Browsing by Subject "kriminalisointiperiaatteet"

Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia ongelmia alipalkkaukseen puuttumiseen liittyy voimassaolevassa oikeustilassa ja millaiset kriminaalipoliittiset ratkaisut näihin ongelmiin olisivat hyväksyttäviä ja tehokkaita. Tutkimusongelman taustalla on yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti esitetty vaatimus alipalkkauksen kriminalisoimisesta yleisellä tasolla. Tutkielmassa käsittelen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin edellytyksiä, toimivuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkielma on sidottu rikosoikeudellisen kriminalisointiteorian viitekehykseen, ja punnitsen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin vaatimusta kriminalisointiperiaatteita vasten. Lähtökohtana tutkielmassa on rationaalinen ja humaani rikosoikeudellinen järjestelmä, jossa kriminalisointien on täytettävä kriminalisointiperiaatteista johdettavat edellytykset ollakseen hyväksyttäviä. Toisena teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on Access to Justice -teoria, joka korostaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkitystä. Tutkielmassa pyrin selvittämään sitä, millaiset kriminaalipoliittiset ja muut lainsäädännölliset ratkaisut olisivat mahdollisimman toimivia ja hyväksyttäviä alipalkkaukseen puuttumisen parantamiseksi. Alipalkkaus liittyy työvoiman yleisempään hyväksikäyttöön, jonka ilmenemismuodoista vakavimmat on kriminalisoitu voimassaolevassa oikeustilassa. Työvoiman hyväksikäyttö muodostaa eräänlaisen jatkumon, jonka vakavimpia muotoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Jatkumon toisessa päässä on lievempiä hyväksikäytön muotoja, joita voi esiintyä myös ihmisarvoisessa työssä. Alipalkkaus on useimmiten läsnä kaikessa työvoiman hyväksikäytössä, mutta sellainen vakavia tapauksia lievempi alipalkkaus, joka ei täytä mitään tiettyä rikostunnusmerkistöä, luokitellaan tällä hetkellä yksityisoikeudelliseksi riita-asiaksi. Työvoiman hyväksikäyttö on monin paikoin piilorikollisuutta ja siihen puuttuminen on osoittautunut haasteelliseksi. Ongelmia ilmenee viranomais- ja tuomioistuintasolla, mutta myös rikoslainsäädännössä voidaan havaita kehityskohtia. Alipalkattujen työntekijöiden näkökulmasta voimassaolevaan oikeustilaan liittyy huomattavia esteitä oikeuden saatavuudelle. Kun alipalkkauksen yleistä kriminalisointia tarkastellaan kriminalisointiperiaatteiden kautta, voidaan kuitenkin huomata, että uusi yleistason kriminalisointi ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisin ratkaisu havaittuihin ongelmiin. Tutkielmassa esitän, että uuden, lievimmät alipalkkaustapaukset kattavan yleiskriminalisoinnin sijaan työvoiman hyväksikäytön sääntelyä tulisi tarkastella systemaattisesti kokonaisuutena ja harkita säännösten johdonmukaistamista ja hallittua laajentamista. Lisäksi työvoiman hyväksikäytön vastaista työtä on vahvistettava muillakin alueilla kuin rikoslainsäädännössä.

Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.

Lapsen vanhemmilla on velvollisuus osallistua lapsen elatukseen. Elatusvelvollisuudesta ja lapsen oikeudesta elatukseen säädetään tarkemmin laissa lapsen elatuksesta (5.9.1975/704). Lain mukaan lapsella on oikeus riittävään elatukseen. Lapsen elatuksesta annetun lain mukaan vanhempi voidaan tietyissä laissa tarkemmin mainituissa tapauksissa velvoittaa suorittamaan lapselle elatusapua elatusvelvollisuuden täyttämiseksi. Joissain tapauksissa elatusavun suorittaminen laiminlyödään, vaikka elatusapuvelvollisella olisi maksukykyä. Tässä tutkielmassa tutkitaan vanhemman elatusapuvelvollisuuden laiminlyöntiä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, olisiko elatusapuvelvollisuuden laiminlyönnin kriminalisoinnille tarvetta ja läpäisisikö tällainen kriminalisointi kriminalisointiperiaatteiden asettamat vaatimukset. Kriminalisointiperiaatteiden osalta keskitytään erityisesti oikeushyvien suojelun periaatteeseen, ultima ratio -periaatteeseen sekä kriminalisoinnin hyöty-haitta-punnintaan. Tutkielman johtopäätös on, että lapsen oikeus riittävään elatukseen ei näyttäisi toteutuvan toivotussa laajuudessa nykyään. Elatusapulaiminlyönnin kriminalisoinnin tueksi voidaan löytää tärkeä suojeluintressi, todellinen tarve sekä sellaista kriminalisoinnilla saavutettavaa hyötyä, joka puoltaisi kriminalisointia. Kriminalisointi ei kuitenkaan täysin läpäise ultima ratio -periaatteen asettamia vaatimuksia, sillä rikosoikeudellisten keinojen sijasta voitaisiin käyttää muita vaihtoehtoisia keinoja. Se, mikä merkitys tällä on, riippuu kuitenkin siitä, millainen painoarvo ultima ratio -periaatteelle halutaan antaa kriminalisointipäätöksiä tehtäessä.

Pula elinsiirteistä on edesauttanut rajat ylittävän, hämäräperäisen elinkaupparikollisuuden kasvua ja toiminnan laajamittaista järjestäytymistä. Elinkauppa on perinteisesti liitetty osaksi ihmiskauppaa, mutta ensimmäisen kansainvälisen elinkauppaa koskevan, vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan neuvoston yleissopimuksen myötä elinkaupalle on annettu ihmiskaupasta erillinen kansainvälinen määritelmä. Elinkauppasopimuksella pyritään vastaamaan elinkauppaan liittyviin rikos- ja prosessioikeudellisiin ongelmiin sekä torjumaan lainsäädännöllisin keinoin elinkauppaa ja sen mukanaan tuomia sivuilmiöitä muun muassa yhtenäistämällä sopimusvaltioiden lainsäädäntöä ja mahdollistamalla kriminalisoinnin kohdistaminen koko elinkaupan toimintaketjuun. Tutkielman tavoitteena on pääasiassa lainopin tutkimusmenetelmiä sekä oikeusteoreettisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen selvittää, onko Suomessa voimassa oleva elinsiirrännäisiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely tarpeeksi tehokasta elinkaupan torjumiseksi. Aihe on uusi suomalaisesta rikosoikeudellisesta tutkimuksesta käsin tarkasteltuna, minkä johdosta tutkimuksessa havainnollistetaan myös tarkemmin sitä, mitä elinkauppa ylipäätään on yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa mielessä ja mitkä seikat vaikuttavat elinkaupan sääntelytarpeen taustalla. Pääasiallisena lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty kansallista rikoslakia ja kudoslakia, Euroopan neuvoston biolääketiedesopimusta, elinkauppasopimusta ja ihmiskauppasopimusta sekä näiden säädösten esitöitä. Lisäksi lähdemateriaali koostuu kotimaisesta ja ulkomaisesta rikosoikeudellisesta kirjallisuudesta sekä eri valtioiden elinsiirtotoimintaa ja ihmiselinten irrottamistarkoituksessa tapahtuvaa ihmiskauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä. Tutkimuskysymyksen liittyessä läheisesti bio- ja lääkeoikeuteen, on tutkielmassa rikosoikeudellisen materiaalin lisäksi hyödynnetty terveysoikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa aineistoa. Suomessa kudoslakiin sisältyvä, laitonta elinsiirtotoimintaa koskeva rangaistussääntely ei kaikilta osin kata elinkauppasopimuksen sisältämää sääntelyä, mikä elinkaupan torjumisen ja sääntelyn taustalla vaikuttavien tärkeiden suojelukohteiden kannalta olisi kuitenkin arvokasta. Myös kudoslain rangaistussäännösten ja rikoslain ihmiskauppasäännösten sisällön välisten erojen hahmottaminen voi helposti hämärtyä ilman elinkauppasopimuksen käsitteiden ja tekotapojen omaksumista kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka elinkauppa ei tällä hetkellä vaikuta suomalaisten elämään kovinkaan merkittävällä tavalla, vahvistaisi elinkauppasopimuksen sisällön kansallinen implementointi kansainvälistä solidaarisuutta ja valtioiden välistä yhteistyötä elinkaupparikollisten rikosvastuuseen saattamiseksi. Lisäksi lainsäädäntömuutokset edistäisivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää ennakoitavuutta ja sääntelyn sanamuotojen täsmällisyyttä. Erityisen haasteen elinkauppasopimus asettaa kansalliselle lainsäätäjälle kuitenkin rangaistusvastuun ulottuvuuden osalta siihen liittyvien vaikeiden oikeudellisten ja moraalisten kysymysten vuoksi. Elinkauppatoiminnan tilanteesta tarvitaan lisää ajankohtaista tutkimustietoa, mutta tutkielman tulosten perusteella voidaan myös esittää johtopäätös siitä, ettei nykyisenmuotoinen kansallinen rikoslainsäädäntö vaikuta tarpeeksi tehokkaalta elinkaupan torjumiseksi. Elinkauppasopimuksen sisältämän rikosoikeudellisen sääntelyn kautta voidaan edistää pyyteettömyyteen perustuvan elinluovutusjärjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta, mikä osaltaan kasvattaa elinten tarjontaa, vähentää terveydenhuoltoa vaativia sivuilmiöitä ja edesauttaa siten myös elinkaupan ja ihmisoikeusloukkausten yhä tehokkaampaa torjuntaa.

Suomi on 2000-luvulla saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) useita langettavia tuomioita koskien Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 10 artiklassa turvatun sananvapauden ja 8 artiklassa turvatun kunnian suojan välistä punnintaa. Suomalaiset tuomioistuimet ovat painottaneet kunnian suojaa, kun EIT on painottanut sananvapauden tärkeyttä demokraattisessa yhteiskunnassa. EIT:n mukaan sananvapaus on laaja ja sitä rajoitettaessa, muun muassa muiden henkilöiden maineen turvaamiseksi, rajoituksia tulee tulkita suppeasti. Suomalaisten tuomioistuinten ongelmana on ollut myös perus- ja ihmisoikeuspunninnan puutteellisuus ratkaisujen perusteluissa. Suomessa EIT:n tuomioihin on reagoitu vuoden 2014 alussa voimaan tulleella rikoslain muutoksella, jolla pyrittiin saattamaan oikeustila vastaamaan EIT:n käytäntöä ja Euroopan neuvoston (EN) linjauksia. Merkittävin EN:n kannanotto sananvapauden ja kunnian suojan suhteesta on ollut parlamentaarisen yleiskokouksen päätöslauselma Towards decriminalisation of defamation 1577 (2007), jossa on muun ohella kehotettu sopimusvaltioita poistamaan kunnianloukkaussäännöksistä vankeusrangaistuksen uhan ja muutenkin siirtämään kunnianloukkaukset käsiteltäväksi rikosprosessin sijaan siviiliprosessissa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on sananvapauden ja kunnian suojan suhde EIT:n käytännön ja EN:n suositusten valossa. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin sitä, ovatko EIT:n ja EN:n sananvapauden ja kunnian suojan suhdetta koskevat linjaukset vanhentuneet ja tulisiko niitä tarkastella uudelleen, ottaen erityisesti huomioon internetin ja sosiaalisen median. Tutkielmassa perehdytään ennen kaikkea EIT:n Suomea koskevaan käytäntöön sananvapauden ja kunnian suojan tapauksissa ja avataan EIT:n esittämiä punnintakannanottoja siitä, millainen näiden välisen suhteen tulisi olla. Lisäksi perehdytään EN:n kunnianloukkauksia koskeviin suosituksiin. Mielenkiintoisen ulottuvuuden tarkasteluun tuo kunnianloukkausten toimintaympäristön muutos: digitalisoituneessa yhteiskunnassa kunnianloukkaukset ovat saaneet uudenlaisen areenan, kun internet ja sosiaalinen media ovat lisänneet yksilöiden mahdollisuuksia käyttää sananvapauttaan ennennäkemättömillä tavoilla. Toiseksi tutkielmassa pyritään selvittämään, onko EIT:n ja EN:n linjaukset otettu riittävästi huomioon Suomessa ja voisivatko siviilioikeudelliset keinot tulla kyseeseen kunnianloukkauksissa rikosoikeudellisten keinojen sijasta. Tutkielmassa avataan niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat vuoden 2014 alussa voimaan tulleiden muutosten taustalla. Lisäksi avataan rikosoikeudellisia kriminalisointiperiaatteita, joista käsin tarkastellaan niitä tavoitteita, joita kunnianloukkauksen rangaistavuudella pyritään toteuttamaan. Tarkastelemalla toteutuvatko nämä tavoitteet on mahdollista kääntäen pohtia, voisiko kunnianloukkauksen dekriminalisointi EIT:n ja EN:n suosittamin tavoin olla aiheellista Suomessa. Tätä tutkielmassa pyritään havainnollistamaan myös tilastojen avulla. Pintapuolista vertailua tehdään myös Norjan kunnianloukkaussääntelyyn pyrkien hahmottamaan niitä tekijöitä, jotka Norjassa ovat johtaneet kunnianloukkauksen dekriminalisointiin vuonna 2015. Lopuksi mietitään mahdollisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä kunnianloukkauksia rikosprosessin sijasta Suomessa, erityisesti siviiliprosessia ja siihen liittyvää vahingonkorvausta sekä sovittelua. Tutkielmassa havaitaan, että EIT:n ja EN:n näkemykset sananvapaudesta nojaavat edelleen perinteisen median käsitteeseen ja merkitykseen, eivätkä ne ole riittävästi huomioineet tavallisia kansalaisia sananvapauden käyttäjinä. Arkielämän kunnianloukkauksissa on usein kyse yksityishenkilöiden kommunikoinnista internetissä ja sosiaalisessa mediassa, eikä median edustajien poliittisesta tai muusta yleisesti merkittävästä keskustelusta. Verkkoympäristöjen myötä kunnianloukkauksista tehdyt rikosilmoitukset ovat lisääntyneet, mutta tuomioon johtaa vain harva tapaus. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että kunnianloukkausten kriminalisoinnilla tavoiteltu yleispreventio on heikentynyt perusmuotoisten kunnianloukkausten osalta, mikä voisi puoltaa perusmuotoisten kunnianloukkausten käsittelyä siviilioikeuden keinoin ja se vastaisi myös EIT:n ja EN:n sananvapauden rajoittamisen suhteellisuutta koskeviin vaatimuksiin. Tämä tosin vaatisi uudenlaisia kevennettyjä menettelyjä, sillä kuluriskin takia täysimittainen siviilioikeudenkäynti voisi olla ongelmallinen oikeussuojan kannalta. Törkeät kunnianloukkaukset olisi edelleen perusteltua säilyttää rangaistavina. Perustuslain 22 § edellyttää, että julkinen valta turvaa perus- ja ihmisoikeuksien, eli myös kunnian suojan toteutumisen.

Rikoslain 2 c luvun 11 §:n mukaisen yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä on, että rikoksentekijä todetaan erittäin vaaralliseksi toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. Elinkautisen vankeusrangaistuksen ehdonalaisen vapauttamisen yhtenä kokonaisharkintaan vaikuttavana seikkana on vangin väkivaltariski. Rikoslain 2 c luvun 9 §:n mukaan ehdonalaista vapauttamista voidaan lykätä ilman vangin suostumusta, jos vangin käyttäytymisen tai hänen esittämiensä uhkausten johdosta on olemassa ilmeinen vaara, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen ja vapauttamisen lykkääminen on tarpeen rikoksen estämiseksi. Pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 1.2 §:n mukaan elinkautiseen vankeuteen tuomittua koskevaan lausuntoon on lisäksi liitettävä arvio vangin riskistä syyllistyä väkivaltarikokseen. Yhdessä lainsäädännöstä käytetään nimitystä vaarallisuuslainsäädäntö. Vaarallisuuslainsäädännöllä pyritään suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä. Lainsäädännöllä on pitkä historia: vaarallisuus on huomioitu lain tasolla jo vuodesta 1932. Lainsäädäntö on ollut aina poikkeuksellisen herkkä yhteiskunnallisille muutoksille ja sen onkin sanottu olevan ”kriminaalipolitiikan ilmapuntari”. Viime vuosikymmenien kriminaalipolitiikan muutokset, valtiosääntöistyminen ja kasvava turvallisuushakuisuus, ilmenevät yhtäältä perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen kasvuna ja toisaalta halukkuutena hallita erilaisia riskejä rikosoikeuden keinoin. Vaarallisuus tai väkivaltariski ovat käsitteinä huomattavan epämääräisiä. Tutkielmassa verrataan vaarallisuuden ja riskin käsitteitä vaarantamiseen perustuvien kriminalisointien vaaran käsitteisiin. Vaarallisuus on kuitenkin epämääräisemi käsitteenä kuin näiden tunnusmerkistöjen vaaran muodot. Vaarallisuutta arvioidaan oikeuspsykiatrien toimesta, mutta oikeuspsykiatristen käsitteiden yhteensovittaminen oikeudellisiin käsitteisiin osoitetaan tutkielmassa haastavaksi. Myös vaarallisuuden arvioiminen on kiistelty asia oikeuspsykiatrian alalla, eikä ammattikunnan piirissä vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä vaarallisuuden arvioimisella tarkoitetaan. Vaarallisuuden arvioimisessa hyödynnetään nykyisin erilaisia työkaluja, jotka perustuvat tilastotietoon rikollisen käyttäytymisen riskitekijöistä. Työkaluihin liittyy kuitenkin ongelmia; merkittävimpänä se, että niiden ennustetarkkuus ei ole riittävä, jotta niitä voitaisiin hyödyntää rikosoikeuden kontekstissa. Tutkielmassa tutkittiin myös empiirisen aineiston perusteella vaarallisuuden käsitteen käytännön sisältöä. 97,3 % aineiston rikoksentekijöistä todettiin vaarallisiksi. Tämän tutkimustuloksen perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että rikoslainsäädäntö ei erottele kovin hyvin vaarallisia ei-vaarallisista rikoksentekijöistä. Keskeinen syy saattaa olla rangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä oleva syyttäjän vaatimus. Empiirisen aineiston perusteella vaarallisuuslausuntoa perustellaan usein aikaisemmalla väkivaltaisuudella, päihde- ja persoonallisuushäiriöillä sekä impulsiivisuudella. Lähes kaikilla aineiston tutkittavista todettiin persoonallisuus- ja päihdehäiriö. Tutkielmassa arvioidaan vaarallisuuslainsäädännön hyväksyttävyyttä Sakari Melanderin kriminalisointiteorian sisältämien kriminalisointiperiaatteiden kautta. Keskeisessä asemassa ovat perusoikeuksien rajoittamisperiaatteet. Useita ongelmia nousee esiin: vaarallisuuslainsäädäntö on ongelmallinen suhteessa kaikkiin kriminalisointiperiaatteisiin. Rikosoikeudellisen vastuun syntyminen ulotetaan siinä niin laajalle, että perinteiset rikosoikeuden vastuurakenteet vääristyvät. Lainsäädännöstä seuraavien preventiiviset hyödyt eivät riitä perustelemaan niitä perusoikeusrajoituksia ja muita ongel-mia, joita samalla seuraa. Kuitenkin preventiivinen eristäminen voi joissain tapauksissa olla perusteltua perustuslain 22 §:n perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvollisuuden ja rikoslainsäädännön kokonaislegitiimiyden säilymisen vuoksi. Tällaiset tapaukset olisi kuitenkin rajattava erittäin tarkasti, mikä voi olla haastavaa.