Browsing by Subject "oikeushistoria"

Sodan Neuvostoliittoa vastaan päättyessä välirauhaan syyskuussa 1944 Suomessa kätkettiin suuri joukko aseita ja muuta perustettavan sotajoukon tarvitsemaa materiaalia salaisessa operaatiossa. Toiminta oli poliittisesti arkaluontoista ja operaation paljastuttua johti sisä- ja ulkopoliittisen paineen ajamana laajamittaiseen poliittiseen oikeudenkäyntiin, jossa tuomittiin taannehtivasti voimaan säädetyn lain nojalla 1488 henkilöä erimittaisiin vapausrangaistuksiin. Sittemmin asekätkentäjuttuna tunnetun massiivisen oikeudenkäynnin tuomioistuinkäsittely muutoksenhakuvaiheineen kesti kolme vuotta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan oikeudenkäynnin etenemistä ns. ErP 4:n juttuhaarassa. Tarkastelun kohteena on erityisesti lainkäyttö sotaylioikeudessa, asekätkentäoikeudenkäynnin mittakaavan aiheuttamat haasteet, vastaajien puolustuksen toiminta ja argumentaatio sekä se kuinka hyvin annetut tuomiot vastasivat oman aikansa oikeudellisia ihanteita. Tutkimusmenetelmänä on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeudenkäynti prosessina kätkentäteoista ja niitä seuranneesta esitutkinnasta lähtien sidotaan ajankohdan muihin yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja poliittiseen keskusteluun. Näin hahmotellun historiallisen horisontin avulla tapahtumia yritetään ymmärtää nykymaailmasta käsin mutta aikalaisten silmin. Tutkimuksen keskeisimpinä lähteinä käytetään kansallisarkistosta löytyviä sotaylioikeuden pöytäkirjoja sekä muuta arkistomateriaalia. Tutkimuksessa havaittiin, että asekätkentäjutun mittakaava aiheutti monenlaisia prosessuaalisia haasteita sotaylioikeudessa. Toisaalta jutun poliittisuus vaikutti monella tavoin eri poliittisten ryhmien väliseen kamppailuun. Asekätkijöiden tueksi ryhmittyi laaja asianajajien joukko, joka onnistui toiminnallaan vaikuttamaan poliittiseksi mieltämänsä oikeudenkäytön vaikutusta. Muutoksenhakuvaiheessa korkein oikeus madalsi näyttökynnystä merkittävästi, joka johti lainkäytön ankaroitumiseen.

Muurmannin legioona oli joukko punasuomalaisia pakolaisia, jotka pestautuivat brittiarmeijan palvelukseen kesällä 1918. Yhteistyön taustalla oli varsin yksinkertainen tarpeiden kohtaaminen: suomalaiset tarvitsivat ruokaa ja voimakkaan suojelijan, kun taas britit tarvitsivat nopeasti miehiä. Vaiheikkaan palvelusajan päätteeksi britit järjestivät legioonan kotiutuksen yhdessä Suomen hallituksen kanssa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan legioonalaisten valtiorikosoikeudenkäyntejä syksyllä 1919 kontekstuaalisen oikeushistorian näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa pyritään hyödyntämään ja toteuttamaan kontekstuaalista oikeushistoriaa siten, miten Helsingin yliopiston oikeushistorian professori Jukka Kekkonen sen määrittelee teoksessaan Mitä on kontekstuaalinen oikeushistoria? Oikeushistoria pyrkii kuvailemaan oikeudellista muutosta. Oikeus muuttuu paitsi uusien säännösten myötä, myös yleisesti kulttuurin ja käytäntöjen muuttuessa. Tutkijan tehtävä on havainnoida tätä muutosta ja pyrkiä selittämään sen juurisyyt. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät vaikuttivat legioonalaisten tuomioihin ja ennen kaikkea, voidaanko tuomioita pitää oikeudenmukaisena ja keskenään johdonmukaisina. Sanalla sanoen, kohtasiko legioonalaisia oikeusmurha. Kiinnostavaa on myös, mitä taktiikoita legioonalaiset käyttivät kuulusteluissa ja oikeudessa yrittäessään parantaa asemaansa, sekä tutkia, missä määrin sisällissodan aiheuttama oikeusvaltion kriisiytyminen jatkui edelleen. Tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden ohella tutkimus nojautuu pitkälti Villingin saarella pidettyjen kuulustelujen pöytäkirjoihin, joita tarkastellaan 74 erilaisia tuomioita saaneen legioonalaisen osalta. Tutkimuksessa havaittiin merkittäviä eroja VRO:n toiminnassa vuosien 1918 ja 1919 välillä, jotka selittyvät enimmäkseen oikeusolojen normalisoitumisella. Näin esimerkiksi tutkittavien työnantajien ja kotipaikkakunnan suojeluskuntien lausunnot ovat menettäneet vuodessa merkitystään ja tutkittavan oman käytöksen ja tunnustuksen merkitys korostuu tuomioissa. Tutkimusaineiston perusteella ei vaikuta siltä, että valtiorikosoikeus kaikkiaan olisi kohdellut legioonalaisia epäreilusti tai oikeusvaltion periaatteiden vastaisesti, joskin tuomiot ovat keskenään epätasaisia. Sen sijaan oikeuskanslerin tekemät karkotuspäätökset, joiden nojalla yli 30 legioonalaista karkotettiin Kanadaan, ovat paikoin heikosti ja epäselvästi perusteltuja. Tutkimus osoittaa, että oikeusjärjestelmä kohteli legioonalaisia epätasaisesti, mutta osoitti samalla toipuneensa merkittävästi edellisvuoden kriisistä.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella oikeusvaltioperiaatteen ja marxisti-leninismin yhteensopivuutta aatteellisella tasolla ja selvittää, onko näiden kahden välillä sovittamattomia ristiriitoja. Marxismi-leninismin peilaaminen oikeusvaltioperiaatteeseen tuo esille kommunistisen ideologian fundamentaaliset erot liberaalin demokratian kanssa ja on siten mielenkiintoinen ja tuore näkökulma aihealueeseen. Tavoitteena on tehdä testi siitä, kuinka paljon oikeusvaltiossa toteutuvilla periaatteilla on sijaa tai onko sitä ollenkaan marxisti-leninistisessä järjestelmässä. Normatiivista tuomiota mihinkään suuntaan pyritään välttämään. Motiivina on ottaa selvää, miksi marxisti-leninistiset valtiot ovat tähän asti aina päätyneet oikeusvaltion vastaiseen tilaan: onko sille selitys marxismi-leninismin käytännön epäonnistumisissa vai jopa ideologisella yhteensopimattomuudella? Keskustelu kommunismista on monesti keskittynyt enemmän sen taloudelliseen ulottuvuuteen, onhan kommunismi pääasiallisesti kapitalistisen talousjärjestelmän kritiikkiä. Kuitenkin kyseessä on laaja yhteiskuntafilosofinen maailmankatsomus, joka ylettyy kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan jokaiselle saralle. Siksi oikeustieteellinen tutkimus kommunismista on tärkeää yhtä lailla taloustieteellisen tutkimuksen ohella, vaikka se onkin tällä hetkellä merkittävästi vähäisempää. Oikeustieteellä tai edes oikeushistorialla ei ole oikeastaan yleispätevää metodia, mutta tässä tutkielmassa on yhdistetty oikeuden rakenteellista selittämistä sekä oikeusteoreettista ja aatehistoriallista tarkastelua. Tärkeänä tavoitteena tässä tutkielmassa on säilyttää tasapaino kontekstualisoinnin ja aatehistoriallisten selitysten välillä. Mikään idea ei ole syntynyt tyhjyydessä, mutta toisaalta vallankumouksellisten ajatusten voimaa ei kannata aliarvioida. Marxisti-leninistisen aatteen perimmäinen luonne ja juuret on kaivettava esiin kontekstualisoinnin mahdollistamiseksi. Tässä tutkielmassa on johdannon jälkeen neljä aihetta käsittelevää päälukua ja lopuksi johtopäätökset. Tutkimuskysymykseen vastataan vaiheittain. Ensiksi marxismi-leninismi asetetaan poliittiselle kartalle ja se määritellään tarkasti, jotta voidaan edetä aiheen varsinaiseen käsittelyyn mahdollisimman selkeistä lähtökohdista. Seuraavat kolme lukua ovat oikeusvaltion eri osa-alueista: vallanjako-opista, legaliteettiperiaatteesta ja perus- ja ihmisoikeuksista. Jotakin haastetta luo se, etteivät oikeusvaltion periaatteet ole täysin lokeroitavissa omille sektoreilleen, koska ne liittyvät toisiinsa erottamattomasti. Niiden käsittely toisistaan irrallaan on mahdotonta, joten ne päätyvät viittaamaan toistensa välillä paikoittain. Näin ollen tutkielmassa käsitellään kerrostuksellisesti oikeusvaltioperiaatteiden osa-alueita tautologian välttämiseksi. Johtopäätösten osalta tutkielmassa päädytään siihen, että on ilmeistä, ettei marxismi-leninismi ole toteutettavissa yhdessä oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxismi-leninismi jättää oikeusvaltioperiaatteen huomiotta sen kaikilla osa-alueilla. Yhteensopimattomuutta ei voi laskea sattumaksi, vaan marxismi-leninismissä on taustalla sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole periaatteellisellakaan tasolla sovitettavissa yhteen oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxisti-leninistinen maailmankuva on oikeusvaltioperiaatteen kanssa niin vastakkainen, ettei näiden kahden samanaikainen toteuttaminen ole mahdollista. Yhteensovittamisen epäonnistumisen syyksi tutkielmassa esitellään marxisti-leninistisen aatteen jatkuva vallankumouksen periaate, vallan keskittyminen yhdelle puolueelle ja siten poliittiselle eliitille sekä marxismi-leninismin taustalla olevan tieteellisen sosialismin dogmaattisuus.

Yleisradio nousi otsikoihin kesällä 2020, kun Medialiiton tekemästä kantelusta kimmokkeensa saanut hallituksen esitys yleisradiolain muuttamisesta eteni lausuntokierrokselle. Hallituksen esityksessä esitettiin Yleisradio Oy:stä annetun lain 7 §:ää muutettavaksi siten, että se rajoittaisi Yleisradion mahdollisuutta julkaista tekstimuotoisia sisältöjä osana julkisen palvelun tehtävää. Tämä mediahuomio aloitti Yleisradiota koskevan yhteiskunnallisen keskustelun. Tutkielmassani olen perehtynyt kolmeen kysymykseen, jotka koskevat Yleisradion sääntelyn kehitystä sotien jälkeisessä Suomessa, Yleisradion ja sananvapauden historian liitännäisyyttä sekä Medialiiton ja Sanoman tekemien kanteluiden sisältöä. Sotien jälkeisessä Suomessa Yleisradion sääntelystä erotetaan yleensä viisi vaihetta: Vuodet 1934–1945 eli Yleisradion aika valtionyhtiönä ennen Lex Jahvettia, Lex Jahvetti, vuodet 1950–1993 eli komiteoiden aika ja Yleisradion hallintoneuvoston asemaa sekä yhtiön hallintomuotoa koskevat kiistat, laki Yleisradiosta ja pääjohtaja Paasilinnan erottaminen vuonna 1993 ja vuodet 2000-edelleen eli parlamentaaristen työryhmien aika, rahoitusratkaisu ja eduskunnan aseman vahvistuminen. Merkittävää sääntelyn muuttumisessa on ollut, että Yleisradiosta on tullut yhä voimakkaammin parlamentaristisesti hallittu toimija, kun suhteellisen merkittävistäkin asioista päättäminen siirrettiin 2000-luvulla komiteoilta parlamentaarisille työryhmille. Eduskunnan merkitys Yleisradion hallinnollisissa asioissa onkin kasvanut ja voimistunut merkittävästi sotien jälkeisessä Suomessa. Medialiitto jätti vuonna 2017 Euroopan unionin komissiolle kantelun Yleisradion toiminnasta ja Yle-laista. Kantelu koski Yleisradion verkkosanomalehteä eli laajamittaista tekstimuotoisen journalistisen verkkosisällön julkaisutoimintaa, jonka Medialiitto epäili olevan EU:n valtiontukisääntelyn vastaista. Kantelu osoitettiin komissiolle, sillä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) artiklojen 107 ja 108 mukaan EU:n valtiontukisääntely kuuluu komission toimivaltaan. Sääntelyn tavoitteena on taata EU-alueella toimivien yritysten yhdenvertaiset kilpailuolosuhteet ja vähentää jäsenvaltioiden välillä tapahtuvaa tukikilpailua. Valtiontukia valvoo komissio siten, että jäsenvaltioiden on tehtävä valtiontuista erillinen ilmoitus komissiolle, joka päättää tuen soveltuvuudesta sisämarkkinoille. Komissio vastasi Medialiiton kanteluun toteamalla, ettei nykyisin voimassa oleva Yle-laki (1380/1993) ole EU:n valtiontukisääntelyn mukainen. Mediakonserni Sanoma teki Yleisradiosta valtiontukikantelun EU:n kilpailuviranomaiselle toukokuussa 2021. Kantelun tarkoituksena on selvittää, noudattaako Yleisradion toiminta EU:n valtiontukisääntelyä. Sanoman kantelun keskuudessa ovat Yle Areena ja Ylen oppimisen sisällöt. Tutkimukseni tärkeimmät havainnot koskevat uuden Yleisradio-lain hallituksen esitystä, joka ei tutkimustulosteni perusteella ole tarpeeksi perusteltu.

Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiön tarkoitusta ja sen muutosta aina 1800-luvulta nykypäivään. Painotus on 2000-luvussa ja ESG:n (Environmental, Social and Governance) sekä vastuullisen sijoittamisen vaikutuksessa osakeyhtiön yritysvastuun kehittymiseen. Tutkimuskysymyksenä tarkastellaan osakeyhtiön tarkoituksen ja ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kehityskaarta, niiden muutosta ja muutokseen vaikuttaneita tekijöitä. Tutkimusote on oikeushistoriallinen. Osakeyhtiö on valikoitunut tarkastelun kohteeksi, koska se on yleisin yhtiömuoto ja usein tarkoituksenmukaisin tapa harjoittaa yritystoimintaa isommassa mittakaavassa. Isoilla osakeyhtiöillä on paljon valtaa ja vallan myötä myös mahdollisuuksia vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen hyvinvointiin. Kysymys osakeyhtiön tarkoituksesta on ollut keskusteluissa jo pitkään. Osakkeenomistajan etusija on vahvistettu 1800-luvulta lähtien muun muassa useissa yhdysvaltalaisissa oikeustapauksissa. Vuonna 1970 Milton Friedman totesi osakeyhtiön tarkoituksen olevan ainoastaan voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Tämä ajattelutapa on ollut vallitseva aivan viime vuosiin asti. Tällä hetkellä tilanne on muutoksessa, sillä esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä sijoittajat ovat alkaneet kiinnittää yhä enemmän huomiota yhtiöiden ympäristö- ja yhteiskuntavastuuseen. ESG on luonut raameja vastuulliselle sijoittamiselle ja sen myötä kehitteillä on muun muassa EU:n toimesta sääntelyä ja standardeja yhtiöiden vastuulliselle toiminnalle ja raportoinnille.

Parisuhdeväkivalta on ollut Suomessa ongelma pitkään. Rikoslain kokonaisuudistuksen ja kansainvälisten velvoitteiden myötä 1990-luvulta alkaen on tehty muutoksia parisuhdeväkivallan kriminalisoimiseksi. Lisäksi muutoksia on tehty uhrien aseman parantamiseksi ja heidän suojelemiseksensa. Tutkimukseni tarkastelee lainsäädäntömuutoksia parisuhdeväkivallan kriminalisoimiseksi vuosina 1990–2023. Menetelmänä työssäni käytän oikeushistoriaa, jonka avulla pyrin vastaamaan siihen, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet näihin muutoksiin ja pohdin, miksi muutoksia ei ole saatu aikaan jo aikaisemmin? Lisäksi käytän diskurssianalyysia menetelmänä selvittääkseni, miten parisuhdeväkivallasta puhutaan tuomioiden perusteilla ja miten tämä voi vaikuttaa käsityksiin parisuhdeväkivallasta ilmiönä. Keskeinen syy muutosten aikaansaamiselle on ollut kansainväliset velvoitteet. Suomi sitoutui Euroopan ihmisoikeussopimukseen (SopS 63/1999) vuonna 1989 ja käsitys valtion velvollisuudesta turvata oikeuksien täysimääräinen toteutuminen on muuttunut ja valtioilta voidaan edellyttää aktiivisia toimia oikeuksien toteuttamiseksi. Suomi sitoutui vuonna 2015 voimaan tulleeseen Euroopan neuvoston yleissopimukseen naisiin kohdistuvan ja väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (SopS 53/2015). Myös asenteet yhteiskunnassa ovat kokeneet merkittävän muutoksen tutkimuksen tarkastelujaksolla. Naisasialiikkeen roolia ilmiön esille tuomisessa ei voida väheksyä. Parisuhdeväkivalta- termiä ei edelleenkään esiinny tuomioistuinten käyttämässä kielessä, vaan terminä käytetään lähisuhdeväkivaltaa. Korkeimman oikeuden tuomioista tehtyjen diskurssianalyysien pohjalta voidaan huomata myös tuomioistuinten osaltaan luovan sosiaalista todellisuutta sekä toisaalta ottavan vaikutteita kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme. Tuomioistuimet omaavat korkean auktoriteettiaseman yhteiskunnassamme, joten niiden käyttämillä termeillä ja ilmaisulla voi olla merkitystä parisuhdeväkivaltaan ilmiönä myös laajemmin.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ensimmäisen, vuoden 1984 ulkomaalaislain valmistelun ja säätämisen yhteydessä käytyä kiistaa turvapaikkapäätöksenteon luonteesta yhtäältä poliittisena ja toisaalta oikeudellisena vallankäyttönä. Poliittisen kamppailun lopputuloksena pakolaisuus ei oikeudellistunut, vaan turvapaikkapäätöksenteko jäi yhä poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan varaan aina vuoteen 1999 saakka. Oikeudellista muuttumattomuutta analysoimalla tutkielmassa pyritään monipuolistamaan keskustelua oikeudellistumisesta ja avartamaan hallinnollisen oikeussuojan ulottuvuuden tarkastelun näkökulmia. Samalla tutkielmassa pohditaan kylmän sodan vaikutusta suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Laajaa valtiopäivä-, lainvalmistelu- ja muiden arkistoasiakirjojen kokonaisuutta tulkitaan pääosin historiantutkimuksen ja oikeustieteen tutkimustuloksista sekä aikalaistoimijoiden muistelmista muodostettua kontekstia vasten. Tutkielmassa valotetaan niitä syitä, intressejä ja arvostuksia, jotka vaikuttivat käsityksiin oikeuden ja politiikan erottelusta pakolaisten hallinnollisen oikeussuojan taustalla. Kontekstuaalisessa tarkastelussa selvitetään myös, mitkä tekijät saivat aikaan noissa käsityksissä tapahtuneita muutoksia aiheuttaen vaatimuksia pakolaisuuden oikeudellistamiseksi. Itsenäisyyden alkuajoista lähtien pakolaisiin kohdistuneen vallankäytön oikeudellista rajoittamattomuutta perustellut sisäinen turvallisuus vaihtui toisen maailmansodan jälkeen ulkoiseen turvallisuuteen. Neuvostoliiton etupiiriin sidottu Suomi tasapainoili universaaleiksi kehystettyjen läntisten ihmisoikeusperiaatteiden ja idänsuhteiden välillä. Tutkielmassa tunnistetaan ulkomaalaislakihankkeeksi kulminoituneiden pakolaisuuden oikeudellistamisvaatimusten taustalta viisi toinen toistaan täydentänyttä ilmiötä; läntiset suomettumisspekulaatiot, oikeusturvan nouseminen yhteiskunnalliseksi kysymykseksi uusvasemmistolaisen kontrollivaltaa kritisoineen liikehdinnän seurauksena, oikeustieteen herkistyminen etenkin vallankäyttöön liittyneille aiheille sekä antikommunistisen oikeiston tasavallan presidentti Urho Kekkoseen ja tämän ulkopolitiikkaan kohdistama arvostelu. Tutkielmassa havaitaan, että pakolaisuuden oikeudellistumattomuuden taustalla vaikuttivat ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittiset tekijät. Aikaisempia tulkintoja tarkentaen tutkielmassa väitetään Neuvostoliiton vaikuttaneen vähintään välillisesti suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Vasta Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991 loi Suomessa poliittis-rakenteelliset edellytykset pakolaisuuden käsittämiseksi poliittisen sijaan oikeudellisena kysymyksenä. Tutkielmassa esitetty antaa aiheen pohtia perus- ja ihmisoikeuksien läpimurtoa suomalaisessa oikeuskulttuurissa monisyisempänä prosessina, kuin uudeksi valtiosääntöistymiseksi tai eurooppalaistumiseksi kutsuttuna kehityksenä.

Tutkielmani käsittelee saksalaista siviilioikeutta Kiinan oikeusjärjestelmässä Kiinan keisariajan lopussa. Tarkastelen pyrkimyksiä tuoda saksalaista siviilioikeutta Kiinan oikeusjärjestelmään Kiinan pitkän keisariajan lopulla ennen viimeisen Qing-dynastian päättymistä vuonna 1911. Tutkimuskysymykseni on: ”Miten saksalainen siviilioikeus vaikutti Kiinan oikeusjärjestelmään Kiinan keisariajan päättyessä?” Tärkeää ovat siviilioikeuden kodifikaatiopyrkimykset. Kuvaan alkuun Kiinan historiaa ja oikeusajattelua sekä tarkastelen saksalaista siviilioikeutta ja sen leviämistä muualle, erityisesti Suomeen. Käsittelen oikeuden siirtymistä yleisesti erityisesti Alan Watsonin näkemysten perusteella sekä esittelen John Headin käsityksiä kodifikaatiosta. Taustoituksestani osansa saa Japani, joka on relevantti sekä siksi, että Japanin silloisessa oikeuskehityksessä on yhtäläisyyksiä Kiinan kanssa, että siksi, että Japanilla havaitaan olleen merkittävä vaikutus saksalaisen siviilioikeuden Kiinaan saapumisen kannalta. Saksalaiseen siviilioikeuteen Kiinassa liittyen tarkastelen melko monipuolisesti erilaisia Kiinan oikeuskehityksen osa-alueita. 1800-luvulla Kiinan ylivertaisuususko karisi ja Kiinaan tuli länsimaisia vaikutteita. Kiina joutui hyväksymään ulkomaisen oikeuden ekstraterritoriaalisen soveltamisen alueellaan. 1900-luvun alussa toteutetut oikeusuudistukset ovat tutkielmani ytimessä. Esille nousee esimerkiksi uusia lakeja, oikeusuudistuksen merkkihenkilö Shen Jiaben sekä komissioiden oppimatkoja ulkomaille. Tarkastelen Qing-dynastian lopulla laadittua siviilioikeuden kodifikaatioluonnosta ja saksalaisen siviilioikeuden vaikutusta sen taustalla. Keisariajan jälkeinen tarkastelu liittyy uudistusten merkitykseen. Erikseen tarkastelen neljää eri oikeusjärjestelmän osaa: pintamaan omistusta, sovittelua, sopimusta ja juristiprofessiota. Johtopäätöksenä esille nousee ensinnäkin saksalaisen siviilioikeuden omaksumisprosessia luonnehtinut aikapula ottaen huomioon oikeusjärjestelmän silloinen tila. Omistukseen ja vaihdantaan liittyvissä yksityiskohdissa voi nähdä saksalaisen siviilioikeuden omaksumisen vaikeuden. Eräs esille nouseva seikka on saksalaisen siviilioikeuden vaikutuksen potentiaalinen moninaisuus esimerkiksi vaikutuksena juristien ajatteluun, minkä osalta tutkielmani nostaa esille lähinnä kysymyksiä eikä anna vastauksia. Tässä yhteydessä otan esille saksalaisen siviilioikeuden viisiosaisen jaonkin merkityksen. Japanin pohjatyöstä on osaltaan voitu saada tukea saksalaisen siviilioikeuden omaksumisessa Kiinaan. Poliittisesti Kiinan tilanne näyttää olleen vaikea siviilioikeusuudistuksen kannalta. Vaikkei siviilioikeuden kodifikaatioluonnos tullut voimaan, oli sillä silti merkitystä, ja sitä voitiin käyttää. Vallan huipulla tapahtuneista asioista huolimatta oikeudellisten toimijoiden voinee katsoa edistäneen oikeuskehitystä ruohonjuuritasolla.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Puolustusvoimien roolia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä Suomen itsenäisyyden aikana. Tarkastelun keskiössä ovat muutokset lainsäädännössä, jolla on määritelty Puolustusvoimien toimivaltaa järjestyksenpitäjänä erityisesti suhteessa poliisiin. Koska Puolustusvoimien sisällä vaikuttaa erityisesti järjestyksenpitoon koulutettuja henkilöitä, sotilaspoliiseja, heidän roolinsa nostetaan tutkimuksessa korostetusti esiin. Tutkimuksen lähestymistapa on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeuden kontekstualisointi tapahtuu tässä tutkimuksessa suhteuttamalla oikeudellisissa ilmiöissä tapahtuneita muutoksia historiaan, yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Tavoitteena on muutosten analysointi ja selittäminen, ja sitä kautta ymmärryksen lisääminen Puolustusvoimien roolista osana turvallisuushallintoa. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty kirjallisuuden ohella laajasti lainvalmisteluasiakirjoja ja muuta virallisaineistoa, sekä yhteiskunnallista kontekstia rakentavia muita lähteitä, kuten uutisia. Itsenäisen Suomen asevoimat rakentuivat suojeluskuntajärjestön pohjalta, mutta sisällissodan jälkeen organisaatiot erkaantuivat. Niiden ongelmallinen suhde toisiinsa ja poliisiin tiivistyi Mäntsälän kapinassa 1932, ja jatkui epäselvänä sinänsä selkeästä lainsäädännöstä huolimatta kunnes suojeluskunnat jatkosodan päätyttyä lakkautettiin. Sotien jälkeen pitkälle 1950-lukua Puolustusvoimat olivat useaan kertaan ainakin valmiudessa sisäisen järjestyksen varmistamiseksi, ja tutkimuksessa on avattu näitä tapahtumia. Sotien jälkeen alkanut yhteiskunnan demokratisoituminen vaikutti myös Puolustusvoimiin. Aikaisemmin asetuksentasoisia ja epätarkkoja säännöksiä täsmennettiin ja nostettiin lain tasolle; Puolustusvoimien organisaatiosta säänneltiin ensimmäistä kertaa kattavasti lailla puolustusvoimista vuonna 1974, virka-avusta lailla puolustusvoimien virka-avusta poliisille 1980, ja Puolustusvoimien poliisitehtävistä lailla poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa 1995. Turvallisuusympäristön monimutkaistuminen ja sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden limittyminen 1990-luvulle tultaessa herätti keskustelua Puolustusvoimien roolista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Lainsäädäntöä tarkastelemalla vaikuttaa yhtäältä siltä, että yleisen kontrollipolitiikan tiukentuminen on näkynyt myös Puolustusvoimien roolin lisääntymisenä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden alueella 2000-luvulla, mutta samaan aikaan lainsäädännöstä on poistettu poliisitehtäviin viittaavat maininnat. Toisaalta toimivalta oikeusvaltiokehityksen myötä on kaventunut, kun sääntelystä on tullut tarkempaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluva lähtökohta on tutkimuksen ajanjaksolla aina ollut se, etteivät sotilaat osallistu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen, vaan se kuuluu siviiliviranomaisten hoidettavaksi. Tämä perusperiaate on kuitenkin historian saatossa saanut erilaisia merkityksiä. Samaan aikaan Puolustusvoimilla on aina tunnustettu olevan resursseja, joista voi olla hyötyä siviiliviranomaisille, ja virka-apu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi on edelleen yhden Puolustusvoimien lakisääteisen tehtävän, muiden viranomaisten tukemisen, osa-alue. Haastavaksi Puolustusvoimien roolin ymmärtämisen tekee kuitenkin edelleen aiheeseen liittyvien termien, kuten virka-avun, viranomaisyhteistyön tai kokonaisturvallisuuden, epäselvyys.

Välimiesmenettelyssä on tiivistetysti kysymys yleiselle tuomioistuinmenettelylle vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä, jossa tietty riitakysymys luovutetaan yhden tai useamman yksityishenkilön eli välimiehen lopullisesti ratkaistavaksi. Vaikka välimiesmenettelystä on kirjoitettu viime aikoina pitkähkön suvantovaiheen jälkeen taas runsaasti, ei sen historialliseen puoleen ole edelleenkään juuri perehdytty kotimaisessa oikeustieteessä. Tämän tutkielman tarkoituksena on täyttää tätä tutkimuksellista aukkoa syventymällä kotimaisen välimiesmenettelyn pitkän aikavälin kehitykseen. Monivivahteisen aiheen sekä laajan tarkasteluajanjakson vuoksi tutkielmassa keskitytään erityisesti suuriin muutoksiin välimiesmenettelyn sääntelyhistoriassa sekä välimiesmenettelyn viimeaikaiseen kehitykseen. Tutkielman pääasiallinen tarkastelutapa on oikeushistoriallinen eli tutkielmassa analysoidaan välimiesmenettelyä koskevaa oikeudellista muutosta kytkemällä se osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Välimiesmenettelyn viimeaikaisen kehityksen hahmottamiseksi tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välimiesmenettelyn nykytilaa ja osin tulevaisuutta. Yksi tutkielman keskeinen tavoite on tutkimusaineistoon perustuen hahmottaa, minkälaisia oppeja voimme ammentaa historiasta nykyisen välimiesmenettelylain (967/1992) uudistamisesta käytävään keskusteluun. Välimiesmenettelyn korostuneen kansainvälisen luonteen vuoksi tutkielmassa esiintyy lisäksi oikeusvertailun elementtejä verratessa välimiesmenettelyn suomalaista kehityskulkua relevantein osin samanaikaiseen ruotsalaiseen sekä muuhun kansainväliseen kehitykseen eräiden selityshypoteesien testaamiseksi. Tutkielman varsinaiset pääluvut etenevät johdanto-osan sekä teoreettisen viitekehyksen jälkeen kronologisesti siten, että välimiesmenettelyn kehityskaudet on jaettu kolmeen eri periodiin välimiesmenettelyn sääntelyhistorian murroskausien mukaan: välimiesmenettelyn varhaisempaan kehitykseen eli aikaan ennen ensimmäistä välimiesmenettelylakia (–1928), välimiesmenettelyn myöhäisempään kehitykseen eli ensimmäisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1928–1992) sekä välimiesmenettelyn jälkimoderniin kehitykseen eli nykyisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1992–). Kunkin kronologisesti etenevän pääluvun lopussa välimiesmenettelyn oikeudellista muutosta pyritään selittämään laajemmilla yhteiskunnallisilla syillä. Tutkielman lopuksi esitetään yhteenveto ja johtopäätökset murroskausien päälinjoista. Tutkielmassa havaitaan, että alun perin olemattoman sääntelyn varaan rakentunut puhtaan sopimusoikeudellinen ja maallikkovetoinen instituutio on sittemmin kehittynyt myös meillä eräänlaiseksi palveluteollisuuden muodoksi, josta on muodostunut hiljaiseen tietotaitoon vihkiytyneen ammattiryhmän leipälaji. Sääntelyn osalta omaksutut ratkaisut ovat olleet omiaan ruokkimaan tätä kehityskulkua.