This thesis puts forward the interpretation that the merits of this conception of the League were not properly appreciated during the Paris Peace Conference because it was overshadowed by the diplomatic and political calculations of Wilson and Clemenceau. Later, the juridical internationalist model has been disregarded as a result of being misunderstood as idealism and linked to the negative connotations the term carries. In reality, this model combined elements of realism and idealism similar to the rationalist and solidarist inclinations of the English School.

Tutkielmani tutkimusongelma koostuu kolmesta kysymyksestä koskien 1800-luvun Ranskaa: (1) Millaisia tulkintoja lapsista ja heidän ominaispiirteistään esitettiin? (2) Millaisia näkemyksiä lastenkasvatuksesta esitettiin? (3) Millaisena ikäkautena lapsuus esitettiin? Lisäksi pohdin lapsista esitettyjen käsitysten taustoja ja motiiveja sekä käsityksissä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja muutoksia. Tutkielmani teoriatausta pitää sisällään käsityksen lapsuudesta kulttuurisidonnaisena ilmiönä, jonka moninaiset ilmentyvät heijastelevat aikuisten erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen. Tutkielman alkuperäislähdeaineisto koostuu lapsuutta käsittelevästä kirjallisuudesta 1800-luvun Ranskasta. Tarkemmin ottaen kyse on viidestä kirjailijasta, joiden teokset saavuttivat omana aikanaan suuren suosion: (1) Felix Dupanloup (1802-1878) ja hänen teoksensa L’Enfant (1869), (2) Victor Hugo (1802-1885) ja hänen lapsuutta käsittelevät runonsa kokoelmista Les Contemplations (1856), Les Feuilles d’Automne (1831), Odes et Ballades (1826), Les Rayons et les Ombres (1840) ja Les Voix Intérieures (1837), (3) Gustave Droz (1832-1895) ja hänen teoksensa Monsieur, Madame et Bébé (1866), (4) Edouard Grimard (1827-1909) ja hänen teoksensa L’enfant: son passé, son avenir (1889) sekä (5) Ernest Legouvé (1807-1903) ja hänen teoksensa Les Pères et les Enfants au XIXe siècle (1887). Hugon ja Drozin teokset edustavat kaunokirjallisuutta, kun taas Dupanloupin, Grimardin ja Legouvén teokset ovat tutkielmia lapsista ja lastenkasvatuksesta. Tutkielmani keskeiset tulokset viittaavat siihen, että lapsuudesta luotiin 1800-luvun Ranskassa ristiriitaisia representaatioita, jotka voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä lähestymistavassa lapset esitetään paheellisena ja moraalisesti aikuisten alapuolella olevana ihmisryhmänä, joka tarvitsee aikuisen voimakasta muokkausta ja ohjausta. Tässä lähestymistavassa korostetaan kasvatuksen tärkeyttä ja puolustetaan autoritääristä kasvatusmetodia. Lapsuudessa ja lapsenmielisyydessä ei nähdä itseisarvoa. Päinvastaisessa lähestymistavassa lapset esitetään hyveellisinä ja moraalisesti aikuisten yläpuolella olevana ihmisryhmänä. Lapsuus ja lapsenmielisyys ovat ihannoinnin kohteena. Luottamus lasten kyvykkyyteen ilmenee lastenkasvatuksessa lasten autonomiaa puolustavina kannanottoina. Erilaiset esitykset lapsista, lapsuudesta ja lastenkasvatuksesta heijastelevat erilaisia ihmiskäsityksiä ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan kehittää.

In my thesis I look at the yellow vest demonstrations in the light of historic urban spaces in Paris and the history of political participation. I focus on the most active period of yellow vest demonstrations, from November 2018 to end-May 2019. My main theoretical approaches draw on the concept of radical democracy by Chantal Mouffe and Ernesto Laclau, Pierre Rosanvallon’s counter-democracy, Jürgen Habermas’s public sphere, and the global city developed by Saskia Sassen. My main question is: in what kind of historically-, economically- and politically-charged spaces the demonstrations took place in Paris? And my second question is: How did the yellow vests reflect changes in the political arena and how did the government respond to the protests? I investigate the cityscape of Paris by undertaking an ethnographic walk in the city. The ethnographic walk is an observational, self-conscious, reflective way of walking and looking to better understand an area’s physical and social context. The pictures and fieldnotes I took and made during the walk form my first assemblage of sources. My other sources consist of articles from French newspapers and magazines as well as government sources. I have selected those articles in particular that deal with the yellow vests in relation to French society, with physical places, and the control of space and their historical meanings. My research shows that the demonstrations in Paris took place in centres of political and economic power, and that those places and their historical layers have a certain significance for the movement. The Champs-Élysées, representing global capitalism and the Parisian elite, served as the primary locus for the yellow vests and their actions. They marched to the Presidential Palace because they wanted to show their discontent with Macron and his policies. The yellow vests damaged the Arc de Triomphe, which can be interpreted as a direct attack on an iconic national symbol. Bastille Square, a highly important site in the French Revolution, served as a gathering place for both the yellow vests and their counter movement, the “red scarves”. Place de la République, in turn, symbolizes the French Republican values of Liberty, Equality and Fraternity. The yellow vests used forms of political participation and mechanisms of control over representative democracy, which I interpret as actions of counter-democracy. Their actions also manifested radical democracy, as the movement created open conflict and confrontation. The populist movement of the yellow vests acted in response to Macron’s centre-liberal politics. The government responded to the protests by expanding the power of the police forces and by tightening protest-related restrictions, as well as by holding a large national debate in order to enrich the public conversation. My research shows that Paris is indeed a “global city”, a primary node in the global economic network and represents the contra side as juxtaposed with the French countryside represented by the yellow vests. The demonstration sites in Paris reflect the economic, cultural and political history of France, as well as different dimensions and aspects of society and its activities. The revolt of the yellow vests is part of a historical continuum of revolutions and social movements in France, which according to my research, is also reflected in their use of the public urban space.

Tutkielmassa tarkastellaan historian opetussuunnitelmia ja oppikirjoja ja analysoidaan, miten dekolonisaatiota ja erityisesti Algerian sotaa on käsitelty Ranskan kouluopetuksessa 1970-luvun alussa, 1980-luvun lopussa ja vuosituhannen vaihteessa. Aineistoista tehtyjä havaintoja peilataan yhteiskunnallisiin muutoksiin samoina ajanjaksoina, ottaen huomioon myös historian kirjoittamisen traditioissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksessa eritellään, miten laajemmat yhteiskunnalliset muutokset ovat voineet vaikuttaa aiheiden käsittelyyn koulun historian opetuksessa. Toiseksi tarkastellaan, miten aiheita on eri ajanjaksoina lähestytty Ranskan kouluopetuksessa kolmen yhteiskunnallisen ilmiön – valistuksen perintönä syntyneen rationalismin, Ranskan suuren vallankumouksen perintönä syntyneen kansalaisuuskäsityksen sekä syyllisyyden – valossa. Tutkimusaineisto koostuu Ranskassa vuosina 1971, 1989 ja 1999 ilmestyneistä historian opetussuunnitelmista ja vuosina 1971, 1989 ja 2003 julkaistuista historian oppikirjoista. Tarkastelu on rajattu oppivelvollisuuskoulun kolmatta eli viimeistä luokkaa koskeviin opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin, koska 1900-luvun historiaa on kaikkina mainittuina ajankohtina käsitelty kolmannella luokalla. Aineistoja tutkitaan sisällönanalyysin keinoin kiinnittäen huomiota erityisesti erilaisiin luokitteluihin ja sanavalintoihin. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että koulun historian opetuksella on erityistehtävä valtion olemassaolon ja toiminnan legitimoimisessa, ja että rationalismin ja tasavaltalaisen kansalaisuuden ideaalien säilyttäminen elinvoimaisina yhteiskunnassa ja menneisiin toimiin liittyvän syyllisyyden käsittelemistavat liittyvät tämän erityistehtävän suorittamiseen Ranskassa olennaisesti. Tutkimuksessa todetaan, että oppilaiden kriittisen ajattelun ja kansalaistaitojen kehittäminen heidän tulevaisuuttaan varten on edelleen yksi opetuksen päätavoitteista. Maahanmuutto näkyy kirjoissa kahtalaisesti: muutoksena kolonisaatio- ja dekolonisaatiokehityksen perusteluiden kuvaamisessa, jossa pelkästä Ranska-keskeisestä ajattelutavasta on luovuttu, sekä eksplisiittisenä mainintana 1990-luvulta lähtien. Kritiikki Algerian sotaa ja yleisemmin dekolonisaatiokehitystä kohtaan on lisääntynyt tarkastelluissa aineistoissa vuosien varrella. Kiteytettynä kysymys on universaalin rationaalisuuden ja kansalaisen legitimiteetin säilyttämisestä valtion toiminnan legitimoimiseksi. Ranskan historian kouluopetuksella luodaan edelleen sellaista kerrontaa, jolla pyritään luomaan yhteistä tulevaisuuskuvaa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kolmea 1700-luvun ranskalaista teosta: Anne-Thérèse de Lambertin teosta Avis d’une mère à son fils et à sa fille (1728), Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont’n teosta Magasin des enfans (1756) sekä Louise d’Epinayn teosta Les Conversations d’Émilie (1774). Tutkin teoksia kahden tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäiseksi tarkastelen kirjailijoiden näkemyksiä lapsuudesta. Kysyn, minkälaisia merkityksiä teoksissa annetaan lapsuudelle ja miten niissä kuvataan lapsuutta. Toiseksi tarkastelen kirjailijoiden tapaa kuvata lastenkasvatusta: minkälaista hyvän kasvatuksen tuli olla kirjaili-joiden mukaan ja minkälaisia arvoja he halusivat siirtää lukijoilleen? Lähestyn aihetta konstruktivistisesta näkökulmasta ja tarkasteluni osoittaa, että lapsuus tai sukupuoli eivät ole universaalisti muuttumattomia käsitteitä vaan kulttuurisia konstruktioita. Tarkastelustani käy ilmi, että suhtautuminen lapsuuteen ei ollut yksiselitteinen käsittelemissäni lähteissä. Lapsuuden merkitys tulee teoksissa vahvasti tulevan aikuisuuden kautta. Kuitenkin lapsuuteen kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota ja myös tietoisuus lapsuuden erityislaatuisuudesta näyttäisi kasvaneen 1700-luvun aikana. Lisäksi Epinayn teoksessa nähdään viitteitä siitä, että lapsuus itsessään olisi tärkeä elämän-vaihe. Erityisesti lastenkirjallisuuden eriytyminen omaksi kirjallisuudenlajikseen kertoo 1700-luvulla tapahtuneesta muutoksesta: lapsilukijan huomioiminen uudella tavalla viittaisi siihen, että lapsen ymmärrettiin olevan perustavalla tavalla erilainen kuin aikuinen. Kuitenkin Le Prince de Beaumont ja Epinay korostavat teoksissaan lasten negatiivisia piirteitä, kuten tietämättömyyttä ja heikkoutta. Ainoastaan Lambertin teoksessa lapsuuteen liitetään myös positiivisia ominaisuuksia. Kirjailijat kritisoivat tyttöjen aiempaa kasvatustraditiota. He vaativat tytöille rationaalisempaa kasvatusta ja kannustivat tyttöjä järjen käyttöön. Toisaalta järjen käyttö rinnastuu teksteissä hyväksyttävään käyttäytymiseen, eikä niinkään itsenäiseen ajatteluun. Kriittisyydestään huolimatta kirjailijat asettavat rajoja tyttöjen oppimiselle ja oppineisuuden osoittamista pidetään haitallisena tyttöjen maineelle. Hyvään kasvatukseen kuuluu Le Prince de Beaumont’n ja Epinayn teoksissa lasten osallistaminen ja viihdyttäminen. Tyttöjen asema on teoksissa hyvin perinteinen: he ovat ensisijaisesti tulevia äitejä ja vaimoja eivätkä kirjailijat kannusta kodin ulkopuoliseen elämään. Tytöille asetetut hyveet tukevat tätä, sillä tyttöjen tulee olla kuuliaita ja häveliäitä. Kuitenkin Lambert suhtautuu tähän kriittisesti ja hän antoi naisten asemalle myös yhteiskunnallista merkitystä – naiset pystyvät vaikuttamaan yhteiskuntaan kasvattamalla hyviä aikuisia.

Tutkielmassa tarkastellaan Ranskan presidentin Emmanuel Macronin ja Ranskan terveysministerin Olivier Véranin luomia representaatioita Ranskan koronastrategiasta Twitter-julkaisuissaan. Tavoitteena on kuvata miten Ranskan presidentti ja terveysministeri kuvaavat toimenpiteitä, joilla torjutaan koronavirusta. Aineistoon on valittu yhteensä 421 twiittiä, joista 132 on Macronin ja 289 Véranin ja ne on julkaistu ajanjaksolla toukokuulta 2020 helmikuulle 2021. Aineiston jokainen twiitti käsittelee koronapandemiaa. Macronin ja Véranin luomia representaatioita tarkastellaan niissä esiintyvien puheaktien ja metaforien avulla. Puheaktien osalta twiitit luokitellaan viiteen eri kategoriaan: 1. käsky, 2. ehdotus, 3. pyyntö, 4. rohkaisu ja 5. informatiivinen. Metaforien osalta aineistossa koronapandemiaa kuvataan ennen kaikkea sotana. Näin ollen esitettyjä representaatiota tarkastellaan sotametaforan kautta. Tutkimus on diskurssianalyyttinen ja se sisältää sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista analyysiä. Tutkielman kvantitatiivisessa osuudessa havaitaan, että suurin osa twiiteistä on informatiivisia. Toiseksi eniten aineistossa on rohkaiseva twiittejä. Kuitenkin tutkimuksessa käy ilmi, että suurin osa twiiteistä kuuluu useampaan kuin yhteen kategoriaan. Esimerkiksi yksi twiitti voi kuulua sekä rohkaisevien että informatiivisten twiittien kategoriaan. Sekä Macron että Véran kuvaavat koronapandemiakriisiä sotana. Tutkimuksen kvalitatiivisessa osuudessa havaitaan sodan metaforan täyttävän metaforan tärkeimmät kaksi kriteeriä (korvaavuus kriteeri ja samanlaisuus kriteeri). Koronapandemialla ja sodalla on samanlaisuuksia, mutta ne eivät ole ilmiselviä. Näin ollen samanlaisuuskriteeri täyttyy. Loppupäätelminä voidaan todeta, että Macron ja Véran representoivat Ranskan koronatoimien olevan välttämättömiä, toimivia ja ne koskevat jokaista. Vaikka toimien vaikutukset eivät näy konkreettisesti heti, niillä on suuri merkitys pitkällä tähtäimellä kriisin voittamisessa. Sodan metafora toimii kognitiivisena apuvälineenä, jonka avulla tilanteen vakavuutta konkretisoidaan. Kriisiä kuvataan sotana, jossa jokainen on aktiivinen toimija. Aineistossa sodan metafora näkyy vahvasti, kun useita eri tekijöitä kuvataan sodan termistöllä. Sairaanhoitajia ja muita terveydenalan ammattilaisia kuvataan etulinjan taistelijoina, kun taas maskeja, rokotteita ja koronatestejä kuvataan tärkeinä aseina taistelussa. Macronin ja Véranin twiitit ovat hyvin samankaltaisia, joten esitetyt representaatiot ovat yhtenäisiä molemmissa diskursseissa.

Tutkielma käsittelee ranskalaisen koulutusjärjestön Mission laïque françaisen (MLF) toimintaa itäisen Välimeren alueella 1920-luvulla. Tutkielman keskiössä ovat järjestön oppilaat sen kouluissa Kreikassa, Egyptissä, Libanonissa ja Syyriassa, ja se, miten tasavaltalaista ja maallista koulutusideologiaa kannattanut järjestö perusteli toimintaansa oppilaissa koulutuksen aikana väitetysti tapahtuneen muutoksen kautta. MLF perustettiin Ranskassa vuonna 1902, ja järjestö aloitti pian toimintansa perustamalla kouluja itäisen Välimeren alueelle, jossa se halusi toimia maallisena vaihtoehtona alueen ranskankielisiä kouluja ylläpitäneille katolisille lähetystyöjärjestöille. MLF katsoi edustavansa alueella perinteisen katolisen Ranskan sijasta modernia ja maallista tasavaltaa, jolla oli velvollisuus kouluttaa ja ”sivilisoida” muita kansoja. Järjestö perusti toimintansa ensimmäisen 25 vuoden aikana yhteensä seitsemän koulua Beirutiin, Thessalonikiin, Kairoon, Aleksandriaan, Damaskokseen ja Aleppoon. Toimintansa tukena MLF alkoi vuonna 1920 julkaista omaa aikakauslehteään, Revue de l’enseignement français hors de France (REFF). Kyseisessä lehdessä ja muussa järjestön julkaisemassa materiaalissa käsiteltiin paljon MLF:n oppilaita ja heidän kouluttamisensa merkitystä. Oppilaiden kautta MLF muun muassa perusteli oman koulutusideologiansa toimivuutta ja sopivuutta alueelle. Tarkastelen aihettani seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Miten oppilaiden läpikäymä koulutus rakennettiin sivilisointiprosessina REFF:n sivuilla, ja miksi oppilaita käytettiin järjestön toiminnan perusteluun? Mitä tavoitteita Mission laïque françaisella oli oppilailleen ja miksi? Miten esimerkiksi kansallisuuden, uskonnon, rodun ja sukupuolen kategoriat vaikuttivat oppilaille asetettuihin tavoitteisiin? Mistä ja keitä oppilaat olivat, ja mikä heidän kouluttamisensa tarkoitus oli MLF:n ja Ranskan kannalta? Keitä oppilaista oli tarkoitus tulla, ja miksi heidän kouluttamisensa oli järjestölle tärkeää? Tutkielman alkuperäisaineisto koostuu REFF:n 65 numerosta, jotka julkaistiin vuosina 1920–1927 sekä MLF:n Kairon lyseon tiedonannosta vuodelta 1927, jossa julkaistiin myös MLF:n Pariisissa järjestetyn 25-vuotisjuhlakonferenssin pääpuheenvuoro sekä suppea kuva-aineisto Kairon lyseon oppilaista ja oppilaitoksessa kevätlukukaudella 1927 järjestetyistä tapahtumista. Pääasiallinen alkuperäisaineisto koostuu oppilaitoksia käsittelevistä raporteista, jotka sisältävät esimerkiksi opettajien, oppilaiden ja koulussa vierailleiden henkilöiden pitämiä puheita toisilleen. Tutkielmassa osoitan, että MLF:llä oli inklusiivisesta ideologiastaan huolimatta arvottavia asenteita oppilaitaan kohtaan. Vaikka järjestö painotti haluavansa kouluttaa oppilaista kotimailleen hyödyllisiä kansalaisia, tavoitteet olivat usein ristiriidassa hyvinä pidettyjen tulosten kanssa. MLF pyrki välittämään oppilailleen ensisijaisesti Ranskalle myönteisen kulttuurisen identiteetin, jonka kautta he tarkastelisivat maailmaa. Siitä huolimatta, että MLF esitti itsensä sopivana tahona kouluttamaan erilaisista taustoista tulleita oppilaita kunnioittaen näiden omia kulttuureja, järjestön julkaisemasta materiaalista käy ilmi, että koulutuksen läpikäyneissä oppilaissa arvostettiin erityisesti sitä, miten paljon he muistuttivat ranskalaisia ikätovereitaan esimerkiksi käytöksen osalta, ja sitä, millä tavoin he hyödyttivät Ranskaa. Myös järjestön entisiin oppilaisiin pidettiin yhteyttä, ja heidän oletettiin toimivan oppilaitoksille, MLF:lle ja Ranskalle hyödyllisinä välittäjinä kotimaissaan. Järjestö esitti oppilaansa moninaisena joukkona eri kansallisuus- ja uskontoryhmiin kuuluneita lapsia ja nuoria, joista oli järjestön kouluissa sivilisointiprosessin kautta muovattavissa yhtenäinen ja Ranskalle myötämielinen ryhmä.

Tarkastelen tutkielmassani Ranskan vuoden 2005 niin kutsuttujen lähiömellakoiden politisoitumista ja niiden myötä syntyneitä kansalaisosallistumisen muotoja. Analysoin ensinnäkin julkisissa keskusteluissa mellakoista esitettyjä tulkintoja ja niille annettuja poliittisia merkityksiä. Peilaan näitä sitten Seine-Saint-Denis’n departmentissa haastattelemieni neljän paikallisten kansalaisjärjestöjen näkökulmiin mellakoista, lähiöistä ja poliittisen osallistumisen ongelmista. Lisäksi analysoin itse järjestöjen roolia lähiöiden poliittisen diskurssin luojina; ja sitä missä määrin ne pystyvät rakentamaan lähiöiden asukkaille tarttumapintaa poliittiseen julkisuuteen. Mellakoiden tarkastelu poliittisena aktina perustuu Pierre Rosanvallon vastademokratian ja Chantal Mouffen radikaalin demokratian käsitteisiin. Näiden kautta laajennan 'perinteisen' poliittisen osallistumisen käsitettä kohti mellakoita ja ruohonjuuritason järjestötoimintaa. Lähtökohtana on, että Habermasin määrittelemä julkisen ja yksityisen tilan rajanveto ei enää vastaa sitä jälkimodernia poliittista julkista tilaa, jota esimerkiksi tässä tutkielmassa etsin kansalaisjärjestöjen, lehtien, blogien ja muiden medioiden 'seiniltä'. Tutkin työssäni konfliktin kautta demokratian ja poliittisen osallistumisen käsitteitä. Ranskan lähiöiden 'mellakat' loka-marraskuussa 2005 olivat spektaakkeli, joka nosti valokeilaan eurooppalaisille kaupungeille sekä länsimaiselle demokratialle keskeisiä kysymyksiä eri ryhmien poliittisen osallistumisen mahdollisuuksista ja muodoista erityisesti maahanmuuttajataustaisten nuorten näkökulmasta. Haastatteluaineisto ja julkisen keskustelun tekstit luovat yhdessä kuvan syvistä ideologisista jaoista lähiömellakoiden tulkinnassa ja niiden synnyttämissä poliittisissa vastauksissa. Samalla yllättävän vahvana korostuu ranskalaisen universalistisen tasavaltalais-ideaalin vahva ote niin valtiovallan kuin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden jaettuna taustaoletuksena.

Tämä tutkielma tarkastelee Pariisin marraskuun 2015 ja Brysselin maaliskuun 2016 terrori-iskujen jälkeistä turvallistamista Kööpenhaminan turvallistamisteorian ja poikkeustila-käsitteen avulla. Tarkoitus on tutkia, mikäli näiden iskujen jälkeen poliitikot Ranskassa ja Belgiassa turvallistivat jotain teemaa ja jos, niin miten. Lisäksi halutaan selvittää, löytyykö näiden kahden maan väliltä eroja tavoissa turvallistaa. Näihin kysymyksiin vastataan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian avulla. Lopuksi halutaan selvittää, ilmeneekö ranskalaisten poliitikkojen tavassa puhua hätätilasta Giorgio Agambenin poikkeustilateoriasta kumpuavia elementtejä. Tätä analyysia täydennetään soveltuvin osin Carl Schmittin teorisoinneilla samasta aiheesta. Tutkielman aineisto koostuu ranskalaisten ja belgialaisten poliittisten päättäjien puheista, haastatteluista ja kommenteista, joita on yhteensä 26. Ajallisesti aineisto sijoittuu pääosin välittömästi iskujen jälkeiseen aikaan. Aineiston analyysiin sovelletaan Kööpenhaminan turvallistamisteorian tarjoamaa jaottelua sekä Agambenin teoriasta esiin nousevia elementtejä. Analyysi paljastaa, että iskuista puhutaan hyvin eri tavoin näissä kahdessa maassa. Tarkastelun kohteena olevien ranskalaisten poliitikkojen teksteistä löytyy turvallistamista, mutta ei belgialaisten. Ranskalaiset poliitikot turvallistavat vahvasti terrori-iskuja, rakentaen vahvoja uhkakuvia sekä vedoten edessä olevaan taisteluun ja uhkaan, johon Ranskan on vastattava sekä poikkeustoimilla kansallisesti että sotilaallisesti Lähi-idässä. Belgialaiset poliitikot puolestaan toivovat nopeaa paluuta normaaliin arkeen iskujen jälkeen, eivät lupaa uusia toimenpiteitä ja korostavat demokraattisten arvojen merkitystä. Belgian kohdalla turvallistamista ei siis löydy. Lisäksi analyysi paljastaa, että ranskalaiset poliitikkojen puheissa ilmenee monia Agambenin teorian kanssa yhteneviä elementtejä, kuten poikkeuksen normalisoituminen, demokratian suojeleminen rajoittamalla demokraattisia oikeuksia hetkellisesti sekä välttämättömyyteen vetoaminen. Tämä kaikki viittaa siihen, että poikkeustilaa käytetään hallinnan tekniikkana Ranskassa iskujen jälkeen. Analyysin perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että turvallistaminen operoi eri tavoin näissä kahdessa kontekstissa, siitäkin huolimatta, että iskut liitetään samaan kansainvälisen terrorismin jatkumoon. Tämä on mielenkiintoista, sillä se osoittaa, että hyvinkin samankaltaiset iskut voidaan kehystää eri tavoin eri kansallisissa konteksteissa. Se myös osoittaa, että terrorismia ei välttämättä aina turvallisteta, vaikka kyseessä onkin aihe, joka on usein nostettu tavallisen politiikan yläpuolelle poikkeuksellisen politiikan piiriin. Lopussa pohditaan vielä demokratian ja poikkeustilojen suhdetta.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen Ranskan-lähettiläs Aaro Pakaslahden toimintaa Vichyn Ranskassa vuosina 1943‒44. Pakaslahti joutui toimimaan Suomen lähettiläänä poikkeusolosuhteissa. Yhtäältä hän työskenteli maassa, joka oli miehitetty, toisaalta hänen asemapaikkanaan toimi Vichyn hallintokaupunki, jossa toimi Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tekevä Vichyn hallitus marsalkka Philippe Pétainin johdolla. Vichyn hallituksen asema oli varsinkin vuosina 1943‒44 enää varsin muodollinen ja sillä ei ollut todellista omaa vaikutusvaltaa. Pakaslahti ja hänen diplomaattikollegansa joutuivatkin edustamaan maataan eräänlaisen nukkehallituksen luokse lähetettyinä. Samaan aikaan sodan uhka leijui Ranskan yllä liittoutuneiden valmistellessa maihinnousua maan pohjoisosissa ja Ranskan vastarintaliikkeen kiihdyttäessä taistelutoimiaan maan sisällä. Nämä seikat tekivät klassisen diplomatian hoidosta poikkeuksellisen epävarmaa, mutta samalla diplomatia mahdollisti myös selviytymisen poliittisessa myllerryksessä. Tutkielman lähdeaineistona toimii Pakaslahden myöhempinä vuosinaan laatima käsikirjoitus, jossa hän käy läpi aikaansa Vichyssä. Tämän tukena on käytetty Pakaslahden ulkoministeriölle Vichystä lähettämiä raportteja sekä kirjeenvaihtoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Lähteistä käy ilmi, millaista diplomaatin arkielämä oli Vichyssä, mutta myös, millaista tietoa Ranskan sisä- ja ulkopolitiikasta sekä sotatilanteesta Länsi-Euroopassa Pakaslahti välitti Suomen ulkoministeriölle. Vaikka raporttien melko poliittinen luonne hieman erottaa niitä Pakaslahden omista arjen muistelmista, kaiken kaikkiaan lähteet tukevat toisiaan ja auttavat hahmottamaan, miten politiikka heijastui myös arkielämään Vichyn Ranskassa. Toisaalta tutkimuksessa otetaan myös esille lähdeaineiston eroja ja tehdään siitä tulkintaa. Lähteiden perusteella tavoitteena on saada kokonaiskäsitys siitä, millaista Aaro Pakaslahden oli toimia diplomaattina Vichyssä ja miten Vichyn Ranskan poliittinen tilanne sekä maailmansota heijastuivat hänen työhönsä. Tutkimuksen kysymyksenasettelulla perehdytään siihen, mitä lähteet pitävät sisällään ja mistä sisältö mahdollisesti kertoo. Tutkimuksen lähdeaineistosta käy ilmi, että diplomatialla oli hyvin joustava luonne Vichyssä. Aaro Pakaslahden esimerkistä voi päätellä, että yhtäältä diplomaatit toimivat kuin aina ennenkin pitämällä yhteyksiä kollegoihinsa ja asemapaikkansa virkamiehiin sekä osallistuen Vichyn diplomaattiseen seurapiirielämään. Toisaalta diplomaattien liikkumiseen kohdistui rajoituksia silloin kun yleinen turvallisuustilanne oli uhattu, ja Pakaslahti sai kokea, ettei diplomaattinen koskemattomuuskaan estänyt diplomaatteja joutumasta arvaamattomiin tilanteisiin. Sota-ajan diplomatia oli siis yhtäältä jatkumoa vanhoista perinteistä, joista kiinnipitämällä pyrittiin selviytymään epävarmoissa olosuhteissa, toisaalta diplomaatit joutuivat usein toimimaan oman vaistonsa varassa. Pakaslahdella oli terävä tilannetaju, joka osaltaan auttoi häntä selviytymään silloinkin, kun tietoja tilanteen kehityksestä oli vaikeaa saada.