Browsing by Subject "historiakulttuuri"

Tutkielma käsittelee historian käyttöä ja esitystapoja mainoksissa. Tutkielmassa tarkastellaan, miten historiaa mainoksissa esitetään katsojalle kerronnallisen ja visuaalisen esitystapojen kautta sekä minkälaista ja kenen historian kuvaa esitysten kautta välitetään. Aihetta on lähestytty kahden tapausesimerkin kautta, jotka ovat IT yrityksen Apple Computer Inc:n vuonna 1997 lanseerattu Think Different kampanja ja suomalaisen VR Group Oy:n Uusi juna-aika kampanja vuodelta 2006. Lähdeaineistoihin lukeutuvat mainoskampanjoiden televisiomainokset ja painetut mainokset. Aineiston historian viitteiden kerronnallisia ja visuaalisia esitystapoja analysoidaan pääasiassa retoriikan ja sosiaalisen semiotiikan keinoin, mutta tarvittaessa otetaan myös huomioon semiotiikan ja ikonografian käyttö. Teoreettinen viitekehys koostuu aineistosta, joka sisältää historiallisia viittauksia sisältäviä visuaalisia ja kerronnallisia elementtejä. Aion lähestyä tutkielman kysymyksiä valikoivasta ja sisällön-analyyttisestä näkökulmasta. Tutkielma osoittaa, että mainoksissa historian käyttö voidaan esittää eri tavoin, tyylein ja tekniikoin. Molemmissa kampanjoissa historiaa käytetään brändin vahvistamiseen ja sen hyödyntäminen omien tuotteiden ja palveluiden markkinoinnissa. Applen tapausesimerkissä televisiomainoksessa käytetään muutaman sekunnin pituisia mustavalkoisia filminpätkiä historian henkilöistä joihin viitataan mainoksen kerronnallisessa osassa. Painetut mainokset noudattavat myös mustavalkoista linjaa. Historian kuva, joka kampanjasta välittyy on ihailu ja kunnioitus sellaisia historian henkilöitä kohtaan, jotka edustavat pasifismia ja rauhaa, edesauttavat rodullista ja sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä henkilöitä, jotka keksivät innovatiivisia kestävän kehityksen ratkaisuja. VR:n tapausesimerkissä käytetään fiktiivistä tarinaan joka on koottu visuaalisesti käyttämällä modernia teknologiaa. Siinä esiintyy esimerkkejä suomalaisesta arkkitehtuurista ja muotoilusta sekä muutamia muita historian viitteitä. Historian kuva, joka siitä välittyy on jokseenkin maskuliininen ja sisältää kansallisen romantiikan henkeä. Historian kuvan kautta muistutetaan myös suomalaisten yrittäjyydestä ja kekseliäisyydestä.

Maisterintutkielmassani selvitän Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen piirissä vuonna 1984 tehdyn The Heimola Story – elokuvan taustaa ja maineen syntyä. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan: elokuvassa näkyviä ilmiöitä analysoivaan ensimmäiseen osaan ja elokuvan maineen syntyä tutkivaan toiseen osaan. Johdannossa esittelen itse elokuvan, joka yhdessä muiden elokuvaan liittyvien materiaalien kanssa ovat tärkeitä lähdeaineistoja. Käytän lisäksi tutkimuskirjallisuutta, Kronoksen ainejärjestölehden Kronikan numeroita, haastatteluja ja internetlähteitä tutkielmassani. The Heimola Story – elokuvassa näkyvät akateemisen maailman ilmiöt, materiaaliset ja materiattomat, ovat 1980-luvun vaihteen historianopiskelijoille tuttuja, mutta kaikkia heille tuttuja ilmiöitä ei elokuvassa näy, sekä elokuvantekijöiden tahdosta että siitä riippumatta. Elokuvassa näkyviä ilmiöitä on myös muuteltu tai vedetty pois asiayhteydestä. Tätä on tehty huumorin, elokuvakerronnan, propagandan ja jopa ohittamattomien olosuhteiden vuoksi. Elokuva on oman aikansa tuote, mutta sitä on suodatettu sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti linssin läpi. The Heimola Story – elokuvan maine luotiin tietoisesti sekä elokuvan aikana että sen jälkeen. Elokuvan mainetta luotiin mainostamalla elokuvaa tekovaiheessa aktiivisesti Kronikan sivuilla ja luomalla elokuvan ympärille materiaalia, joka ylisti elokuvaa ja lisäsi sen ympärille mystiikkaa. Elokuvan maine lisääntyi myös useiden, maineikkaiden ja väkirikkaiden näytäntöjen myötä, joita valmistuneelle elokuvalle pidettiin vuosikausia elokuvan valmistumisen myötä. Vuosituhannen vaihteen molemmilla puolilla elokuvaa esitettiin erityisesti Kronoksen tai elokuvan juhlavuosina, jolloin elokuva sai mainetta juhlahetkien erityisenä ohjelmana. Viime vuosina elokuvan maine on lisääntynyt ja on puhuttu jopa jatko-osan tekemisestä elokuvalle.

Tämä tutkimus käsittelee Suomen autonomian ajan historian opiskelua oppilaslähtöisen tarinanluonnin kautta. Aihepiiri kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmassa 7. luokan historian opintoihin. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, kuinka oppilaat osaavat käsitellä Suomen 1800–1900 -lukujen taitteen historian tapahtumia osana tarinoitaan ja eläytyä tapahtumiin tarinoiden avulla – kuinka he luovat narratiivin mikrohistoriallisesta näkökulmasta ja osaavat sen avulla soveltaa historiallisia tietoja sekä osoittaa historiallista empatiaa. Lisäksi tutkimuksen kannalta kiinnostavaa oli se, kuinka oppilaiden asenteet historiaa ja sen opiskelua kohtaan sekä erilaiset taito- ja taideharrastukset näkyvät heidän luomissaan narratiiveissa. Oleellista oli myös saada tietoa, millaiseksi oppilaat itse kokivat oppimisprosessin sekä työskentelytavan. Aiemmin vastaavaa aihepiiriä on käsitellyt Esko Aho väitöskirjassaan lukiolaisten historiallisista kertomuksista vuodelta 2002. Ahon mukaan lukiolaiset kykenevät tuottamaan laadukkaita historiallisia tarinoita, joilla he tavoittavat myös historiallisen empatian tasoja ja kykenevät pohdiskeleviin historiallisiin esityksiin. Kuitenkin osa lukiolaisista turvautuu vielä hyvin traditionaalisiin kerrontatapoihin ja yksioikoiseen esitystapaan. Tutkimus suoritettiin teettämällä lohjalaisen yläkoulun 7. luokalle tarinankirjoitustehtävä. Tarinan kirjoittaneita oppilaita oli yhteensä 21. Tarinat käytiin lävitse Jörn Rüsenin historiallisten tarinoiden typologian mukaisesti ja jaettiin traditionaalisiin, esimerkinomaisiin, kriittisiin ja geneettisiin niiden pääasiallisen sisällön mukaan. Lisäksi oppilaat vastasivat avoimeen jälkihaastatteluun ja strukturoituun ennakkohaastatteluun, jolla pyrittiin selvittämään heidän historiakulttuurin käyttöään, luovia harrastuksiaan sekä ennakkoasenteitaan historianopiskelua ja historiaa kohtaan. Luokan oppilaiden suhtautuminen historiaan oli tutkimuksen ennakkohaastattelun mukaan varsin positiivinen. Historiakulttuurin käyttö oli haastattelun mukaan erityisen yleistä luokan poikien keskuudessa, luovissa harrastuksissa sen sijaan ei isoja eroja poikien ja tyttöjen välillä ollut. Suurin osa oppilaiden kirjoittamista tarinoista oli traditionaalisia, mutta esimerkinomaiselle ja jopa geneettiselle tasolle ylsi molempiin kaksi kirjoittajaa. Kokonaan kriittisiä tarinoita ei sen sijaan ollut yhtään, satunnaisia kohtauksia lukuunottamatta. Tutkimuksen mukaan luokan pojat suhtautuvat historiakulttuuriin positiivisemmin kuin tytöt. Sen sijaan tytöt pitävät tarinankirjoittamista mielekkäämpänä tapana oppia kuin pojat. 7.-luokkalaiset kykenevät kuitenkin kirjoittamaan johdonmukaisia ja juoneltaan ehjiä tarinoita, joissa parhaimmillaan tavoitetaan historiallisen empatian tasoja ja osataan käsitellä historiaa kausaliteettien avulla, eikä tässä ole merkittävää eroa tyttöjen ja poikien välillä tutkimuksen kohderyhmän tapauksessa.

Pian Suomen sisällissodan päätyttyä, joulukuussa 1918 julkaistiin kaksi sodasta kertovaa peliä. Sen jälkeen aihe painui pelilaudoilla sadaksi vuodeksi unohduksiin, ja seuraavat sisällissota-aiheiset pelit ilmestyivät vasta sodan muistovuonna 2018. Tutkin pro gradu -työssäni historiankäyttöä Suomen sisällissotateemaisissa lautapeleissä. Aineistoni koostuu kahdesta vuonna 1918 ja kahdesta vuonna 2018 julkaistusta pelistä. Tarkastelen, miten pelit kuvastavat sotaa: mitä asioita ne nostavat esiin, ja minkälaisia asenteita ja tulkintoja peleistä välittyy. Tutkin myös sitä, miten sodan muistokulttuurissa tapahtuneet muutokset näkyvät pelien käsittelytavoissa. Aihe on sisällissodan muistovuoden jälkimainingeissa hyvin ajankohtainen. Tutkielmastani tekee kiinnostavan myös se, että lautapelejä ei ole tietääkseni aikaisemmin noteerattu osana sisällissodan muistokulttuurin tutkimusta, ja lautapelitutkimus on ollut Suomessa toistaiseksi muutenkin hyvin vähäistä. Tutkielmani pohjaa kvalitatiivisiin tutkimusmetodeihin. Tarkastelen tekstuaalisen analyysin keinoin, minkälaisia viestejä ja merkityksiä pelit sisältävät. Kontekstuaalisen analyysin keinoin suhteutan puolestaan viestit ympäröivään maailmaan, kuten vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen, ja kartoitan tarkemmin tekijöitä niiden taustalla. Kolmas tutkimusmetodini on pelaaminen, joka auttaa minua ymmärtämään, miten pelin säännöt ja reunaehdot tulevat käytännössä toteen pelilaudoilla. Pelien lisäksi käytän materiaalinani vuoden 1918 pelejä käsitteleviä lehtileikkeitä. Tutkielmassani esiin nousevia avainkäsitteitä ovat muun muassa kollektiivinen muistaminen, kansallinen kertomus ja historiakäsitys. Vuoden 1918 pelit julkaistiin aikana, jolloin Suomi oli vahvasti kahtiajakautunut. Sodan muistelemista hallitsi Vapaussota-kulttuuri, joka tarkasteli sotaa valkoisten voittajien näkökulmasta. Punaisten häviäjien julkinen muistaminen kiellettiin yhteiskunnassa käytännössä kokonaan. Vähitellen vanhat jakolinjat ovat kuitenkin hälventyneet, ja sodan muistelu on muuttunut aiempaa moniäänisemmäksi ja kriittisemmäksi. Sodan muistokulttuurissa tapahtuneet muutokset näkyvät myös pelilaudoilla. Vuoden 1918 peleistä heijastuvat selkeämmin niiden takana vaikuttavat maailmankuvat ja asenteet, mikä tulee esiin etenkin pelien värittyneessä retoriikassa. Vanhemmissa peleissä on havaittavissa selviä valkoisia sympatioita, ja niiden näkökulman voi sanoa olevan kasvatuksellinen ja valistava. Vuoden 2018 pelit pyrkivät puolestaan neutraaliin ja historialliseen käsittelytapaan, ja niissä esitetyt yksityiskohdat pohjaavat tutkimustietoon ja historiallisiin lähteisiin, joskin historiallisuuden ja viihteellisyyden välillä on jouduttu tekemään toisinaan kompromisseja. Uudemmat pelit tutkailevat lisäksi sisällissotaa osana yleiseurooppalaisen suursodan kontekstia ja kansainvälistä tapahtumaketjua, kun taas vuoden 1918 pelien tulokulma on ennen kaikkea kansallinen, mikä viittaa aikakaudella vallinneeseen kansallisidentiteetin rakentamiseen ja Suomi-kuvan nousuun. Pelien lisääntyneeseen objektiivisuuteen vaikuttaa muistokulttuurissa tapahtuneiden muutosten ja tutkimustiedon lisääntymisen ohella myös ajallinen etäisyys konfliktista, mistä johtuen jälkipolville ei ole muodostunut samanlaista tunnesidettä sotaan kuin aikalaisille. Saamieni tulosten perusteella on mahdollista päätellä, että sisällissotateemaiset pelit ovat linjassa muiden sotaa kuvaavien kulttuuristen tuotosten, kuten kirjallisuuden kanssa, ja noudattavat pääosin sisällissodan muistokulttuurissa tapahtuneita suuria kehityslinjoja. Tutkielmani osoittaakin, että lautapelit voidaan viihteellisestä käsittelytavastaan huolimatta laskea vastaaviksi mielikuvien ja historiakäsitysten luojiksi kuin muutkin muistokulttuurista ammentavat populäärikulttuurin tuotokset. Pelit voivat myös tarjota historiantutkimukseen uudenlaisia katsantokantoja ja kurkistusikkunoita, sekä oman aikakautensa että laajemmin sisällissodan muistokulttuurin tarkasteluun.

The subject of this study is the historical consciousness, historical culture and national identity of ninth graders. This study continues a research tradition, where students are asked to write about their nation’s past. The objective was to find out how students understand Finland’s history and how they reflect historical culture and national identity in their narratives. The research material consists of 28 narratives written by ninth grade students. The students also filled a questionnaire about how they acquire historical knowledge. The data gathered from the narratives was analyzed using a qualitative content analysis. The answers to the questionnaire were analyzed using quantitative methods. According to this study the ninth graders’ historical knowledge was affected by both official and public history culture. School was recognized as the most relevant source of historical knowledge, but movies and family followed closely. Friends and games were mentioned the least. There were no major differences between the sexes, except in games, which were more frequently mentioned by boys. The narratives produced by the students focused heavily on wars and on Finnish independence. Many of the students described Finland inadvertently drifting into wars, which is contrary to the discourse portrayed in contemporary textbooks. The civil war was the only war, where the students mentioned any casualties. The students have thus assimilated the narrative from the collective memory of the civil war being a national trauma. Only a few individuals were mentioned in the narratives, and even fewer were portrayed as active agents. Thus an individual’s capability to have an impact on historical events was not recognized.

Tutkimuksen aiheena on tarkastella Suomen sisällissodan julkista muistamista satavuotismerkkivuonna 2018. Sisällissodan julkista muistamista hallitsi pitkään voittaneen valkoisen osapuolen vapaussotatulkinta. Muistokulttuuri muuttui vähitellen moniäänisemmäksi ja punaisen osapuolen näkökulma nousi mukaan julkiseen muistamiseen erityisesti 1960-luvulta lähtien. Viimeisten vuosikymmenten aikana sisällissotaa on käsitelty laajalti eri näkökulmista ja esillä ovat olleet varsinkin osapuolten harjoittama terrori, muistitieto ja naisten rooli sekä kokemukset. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista sisällissodan julkinen muistaminen merkkivuonna oli, miten sisällissotaa tuona vuonna käsiteltiin ja mitä asioita muistamisessa korostettiin. Tutkimuksessa vertaillaan kahta julkisen muistamisen muotoa keskenään sekä tarkastellaan, miten merkkivuoden aikainen muistelu suhteutuu sisällissodan aiempaan muistokulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta eri julkisen muistamisen muotoa, jotka ovat sodan valtiollinen muistaminen sekä kirjallisuuden kautta tapahtunut muistelu. Valtiollisen muistamisen osalta aineistona on merkkivuotta varten perustetun Muistovuosi 1918 -hankkeen taustamateriaalit, tiedot valtionjohdon osallistumisesta merkkivuoden tapahtumiin sekä valtionjohdon sisällissotaa käsittelevät puheenvuorot. Kirjallisuuden osalta aineistona toimii vuosina 2017-2019 julkaistu sisällissotaa käsittelevän tieto- ja kaunokirjallisuuden julkaisukenttä. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja tutkimustulokset sidotaan osaksi aiempaa tutkimusta ja sisällissodan muistokulttuuria. Valtio otti sisällissodan muistamisessa melko hillityn linjan. Tapahtumien järjestämisen osalta suurin rooli oli kansalaisyhteiskunnalla valtion toimiessa taustalla tukena. Valtionjohto päätti muistamisessa korostaa eheyttä ja sovintoa sekä keskittyä sisällissodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Valtionjohdon puheenvuoroissa nostettiin vahvasti esiin Suomen menestystarina, nousu kahtiajakautuneesta köyhästä maasta yhdeksi maailman menestyneimmäksi maaksi. Sovintoa ja eheyttä korostava linja oli valtionjohdolta tietoinen valinta, mutta tästä linjasta poikkesi puolustusministeri Jussi Niinistö, jonka puheenvuorot puolustivat vapaussotanäkökulmaa. Kirjallisuudessa sisällissodan muistaminen oli hyvin aktiivista ja erityisesti sisällissotaa käsitteleviä tietokirjoja julkaistiin merkkivuoden tienoilla suuri määrä. Sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa sisällissotaa lähestyttiin moniäänisesti ennen kaikkea paikallisesta ja yksilöiden näkökulmasta. Sisällissodan satavuotismerkkivuosi synnytti paljon julkista muistamista. Valtiollinen muistaminen oli vähäeleistä, kun taas kirjallisuudessa sisällissotaa muisteltiin hyvin ahkerasti. Kirjallisuus myös käsitteli laajasti sisällissotaan liittynyttä väkivaltaa ja inhimillistä kärsimystä, valtion jättäessä ne muistamisessa vähemmälle huomiolle. Valtiollinen muistaminen pysyi yleisellä tasolla, kun taas kirjallisuudessa tapahtunut muistaminen oli lähempänä yksilöiden tasoa. Sisällissodan merkkivuosi osoitti, että sisällissodan muistokulttuurissa on sadan vuoden aikana päästy tilanteeseen, jossa sotaa voidaan käsitellä eri näkökulmista ja muistella yhteisesti. Täysin neutraalia muistaminen ei kuitenkaan ole, vaan sisällissota herättää edelleen tunteita.

Tutkielman aiheena on vainojen uhrien muistopäivä näkökulmana holokaustin julkiseen muistamiseen Suomessa. Lähtökohtana on holokaustin muiston keskeisyys 2000-luvun Euroopassa: holokaustin ympärille on muodostunut kansallisuusrajat ylittävä muistokulttuuri, jonka ytimessä on ajatus muistamisen vastuusta. Oma osallisuus holokaustin toteuttamiseen on nostettu esiin monessa Euroopan maassa. Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen vuosipäivänä 27.1. vietettävä holokaustin muistopäivä on tärkeä osa tätä eurooppalaista muistokulttuuria, ja vainojen uhrien muistopäivä perustettiin 2000-luvun alussa sen suomalaiseksi versioksi. Suomalaista toisen maailmansodan muistamista on kuitenkin pitkään hallinnut erillisyysajattelu, jossa holokausti ja siihen liittyvät syyllisyyskysymykset on mielletty Suomen historiasta erillisiksi asioiksi. Tätä taustaa vasten tutkielmassa tarkastellaan, miten holokaustin eurooppalaista muistokulttuuria edustava vainojen uhrien muistopäivä on ”kotiutunut” Suomeen. Tutkielmassa tarkastellaan vainojen uhrien muistopäivän perustamista vuonna 2001 sekä sen viettämisen yhteydessä käytyä julkista keskustelua vuosina 2002–2015. Aineisto koostuu muistopäivän perustamista ja nimeämistä käsittelevistä valtioneuvoston kanslian asiakirjoista, sen ympärillä vuosittain julkaistuista sanomalehtikirjoituksista sekä muistopäivän tilaisuuksissa pidetyistä valtionhallinnon edustajien puheista. Tarkastelun kohteena on siis ainoastaan muistopäivään liittyvän keskustelun julkinen ja valtiollinen taso. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen teorialähtöinen sisällönanalyysi, ja tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vainojen uhrien muistopäivä on Suomessa saanut sekä minkälaisista teemoista sen yhteydessä puhutaan. Vainojen uhrien muistopäivän suomenkielinen nimi mahdollistaa monenlaisia tulkintoja sen merkityksestä. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota erityisesti siihen, millaisia yhtymäkohtia muistopäivään liitetyillä merkityksillä on holokaustin eurooppalaiseen muistokulttuuriin, ja missä määrin ne puolestaan ovat suomalaisen historiakulttuurin ja kansallisen kertomuksen muokkaamia. Aineiston perusteella vainojen uhrien muistopäivän merkitys holokaustin muistopäivänä on enimmäkseen selkeä, ja holokaustin eurooppalaisen muistokulttuurin piirteet näkyvät siihen liittyvässä keskustelussa vahvasti. Tärkeimpänä teemana nousee esiin velvollisuus oppia historiasta ja siirtää sen opetukset seuraaville sukupolville. Muistopäivän yhteydessä vastustetaan rasismia, suvaitsemattomuutta ja syrjintää sekä puolustetaan toisen maailmansodan jälkeen luotua demokraattista järjestelmää ja kansainvälistä ihmisoikeusnormistoa. Yleismaailmallisten opetusten lisäksi tutkielmassa sivutaan lyhyesti muistopäivän yhteydessä ilmenevää Israelin valtioon liittyvää historiapoliittista argumentointia, jossa holokaustia käytetään sekä Israelin ulkopolitiikan puolustamisen että vastustamisen välineenä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että holokaustin eurooppalainen muistokulttuuri on jäänyt kellumaan irrallisena suomalaisen historiakulttuurin pinnalle. Sanomalehdissä 27.1. esitetään usein kansainvälisenä ”Auschwitzin päivänä”, eikä muistopäivän kotimainen vietto saa merkittävää huomiota julkisuudessa. Poliitikkojen puheissa muistopäivän viettäminen liittää Suomen tiiviimmin osaksi Eurooppaa ja muuta maailmaa, mutta sen merkityksestä Suomen ja suomalaisten kannalta puhutaan vain vähän. Keskustelu Suomen osuudesta holokaustissa natsi-Saksan liittolaisena jää enimmäkseen pinnallisten mainintojen tasolle. Toisaalta vainojen uhrien muistopäivän ympärillä käyty keskustelu kuvastaa ”suomalaisen” historiatietoisuuden heterogeenisyyttä: osa keskustelijoista kritisoi muistopäivän suomenkielistä nimeä holokaustin vähättelemisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kun taas toiset kiittävät sitä siitä, että se mahdollistaa myös muiden vainojen ja niiden uhrien muistamisen.

Tutkielmassa tarkastellaan nykytaideteoksia, jotka toimivat 1800-luvun menneisyyden representaatioina tai käyvät vuoropuhelua 1800-luvun visuaalisen kulttuurin kanssa. Tutkimuskohteena on hahmottaa, miten kuvataiteen representaatiot 1800-luvusta vertautuvat muuhun aikamme historiakuttuuriin, erityisesti uusviktorianisiimiin representaatiogenrenä. Tutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä 1800-luku ja valokuva teoksissa saavat. Samalla pohditaan historiallista representaatiota ja valokuvan mediumia koskevaan teoretisointiin nojaten, millainen on valokuvan ja historian representaation suhde teoksissa. Aineistona on suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia 2000- ja 2010-luvuilta. Tutkielmassa käsitellään valokuvataiteilija Anni Leppälän (s. 1981) museoympäristössä kuvaamia teoksia, Marjo Levlinin (s. 1966) sukulaisten sadan vuoden takaista Amerikan-siirtolaisuutta jäljittävää lyhytelokuvaa ja installaatioteoksia sekä taiteilijaparin Saara Salmen (s. 1981) ja Marco Melenderin (s. 1968) valokuvaa, performanssia ja yhteisötaidetta yhdistävää projektia Atelieri O. Haapala. Teoksia lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat uusviktorianismin käsitteen teoretisointi angloamerikkalaisessa kirjallisuustieteessä, valokuvan väline-erityisyyttä ja olemusta merkkinä koskeva teoreettinen keskustelu, sekä narrativistisen historianfilosofian käsitykset historian representaatiosta. Erityisesti Stephen Bannin ja Hayden Whiten tropologinen lähestymistapa historian representaation poetiikkaan sekä C. S. Peircen semiotiikkaan pohjautuva valokuvan indeksisyyden käsite muodostavat uusviktorianismin käsitteen ohella tutkielman teoreettisen perustan. Näkökulmat avaavat eri suunnista 1800-luvun, historian representaation ja valokuvan merkityksiä teoksissa, sekä auttavat hahmottelemaan, mitä uusviktorianismi kuvataiteessa voi merkitä. Uusviktorianismia suomalaisessa kulttuurissa ei ole aiemmin tutkittu, ja kansainvälisestikin uusviktorianismin käsitettä on sovellettu kuvataiteen tutkimukseen vain vähän. Tutkielmassa todetaan, että suomalaisesta valokuvaa hyödyntävästä nykytaiteesta on löydettävissä uusviktoriaanisina pidettäviä piirteitä. Teoksia yhdistää kiinnostus 1800-luvun visuaalisen kulttuurin muotoihin ja niiden uudelleentulkintaan. Kuten uusviktoriaaniset romaanit ovat uudelleentulkinneet viktoriaanisen kirjallisuuden klassikoita, tarkastelemani teokset uudelleentulkitsevat ja parodioivat 1800-luvun valokuvan kulttuurihistoriaa ja aikakauden taideteoksia. Teoksissa 1800-luvulle ominainen visuaalinen kulttuuri kuitenkin yhdistyy myöhempiin, modernin ja nykytaiteen ilmiöihin samaan tapaan kuin uusviktoriaaninen fiktio yhdistää 1800-luvun romaanin perintöä postmoderneihin kerronnan keinoihin. Kuten uusviktoriaanisessa kirjallisuudessa, näyttäisi analyysieni perusteella myös uusviktoriaanisessa kuvataiteessa olevan kyse yhdistelmästä nostalgiaa ja postmodernia itserefleksiivisyyttä. Kaikki analysoimani teokset ironisoivat eri tavoin valokuvan kykyä toimia historian representaationa, mutta paradoksaalisesti samalla luovat valokuvaa hyödyntäen representaatioita, joilla pyrkivät kosketuksiin menneisyyden kanssa. Voisikin sanoa, että uusviktoriaanismille tyypilliseen tapaan tutkielmassa analysoidut teokset katsovat taaksepäin löytääkseen nykyisyydessä teitä eteenpäin – oli sitten kyse menneisyyden ja nykyisyyden välisen etäisyyden ja ajan pysäyttämisen mahdottomuuden reflektoimisesta unohdetun menneisyyden käyttöstä utooppisena voimana nykyisessä poliittisessa keskustelussa tai nykytodellisuuden uudelleenmuotoilusta menneisyyden innoittamana.