Browsing by Subject "haastattelututkimus"

Pro gradu -tutkielmani aihe on ei-idiomaattisen improvisaation käsite japanilaisen rumpalin Seijiro Murayaman ja ranskalaisen saksofonistin Jean-Luc Guionnet'n musiikkia koskevassa ajattelussa. Murayama ja Guionnet ovat molemmat nykymuusikoita, jotka ovat erikoistuneet niin sanottuun vapaaseen improvisaatioon. Vapaalla improvisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä usein esimerkiksi englantilaiseen kitaristiin Derek Baileyyn henkilöityvää ja 1960-luvun lopulla nimensä saanutta musiikkityyliä. Myös termin ei-idiomaattinen käyttö vapaan improvisaation yhteydessä on lähtöisin Baileyltä. Bailey kirjoitti 1980 julkaistussa kirjassaan Improvisation. Its Nature and Practice in Music muun muassa omista kokemuksistaan vapaan improvisaation parissa. Kirjassa Bailey pyrkii erottamaan oman ja kollegoidensa musiikin muista improvisaatiota laajalti hyödyntävistä musiikkiperinteistä, kuten esimerkiksi jazzista tai flamencosta esittämällä, että hänen musiikkinsa on ei-idiomaattista. Tarkemmin sanottuna Baileyn musiikki ei hänen mukaansa pyri representoimaan mitään olemassaolevia musiikkityylejä, vaan pyrkii pysymään musiikillisten idiomien ulkopuolella. Baileyn tapauksessa tämä idiomittomuus vaikuttikin tarkoittavan nimenomaista vapautta improvisaatiossa. Vapaan improvisaation historia kuitenkin osoittaa, että sen ympärille on muodostunut monia vakiintuneita käytäntöjä ja idiomeja. Baileyn jälkeen, 1990-luvulta lähtien vapaasti improvisoidun musiikin parissa työskennelleet Murayama ja Guionnet taas ovat palanneet omaa musiikkiaan koskevissa kirjoituksissa ei- idiomaattisuuden käsitteen käyttöön. He ovat kirjoittaneet aiheesta tekstissä “Idioms and Idiots”, jossa he suhtautuvat termiin ja Baileyn ja tämän aikalaisten eli niin sanotun ensimmäisen sukupolven edustamaan vapaan improvisaation haaraan kriittisesti. He tarjoavat toisenlaisia ratkaisuja ei-idiomaattisuuden tavoitteluun. Murayaman ja Guionnet'n musiikissa on havaittavissa selkeitä eroja Baileyn musiikkiin nähden. Tutkielmani pääkysymys on: mitä ei-idiomaattisuus improvisaatiossa Murayamalle ja Guionnet'lle tarkoittaa sekä ajattelun että musiikillisten käytäntöjen tasolla. Tutkielman työhypoteesit ovat: ei-idiomaattisuus on keskeinen käsite ja teema vapaan improvisaation yhteydessä. Ei- idiomaattisuudesta vapaassa improvisaatiossa tulee kuitenkin idiomaattista. Murayaman ja Guionnet'n musiikki eroaa Baileyn musiikista. Tutkielma on ongelmakeskeinen perustutkimus, jonka aineisto on sekä menneisyydestä ja nykyajasta. Näkökulma on musiikkiesteettinen, musiikkianalyyttinen, laadullinen ja etnografinen. Tutkielmassa yhdistän tekstianalyysiä, haastatteluanalyysiä sekä musiikkianalyysiä. Primääriaineisto koostuu muusikoiden omista kirjoituksista ja heistä tekemistäni haastatteluista. Käytän esimerkiksi Baileyn kirjaa Improvisation. Its Nature and Practice in Music sekä Murayaman ja Guionnet'n kirjoittamaa tekstiä “Idioms and Idiots” sekä keväällä 2016 heistä tekemiäni haastatteluja, joissa pyrin saamaan lisäselvyyttä asiaan. Haastattelumetodi oli teemahaastattelu. Musiikkianalyysin aineistona käytän Murayaman ja Guionnet'n improvisoidun kappaleen levytystä. Tutkielmassa päädyn lopputulemaan, että ei-idiomaattisuus on käsitteenä ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä, mutta siitä huolimatta puolustaa paikkaansa osana vapaan improvisaation tutkimusta. Haastattelujen avulla olen saanut selville Murayaman ja Guionnet'n menetelmiä pyrkiessään kohti ei-idiomaattisuutta musiikissa. Ei-idiomaattisuus palautuu lopulta improvisaatiota määrittäväksi jatkuvaksi ja toistuvaksi prosessiksi sekä emergentiksi, liikkuvaksi määreeksi. Musiikkianalyysin perusteella Murayaman ja Guionnet'n käyttämät keinot improvisoida ei-idiomaattisesti sisältävät muun muassa hiljaisuuden, kuuntelun ja sävelkielen abstrahoinnin keinoja.

Objective. The previous studies have focused mainly on deviant linguistic processing regarding dyslexia, while people´s experiences and contextual factors have received less attention. This study gives voice to the dyslexic students who can tell about their own experiences about dyslexia. Additionally, the objective of this study is to examine what kind of difficulties the students face while studying and which strengths they have. This study can bring a new perspective and decrease prejudices towards dyslexia. Method. Focused interview was used as a method of this study. The interviews consisted of questions inspired by the previous literature. Eight students were interviewed, six of them were studying at the university and two of them were studying at the university of applied sciences. The interviews were recorded and transcribed. The transcriptions were analysed with qualitative content analysis. Results and conclusion. On the basis of the analysis the interviews included several positive aspects. Many of the participants told they were quite open about their own dyslexia. They were also used to observe their learning and they had found several useful ways to learn. Many of them used deep learning as their learning method. They had also coped several difficulties and they believed in themselves. Especially organizing big amount of information, learning foreign languages and organizing different studying was challenging for them. Several participants reported that their learning was quite slow. In this study dyslexia was a phenomenon, not only a limitation. All the students have their strengths and limitations, regardless if they have a dyslexia or not.

Tutkielma tarkastelee peruskoulun äidinkielenopettajien suhtautumista S2-oppimäärän opettamista kohtaan. Aineistona on yhteensä kuusi vuonna 2021 toteutettua teemahaastattelua, joiden litteraateista poimittujen asenteellisten ilmausten tarkastelu paljastaa niiden rakentavan erilaisia koulumaailman diskursseja. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia asenteellisia ilmauksia äidinkielenopettajat käyttävät puhuessaan S2-oppimäärän opettamisesta, minkälaisia S2-opetukseen liittyviä asioita opettajat arvioivat asenteellisten ilmausten avulla sekä minkälaisina opettajat kuvaavat S2-opetuksen näkökulmasta koulun keskeisimmät toimijat: opettajat, oppilaat ja koululaitoksen? Tutkielmassa asenteelliset ilmaukset on ensin luokiteltu suhtautumisen teorian alasysteemien mukaisesti asennetta, sitoutumista sekä intensiteettiä edustaviin kategorioihin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on kriittinen diskurssintutkimus, jonka avulla asenteelliset ilmaukset liitetään osaksi haastatteluissa syntyneitä koulumaailman diskursseja. Systeemis-funktionaalinen kieliteoria puolestaan auttaa haastatteluissa rakentuneen toimijuuden selvittämisessä. Haastatteluissa rakentui kuva koulumaailman toimijoista, joita olivat opettajat, oppilaat sekä koululaitos, sekä koulun perusfunktiosta, oppilaan oppimisesta. Toimijoiden tarkastelu toimii lähtökohtana analyysissa, joka koostuu neljästä alaluvusta. Luvut käsittelevät opettajien suhtautumista S2-oppilaisiin, omaan S2-opettajuuteensa, muihin opettajiin sekä S2-opetuksen järjestämiseen kouluissa. Analyysissa käytetyt esimerkit sisältävät opettajien näihin diskursseihin sisällyttämiä asenteellisia ilmauksia, joista suurin osa on negatiivisia. Tutkimuksessa käy ilmi, että opettajat käyttävät asenteellisia ilmauksia oppilaiden inhimillisten ominaisuuksien, käytöksen, opettajan oman työn onnistumisen, hyvän opettajuuden sekä pätevyyden arvioimiseen. Opettajat muodostavat erilaisilla intensiteetti-ilmauksilla sekä negaatioilla subjektiivisia arvoasteikoita, joiden avulla he määrittävät muun muassa ”hyvää opettajuutta”. Opettajat kohdistivat itseensä sekä muihin opettajiin paljon odotuksia, joiden vuoksi he tunsivat usein riittämättömyyttä. Opettajien erilaiset ideologiat näyttäytyivät toisinaan ristiriitaisina, mutta he osoittivat olevansa valmiita muuttamaan työhönsä liittyviä asenteita ja toimineensakin jo niin. Koulumaailman toimijoiden toiminta suuntautui epätasaisesti siten, että vain oppilaan ja opettajan toimijuus oli vastavuoroista. Oppilaiden toimijuus määrittyi sen mukaan, miten motivoituneita ja taitavia he olivat. Oppilaan aktiivisuus vähensi ja passiivisuus lisäsi opettajan toimijuutta, mikä vaikutti opettajan työn raskauteen. Sen sijaan koululaitos näyttäytyi ”saavuttamattomana” vallanhaltijana, joka määritti opettajien opetusta sekä oppilaiden opiskelua. Koululaitokseen vaikutti koulumaailman ulkopuoliset resurssit sekä määräykset, joihin yksikään toimijoista ei pystynyt vaikuttamaan.

Tutkielma käsittelee kävijätutkimuksen näkökulmasta museokävijän ja näyttelyn välistä vuorovaikutusta Birckala 1017 – näyttelyssä nojaten museokokemuksen, museopedagogiikan sekä museoviestinnän teoriaan. Työn pyrkimyksenä on arvioida kävijöiden suhtautumista Birckala 1017- näyttelyyn ja heidän kokemuksiaan näyttelystä. Pyrin haastattelemalla näyttelyn kävijöitä selvittämään heidän kokemuksiaan suhteessa näyttelyn asettamiin tavoitteisiin, sekä näyttelyn kohokohtiin. Kävijähaastatteluiden tarkoitus on tutkia lopputulosta, eli miten näyttely onnistui tavoitteissaan ja miten kävijät kokivat sen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on verrata kävijöiden kokemuksia näyttelyn suunnittelijoiden haastatteluihin ja pohtia näyttelyn toteutuksen onnistuneisuutta. Tutkimuksen aineisto käsittää kahdelle näyttelyn suunnittelijalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut, kolmellekymmenelleviidelle näyttelyn kävijälle tehdyt haastattelut sekä itse Birckala 1017 – näyttelyn. Aineisto analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella temaattisesti, jolloin teemoittain järjestetystä aineistosta pystytään tutkimaan eri aiheiden ilmenemistä ja vertailemaan niiden esiintymistä. Aineiston temaattinen analyysi nojaa vahvasti myös museokokemuksen teoriaan. Analyysin perusteella selvitetään kävijöiden kokemuksen kautta muodostuneita tulkintoja itse näyttelystä, sen esittämästä historiasta sekä sitä, millainen viesti on näyttelyn kautta välittynyt kävijöille ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet heidän näyttelykokemukseensa. Tulosten valossa kävijöiden kokemukset korreloivat suunnittelijoiden näyttelylle asettamien tavoitteiden kanssa, mutta eroavaisuuksia oli myös havaittavissa. Erityisesti kävijöiden henkilökohtaisten motiivien ja taustojen voidaan nähdä vaikuttavan museokokemukseen ja näyttelyn perusteella tehtyihin tulkintoihin. Tutkimus osoittaa, että näyttelykokemuksen tutkiminen on hyödyllinen työväline tieteen, museoiden sekä yleisön välillä ja auttaa ymmärtämään erilaisten kontekstien vaikutusta museokokemukseen ja sen kautta näyttelystä tehtyihin tulkintoihin, sekä auttaa kehittämään museonäyttelyitä. Näyttely toimii viestinnällisenä väylänä tieteen ja yleisön välillä, joten sen ymmärtäminen yleisöarkeologian näkökulmasta toimii vuorovaikutuksen kehittäjänä.

Pro gradu -tutkielmassani tutkitaan Kulttuuriyhdistämö Interkult Kassandran lasten ja nuorten teatterityöpajojen ideologian ja käytännön kohtaamista. Olen pyrkinyt selvittämään, toteutuvatko interkulttuuriset tavoitteet kenttätyössä 2010-luvulla. Tutkimusmenetelminä on käytetty havainnoivaa etnografiaa ja haastattelututkimusta, jotka yhdessä selittävät toistensa aineistoja. Teoreettisessa viitekehyksessä havainnoin työpajojen toteuttamista teatterimuotojen TIE (Theatre in Education) ja DIE (Drama in Education) kautta, sekä käsittelen aineistoani interkulttuuristen teatteriteoreetikoiden näkemysten valossa. Käsittelen lisäksi monikulttuurisen nuorisoryhmän kokoamisen haasteita alan kotimaista teoriakirjallisuutta vasten. Tutkimukseni perusteella voin todeta, että interkulttuurinen ideologia toteutuu yhdistyksen toiminnassa vaihtelevasti ryhmästä riippuen. Päättelen, että interkulttuurisen teatterin onnistuminen liittyy vahvasti siihen, kuinka monikulttuurinen teatterityöpajan toimintapaikan asuinympäristö on, sillä se vaikuttaa osallistujien ryhmän koostumukseen. Jos ryhmässä ei ole monien kulttuurien edustajia, interkulttuurista teatteria ei pääse syntymään ja päinvastoin. Tutkittujen ryhmien (A, B ja C) kulttuuriset koostumukset ovat sekä homo- että heterogeenisia. Ryhmä C on ollut pilottimainen kokeilu, josta olisi tulevaisuudessa mahdollista kehittyä teatteriteoreetikkojen toivoma “kolmannen” muodon hybridiryhmä, missä osallistujien erilaisia kulttuuritaustoja tutkitaan ja sulautetaan yhteen. Interkult Kassandra haluaa kuitenkin erota tästä näkemyksestä korostamalla samanlaisuuksia ja “neutraalin tilan” tärkeyttä, missä osallistujat voivat turvallisesti käsitellä itse valitsemiaan aiheita. Turvapaikanhakijoiden lisääntyessä Suomessa teatteri voisi toimia hyvänä kohtaamispaikkana kantasuomalaisille ja uusille maahanmuuttajille. Interkult Kassandran suurin haaste on osallistujien sitouttaminen, mikä on vahvasti sidoksissa onnistuneeseen vanhempaintyöhön, jota yhdistys edistää vanhempien kohtaamisten avulla. Tärkein Interkult Kassandran teatterityöpajatoiminnan tavoite on auttaa nuoria rakentamaan tervettä identiteettiä ja positiivista minäkuvaa.

In the most recent decades, the concept of differentiation has received a lot of attention in the field of education. Differentiation means recognising the individuality of pupils or students, and taking this individuality into account in the classroom as well as in planning the lessons. It is no longer believed that “one size fits all” when it comes to education – different teaching and learning methods work differently on different individuals. The growing demand for differentiation is partly due to the trends of inclusion and integration that have been prominent in the recent history. It is also required in the new Finnish national curriculum that was introduced by the Ministry of Education in 2016. In this interview study, I examine Finnish teachers of the English language, and, more specifically, their ideas and thoughts on differentiation and on themselves as differentiators. I aim to build a better understanding of the means of differentiation used by such teachers, as well as of the challenges they face in their everyday working life, especially in regard to differentiating. I also consider what kinds of solutions could be suggested to overcome these issues. In the thesis, I first examine the nature of differentiation, its strengths and its critique. I use this knowledge as the basis for my interviews – I conducted this study by interviewing six Finnish teachers of English. The interviewees came from three different schools in different towns. I then analyse the interviews in the frame set by my research questions, with the aim of finding similarities and differencies in the teachers' attitudes and experiences towards differentiating. I also consider the challenges and solutions they bring forth. In the concluding part of my study, I present my overall understanding of the teachers' experiences, as well as how they described their strengths and weaknessess. I also discuss the importance of teachers in how well the different parts of the national curriculum are implemented in the classroom.

Tutkielma käsittelee tapaustutkimuksen näkökulmasta arkeologisen tiedon rakentamista museo-opastuksilla kasvatustieteellisiin teorioihin ja yleisöarkeologian tutkimushistoriaan nojaten. Työn tavoitteena on selvittää, miten Espoon kaupunginmuseon KAMU:n oppaat ja toisaalta museon toiminnallisille esihistoriaopastuksille osallistuvat espoolaiset viidesluokkalaiset käsittävät arkeologian ja arkeologisen tiedon luonteen ja mikä on heidän käsityksensä siitä, kuinka arkeologiaan liittyviä aiheita tulisi opettaa ja oppia opastuskontekstin kautta pohdittuna. Työn toisena tavoitteena on pohtia, voisiko kouluopetusta ja etenkin museo-opastuksia vielä parantaa ja ehkä laajentaa silloin kun niiden kohteena on arkeologia ja arkeologinen tieto. Tutkimuksen aineisto käsittää museon neljälle vakituiselle oppaalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut ja esihistoriaopastukselle osallistuneilta viidesluokkalaisilta kerätyt kyselylomakkeet, joita oli yhteensä 104 kappaletta. Aineistoa analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella, kyselyaineistoa analysoidaan myös kvantitatiivisesti. Aineistoa analysoidaan vasten tutkimuksen kasvatustieteellistä teoriataustaa, jonka mukaan tiedon luonteen käsitys ja samalla käsitykset ihmisen oppimisen kannalta on museopedagogiikassa muuttunut. Muutoksen mukaan tieto ja sen rakentuminen on ihmisistä riippuvaista eikä oppijaa kohdella passiivisena tiedon vastaanottajana vaan aktiivisena toimijana, joka rakentaa itselleen merkityksellistä tietoa. Ajattelutavan muutosta heijastetaan tutkimusaineistoon ja pyritään näin pohtimaan, näkyykö ajattelun muutos myös toiminnassa, tässä tapauksessa museo-opastuksilla ja sitä, miten se vaikuttaa arkeologisen tiedon rakentamiseen ja rakentumiseen. Tulosten valossa museo-opastukset ovat oleellisessa osassa konstruktiivisen museon ideaalin tavoittelussa ja siinä, mitä arkeologiasta ja arkeologisesta tiedosta nostetaan tässä kontekstissa esiin. Kouluopetuksessa esihistorian ja arkeologian rooli on häviävän pieni. Yleisöarkeologista taustaa vasten nähtynä opastukset voi nähdä edistysaskeleina, sillä ne auttavat ymmärtämään arkeologisen tiedon moninaisuutta ja muutosalttiutta. Tutkimus osoittaa myös sen, että näyttelyitä ja opastuksia on jatkuvasti kehitettävä muuttuvan tutkimustiedon mukaan yleisöjen antamaa palautetta unohtamatta.

Tavoitteet. Lapsi kasvaa keskellä uskonnollista, katsomuksellista ja kulttuurista moninaisuutta. Usein erityisesti uskontoja lähestytään päiväkodeissa arjen haasteina ja rajoitteina toimintaan. (Hujala & Turja, 2020, luku 11.) Kulttuurinen moninaisuus, erilaiset uskonnot sekä katsomukset nähdään paitsi rikkautena monissa päiväkodeissa, nähdään ne myös rajoitteina (Haapsalo ym., 2017, s. 145). Tutkimuksellani haluan herättää varhaiskasvatuksen opettajat pohtimaan syitä, mitkä estävät tai vaikeuttavat katsomuskasvatuksen toteuttamista. Varsinkin juuri aloittava varhaiskasvatuksen opettaja voi olla epävarma siitä, miten eri katsomuksia lähestytään ja opetetaan lapsiryhmässä. Tämän vuoksi pyrin tuottamaan tietoa tavoista toteuttaa katsomuskasvatusta. Tutkimukseni tarkoituksena oli kerätä varhaiskasvatuksen opettajilta tietoa siitä, miten katsomuskasvatusta toteutettiin lapsiryhmissä. Tutkimukseni toinen tarkoitus oli kartoittaa syitä siihen, mitkä estivät tai vaikeuttivat katsomuskasvatuksen toteuttamista. Tutkimuskysymykset olivat: 1. Miten katsomuskasvatusta toteutetaan varhaiskasvatuksen arjessa? 2. Mitkä syyt estävät tai vaikeuttavat katsomuskasvatuksen toteuttamista? Menetelmät. Tutkimukseni aineiston muodostin haastattelemalla kymmentä varhaiskasvatuksen opettajaa Vantaalla toimivissa päiväkodeissa. Aineiston keruumenetelmänä käytin laadullista puolistrukturoitua haastattelua. Haastatteluista saamani aineiston analysoin laadullisen aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimukseni mukaan merkittävin tapa toteuttaa katsomuskasvatusta oli keskustelu lasten kanssa. Toiseksi merkittävin tapa oli ryhmän katsomuksiin tutustuminen. Muita tapoja olivat muut kuin päiväkodin järjestämät tilaisuudet, valmiit materiaalit katsomuskasvatuksen toteuttamiseen, päiväkodin järjestämät tilaisuudet sekä vanhempien apu. Merkittävin syy, mikä esti tai vaikeutti katsomuskasvatuksen toteuttamista varhaiskasvatuksen arjessa tutkimukseni mukaan, olivat kasvattajista johtuvat syyt. Toiseksi merkittävin syy oli vanhemmista johtuvat syyt. Kolmas syy oli resursseihin liittyvät syyt.

Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella haastattelututkimuksen keinoin keväällä 2020 alkunsa saaneen koronaviruspandemian seurauksia EU-tulkkauksen näkökulmasta. Tutkittava ajanjakso on rajattu helmi–maaliskuun alusta kesäkuun toiselle viikolle. Koska tutkielma on kirjoitettu kevään ja kesän 2020 aikana, eivät koronariisin pidempikantoiset seuraukset EU-tulkkaukselle olleet tutkielman valmistumisajankohtana vielä selvillä. Tutkielman teoriataustassa käydään läpi kansainvälisissä organisaatioissa tehtyjä tutkimuksia etätulkkauksen menetelmien käyttöönotosta osana monikielisten kokousten tulkkausjärjestelyitä sekä aikaisempia konferenssitulkkien työelämää käsitteleviä tutkimuksia. Tutkimusta varten haastateltiin neljää tulkkia, joista kolme työskentelee freelance-tulkkeina EU:n toimielimissä ja yksi virkatulkkina Euroopan unionin parlamentissa. Kaikki haastatellut tulkit tulkkaavat suomeksi, ja heistä kolme asuu Brysselissä ja yksi muussa EU-maassa. Haastattelututkimuksen osallistujiksi ei ilmoittautunut tulkkeja, jotka olisivat tulkanneet koronakriisin aikana muiden EU:n toimielinten kuin parlamentin kokouksissa. Haastattelut toteutettiin etähaastatteluina. Haastattelun kysymykset käsittelivät EU:n muuttuneita tulkkausjärjestelyjä, etätulkkauksen menetelmien käytön etuja ja haasteita sekä tulkkien henkilökohtaisia kokemuksia koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa. Haastatteluaineistosta käy ilmi, että etätulkkauksen menetelmien käyttö on koronakriisin aikana mahdollistanut tulkkauksen järjestämisen EU:n toimielinten kokouksissa. Käyttöönotetut tulkkausjärjestelyt voidaan määritellä tulkatuiksi tai etätulkatuiksi videokonferensseiksi. Tilateknisillä järjestelyillä on pyritty vähentämään konferenssitulkkauksen yhteydessä tapahtuvia ihmiskontakteja. Tulkit on sijoitettu yksittäin varsinaisen kokoustilan ja tarvittaessa samassa rakennuksessa sijaitsevien muiden kokoustilojen tulkkauskoppeihin, ja siksi esimerkiksi parlamentin täysistuntojen tulkkaamiseen on vaadittu useampi kokoussali. Parlamentin kokouksissa primääriset osallistujat on sijoitettu joko kokoussaliin tai he ovat osallistuneet kokoukseen etäyhteyden välityksellä. Osa kokouksista on järjestetty rajatulla määrällä tulkattavia kieliä tai kokonaan ilman tulkkausta. Huomionarvoista on myös, että suuri osa EU-toimielimien kokouksista on peruttu poikkeustilanteessa. Etätulkkauksen toteutuksen yhteydessä on esiintynyt haasteita. Teknisten ongelmien ohella tulkit nostivat esiin inhimillisiä aspekteja, jotka hankaloittavat etätulkkaustilannetta. Tulkit kokivat haasteelliseksi kokonaistilanteen hahmottamisen, non-verbaalisen kommunikaation ja vuorovaikutuksen puuttumisen tulkin ja hänen yleisönsä sekä tulkkikollegoiden väliltä. Poikkeustilanne on myös vaikuttanut haastateltujen tulkkien henkilökohtaiseen hyvinvointiin ja aiheuttanut huolta töiden jatkumisesta ja EU-tulkkauksen jatkuvuudesta.

Sairaanhoitopiirien (1.1.2023 alkaen hyvinvointialueiden) viestinnällä on ollut merkittävä rooli koronapandemian aikana. Sairaalat teho-osastoineen ovat olleet koronaviruspandemian keskeisiä tapahtumapaikkoja ja näyttämöitä. Käsityksemme koronaviruksesta tautina on määrittynyt pitkälti sairaaloissa kuvatuista kuvista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia strategisia piirteitä sairaanhoitopiirien viestinnästä nousee esiin sekä miten sairaanhoitopiirien visuaalinen viestintä on näkynyt strategisissa linjauksissa koronapandemian aikana. Tutkin myös millaisia visuaalisia representaatioita Helsingin Sanomien uutiskuvat ovat tuottaneet koronaviruksesta tautina. Lisäksi pyrin selvittämään sairaanhoitopiirien roolia koronapandemian aikaisen visuaalisen kuvaston tuotannossa sekä näkyykö sairaanhoitopiirien viestintälinja median muodostamassa koronakuvassa. Aineisto koostuu kolmesta sairaanhoitopiirien viestinnän asiantuntijan haastattelusta sekä Helsingin Sanomien kahdeksasta uutiskuvasta koronapandemian ajalta. Uutiskuvien tapahtumapaikaksi on rajattu sairaala. Analysoitavat kuvat on valittu vuosien 2020, 2021 ja 2022 tautihuipuilta, kaiken kaikkiaan 1.3.2020–15.5.2022 väliseltä ajalta. Tutkimusmenetelmänä käytän sekä haastattelututkimusta että laadullista visuaalista analyysiä ja lopulta näiden kahden yhdistelmää, eli luon uniikin yhdistelmätutkimusmenetelmän tätä tutkielmaa varten. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jossa analyysimenetelmänä toimii laadullinen sisällönanalyysi. Aineiston analyysin tukena käytetään luokittelua. Luokkia syntyi kuva-analyysissä viisi ja haastattelututkimuksen analyysissä kahdeksan. Tutkielmani selvitti, että sairaanhoitopiirien viestintää voidaan kutsua strategiseksi, muttei sen laajimmassa merkityksessä. Nimellistä koronaviestintästrategiaa ei ollut laadittu, mutta sen sijaan viestinnässä turvauduttiin kriisiviestintäsuunnitelmiin, aiempaan pandemiaviestintäsuunnitteluun ja suuronnettomuusohjeisiin. Tutkimuksessani selvisi, että sairaanhoitopiireissä pyrittiin vaikuttamaan kansalaisten käytökseen ja koronaan suhtautumiseen rauhoittelemalla ja ohjailemalla. Tämä tapahtui esimerkiksi selkeyteen pyrkivällä ja konsensushakuisella viestinnällä. Toisaalta tämä linja oli vaihteleva, eikä nopeiden käänteiden takia kovin pitkälle mietitty. Tämä linja ulottui ainakin osittain myös kuvien käyttöön sairaaloiden viestinnässä. Koronavirusta kuvaavat uutiskuvat jättivät tulkinnoille ja mielikuvitukselle sijaa, sillä ne piilottivat potilaan ja kärsimyksen. Uutiskuvasto oli siloteltua kuvausta taudista, mutta samalla se näytti vain teho-osastoille päätyneet vakavimmat tautitapaukset. Koronakuvasto ylläpiti myös sotametaforaa. Koronapandemian aikana ei käytetty kuoleman ja sairauden kuvia vahvistamaan viestiä, koska niiden koettiin olevan hyvän tavan vastaisia. Tässä vedottiin ennen kaikkea potilaan yksityisyydensuojaan. Haastatteluissa ilmeni, että sairaanhoitopiirit omaksuivat itselleen eräänlaisen median sekä portinvartijan roolin tuottaessaan visuaalista kuvastoa ja jakaessaan kuvapankkeja mediatalojen käytettäviksi. Tämä osittain tiedostamatta mahdollisti koronaviruksen visuaalisen narratiivin rakentamisen ja sairauden mielikuviin vaikuttamisen. Vaikka koronaviestintää on ehditty tutkimaan jo jonkin verran, koin tämän tärkeänä ja uudenlaisena avauksena sairaanhoitopiirien roolista toisaalta tiedotusvälineiden, ja toisaalta sairaaloiden käytäntöjen ja säännösten tulkitsijana.