Browsing by Subject "hiljaisuus"

Käsittelen tutkielmassani keskustelunanalyyttisin metodein keskustelutaukoja suomenkielisessä kasvokkaiskeskustelussa. Keskustelutauot ovat tyypillisesti pitkiä tai pitkähköjä hiljaisuuksia, jotka pysäyttävät keskustelun etenemisen. Niitä esiintyy niin sanotussa vuorovaikutuksellisessa saumassa, jossa edellinen sekvenssi tai topiikki on saatu päätökseen, eikä tiedossa ole mitään määrättyä seuraavaa toimintaa. Keskustelutauot eivät kuulu kellekään tietylle puhujalle, vaan ovat puhujien yhteisiä, ja kuka tahansa puhuja voi lopettaa ne. Keskustelutauko syntyy, kun vuorottelusääntöjä ei noudateta: siirtymän mahdollistavassa kohdassa ketään ei ole valittu seuraavaksi puhujaksi, eikä kukaan myöskään valitse itse itseään. Vuorottelusääntöjen toteutumattomuus tekeekin tauosta ongelmallisen, ja maallikkotermein keskustelutaukoa voisi mahdollisesti kutsua “kiusalliseksi hiljaisuudeksi”. Aineistoni peräisin Helsingin yliopiston Keskusteluntutkimuksen arkistosta ja se käsittää seitsemän videoitua ystävien ja/tai sukulaisten ja perheenjäsenten välistä arkikeskustelua. Tutkielmassa selvitän sitä, a) millaisissa sekventiaalisissa ja topikaalisissa paikoissa keskustelutauko syntyy, b) mitä tauon aikana tehdään keskustelutauon aiheuttaman paineen vähentämiseksi ja c) miten lopulta pyritään palauttamaan topikaalinen puhe ja keskustelun eteneminen. Samalla pyrin rikkomaan stereotypiaa siitä, että suomalaisessa ja suomenkielisessä keskustelussa hiljaisuus olisi sosiaalisesti täysin hyväksyttävää ja jopa oletettava normi. Päinvastoin aineistoesimerkeissäni on seikkoja, joista voi päätellä puhujien kohtelevan keskustelutaukoja ongelmallisina. Keskustelutaukoon voidaan päätyä joko puhujien kesken yhteisesti tai niin, ettei toinen puhuja erityisesti ruoki topiikkia. Ensiksi mainituissa tapauksissa topiikki saadaan vietyä mahdolliseen päätökseen niin, ettei sitä ole enää tarpeen jatkaa. Näissä tapauksissa molemmat/kaikki puhujat osallistuvat keskusteluun aktiivisesti ja odotuksenmukaisesti. Kyse ei siis aina ole siitä, että keskustelussa olisi mennyt jotain vikaan. Jälkimmäisissä tapauksissa topiikin hiipumisen tai äkkinäisemmän katkeamisen aiheuttavat tyypillisesti vastaanottajan riittämättömät responssit ja epäodotuksenmukainen toiminta, jolloin seurauksena on keskustelutauko. Syynä vastaanottajan toiminnalle voi olla esimerkiksi mahdollinen vähäinen kiinnostus puheenaiheeseen tai aiheen arkaluontoisuus. Tauontäyttäjät ovat keinoja, joilla voi vähentää keskustelutauon aiheuttamaa painetta hetkellisesti keskustelutauon aikana. Jaottelen ne kehollisiin vuorovaikutuksesta irrottautumisiin (esim. juominen, lemmikin hellittely ja itsen rapsutus) sekä sanallisiin tauontäyttäjiin (esim. dialogipartikkelit joo ja vai niin). Tauontäyttäjillä puhujat reagoivat keskustelutaukoon ja osoittavat, etteivät aio valita itseään seuraavaksi puhujaksi. Niillä pelataan aikaa siirtämällä myöhemmäksi päätöstä siitä, kuka seuraavan vuoron ottaa. Tauontäyttäjillä, niin sanallisilla kuin kehollisillakin, puhuja osoittaa tiedostaneensa vuorottelun ongelman ja osoittaa siten samalla panostavansa yhteiseen vuorovaikutukseen. Etenkin sanallisilla tauontäyttäjillä puhuja paljastaa ja tuo julki tilanteen ongelmallisuuden, ja siksi ne ovatkin harvinaisempia kuin keholliset irrottautumiset, joilla ongelmaa käsitellään huomaamattomammin. Topikaalinen puhe, normaali vuorottelu ja vuorovaikutuksen eteneminen pyritään palauttamaan palaamalla keskustelutaukoa edeltävään topiikkiin, aloittamalla uusi topiikki tai ehdottamalla jotakin uutta toimintaa, joka voisi toimia tukena ja taustana sosiaaliselle kanssakäymiselle. Usein keskustelutauon jälkeen palataan vanhaan topiikkiin, vaikka topiikki olisi saatu jo mahdolliseen päätökseen ennen taukoa. Tämä kertoo keskustelutauon aiheuttamasta paineesta, sillä hiljaisuuden voisi ajatella implikoivan sitä, että puheenaiheesta on jo sanottu kaikki. Uuden topiikin voi aloittaa topikalisoimalla jotakin samassa tilassa olevaa kohdetta, itseä koskevalla ilmoituksella tai tiedustelemalla toiselta jotakin tiettyä uutista. Uuden toiminnan aloitus voi olla esimerkiksi ehdotus glöginkeitosta sekä myös ehdotus illanviettopaikan vaihtamisesta ja siten koko meneillään olevan kaltaisen vuorovaikutuksen lopettelusta.

Tutkimukseni kuvaa hiljaisuuden viljelyä osana seurakuntatyötä seurakuntapapin näkökulmasta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka hiljaisuuden viljelyä seurakunnissa toteutetaan. Tutkimukseni käsittelee sitä, miten seurakuntalaisia johdatetaan hiljaisuuteen ja pyhän äärelle ja kuinka pyhä kohdataan hiljaisuuden viljelyn eri muotojen kautta. Tutkimukseni antaa apuvälineitä hiljaisuuteen ja hiljaisuuden viljelyn toteuttamiseen käytännössä sekä laajentaa ajattelua hiljaisuuteen ja Pyhän äärelle ohjaamisesta. Tutkimusaineistoni koostuu hiljaisuuden viljelyn muotoja kartoittavasta kyselystä ja kymmenestä haastattelusta. Olen kerännyt aineistoni Mikkelin hiippakunnan alueelta. Mikkelin hiippakunta valikoitui tutkimusalueeksi käytännöllisten syiden takia. Kysely lähetettiin toukokuussa 2013 e-lomakkeena tuomiokapitulin kautta kaikkiin Mikkelin hiippakunnan 40 seurakuntaan. Määräaikaan mennessä sain 22 vastausta. Haastattelut puolestaan toteutettiin vuoden 2013 kevään ja kesän aikana. Valitsin haastateltavat pääosin lumipallo-menetelmää käyttäen. Yhden haastateltavan löysin kyselyn saatteena lähetetyn kirjeen avulla. Haastateltavista yhdeksän oli naisia ja yksi oli mies. Aineiston analysoinnissa käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimukseni osoitti, että hiljaisuudella oli vastaajille käytännöllinen ja hengellinen merkitys. Hiljaisuus koettiin tärkeänä osana omaa elämää ja oman hengellisyyden hoitamista. Se liitettiin Jumalan kohtaamiseen ja sitä pidettiin kokonaisvaltaisena kokemuksena. Monelle haastateltavista seurakuntapapeista hiljaisuus oli merkittävä voimavara omassa työssä jaksamiseen sekä oleellinen osa hartauselämää. Hengellisen elämän hoitaminen johtaa parhaimmillaan uskonnollisen identiteetin selkiytymiseen ja vahvistaa sitoutumista seurakuntaan. Tutkimukseni mukaan hiljaisuuden viljelyn esillä pitäminen ja puitteiden luominen hiljaisuudelle ovat keskeinen osa hiljaisuuden vaalimista osana seurakuntatyötä. Hiljaisuuden viljelyä toteutetaan käytännön seurakuntatyössä usein erilaisilla hiljaisuuden viljelyn muodoilla. Näitä ovat esimerkiksi hiljaisuuden retriitit, hiljaisuuden päivät, hiljaisuuden messut ja rukoushetket. Hiljaisuutta voidaan tehdä seurakuntalaisille tutuksi myös musiikin, rukoushelmien, ikonien ja symbolien avulla. Hiljaisuuden vaalimisen tehtävänä on auttaa ihmistä Jumalan sanan kokonaisvaltaiseen kuulemiseen ja sakramenttien vastaanottamiseen. Hiljaisuuden viljely on osa hengellisen elämän toteuttamista, jossa keskiöön nousevat ihmisen jumalasuhde ja Jumalan kuunteleminen. Hiljaisuuden viljely on tietoista toimintaa. Siinä keskitytään asioihin, jotka rauhoittavat ja johdattavat Jumalan sanan äärelle, rukoukseen sekä Jumalan äänen ja omien ajatusten kuulemiseen. Hiljaisuuden viljely palvelee ihmisen omaa hengellistä rukous- ja hartauselämää, oman elämän jäsentymistä, lepoa ja jumalayhteyttä. Keskeistä on olla Jumalan edessä yksin tai yhdessä sanaa lukien, kuunnellen ja rukoillen.

This thesis examines silence and silencing that surrounds conflict-related sexual violence in post-conflict Bosnia and Herzegovina. The war in Bosnia in 1992-1995 was marked by the systematic use of conflict-related sexual violence. Women were targeted by the use of conflict-related sexual violence with the goal of achieving genocide. The post-conflict period in Bosnia provides the context for this research. The theoretical discussion of this thesis consists of two parts, the first consisting of theorisation on the use of conflict-related sexual violence. The second consists of theorisation on silence, silencing of women and the silence surrounding conflict-related sexual violence. The research material consists of the five thematic interviews. The interviewees were chosen based on their primary field and experience, ranging from international politics, the UN women, peace and security agenda, women’s rights, human rights, conflicts, to gender-based violence. All of the interviewees are Finnish. Qualitative content analysis was utilised to analyse the research material. The theoretical discussion of this research provided strong guidance in the analysis of the research material. The analysis of the research indicates that silence and silencing manifest themselves in multifaceted ways. Survivors are silenced due to the shame and stigma associated with conflict-related sexual violence, as well as due to trauma. The analysis indicates that conflict-related sexual violence is an unspeakable war crime. The silence surrounding conflict-related sexual violence was also demonstrated to impact society, as the unspeakability of the events of war was shown to prevent society from facilitating a dialogue on the issue. The research material also illustrated how silence can be understood as a representation. The suicides of some survivors of conflict-related sexual violence were represented as the ultimate silence. The neglect to implement policy and legislation on the part of Bosnian politicians was also demonstrated to constitute a form of silencing. Thirdly, the exclusion of women and thus survivors of conflict-related sexual violence from post-conflict processes, such as peace negotiations, was shown to be a form of silencing, as the exclusion of women signifies the exclusion of women’s issues from the negotiations. Finally, impunity for conflict-related sexual violence was demonstrated to be a form of silencing, as impunity cultivates the silence surrounding conflict-related sexual violence. Ultimately, the research results demonstrate that the impact of the silence and silencing that surrounds conflict-related sexual violence in post-conflict Bosnia is an impediment to how survivors, their families, society, as well as the whole nation, has been able to deal with the past experiences of conflict-related sexual violence that took place during the war.

Tarkastelen tutkielmassani kolmen Helsingin kaupungin My Helsinki -verkkosivustolla esitellyn hiljaisen paikan äänimaisemia. Päätutkimuskysymykseni on: millaisia hiljaisuuden kokemukset ovat Helsingin kaupungin hiljaisissa paikoissa? Aineistoni koostuu Kampin kappelissa, Suomen kansalliskirjastossa ja Seurasaaressa tekemistäni äänimaisemahavainnoista, jotka olen kerännyt kirjallisiksi havaintomuistiinpanoiksi. Lähestymistapani on fenomenologinen: pyrin lähestymään hiljaisuutta kokemustasolla, omia hiljaisuuden kokemuksiani analysoiden. Analyysimenetelmänäni toimii Schaferin (1994) luokittelumallin pohjalta kehittämäni neliosainen jaottelu, jossa havaitut äänet erotellaan niiden äänilähteiden perusteella. Lisäksi hyödynnän aineiston analyysissä Schaferin (1994) äänten jaottelua perusääniin, signaaleihin ja äänimaamerkkeihin. Äänimaiseman analyysin lisäksi tuon esiin Granön (1930) havainnointiin löyhästi nojaten myös hiljaisuuden kokemuksien mahdollisen moniaistisuuden. Tutkielmani tulokset osoittavat, että hiljaisuuden kokemukset eroavat toisistaan kaikissa kolmessa paikassa. Kampin kappelin äänimaisema koostuu yksinomaan tilassa olevien ihmisten äänistä ja raitiovaunun äänestä. Kansalliskirjaston äänimaisema koostuu samoin ihmisten ja tekniikan äänistä. Seurasaaressa kuullaan näiden lisäksi myös luonnon ääniä. Yhteistä kaikille äänimaisemille on se, että ne ovat vahvasti ihmisen muokkaamia.

Jumalan kätkeytyneisyyden ongelma muistuttaa läheisesti klassista teodikeaongelmaa – pahuuden ja kärsimyksen muodostamaa haastetta ja uhkaa teistiselle käsitykselle kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Jumalan kätkeytyneisyys on yhtäältä uskonnollinen ikuisuusteema, jota jo Raamatun tekstit heijastavat. Uskonnonfilosofisena keskustelunaiheena ilmiö on kuitenkin paljon nuorempi. Jumalan kätkeytyneisyyttä on käsitelty omana ateistisena argumenttinaan Jumalan olemassaoloa vastaan J. L. Schellenbergin julkaistua teoksensa Divine Hiddenness and Human Reason 1993. Liki kolmessa vuosikymmenessä hänen muotoilemansa argumentti Jumalan kätkeytyneisyydestä on lunastanut paikkansa filosofisessa nykykeskustelussa, jossa sitä käsitellään pahan ongelman rinnalla omana ateistisena argumenttinaan. Schellenberg ei ole historian ensimmäinen uskonnonfilosofinen ajattelija, joka on kiinnittänyt huomiota Jumalan kätkeytymisen ateistiseen todistusvoimaan, mutta hän on eittämättä valtavirtaistanut aihetta koskevan keskustelun. Schellenbergin argumentti perustuu huomioon siitä, että teismin mukaiselta Jumalalta olisi perusteetonta kätkeytyä vilpittömiltä etsijöiltä. Niin sanotun ”vilpittömän epäuskon” olemassaolo muodostaa hänen argumentissaan siis todistusaineistoa Jumalan olemassaoloa vastaan. Jumalan koetun kätkeytyneisyyden pohjalta on mahdollista muotoilla muihinkin ilmiön puoliin vetoavia argumentteja ateismin puolesta. Teistisestä näkökulmasta Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö vaikuttaa puolestaan, ellei haastavan Jumalan olemassaoloa kaikkineen, vähintäänkin saattavan kyseenalaisiksi tiettyjä yleisiä uskomuksia Jumalan ominaisuuksista. Michael C. Rean mukaan Schellenbergin argumentti perustuu kiistanalaisten teologisten oletusten varaan Jumalan rakkauden luonteesta ja ilmenemisestä, ja ne tulisi uudelleenarvioida Jumalan transsendenttisuuden, tuonpuoleisuuden, huomioon ottavassa teologianhistoriallisessa valossa. Jumalan kätkeytyneisyyden tematiikka avautuu moneen suuntaan myös analyyttisen uskonnonfilosofian ulkopuolella. Kristillinen mystiikan teologia kääntää ongelman päälaelleen: sen traditiossa kokemus Jumalan kätkeytymisestä on nähty luonnollisena ja odotuksenmukaisena hengellisen elämän vaiheena, jonka kautta Jumala tuo ihmisen lähemmäs itseään. Tutkielma antaa äänen myös kognitiivisen uskontotieteen näkökulmille: uskon, epäuskon ja yksilöllisen jumalasuhteen tarkastelulle kognitiivisena toimintana. Tämä edistää filosofista kokonaiskeskustelua, sillä Schellenbergin argumentti rakentuu ratkaisevasti epäuskoa ja epäilystä koskevien empiiristen väitteiden varaan. Psykologian kiintymyssuhdeteoria taas antaa kiinnostavan selityksen Jumalan kätkeytyneisyyden kokemuksen inhimilliselle tuskallisuudelle. Jumalan kätkeytyneisyyden ilmiö, tehtiin siitä sitten ateistinen tai teistinen tulkinta, palautuu lopulta yksilön uskonnolliseen kokemukseen.