Browsing by Subject "auttaminen"

Koronakriisin puhjettua hämmennys, sairauden pelko ja poikkeusolot asettivat suomalaiset jaettuun, vaikeaan tilanteeseen. Poikkeustilan vaikutukset eivät jakautuneet tasaisesti suomalaisten kesken, vaan haavoittuvimmassa asemassa olevat henkilöt kärsivät tilanteessa eniten. Tähän ajanjaksoon liittyi paljon avuntarvetta ja auttamishalua yksilötasolla sekä yhteiskunnan eri sektoreilla. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten auttamiskäyttäytymistä koronakriisin ensimmäisen aallon aikana keväällä 2020. Tutkimusongelma on, miten suomalaiset aktivoituivat auttamaan koronakriisin aikana. Tutkimuksen aineistona käytettiin osana kansainvälistä tutkimusprojektia kerättyä aineistoa. Aineisto on tilastollisesti edustava otos yli 15-vuotiaista mannersuomalaisista. Aineistoa käsiteltiin määrällisin menetelmin SPSS-ohjelmalla etenkin ristiintaulukointia hyödyntäen. Tutkimuksen tulkinnallinen viitekehys on solidaarisuus ja altruismi. Tulokset ovat pääsääntöisesti linjassa aikaisemman tutkimuksen kanssa, jonka mukaan auttaminen oli sitä yleisempää, mitä läheisempi suhde on autettavan ja auttajan välillä. Kriisin aikana yleisin auttamisen muoto on tutun henkilön auttaminen. Ryhmän sisäinen solidaarisuus selittää tuttujen auttamisen suosiota, koska kukin yksilö kuuluu yleensä useampiin solidaarisiin ryhmiin samanaikaisesti. Ryhmän sisäiseen solidaarisuuteen vaikuttaa ryhmän normatiivinen perusta. Ryhmät voivat perustua toiminnallisuuteen, yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen, erityissuhteelle, tai yhteisen tavoitteen saavuttamiselle. Tämä näkökulma kuvaa koronakriisiä osuvasti. Tavoitteelliseen auttamistoimintaan osallistuttiin joko virallisia tai epävirallisia kanavia pitkin. Rahallinen auttaminen oli yleisempää kuin organisoituun ja epäviralliseen toimintaan osallistuminen.

Pro gradu -työni selvittää tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että suuret ikäluokat antavat käytännön apua lapsilleen, sekä sitä, miten suuret ikäluokat tätä apua antavat. Tarkastelen työssäni myös aikuisten lasten vanhemmilleen ja isovanhemmilleen antamaa käytännön apua. Perhesukupolvien välinen vuorovaikutus on aiheena ajankohtainen nyt, kun suomalaiset suuret ikäluokat ovat jäämässä tai jo jääneet eläkkeelle. Sukupolvien tutkimuksen avulla voidaan ennustaa, voidaanko perhevastuiden, kuten esimerkiksi hoidon ja hoivavastuun, jatkumiseen yli perhesukupolvien luottaa. Tutkielmani aineistona käytän kyselyaineistoa, joka kerättiin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella vuonna 2009 päättyneessä Sukupolvien ketju -hankkeessa. Neljä vuotta kestänyt Suomen Akatemian rahoittama Sukupolvien ketju -hanke tutki sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tilastokeskuksen toteuttamaan Sukupolvien ketju -postikyselyyn vastasi keväällä 2007 yhteensä 1 115 suurten ikäluokkien edustajaa ja 1 435 suurten ikäluokkien edustajan lasta. Sukupolvien ketju -aineiston laajuus mahdollistaa monenlaisten eri vertailujen tekemisen. Työni teoreettisessa osuudessa käsittelen perhekäsityksiä ja näissä käsityksissä tapahtuneita muutoksia. Valotan myös sukupolven käsitettä ja sen erilaisia merkityksiä sekä varsinaista auttamista ja perhesukupolvien välistä vaihtoa. Analysoin aineistoa PASW Statistics 18 -ohjelmalla (aiemmin SPSS). Aineiston kuvailussa käytän frekvenssijakaumia ja varsinaisessa analysoinnissa ristiintaulukoita ja logistista regressioanalyysia. Suurten ikäluokkien jäsenistä kaksi kolmesta auttaa lapsiaan. Tutkimusaineistossani suurten ikäluokkien käytännön avun antamista lapsilleen selittävät yksittäisinä tekijöinä siviilisääty, lasten lukumäärä, lastenlasten lukumäärä, kotitalouden kuukausitulot, lasten asumisetäisyys, viikoittainen yhteydenpito lapsiin, koettu terveydentila sekä vanhempien koulutus. Yhdeksän eri selittäjän vaikutusta käytännön auttamiseen samanaikaisesti tutkineen logistisen regressiomallini tulosten perusteella todennäköisimmin lapsiaan käytännössä auttaa keskiasteen koulutuksen saanut suuriin ikäluokkiin kuuluva nainen. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua puolestaan selittivät logistisessa regressioanalyysissa lasten lukumäärä sekä viikoittainen yhteydenpito vanhempiin. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua selitti lisäksi sukupuoli. Miehillä oli jopa viisinkertainen todennäköisyys auttaa vanhempiaan käytännössä verrattuna naisiin. Aiemmissa tutkimuksissa käytännön avun antamisen on havaittu olevan toiseen suuntaan sukupuolittunutta kuin tämän tutkimuksen tuloksissa. Pyytävätkö suuret ikäluokat modernia apua teknisten laitteiden asentamiseen ja virittämiseen enemmän juuri pojiltaan? Selittäisikö tämä aikuisten poikien suurempaa todennäköisyyttä auttaa käytännössä? Tällä hetkellä, kun suuret ikäluokat ovat vielä hyväkuntoisia ja aktiivisia, näyttää auttamisen pääpaino kulkevan suurilta ikäluokilta heidän lapsilleen. Tulevaisuus näyttää, auttavatko suurten ikäluokkien lapset samalla tavalla omia lapsiaan. Entä riittääkö suurille ikäluokille auttajia? Perhepoliittisissa puheissa ja toimenpiteissä pitäisi joka tapauksessa ottaa huomioon paremmin myös kasvava ikääntyvien ihmisten joukko.

Alkoholi on eniten Suomessa käytetty päihde. Myös huumeisiin suhtaudutaan Suomessa yhä myönteisemmin. Silti valtaosa suomalaisista pitää päihteistä johtuvia ongelmia suurina tai kohtalaisina. Päihteiden käyttö on aina läheisiä traumatisoivaa ja sen tiedetään heikentävän läheisten hyvinvointia sekä lisäävän terveyspalvelujen käyttöä ja aiheuttavan poissaoloja töistä. Tutkimuksessani kartoitettiinkin päihderiippuvaisten henkilöiden puolisoiden sosiaalisen tuen tarvetta sekä kokemuksia sosiaalisen tuen hakemisesta ja saamisesta. Tutkimukseni tulokset kerättiin teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla analyysilla. Analyysissä käytettiin Orfordin sosiaalisen tuen teoriaa sekä siihen liittyvää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kehitettyä Viiden askeleen mallia. Tutkimukseni tulosten mukaan päihderiippuvaisten henkilöiden puolisot tarvitsevat sosiaalista tukea ja myös hyötyvät annetusta tuesta. Tuloksista muodostui neljä kokoavaa luokkaa: koetut haasteet tuen tarpeen taustalla, sosiaalisen tuen hakeminen, lähipiirin tuki ja ammatillinen tuki. Koetut haasteet avun tarpeen taustalla näkyi esimerkiksi siten, että puolisoiden oli aluksi vaikea tunnistaa olevansa päihderiippuvaisen henkilön läheisiä. Myös päihderiippuvaisen käytös ja puolison omat toimintamallit toivat haasteita arkeen. Tuen hakemiseen liittyi toive tuen inhimillisyydestä. Tuen hakemisen estävinä tekijöinä olivat muun muassa puolisoiden tuntema häpeä ja syyllisyys. Toisaalta tuen löytäminen koettiin vaikeaksi, ammatilliset tahot eivät välttämättä huomioineet puolison tuen tarvetta ja ympäristö saattoi suhtautua ymmärtämättömästi puolisoiden tilanteeseen. Edesauttaviksi tekijöiksi puolisot kuvasivat oman aktiivisuuden tuen etsimisessä sekä sen, että joku on kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Lähipiiriltä ja ammatilliselta tuen antajalta saatu tuki koettiin hyödylliseksi silloin, kun puoliso tuli kuulluksi ja sai ymmärrystä. Myös konkreettinen tuki oli merkityksellistä, kuten lasten hoitamiseen saatu apu. Tuki epäonnistui, jos tuki oli esimerkiksi kielteisesti leimaavaa tai puolison kertomusta tilanteesta ei uskottu. Tutkimukseni tulokset auttavat ymmärtämään millaisesta sosiaalisesta tuesta päihderiippuvaisten läheiset kokevat hyötyvänsä. Tutkimukseni tuloksia voivat käyttää läheisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ja tuloksia voidaan hyödyntää läheisille tarjottavia palveluita suunniteltaessa ja järjestettäessä.

Tutkielmassa tarkastellaan poliisin työssä tapahtuvaa auttavaa kohtaamista. Tutkielmassa tutkitaan, millaista auttavaa kohtaamista poliisin työssä tapahtuu. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti kohtaamiset asiakkaiden kanssa. Lisäksi tutkielmassa pyritään herättämään keskustelua poliiseista sielunhoitajina. Tämän kvalitatiivisen tutkielman tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla seitsemää Itä-Uudenmaan poliisilaitoksella työskentelevää poliisia, jotka olivat arvoltaan vähintään vanhempia konstaapeleita. Tutkielmalle myönnettiin tutkimuslupa Itä-Uudenmaan poliisilaitosyksiköstä. Aineisto koostui seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat sielunhoidon, hengellisen tuen ja auttavan kohtaamisen käsitteet sekä niiden toiminnalliset ulottuvuudet. Poliisin työssä tapahtuvaan auttavaan kohtaamiseen ja poliisin toiminnan sielunhoidollisiin ulottuvuuksiin ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota. Aiemmassa tutkimuksessa on tarkasteltu runsaasti erityissielunhoitoa ja esimerkiksi terveydenhuollossa tapahtuvaa auttavaa kohtaamista ja sielunhoitoa. Poliisit ovat kuitenkin jääneet tutkimuksissa erityissielunhoidon ulkopuolelle. Tutkimustuloksista ilmeni, että poliisien työssä tapahtuvaa auttavaa kohtaamista voi kuvailla ennemmin inhimilliseksi ja empaattiseksi lähimmäisen rakkaudeksi kuin viranomaistoiminnaksi. Monipuoliset kohtaamiset edellyttävät poliiseilta erilaisia taitoja ja valmiuksia, mikä tekee poliiseista moniammatillisia. Poliisit kykenevät erilaisilla rooleilla mukautumaan kohtaamistilanteisiin sekä ylläpitämään omaa jaksamistaan. Auttava kohtaaminen ilmenee poliisin toiminnassa ihmislähtöisenä tukemisena ja vahvistamisena, aitona ja autenttisena yhteytenä, läsnäolona, kuuntelemisena, kiireettömyytenä ja jaettuna ihmisyytenä. Lisäksi poliisin toiminnassa on havaittavissa lähimmäiskeskeisen ja ratkaisukeskeisen sielunhoidon piirteitä. Tulokset viittaavat poliisien tekevän työssään jatkuvasti auttavaa kohtaamista, mikä ei kuitenkaan välity ulospäin laajalle yleisölle. Tulokset nostavat esiin poliisin toiminnan sielunhoidollisen ulottuvuuden todellisuuden sekä mahdollistavat poliisin työn tarkastelun erityissielunhoidon näkökulmasta. Poliiseille kuuluvien virallisten ja näkyvien tehtävien lisäksi poliisit ovat kuuntelijoita, lohduttajia, läsnäolijoita ja lähimmäisiä. Poliisit kokevat kuitenkin epävarmuutta omista kohtaamistaidoistaan, mikä nostaa esiin tarpeen poliisien kohtaamistaitojen kehittämiselle.