Browsing by Subject "Tyypin 1 diabetes"

Tyypin 1 diabetes ilmenee varhaisvaiheessa usein diabeettisena ketoasidoosina, jonka vaarallisin komplikaatio on pahimmillaan kuolemaan johtava aivoödeema. Tässä tutkimuksessa analysoitiin vastadiagnosoidun tyypin 1 diabeteksen aiheuttaman diabeettisen ketoasidoosin (DKA) johdosta tehohoidettujen lasten sairaudenkulkuun vaikuttavia tekijöitä. Erityishuomio oli muuttujissa, jotka voivat altistaa DKA:n komplikaationa aivoödeeman kehittymiselle. Potilasaineiston muodostavat 1.1.2013 ja 1.7.2017 välisenä aikana HUS-lastenklinikan teho-osastolla hoidetut diabeettiseen ketoasidoosiin sairastuneet vastadiagnosoidut tyypin 1 diabeetikkolapset. Potilaista teho-osastolle saavuttaessa mitatut laboratoriomuuttujat sekä tiedot heidän nesteytyksestään, virtsamääristään ja tajunnantasostaan hoitojakson aikana analysoitiin yleistetyllä logistisella mallilla käyttäen päätemuuttujina kunkin potilaan teho-osastolla viettämän ajan pituutta sekä kohonneen aivopaineen merkkejä. Muutokset sairaalajakson aikana mitatuissa muuttujissa visualisoitiin kuvaajin. Lisäksi verrattiin hoitotuloksia hypotonisella (77 mmol/l) ja isotonisella (120 mmol/l) ylläpitonesteellä hoidettujen potilasryhmien välillä. Hypotonisella ylläpitonesteellä hoidettuja aineistossa oli 38 ja isotonisella hoidettuja 8. Muuttujista alentuneet Glasgow coma scale (GCS) -pisteet, korkea plasman glukoosi ja korkea plasman osmolaliteetti ennakoivat pidempää hoitojaksoa teho-osastolla. Aivoödeeman kehittymiseen liittyivät alentuneet GCS-pisteet sekä korkea osmolaliteetti ja hematokriitti, viitaten kuivuman merkitykseen vaikean tilanteen ennakoijana. Kliininen kuivuman arvio ei ennustanut tehohoitojakson pituutta eikä aivoödeeman kehittymistä. Yksi aineiston potilaista menehtyi aivoödeemaan, eikä analysoiduissa muuttujissa ilmennyt sellaisia poikkeamia, joiden perusteella potilaan menehtymistä olisi voinut luotettavasti ennustaa. Hoitotuloksissa ei ilmennyt eroja isotonisella ja hypotonisella ylläpitonesteellä hoidettujen välillä.

Diabetes mellitus, a disease of glucose metabolism, can have adverse effects on cognition. At worst, these effects may complicate the management of the disease. Type1 diabetes mellitus (T1DM) is caused by an autoimmune mechanism. Dozens of studies have investigated its effects on cognition, and some of the results have been pooled in several meta-analyses. However, the studies are heterogeneous, which complicates evaluating and comparing them, leading to conflicting results in the meta-analyses. This review examines the cognitive effects in different age groups. In children, T1DM has been found to have mild adverse effects on most of the principal cognitive functions, excluding learning and memory. These two can, however, be affected by early-onset T1DM. An early onset is also associated with other adverse cognitive effects. Furthermore, hypoglycaemic episodes caused by treatment may also have deleterious effects, although the results are conflicting. Also in adults, the cognitive effects of T1DM have been found to be mild. However, clinically relevant effects have been reported, particularly in late middle age. Moreover, the effects appear to progress with time. As in children, T1DM in adults is associated with adverse effects in most areas of cognition, excluding learning and memory. An early onset is associated with adverse effects also in adults, although only in conjunction with diabetes complications. Similarly, poor glycaemic control is associated with adverse cognitive effects, though possibly only in conjunction with complications. In the aged, the cognitive effects of T1DM have been studied very little. However, it appears to be associated with an increased risk for dementia. A similar association in type 2 diabetes mellitus has been extensively documented. Moreover, results from an animal study support the notion of T1DM as a risk for Alzheimer’s disease. In conclusion, T1DM appears to cause a subtle decline in many cognitive areas: the effects are small in children and moderate in adults. In the aged, T1DM increases the risk of dementia.

Ihmisen uloshengitysilman hiilidioksidin hiilen ja hapen isotooppijakauma riippuu monien biologisten prosessien yhteisvaikutuksesta. Ihmisen energia-aineenvaihdunta tuottaa hiilidioksidia, joka siirtyy verenkierrossa keuhkoihin ja poistuu uloshengityksen mukana. Energiaksi käytettävän ravintoaineen alkuperä vaikuttaa sen sisältämien hiilen ja hapen atomien erimassaisten isotooppien jakaumaan, joka heijastuu hiilidioksidin isotooppijakaumaan yhdessä ravinnossa ja juomassa saadun veden ja sisään hengitettävän ilman kanssa. Elimistön aineenvaihdunnan tila ja sairaudet voivat vaikuttaa uloshengitysilman isotooppijakaumaan. Tässä tutkimuksessa mittasimme uloshengitetyn hiilidioksidin isotooppijakaumia vapaaehtoisilta tutkimushenkilöiltä korkean tarkkuuden optisella isotooppispektrometrillä (OIRS). Arvoja analysoitiin suhteessa henkilöiden terveystietoihin ja laboratoriotuloksiin. Tutkimus osoittaa, että loppuvaiheen diabeteksen munuaistautia sairastavien hemodialyysihoitoa saavien henkilöiden uloshengittämän hiilidioksidin 18O/16O -isotooppisuhde on tilastollisesti merkitsevästi matalampi kuin kontrollihenkilöillä. Tämä tarkoittaa sitä, että toistaiseksi tuntemattomasta syystä näiden henkilöiden elimistöstä poistuu poikkeavan paljon hapen yleisintä isotooppia raskaampaa isotooppia tai heidän elimistönsä ottaa sitä vähemmän vastaan ympäristöstä. Tämän löydöksen merkitys munuaistaudin kehittymisessä ei ole vielä tiedossa, vaan lisää tutkimusta tarvitaan.