Browsing by Subject "lypsylehmä"

The aim of this study was to investigate the effects of graded amounts of camelina oil on milk fatty acid composition in lactating cows fed diets based on a mixture of grass and red clover silages. The experiment was carried out at the University of Helsinki research farm in Viikki 30th January 2009 – 23th April 2009. Eight multiparous Finnish Ayrshire cows participated in this experiment and four of them were rumen fistulated. Experimental design used was 4 x 4 Latin square. Treatments consisted of concentrate supplements containing various levels of camelina oil (0%, 2%, 4% and 6% on air-dry basis). All concentrates contained camelina expeller (20% on air-dry basis). The cows were offered daily 12 kg of experimental concentrate and silage ad libitum. The experimental periods lasted for 21 days. The first 14 days were adaptation period and the last 7 days formed sampling period. Increase of camelina oil level in the diet linearly decreased forage and whole diet dry matter intake (P?0,002). Camelina oil level did not affect organic matter, NDF and nitrogen whole-tract digestibility (P>0,10). Milk yield and milk protein- and lactose content linearly decreased when camelina oil level increased (P<0,001). Camelina oil level did not affect milk fat yield (P>0,100). Milk fat content (P=0,014) linearly increased and protein content (P=0,032) and urea content (P<0,001) linearly decreased when camelina oil level increased. Camelina oil level did not affect milk lactose content (P>0,100). Increase of camelina oil level linearly worsened milk taste panel scores (P=0,018). Camelina oil level did not affect plasma metabolite concentrations except that of total free fatty acids that linearly increased with camelina oil supplementation (P<0,001). Effects of camelina oil supplementation on rumen pH and rumen fermentation pattern were numerically negligible. Increase of camelina oil level linearly decreased the concentration of saturated fatty acids in milk fat (P<0,001) and linearly increased those of monounsaturated (P<0,001) and polyunsaturated (P<0,002) fatty acids. Increase of camelina oil level linearly decreased the content of mammary de novo synthesised short- and medium-chain 6-14-carbon fatty acid in milk fat (P?0,028). Camelina oil level had no effect on alphalinolenic acid content in milk fat (P>0.100). Increase of camelina oil level linearly increased trans fatty acids and CLA content in milk fat (P?0,008). Camelina oil supplementation did not affect neither the milk fat content of the final product of ruminal biohydrogenation of 18-carbon unsaturates stearic acid nor that of oleic acid (P>0,10). This is possibly due to biohydrogenation not proceeding to the end, ceasing to the last step before stearic acid. Milk fat trans-11 18:1 and cis-9, trans-11 CLA contents linearly increased at remarkably high levels when camelina oil level in the diet increased (P?0,008). This is possibly due to incomplete ruminal biohydrogenation of 18-carbon unsaturated fatty acids. Camelina oil supplement improved milk fat composition by decreasing saturated and increasing the trans-11 18:1 and cis-9,trans-11 CLA content in milk. However, giving camelina oil at high levels decreased silage and whole diet dry matter intake and affected milk production negatively.

Kotimaassa viljellyt palkokasvit, joita pystytään hyödyntämään eläinten ruokinnassa, vähentävät riippuvuutta tuontivalkuaisesta. Biologisen typensidonnan ansiosta palkokasvit eivät tarvitse kalliita mineraalityppilannoitteita ja niillä on hyvä esikasviarvo. Tässä tutkimuksessa selvitettiin härkäpapu-kevätvehnäkokoviljasäilörehun ja ruokinnan valkuaistäydennyksen vaikutusta maidontuotantoon ja maidon koostumukseen, erityisesti rasvahappokoostumukseen, sekä typen hyväksikäyttöön. Nurmisäilörehuun pohjautuvaa ruokintaa verrattiin härkäpapu-kevätvehnänurmi-säilörehuruokintaan, jossa puolet karkearehun kuiva-aineesta korvattiin härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla. Väkirehutäydennyksen (13 kg/vrk) raakavalkuaispitoisuudet olivat joko 175 g/kg ka (rypsirouheen määrä 2 kg/vrk/lehmä) tai 200 g /kg ka (rypsirouheen määrä 3,5 kg/vrk/lehmä). Lehmät saivat säilörehua vapaasti. Ruokintakoe toteutettiin Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimustilan navetassa Viikissä 1.2. – 26.4.2014. Koe-eläiminä oli kahdeksan ayrshire-rotuista lypsylehmää, joista neljä oli pötsifistelöityjä. Ruokintakokeen malli oli kaksinkertainen 4x4 latinalainen neliö. Koejakson pituus oli 21 vrk. Tämän tutkimuksen perusteella härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla voi korvata puolet nurmisäilörehusta kuiva-aineen syönnin ja maitotuotoksen kärsimättä, kun molemmat säilörehut ovat hyvälaatuisia. Rypsirouheen määrän lisääminen ei tuonut tässä tutkimuksessa lisämaitolitroja eikä lisännyt maidon pitoisuuksia. Maidon rasvapitoisuus väheni, kun rypsirouheen määrää lisättiin. Myös mikrobitypen muodostuminen oli vähäisempää. Pötsin valkuaistase (PVT) oli kaikilla koeruokinnoilla positiivinen, joten pötsissä hajoavan valkuaisen saanti ei ollut todennäköisesti rajoittava tekijä mikrobitypen synteesissä. Lehmät söivät vähemmän tärkkelystä ja mikrobien käytössä oli täten todennäköisesti vähemmän energiaa, kun rypsin annostaso oli korkea verrattuna matalaan tasoon. Rehutypen hyväksikäyttö maitovalkuaiseksi heikkeni, kun rypsirouheen määrä väkirehussa lisääntyi ja säilörehussa oli härkäpapu-kevätvehnäsäilörehua. Kun karkearehu sisälsi härkäpapu-kevätvehnäsäilörehua, rypsirouheen määrän lisääminen ruokinnassa lisäsi merkittävästi maidon ureapitoisuutta. Alfalinoleenihappo (18:3n-3) siirtyi tehokkaammin rehusta maitoon härkäpapu-kevätvehnäsäilörehua sisältäneissä ruokinnoissa kuin karkearehun ollessa puhdasta nurmisäilörehua. Suurempi osa härkäpapu-kevätvehnäsäilörehun kuin nurmisäilörehun pitkäketjuisista rasvahapoista, etenkin 18:3n-3, säästyi ilmeisesti pötsissä biohydrogenaatiolta. Kun rypsirouheen määrä väkirehussa lisääntyi, maidon rasvatuotos väheni johtuen todennäköisesti palmitiinihapon (16:0) vähäisemmästä de novo –synteesistä maitorauhasessa. Vähäisempää de novo -synteesiä saattaa selittää se, että rypsin annostason nosto lisäsi hieman pitkäketjuisten, tyydyttymättömien rasvahappojen saantia. Plasman etikka- ja voihappopitoisuuksissa ei ollut eroa koeruokintojen välillä, mutta plasman insuliinipitoisuudet suurenivat rypsin annostason noustessa (plasmadata esitetty Termosen tutkielmassa 2015), mistä johtuen maitorasvan esiaineet ovat voineet osin ohjautua maitorauhasen ohi. Härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla voitiin korvata puolet nurmisäilörehusta maitotuotoksen kärsimättä vaikka härkäpapurehun sulavuus oli nurmirehua huonompi. Rypsirouheen määrän lisääminen ei vaikuttanut maitotuotokseen. Se vähensi rasvatuotosta ja heikensi typen hyväksikäyttöä, minkä takia se ei ollut tämän tutkimuksen perusteella järkevää.

Palkokasveja sisältävissä kasvustoissa teollisten typpilannoitteiden tarve on vähäistä palkokasvien oman typensidontakykynsä ansioista. Palkokasveista esimerkiksi puna-apila (Trifolium pratense) ja härkäpapu (Vicia faba) menestyvät Suomen kasvuolosuhteissa. Härkäpavun kohdalla varsinkin, jos koko kasvusto korjataan säilörehuksi. Lypsylehmä ei kuitenkaan pysty hyödyntämään palkokasvien suurta raakavalkuaispitoisuutta ilman typpihukkaa, joten valkuaisen hyväksikäyttöä halutaan parantaa. Tämän tutkielman tavoitteena oli vertailla härkäpapu- ja puna-apilasäilörehun, sekä rypsi- ja härkäpapuvalkuaislisän vaikutuksia valkuaisen hyväksikäyttöön lypsylehmien ruokinnassa. Tutkimus tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilan navetassa 17.10.2020-9.1.2021. Kokeen malli oli kerran toistettu tasapainotettu 4 × 4 latinalainen neliö, jossa oli kahdeksan lypsylehmää, neljä jaksoa ja neljä seosrehuruokintaa. Koeasetelma oli 2 × 2 faktoriaalinen ja tutkittavina tekijöinä olivat säilörehun kasvilaji sekä valkuaislisä. Karkearehuna oli joko härkäpapupitoinen säilörehu (HP), josta 2/3 karkearehun kuiva-aineesta (ka) oli härkäpapusäilörehua ja 1/3 timotei-nurminatasäilörehua tai puna-apilapitoinen säilörehu (AP), jossa oli 51 % puna-apilaa ja 49 % timotein, nurminadan ja italianraiheinän seosta. Lisäksi seosrehuissa oli valkuaislisänä joko härkäpapujauhoa (Hp, 15,6 % seosrehun ka:sta) tai rypsipuristetta (Rp, 12,2 % seosrehun ka:sta). Kaikissa koeruokinnoissa oli lisäksi ohra-kauraseosta sekä kivennäistä. Väkirehun osuus ruokinnasta oli 45 % ka:sta. Tutkimuksessa tarkasteltiin ruokintojen vaikutusta syöntiin, ravintoaineiden saantiin ja sulavuuteen, maitotuotokseen, plasman aminohappopitoisuuksiin sekä typen hyväksikäyttöön. Kuiva-aineen syönnissä ei ollut eroa ruokintojen välillä. Raakavalkuaisen (rv) sekä välttämättömien aminohappojen kokonaissaanti oli suurempi HP-säilörehusta kuin AP-säilörehusta. HP-ruokinnat lisäsivät maidon valkuaispitoisuutta sekä suuntaa-antavasti rasvapitoisuutta verrattuna AP-ruokintoihin. Sen sijaan maitotuotos oli suuntaa-antavasti suurempi AP-ruokinnoista verrattuna HP-ruokintoihin. Rp:n ollessa valkuaislisänä maito- ja valkuaistuotos olivat suurempia kuin Hp-ruokinnoissa, mutta maidon rasva-, valkuaisja laktoosipitoisuuksissa ei ollut eroa valkuaislisien välillä. Härkäpapu lisäsi maidon ureapitoisuutta sekä säilörehuna että valkuaislisänä. Välttämättömien aminohappojen imeytyminen verenkiertoon oli vähäisempää Hp-ruokinnoista verrattuna Rp-ruokintoihin. Histidiinin ja lysiinin ja suuntaa-antavasti tryptofaanin pitoisuus plasmassa oli suurempi lehmien saadessa HP-säilörehua AP-säilörehun sijaan. Syödystä typestä suurempi osuus erittyi maitoon, mutta myös sontaan AP-ruokinnoista verrattuna HP-ruokintoihin. Typen suurempi eritys sontaan johtunee AP-säilörehun heikommasta rv:n sulavuudesta verrattuna HP-säilörehun rv:n sulavuuteen. Typen eritys maitoon oli tehokkaampaa Rp-ruokinnoista verrattuna Hp-ruokintoihin. Tämän tutkimuksen mukaan typen jakautumisen ja maidon ureapitoisuuden perusteella puna-apilasäilörehu ja rypsivalkuaislisä ovat valkuaisen hyväksikäytön kannalta härkäpapusäilörehua ja härkäpapuvalkuaislisää parempia vaihtoehtoja lypsylehmien ruokinnassa.

Kivennäis- ja hivenaineet ovat lypsylehmälle välttämättömiä elintoimintojen ja tuotannon ylläpitoon. Härkäpavun siementä voidaan käyttää valkuaisen lähteenä ja koko kasvustoa säilörehuna, mutta niiden hivenainekoostumusta ei tunneta yhtä hyvin kuin rypsirouheen ja nurmisäilörehun. Tutkimuksessa verrattiin lypsylehmän kivennäis- ja hivenaineiden saantia ja sulavuutta härkäpapusäilörehusta ja härkäpavun siemenestä nurmisäilörehuun ja rypsirouheeseen. Tutkielmassa tarkasteltiin kahta koetta, jotka oli tehty Viikin opetus- ja tutkimustilalla vuosina 2014 ja 2015. Molemmissa kokeissa oli 8 Ayrshire-rotuista lypsylehmää. Kokeet toteutettiin kaksinkertaisina 4x4 latinalaisina neliöinä, joissa oli neljä ruokintaa neljänä kolmen viikon jaksona. Koeasetelmat olivat 2x2 faktoriaalisia. Ensimmäisessä kokeessa faktoreina olivat säilörehun kasvilaji (nurmi tai 1:1 nurmi+härkäpapu-kevätvehnä) ja väkirehun raakavalkuaispitoisuus (175 tai 200 g/kg ka). Toisessa kokeessa faktoreina olivat valkuaistäydennys eri lähteistä (rypsirouhe tai härkäpapu), sekä näiden osittainen korvaaminen Spirulina platensis mikrolevällä. Kokeen 2 koeruokinnat olivat isonitrogeenisiä valkuaisrehujen suhteen. Kokeessa 2 kaikissa koeruokinnoissa oli sama pitoisuus kaupallista kivennäisrehua ja kokeessa 1 kivennäislisä oli täysrehuissa. Härkäpapusäilörehuseos sisälsi enemmän kivennäisaineita, mutta vähemmän hivenaineita kuin nurmisäilörehu. Härkäpavun siemen sisälsi 70 % enemmän kuparia kuin rypsirouhe. Härkäpapusäilörehuseos lisäsi eri kivennäisaineiden saantia 1-6 %, mutta vähensi hivenaineiden, kuten raudan ja mangaanin saantia 5-7 % verrattuna nurmisäilörehuun. Härkäpavun siemen lisäsi kuparin saantia 9 %, mutta pienensi magnesiumin, rikin, raudan, mangaanin ja seleenin saanteja 2-14 % verrattuna rypsirouheeseen. Härkäpavun lisääminen ruokintaan kokoviljasäilörehuna tai kokonaisena siemenenä ei vaikuttanut kivennäis- tai hivenaineiden sulavuuteen. Härkäpapusäilörehu tai härkäpavun siemen eivät eronneet merkittävästi nurmirehusta tai rypsistä hivenaineiden lähteinä. Härkäpapu ei sisältänyt mitään kivennäis- tai hivenainetta haitallisen suurta tai hälyttävän pientä määrää.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää härkäpapusäilörehun vaikutuksia lypsylehmien syöntiin, maidontuotantoon, dieetin sulavuuteen ja metaanin tuotantoon, kun nurmisäilörehua korvattiin osittain härkäpapusäilörehulla. Säilörehu ja viljat muodostavat lypsylehmien ruokinnan perustan, jota täydennetään valkuaisrehuilla, kuten rypsillä ja rapsilla. Tällä hetkellä nautojen ruokinnassa käytettävät täydennysvalkuaisrehut ovat valtaosin tuonnin varassa. Suomen valkuaisomavaraisuus oli täydennysvalkuaisen osalta vuonna 2018 noin 23 %. Palkokasvien viljelyllä voitaisiin korvata tuontivalkuaista ja nostaa Suomen valkuaisomavaraisuutta. Tutkimus toteutettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa 26.10.2019 – 17.1.2020. Tutkimuksessa verrattiin ensimmäisen sadon timotei-nurminatasäilörehua seokseen, jossa 2/3 nurmisäilörehusta korvattiin härkäpapusäilörehulla lypsylehmien ruokinnassa. Tutkittavien säilörehujen lisäksi seosrehu sisälsi kauraa, ohraa, härkäpapua, hernettä, melassileikettä, propyleeniglykolia ja kivennäisiä. Seosrehun väkirehun osuus kuiva-aineesta oli 35 %. Lehmille oli vapaasti tarjolla seosrehua. Lypsyn yhteydessä lehmät saivat robotilta maitotuotokseen suhteutetun väkirehuannoksen (4,6–9 kg/pv). Koe toteutettiin jaksokokeena, jossa lehmille annettiin ensin neljän viikon ajan nurmisäilörehua (kontrollirehu). Sen jälkeen lehmille annettiin neljän viikon ajan härkäpapusäilörehun ja nurmisäilörehun seosta (67:33 % kuiva-aineesta). Viimeisellä neljän viikon ruokintajaksolla lehmät saivat taas seosrehussa kontrollinurmisäilörehua. D-arvoltaan korjattu nurmisäilörehu oli sulavampaa (654 g/kg ka) verrattuna härkäpapusäilörehuun (594 g/kg ka). Kokeessa oli mukana yhteensä 10 Ayrshire-lehmää, jotka olivat poikineet vähintään kaksi kertaa. Koelehmät söivät härkäpapusäilörehua 15,1 kg ka/pv, joka oli 2,8 kg ka/pv enemmän kuin nurmisäilörehua. Kokonaiskuiva-aineensyönti oli härkäpapusäilörehulla 3,55 kg ka/pv runsaampaa verrattuna nurmisäilörehuun perustuvan ruokinnan kokonaiskuiva-aineensyöntiin. Härkäpapusäilörehuruokinnalla energiakorjattu maitotuotos ja maidon valkuaistuotos olivat suuremmat nurmiruokintaan verrattuna. Härkäpapuruokinta nosti dieetin kuiva-aineen ja orgaanisen aineen sekä raakavalkuaisen sulavuutta, mutta sillä ei ollut vaikutusta valkuaisen/typen hyväksikäyttöön. Metaanipäästöihin (g/pv) härkäpapuruokinnalla ei ollut vaikutusta. Nurmisäilörehun korvaaminen härkäpapusäilörehulla vähensi metaanin tuotantoa syötyä kuiva-ainekiloa kohti. Tulosten perusteella härkäpapusäilörehu sopii hyvin lypsylehmien ruokintaan. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen härkäpapusäilörehulla lisää lehmien kuiva-aineen syöntiä nostaen lypsylehmien energiakorjatun maidon tuotosta ja maidon valkuaistuotosta.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia, miten härkäpavun kaksi eri annostustasoa vaikuttavat lypsylehmien maitotuotokseen rypsirouheeseen verrattuna, kun karkearehuna käytetään heinäkasvisäilörehua. Koe tehtiin keväällä 2013 Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa osana Kotipalko-hanketta. Kokeessa oli 12 ayrshire-lehmää, joista kuusi oli poikinut vähintään kaksi kertaa ja loput olivat ensimmäisen kerran poikineita hiehoja. Lehmien poikimisesta oli kulunut keskimäärin 115 päivää kokeen alussa. Koe järjestettiin cyclic change over –koemallin mukaisesti. Kokeessa oli kaksi blokkia, joista toisen blokin muodostivat vähintään kaksi kertaa poikineet lehmät ja toisen blokin ensimmäisen kerran poikineet hiehot. Kokeen väkirehuista muodostettiin kuusi erilaista koekäsittelyä 2x3 faktoriaalisen asetelman mukaisesti. Kokeessa oli väkirehun raakavalkuaistasoina 154 g/kg ka ja 190 g/kg ka ja valkuaislähteinä rypsi, rypsin ja härkäpavun seos ja härkäpapu, niin että raakavalkuaisen saanti oli yhtä suuri kaikista vaihtoehdoista. Karkearehuna käytettiin 1.sadon timoteinurminatasäilörehua. Lehmien säilörehun syönti vähentyi, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla ja syönti vähentyi enemmän, kun valkuaisrehujen määrä oli suurempi ruokinnassa. Orgaanisen aineen, NDF:n ja raakavalkuaisen saannit vähentyivät myös, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla. Raakavalkuaisen saanti ja pötsin valkuaistase lisääntyivät, kun ruokinnan raakavalkuaispitoisuutta lisättiin. Ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen hyväksikäyttö heikkeni, kun ruokinnan raaka-valkuaispitoisuus oli 190 g/kg ka. Myös lehmien maito-, valkuais- ja laktoosituotokset vähentyivät, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla. Maidon ureapitoisuus ja virtsassa erittyvän typen määrä lisääntyivät, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla ja ruokinnan raakavalkuaispitoisuus lisääntyi. Tulosten perusteella rypsiä ei voi korvata härkäpavulla ilman lehmien rehun syönnin ja maitotuotoksen vähentymistä. Osa rypsistä voidaan korvata härkäpavulla ilman, että lehmien rehun syönti tai maitotuotos vähentyvät niin paljon kuin rypsin korvaamisella kokonaan härkäpavulla. Rypsin ja härkäpavun seoksella voidaan myös varmistaa paremmin lehmien riittävä aminohappojen saanti kuin pelkällä härkäpavulla.

Karkearehuvaltaisessa ruokinnassa yli puolet lehmien syömästä kuiva-aineesta on peräisin karkearehuista. Suomessa nurmisäilörehuun ja viljaan pohjautuvaa ruokintaa on perinteisesti täydennetty rypsi- ja rapsirehuilla, jotta korkeatuottoisten lypsylehmien ravintoaineiden tarve on saatu tyydytettyä. Herneen (Pisum sativum) siemen on yksi kotimainen täydennysvalkuaisrehuvaihtoehto rypsirouheelle ja -puristeelle. Herneen siemenen valkuaisarvo on huonompi kuin rypsipuristeen tai -rouheen, koska herneen siemenen raakavalkuaispitoisuus on pienempi ja valkuaisen pötsihajoavuus suurempi kuin rypsirouheella tai -puristeella. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten rypsipuristeen korvaaminen herneen siemenellä lypsylehmien karkearehuvaltaisessa ruokinnassa vaikuttaa lehmien kuiva-aineen syöntiin, maitotuotokseen ja maidon koostumukseen. Koe tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla 31.3.-25.6.2020 syklisenä jaksokokeena, jossa oli kaksi kuuden ayrshirelehmän blokkia ja kuusi koeruokintaa. Lehmät olivat useamman kerran poikineita ja viimeisimmästä poikimisesta oli kulunut kokeen alkaessa keskimäärin 133 päivää. Koejaksoja oli kolme ja jokainen koejakso kesti 17 päivää, joista päivät 14–17 muodostivat näytteiden keruujakson. Koeruokinnat olivat rypsipuriste tai jauhettu herneen siemen ilman merilevää tai merilevillä A. nodosum tai L. digitata täydennettynä. Koeruokinnasta riippuen rypsipuriste (72 g/kg seosrehun ka) tai herneen siemen (109 g/kg seosrehun ka) annettiin isonitrogeenisenä valkuaistäydennyksenä osana seosrehua. Seosrehussa oli lisäksi 2. sadon nurmi-säilörehua (D-arvo 661 g/kg ka) ja ohraa. Merilevät annettiin erikseen yhdessä kivennäisten ja melassileikkeen kanssa. Koeruokintojen karkearehu-väkirehu-suhde oli 65:35 kuiva-aineessa. Koejaksojen välissä oli 18-päiväinen washout-jakso, jolloin lehmät eivät saaneet merilevää. Koeruokintojen välillä ei havaittu eroa kuiva-aineen syönnissä (22,8 kg ka/pv), mutta rypsipuristeen korvaaminen herneen siemenellä paransi tärkkelyksen saantia sekä vähensi raakavalkuaisen, ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen ja kokonaisrasvan saantia tilastollisesti merkittävästi. Lisäksi rypsivalkuaisen korvaaminen hernevalkuaisella vähensi suuntaa-antavasti muuntokelpoisen energian saantia. Laskennallinen pötsin valkuaistase oli kaikilla koeruokinnoilla positiivinen (yli 650 g/pv), mutta herneen siementä saaneiden lehmien pötsin valkuaistase oli tilastollisesti merkittävästi pienempi kuin rypsipuristetta saaneiden lehmien. Herneen siemen paransi suuntaa-antavasti raakavalkuaisen näennäistä kokonaissulavuutta rypsipuristeeseen verrattuna. Myös kuiva-aineen kokonaissulavuus parani, kun rypsipuriste korvattiin herneen siemenellä. Sen sijaan tärkkelyksen ja kokonaisrasvan näennäiset kokonaissulavuudet huononivat herneen siemenen korvatessa rypsipuristetta. Herneen siemen vähensi maitotuotosta tilastollisesti merkittävästi (1,5 kg/pv) sekä rasvatuotosta suuntaa-antavasti rypsipuristeeseen verrattuna. Sen sijaan valkuaistuotokseen koeruokinnalla ei ollut vaikutusta, vaikka maidon valkuaispitoisuus oli herneruokinnoilla tilastollisesti merkittävästi suurempi kuin rypsiruokinnoilla. Maidon rasva- ja laktoosipitoisuuksissa ei koeruokintojen välillä havaittu eroa. Energiakorjattua maitotuotosta tarkasteltaessa erot rypsi- ja herneryhmien välillä tasoittuivat hieman, mutta erot olivat edelleen tilastollisesti merkittäviä (31,2 vs. 30,3 kg/pv, vastaavasti). Vaikka tässä tutkimuksessa herneen siementä saaneiden lehmien maitotuotos oli selvästi pienempi kuin rypsipuristetta saaneiden lehmien, eivät tuotoserot ole selitettävissä ainoastaan täydennysvalkuaisen lähteen vaihdolla. Tutkimuksessa käytetty säilörehu oli sulavuudeltaan heikohkoa, mikä on todennäköisesti vaikuttanut negatiivisesti pötsimikrobien energian saantiin ja sitä kautta mikrobivalkuaisen synteesin tehokkuuteen.

Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.

Euroopan Unionissa on viimeisten vuosikymmenten aikana noussut huoli fosforin ympäristövaikutuksista, joka on johtanut fosforin ruokintasuositusten pienentämiseen ja peltojen fosforilannoituksen vähentämiseen. Tästä tilallisille on herännyt huoli lehmien riittävästä fosforin saannista ja mahdollisen puutteen aiheuttamista vaikutuksista lehmän terveyteen ja tuottavuuteen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tuoda yhteen tietoa fosforin vaikutuksista lypsylehmään. Työssä käydään läpi fosforin merkitystä lehmälle, lyhyesti sen ympäristövaikutuksia sekä fosforin puutetta, siihen yhdistettyjä oireita ja hoitoa. Fosfori on tärkeä ravitsemustekijä, jota löytyy elimistön jokaisesta solusta. Se osallistuu moniin välttämättömiin biologisiin toimintoihin, kuten esimerkiksi energia-aineenvaihduntaan ja happo-emäs-tasapainon ylläpitämiseen. Pötsimikrobit tarvitsevat fosforia selluloosan hajottamiseksi ja mikrobiproteiinin synteesiin. Elimistön fosforipitoisuuteen vaikuttavat eläimen rotu ja ikä, mutta lypsylehmällä vaihtelua pitoisuuksissa lisäävät tiineys, poikiminen ja maidontuotanto. Tämän vuoksi siirtymäkaudella lehmä onkin erityisen altis akuutille hypofosfatemialle, jossa plasman fosfaattipitoisuus laskee alle viitearvojen. Fosforin puutos voidaan jakaa krooniseen ja akuuttiin puutokseen. Krooninen puutos on ruokinnallinen ja pitkäaikainen. Fosforia mobilisoidaan tarvittaessa luustosta ja krooninen puutos johtaakin luustomuutoksiin. Pitkäaikaisen puutoksen diagnosointi tapahtuu kuoleman jälkeen raadonavauksessa mittaamalla luuston koostumusta. Lypsylehmien väkirehuruokinta perustuu Suomessa fosforia runsaasti sisältäviin kotoisiin viljoihin ja öljykasvirouheisiin, eikä krooninen puutos ole näin ollen todennäköistä. Akuutti puutos liittyy usein lehmän siirtymäkauteen, jossa fosforin tarve lisääntyy sikiön kasvun ja maidontuotannon käynnistymisen myötä. Akuutin puutoksen diagnosointiin on käytetty plasman fosfaattia, vaikka sen merkitystä fosforin puutteen mittarina on kyseenalaistettu. Akuuttiin fosforin puutokseen liitetty oirekuva on epäselvä. Kroonista puutetta ehkäistään ruokintasuositusten mukaisella fosforiruokinnalla, jota voidaan tarvittaessa täydentää lisäkivennäisellä. Ruokinnan suunnittelun tukena tulee olla rehujen kivennäisanalyysit. Lehmän siirtymäkaudella akuuttia hypofosfatemiaa hoidetaan suun kautta annettavilla valmisteilla, sillä ne ovat vaikutukseltaan nopeita ja pitkäkestoisia sekä turvallisia käyttää. Hoitoon markkinoilta olevista valmisteista tulee valita tuote, jossa fosfori on mononatriumfosfaattina. Hoito kohdennetaan makureihin eli vastapoikineisiin, poikimahalvauksesta kärsiviin ja jo kalsiumilla hoidettuihin lehmiin, jotka eivät hoidosta huolimatta nouse. Fosforia tulee tarjota 40–60 grammaa hoitokertaa kohti. Huomattavaa on, että valmistajien annosteluohjeet eivät vastaa kirjallisuudessa annettuja suosituksia. Hoito tulee rajoittaa edellä kuvattuihin makureihin, sillä hoidon hyödyt ovat kyseenalaiset ja lisäävät tuottajien työtä sekä kustannuksia. Ylimäärä fosforia ei paranna lypsylehmän lisääntymistä, eikä maidontuotantoa. Yli suositusten menevä osuus lisää fosforin eritystä ulosteeseen ja lannan kautta ympäristön fosforikuormaa. Suositusten mukainen määrä fosforia riittää turvaamaan lehmän fosforin tarpeet sekä terveyden että tuottavuuden näkökulmasta.

The aim of this study was to develop mathematical energy balance models for early and middle lactation period of dairy cows. The traits for predicting were information of diet, feed, milk production, milk composition, body weight and body condition score. This study was a part of development work of KarjaKompassi-project. The data used in this study was based on 12 feeding experiments performed in Finland. The complete data from the studies included 2647 weekly records from multiparous dairy cows and 1070 weekly records from primiparous dairy cows. The data was collected from calving to 8-28 weeks of lactation. Three-fourths of the totals of 344 dairy cows were Finnish Ayshire cows and the rest of the cows were Friesian Cattle. The cows were fed by the Finnish feeding standards. The data was handled by the Mixed-procedure of the SAS-programme. The outliers were removed with Tukey´s method. The relationship between energy balance and predictor traits was studied with correlation analysis. The regression analysis was used to predicting energy balance. To quantify the relationship of lactation day to energy balance, 5 functions were fitted. The random factor was a cow in the experiment. The model fit was assessed by residual mean square error, coefficient of determination and Bayesian information criterion. The best models were validated in the independent data. Ali-Schaeffer achieved the highest fit functions. It was used by the basal model. The error in every model grew after the 12th lactation week, because the number of records decreased and energy balance turned positive. The proportion of concentrate in the diets and concentrate dry matter intake index were the best predictors of energy balance from traits of diet. Milk yield, ECM, milk fat and milk fat-protein ratio were good predictors during lactation period. The RMSE was lower when ECM was standardized. The body weight and body condition score didn’t improve the predictive value of the basal model. The models can be used to predict energy balance in the herd level, but they are not applicable for predicting individual cow energy balance.