Browsing by Subject "kani"

Korkean anestesiakuolleisuuden vuoksi kanin ja jyrsijöiden nukuttaminen koetaan perinteisesti vaikeaksi. Pikkunisäkkäiden diagnostiset sekä kirurgiset menetelmät ovat kehittyneet jatkuvasti, mikä asettaa uusia vaatimuksia anestesian toteuttamiselle. Samalla eläinlääkärikunnan tiedot ja taidot ovat kuitenkin lisääntyneet, joten nykyään myös eksoottisemmille lemmikkieläimille on mahdollista tarjota yhä pidempi ja laadukkaampi anestesia. Suomalaisessa eläinlääkärikoulutuksessa pikkunisäkkäiden anestesia jää hyvin vähälle huomiolle, vaikka lajit ovat koiran ja kissan jälkeen yleisimpiä pieneläinpotilaitamme. Anestesia-aineet ovat vain harvoin hyväksyttyjä kanille tai jyrsijälajille ja lääkeaineiden käyttö perustuu kaskadisäädöksiin. Tästä johtuen lääkkeen valmisteyhteenvedosta ei löydy ohjetta pikkunisäkäskäytölle ja eläinlääkärin on etsittävä tietoa muualta. Aiheesta ei kuitenkaan ole saatavilla ajantasaista suomenkielistä kirjallisuutta. Tämä tutkielma pyrkii osaltaan korjaamaan näitä puutteita toimimalla käytännönläheisenä käsikirjana kanin ja jyrsijöiden laadukkaan anestesian toteuttamisesta maassamme. Kuten muillakin lajeilla, myös pikkunisäkkäillä onnistunut anestesiakokonaisuus on usean osatekijän summa, jossa suunnittelun ja tukihoidon merkitys korostuu. Kanin ja jyrsijöiden normaali fysiologia asettaa anestesian toteutukselle omat vaikeutensa. Pienikokoiset potilaat ovat alttiita anestesian aikaiselle hapenpuutteelle, ruumiinlämmön laskemiselle, matalalle verensokerille sekä verenhukalle. Lisäksi lajit ovat herkkiä stressin haittavaikutuksille ja piilevät hengitystiesairaudet ovat yleinen ongelma. Tukihoidon tehokasta toteuttamista vaikeuttaa verisuoniyhteyden puuttuminen sekä hengitysputken asentamisen hankaluus. Myös anestesian seuranta on vaativaa ja perustuu lähinnä valvojan havaintoihin, sillä pienille potilaille sopivia valvontalaitteita on hyvin rajoitetusti saatavilla. Tiedostamalla potilasryhmän erityisvaatimukset anestesiaan liittyviä riskejä voidaan kuitenkin hallita menestyksellä. Nykykäsityksen mukaan kanin ja jyrsijöiden anestesia on turvallisinta toteuttaa inhalaatioanestesia-aineilla, jotka mahdollistavat syvyyden nopean säätelyn. Pelkässä inhalaatioanestesiassa on kuitenkin omat riskinsä ja esilääkityksen käyttö on suositeltavaa anestesiakaasujen annosriippuvaisten haittavaikutusten vähentämiseksi. Opioidien käyttö osana esilääkitystä on lisääntynyt kaikilla pikkunisäkäslajeilla. Tutkittua tietoa eksoottisten lemmikkieläinten kliinisestä anestesiasta on edelleen vähän saatavilla ja etenkin annoksia koskevat suositukset perustuvat osittain käyttökokemukseen. Vaikka kani ja useat jyrsijälajit ovat tunnettuja koe-eläimiä, poikkeaa laboratorioanestesia huomattavasti käytännön potilastyöstä ja tutkimustulosten käyttökelpoisuuden arvioiminen tulee tehdä kriittisesti.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsitellään kanien kivunarviointia ja akuutin kivun hoitoa. Kanit ovat yleistyneet lemmikkieläiminä ja eläinlääkärin vastaanotolla, mutta monilla eläinlääkäreillä on silti vaikeuksia tunnistaa kanin kipua ja arvioida sen voimakkuutta. Kani on saaliseläin, joka pyrkii piilottamaan kivun erityisesti vieraassa ympäristössä. Kanin kipueleet ovatkin hyvin hienovaraisia. Kanin kipu on kuitenkin tärkeä tunnistaa, jotta kanin kipua voidaan hoitaa. Kanin kivunarviointia helpottamaan on kehitetty erilaisia kivunarviointityökaluja, joiden avulla kanin kipua voidaan arvioida objektiivisesti. Kiputyökalujen avulla kanin kipua arvioidaan ilmeiden, eleiden ja käytöksen muutosten avulla. Kipuilmeet ja käytösmuutokset pisteytetään, ja pisteiden avulla voidaan arvioida kivun voimakkuutta. Kivunarviointityökalut ovat nopeita käyttää kliinisessä työssä, ja ne voidaan ottaa osaksi yleistutkimusta. Tutkielmassa esitellään kaksi tähän mennessä kehitettyä kivunarvointityökalua: Rabbit Grimace Scale ja Composite Pain Scale for rabbit. Tutkielmassa perehdytään myös tarkemmin kivun aiheuttamiin muutoksiin kanin käytöksessä ja eleissä. Lisäksi tutkielmassa käsitellään kanin kivunhoitoa kipulääkkeillä. Kanin tuntema kipu voi aiheuttaa syömättömyyttä ja suoliston motiliteetin eli liikkuvuuden hidastumista. Suoliston motiliteetin hidastuminen voi johtaa haitalliseen bakteerien liikakasvuun, jolloin bakteerit tuottavat suolistoon nopeasti suuren määrän kaasuja. Kaasujen seurauksesta mahalaukku ja suolisto laajenevat häiriten suoliston verenkiertoa. Tila voi lopulta johtaa kuolemaan. Siksi kanin kokemaan kipuun tulee puuttua nopeasti. Tämä tutkielma toimii apuna eläinlääkäreille suunniteltaessa kanien kivun hoitoa. Suomessa ei ole tällä hetkellä yhtäkään kaneille rekisteröityä kipulääkettä. Kipulääkkeistä esitellään yleisiä kanin akuuttiin kipuun käytettävissä olevia tulehduskipulääkkeitä: meloksikaami, karprofeeni, ketoprofeiini ja fluniksiini. Opioidien osalta vaikutuksia pohditaan vain niiden analgeettisten eli kipua lievittävien ominaisuuksien osalta. Tässä työssä on käyty tarkemmin läpi seuraavat opioidit: buprenorfiini, butorfanoli, metadoni, morfiini ja fentanyyli. Lisäksi kipulääkkeistä esitellään myös tramadoli, metamitsoli ja parasetamoli. Muitakin kipulääkkeitä on, mutta niistä on hyvin rajallisesti tietoa kanien osalta. Tässä työssä sivutaan kipulääkkeiden yhdistelmiä, mutta niitä ei käsitellä sen tarkemmin.

Kanit ovat nykyään tavallinen potilasryhmä eläinlääkärin vastaanotolla ja anestesian turvallinen toteuttaminen nykyaikaisin toimintatavoin myös kaneille on välttämätöntä. Ala on kehittynyt huomattavasti viimevuosina ja kanien nykyiset anestesiavaatimukset ovat vastaavia kuin koirilla ja kissoilla. Kanien anestesiariskiä pidetään tutkimusten mukaan suurempana koiriin ja kissoihin verrattuna ja kanien anatomia ja fysiologia tekevät anestesian turvallisesta toteuttamisesta haastavaa. Anestesian turvallisuuteen on kuitenkin mahdollista vaikuttaa kanikohtaisella huolellisella anestesian suunnittelulla. Kaneista löytyy runsaasti tutkimustietoa anestesiapotilaina ja kirjallisuutta kaneilla käytössä olevista anestesiakäytännöistä, anestesiassa käytettävistä lääkeaineista sekä kanien anestesiariskeistä löytyy paljon. Tutkimusten tavoitteina on kuitenkin monesti ollut esimerkiksi anestesialääkkeiden vaikutukset elimistössä ja anestesian kesto eri annoksilla, eikä anestesian mahdollisimman turvallinen toteuttaminen. Lisäksi tutkimuksissa on usein käytetty laboratorioeläimiä, jotka eroavat monesti terveydentilaltaan ja ikäjakaumaltaan lemmikkikaneista. Kirjallisuudessa käsitellään kuitenkin myös laajasti anestesian esivalmisteluihin liittyviä asioita kuten toimenpiteistä aiheutuvan stressin välttäminen ja huolellisen yleistutkimuksen merkitys, mutta edelleen käytössä on paljon myös kokemusperäistä tietoa. Turvallisen anestesian toteuttamisessa on sopivan anestesiaprotokollan valinnan lisäksi huomioitava anestesiaa ennakoivat, anestesian aikaiset ja anestesian jälkeiset toimenpiteet. Anestesian aikainen suoniyhteys ja hengitysteiden turvaaminen ovat olennainen osa nykyaikaista anestesiaa ja anestesiavalvonnan tulisi jatkua myös varsinaisen toimenpiteen jälkeen heräämössä. Tutkielma ei kerro kanin anestesian toteutuksesta yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan antaa ohjeita mitkä asiat tulisi huomioida kanin anestesiaan valmistautuessa, millaisia vaihtoehtoja on olemassa ja millä konkreettisilla tavoilla ja toimenpiteillä kanin anestesiariskiä voidaan pienentää. Tutkielma toimii apuna kanin anestesian suunnittelussa ja neuvoo keinoja ja toimintatapoja, joilla kanin anestesiariskiä voidaan pienentää.

Aiempien tutkimusten mukaan jopa 60–80 %:lle yli 4-vuotiaista kaninaaraista kehittyy kohtumuutos, joka on useimmiten adenokarsinooma tai endometriumin hyperplasia. Kohtumuutoksia voidaan ennaltaehkäistä kohdunpoisto- eli sterilisaatioleikkauksella. Suomalaisten kaninaaraiden kohtumuutoksia ei ole tutkittu aiemmin kattavasti. Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia kohtumuutoksia eri-ikäisillä, erirotuisilla ja eri jalostuskäyttöisillä suomalaisilla kaninaarailla esiintyy, ja verrata tuloksia kirjallisuuteen. Hypoteesina oli, että kohtumuutokset ovat yleisiä suomalaisilla kaninaarailla ja yleisimmät kohtumuutokset ovat adenokarsinooma ja endometriumin hyperplasia. Kyseessä oli sokkoutettu poikittaistutkimus, jonka aineistoksi kerättiin 01.09.2014–30.11.2015 välisenä aikana 125 kaninaaraan kohtunäytettä suomalaisilta eläinlääkäreiltä, tuotantokanikasvattajilta ja yksityishenkilöiltä kanin sterilisaatioleikkauksen tai eutanasian yhteydessä. Kaninomistajilta kerättiin esitietolomakkeella tietoa kanin iästä, rodusta ja jalostuskäytöstä. Kohtunäyte fiksoitiin heti näytteenoton jälkeen 10-prosenttiseen formaliiniin ja toimitettiin Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian osastolle. Kohtu tutkittiin ensin makroskooppisesti. Sitten siitä leikattiin näytteet kudoskasetteihin, jotka valettiin parafiiniin. Parafiiniblokista leikattiin neljän mikrometrin paksuinen leike, joka värjättiin hematoksyliini-eosiini (HE) -värjäyksellä ja mikroskopoitiin. Lopuksi patologiset tutkimustulokset ja esitietolomakedata yhdistettiin. Aineistoa käsiteltiin Microsoft Excel -taulukkolaskentaohjelmalla ja IBM SPSS Statistics 23 -ohjelmalla. Yhteensä 125 kaninaaraasta 55 kanilla (44 %) todettiin 94 kohtumuutosta. Kanilla oli samanaikaisesti 1–4 kohtumuutosta. Kasvainmuutoksia esiintyi 24 kanilla (24/55 = 44 %). Yleisin kohtukasvain oli adenokarsinooma (n = 20; 36 %). Muita kasvaimia olivat adenooma (n = 4), karsinooma in situ (n = 1), leiomyooma (n = 1) ja leiomyosarkooma (n = 1). Ei-kasvainmaisia muutoksia esiintyi 52 kanilla (52/55 = 95 %). Yleisin ei-kasvainmainen muutos oli endometriumin hyperplasia (n = 42; 76 %). Muita ei-kasvainmaisia muutoksia olivat polyyppi (n = 7), adenomyoosi (n = 6), hydrometra (n = 5), seroosakysta (n = 3), granulomatoottinen tulehdus (n = 1), osseus metaplasia (n = 1), pyometra (n = 1) ja Wolffin tiehyen kysta (n = 1). Jopa 70–100 %:lla yli 4–6-vuotiaista kaninaaraista todettiin tässä tutkimuksessa kohtukasvain. Ei-kasvainmainen muutos todettiin ainakin joka toisella yli 1-vuotiaalla kaninaaraalla. Kohtumuutoksia todettiin sekä risteytyskaneilla että rotukaneilla 14 eri rodussa. Kohtumuutosten esiintyvyys oli jalostuskäyttöisillä kaneilla noin kaksinkertainen ei-jalostuskäyttöisiin kaneihin verrattuna. Tulos oli hypoteesien ja kirjallisuuden mukainen. Näin ollen kohtumuutokset ovat yleisiä suomalaisilla kaninaarailla. Tämän tutkielman myötä Suomessa otettaneen käyttöön uusi hoitosuositus ovariohysterektomian käyttämisestä kaninaaraiden kohtumuutosten ennaltaehkäisynä. Ovariektomia saattaa olla riittävä kohtumuutosten ennaltaehkäisykeino vain alle 6,5-kuisille kaninaaraille.

Tutkielmassa kartoitettiin suomalaisten lemmikkikanien suolistoloistilannetta. Tällaista tutkimusta ei tiettävästi ole aiemmin tehty Suomessa. Tutkimuksen kirjallisuusosuudessa on esitelty kaneilla yleisimmin esiintyviä suolistoloisia erityisesti keskittyen lemmikkikaneihin. Lemmikkikaneilla tehtyjä tutkimuksia on kansainvälisestikin vielä vähän verrattuna villi- ja laboratoriokaneihin. Kirjallisuuskatsaukseen valittiin esiteltäviksi seuraavat kanien suolistoloiset: Eimeria spp, Crytospordium spp, Passalurus ambiguus, Trichuris leporis, Trichystrongyloides retotaeformis, Cittataenia spp, ja Taenia pisiformis. Tutkimusosuudessa tutkittiin ulostenäytteitä McMaster-tekniikalla 159 kappaletta, näistä useamman kanin yhteisnäytteitä oli 11 kpl. Näytteistä Eimeria spp. eli kokkidipositiivisia oli 22,5%:a ja kihomatopositiivisia (Passalurus ambiguus) 4,4%:a. Muita loisia (Trichuris leporis) löytyi vain yhdeltä kaneilta. Kokonaisloisprevalenssi tässä tutkimuksessa oli 24,5%. Riskitekijöiksi kokkidi-infektiolle tässä tutkimuksessa todettiin monikanitalous (eli yli 3 kania taloudessa), p-arvo = 0,002. Riskitekijät, jotka korreloivat monikanitalouden kanssa olivat kanin hankinta kasvattajalta, jalostuskäyttö, nuori ikä, talouden muut eläimet, ulkoilu sekä se, ettei kania oltu lääkitty, steriloitu/kastroitu, eikä hoidettu eläinlääkärissä. Ulkoa kerätyt luonnonkasvit toimivat tässä tutkimuksessa loisinfektiolta suojaavana tekijänä. Selkeää syytä tähän ei löydetty, mutta luonnonkasveja syövät kanit poikkevat ehkä hoidoltaan muiltakin osin niistä kaneista, joille ei luonnonokasveja annettu ravinnoksi. Rutiininomaiset loislääkitykset lemmikkikaneille eivät ole tämän tutkimuksen perusteella tarpeellisia, mutta erityisesti isoissa kaniloissa olisi hyvä säännöllisesti tarkkailla loistilannetta. Mikäli tarvetta loishäädölle ilmenee, on lääkityksen lisäksi huolehdittava myös hygieniasta ja ympäristön puhdistuksesta, etteivät kanit uudelleen infektoidu.

Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosien 2006 ja 2018 välisenä aikana kaneilla todettuja murtumia, murtumille altistavia tekijöitä ja käytettyjä hoitomuotoja. Yhtenä mielenkiinnon kohteena oli tutkia, miten ikä vaikuttaa kanin murtumien esiintyvyyteen ja todetaanko vanhemmilla kaneilla enemmän patologisia murtumia esimerkiksi luun haurastumisesta johtuen. Tutkimuksen tuloksia vertaillaan myös muiden eläinlajien (koira, kissa, hevonen, laama ja alpakka) vastaaviin tutkimuksiin. Tutkimuksessa kartoitettiin Yliopistollisen Pieneläinsairaalan tietokannasta vuosina 2006-2018 käyneet kanit, joilla on eläinlääkärin vastaanotolla todettu jokin murtuma. Potilastietokannasta löydettiin yhteensä 48 tutkimukseen soveltuvaa potilasta. Potilaiden perustiedot ja tiedot jatkohoidosta kerättiin ylös ja mahdollisista röntgenkuvista määritettiin tarkemmin murtuman tyyppi. Röntgenkuva oli otettu 20 potilaalta. Murtumapotilaista 53,3 % olivat alle kolmevuotiaita murtumapotilaiden keski-iän ollessa 3,6 vuotta. Erityisesti olka-, reisi- ja lantioluiden murtumia esiintyi myös vanhemmilla kaneilla, ja näiden keski-iät vaihtelivat 5,2-6,3 ikävuoden välillä. Potilaista 63,0% oli uroksia. Selkeä poikkeus muuten urosvaltaiseen sukupuolijakaumaan oli lantion murtumat, sillä kaikki viisi lantionmurtumaa olivat naaraskaneilla. Tutkimuksessa havaittiin, että kaneilla oli selkeästi eniten murtumia raajoissa. Takajaloissa murtumia todettiin 2,5 kertaa enemmän kuin etujaloissa. Yleisimmät murtuman sijainnit olivat reisiluu (35,4 %), kyynärluu (16,7 %), sääriluu (14,6 %) ja lantio (10,4 %). Kirjallisuuden mukaan selkärangan murtumat ovat yksi yleisimmistä kanien murtumista, mutta tutkimuksessamme oli vain yhdellä potilaalla selkärangan murtumia. Tämä selittyy todennäköisesti sillä, että potilastietokannasta löytyi tutkimuksen aikaväliltä useita kaneja, jotka oli tuotu takajalkojen halvaantumisen takia, eli sopisivat anamnestisesti selkärangan murtumapotilaaksi, mutta yhdellekään ei tehty jatkotutkimuksia diagnoosin saamiseksi. Murtumaan johtaneet tapahtumat eivät olleet tiedossa 37,5 %:lla potilaista. Kun murtuman syy oli tiedossa, yleisin syy oli kanin käsittelyn aikainen tapaturma (35,4 %). Tyypillisin tapaturma johtui siitä, että kani oli päässyt hyppäämään tai putoamaan sylistä. Tämän tiedon valossa merkittävä tekijä kanien murtumien ennaltaehkäisyssä olisi ihmisten riittävä opastaminen kanin oikeaoppisesta käsittelystä. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti luun rakenne ja fysiologia yleisellä tasolla sekä kanien luuston anatomiset erityispiirteet. Kirjallisuuskatsauksessa vertaillaan eri diagnostisen kuvantamisen menetelmiä kanien murtumien diagnostiikassa, erilaisia murtuman hoitovaihtoehtoja sekä minkälaisia erityispiirteitä kanien murtumien hoidossa on otettava huomioon niin klinikalla kuin kotona.