Browsing by Subject "pakolaiskriisi"

Tutkielmassa identifioidaan Euroopan parlamentin täysistunnoissa käytettyjä argumentteja Turkin ja Euroopan unionin välisen pakolaissopimuksen puolustamiseksi ja vastustamiseksi vuosina 2015–2017. Taustalla on ajatus vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin vauhdittamasta muutoksesta Euroopan unionin ja Turkin välisissä suhteissa. Tavoitteena on hahmottaa vähän tutkittua Euroopan parlamentin suhtautumista Turkkiin unionin kumppanina muuttoliikkeen kontekstissa. Aiemman kirjallisuuden avulla Turkin ja Euroopan unionin yhteiseen historiaan syvennytään tarkastelemalla Turkin matkaa EU:n jäsenkandidaatiksi. Lisäksi hahmotetaan Euroopan unionin aiempaa muuttoliikepolitiikkaa, pakolaissopimuksen ympärille muotoutunutta yhteistyötä Turkin kanssa sekä Euroopan parlamentin suhtautumista muuttoliikekysymyksiin. Aineistona on käytetty kahtatoista Euroopan parlamentin täysistuntoa, joista on teemoiteltu laadullisen sisällönanalyysin avulla kuusi yleisimpien argumenttien kategoriaa. Kategorioiksi on määritelty Turkin kaksoisrooli, eurooppalaiset arvot, vaihtokauppanarratiivi, laillisuuskysymys, muukalaisvihamielisyys sekä geopolitiikka. Tulokset toisintavat aiemman tutkimuksen näkökulmia, mutta tuovat lisäksi uutta tietoa Euroopan parlamentissa käydyistä keskusteluista. Euroopan parlamentissa nationalistiset ja muukalaisvihamieliset kannanotot korostuvat. Lisäksi sopimuksen virallisen aseman julkilausumana nähdään olevan vain keino kiertää vaatimus parlamentin hyväksynnälle. Argumenteista voidaan tunnistaa myös Turkin sisäiseen kehityskulkuun liittyviä ajallisia muutoksia. Huolimatta pakolaissopimusta vastustavien argumenttien määrästä, sopimus nautti laajaa kannatusta välttämättömänä keinona pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Tarkastelujakson loppua kohden Turkin sisäiseen kehitykseen alettiin kuitenkin suhtautua yhä kriittisemmin. Tutkielma osoittaa tarpeen laajemmalle ja systemaattisemmalle tutkimukselle Euroopan parlamentin asennoitumisesta Turkkia ja pakolaissopimusta kohtaan.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2015 Suomeen saapuneiden irakilaisten turvapaikanhakijoiden luottamuksen kokemuksia Suomessa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja mistä tekijöistä turvapaikanhakijoiden luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen toimijoihin rakentuu sekä toisaalta mitkä tekijät estävät tai rapauttavat luottamuksen syntymistä. Tutkielma osallistuu suomalaisen pakolaistutkimuksen piirissä käytävään keskusteluun turvapaikanhakijoiden asemasta Suomessa ja pyrkii osaltaan vastaamaan pakolaistutkimuksen kentän lisätiedon tarpeisiin. Tutkimuksen lähestymistapa pohjautuu kriittisen teorian ja sen perustalle rakentuvien taistelevan tutkimuksen ja kriittisen sosiaalityön periaatteiden varaan. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin aineistona olivat seitsemän irakilaisen turvapaikanhakijan narratiiviset haastattelut, joita tarkasteltiin sekä tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavien sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja tunnustamisen käsitteiden kautta että aineistosta nousevan inhimillisen turvallisuuden ilmiön näkökulmasta. Tutkimuksen analyysissa painottuu erityisesti Axel Honnethin tunnustamisen teoria, jonka mukaisesti luottamuksen rakentumista tarkastellaan rakkaudellisen ja välittävän tunnustamisen, kunnioittavan ja oikeudenmukaisen tunnustamisen sekä sosiaalisen arvostuksen ja yksilöllisyyden tunnustamisen tunnustussuhteiden kautta. Tutkimuksen tulosten perusteella luottamuksen kokemuksiin vaikuttivat ensinnäkin turvapaikanhakijoiden sosiaaliset suhteet ja niiden laatu. Sillä, minkälaista sosiaalista pääomaa turvapaikanhakijat onnistuivat uudessa ympäristössään muodostamaan, on ollut merkitystä heidän kokemansa yleisen luottamuksen kannalta. Toiseksi, luottamuksen rakentumisen kannalta erityisen tärkeä tekijä oli tunnustetuksi tuleminen. Tämä tulee esiin rakkauden ja huolenpidon sekä kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden kokemusten kautta. Kun turvapaikanhakijoita kohtaan osoitettiin avointa empatiaa ja pyyteetöntä tukea, he pystyivät kokemaan tulleensa kohdatuiksi ja tunnustetuiksi luottamuksenarvoisina ihmisinä. Sen sijaan turvapaikanhakijat eivät kokeneet voivansa luottaa toimijoihin, jotka olivat mahdollisen käännyttämispäätöksen myötä asettamassa heidät uudelleen hengenvaaraan. Sekä huolenpidon että oikeudenmukaisuuden tunnustamisen kokemukset heijastivat osaltaan myös turvapaikanhakijoiden arvostuksen kokemuksiin. Vastavuoroisissa suhteissa turvapaikanhakijat kokivat itsensä tunnustetuiksi ja arvostetuiksi yhteisönsä jäseniksi, kun taas Maahanmuuttoviraston toimeenpanema ja epäoikeudenmukaiseksi koettu turvapaikkapolitiikka vaikeutti turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksia tulla tunnustetuksi arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Kolmanneksi, tutkimuksen perusteella turvapaikanhakijoiden kokeman luottamuksen syntymisen ennakkoehto oli turvallisuus. Sillä, kenet koettiin turvalliseksi, oli tutkimustulosten perusteella perustavanlaatuinen merkitys turvapaikanhakijoiden luottamuksen rakentumisessa. Ihmisiin, jotka turvapaikanhakijat kokivat turvallisiksi, pystyttiin luottamaan, kun vastaavasti toimijoihin, jotka vaaransivat turvapaikanhakijoiden tulevaisuuden ja siten turvallisuuden, ei luotettu.

Vuonna 2015 Suomessa alkoi niin kutsuttu pakolaiskriisi, joka näkyi vahvasti julkisessa keskustelussa yhteiskunnassa. Keskustelusta saattoi havaita selvän jakolinjan turvapaikanhakijoihin myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvien välillä. Ajoittain keskustelussa esiintyi väitteitä kansanedustajien tiukentuneista maahanmuuttolinjauksista pakolaiskriisin aikana. Samanaikaisesti esitettiin väitteitä, että aikaisemmin vallinnut poliittinen ilmapiiri on johtanut vapaampaan maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä tutkielmassa paneudutaan eduskunnassa esiintyneeseen vastaavaan jakolinjaan, ja miten se on mahdollisesti ilmennyt. Tarkastelun alla on, minkälaista keskustelu on ollut maahanmuutosta pakolaiskriisin aikana ja ennen sitä. Tätä varten tutkielmassa tehdään ajallista vertailua eduskunnassa esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Tutkielmassa hyödynnetään kehysteoriaa, jonka avulla selvitetään minkälaisia kansanedustajien kirjallisissa kysymyksissä esiintyneet kehykset ovat, ja miten ne eroavat eri ajanjaksojen välillä. Kehyksien avulla on mahdollista selvittää, miten kansanedustajat ovat itse tulkinneet maahanmuuttoa, sekä minkälaisen tulkinnan he ovat halunneet välittää muille kansanedustajille ja vastaanottajille. Teoreettinen viitekehys koostuu aikaisemmasta kehystutkimuksesta, sekä tarkemmin maahanmuutosta tehdystä kehystutkimuksesta. Tutkielman analyysissa käytetään jo olemassa olevaa maahanmuuttokehysten kategorisointia. Aineisto koostuu kansanedustajien maahanmuutosta tehdyistä kirjallisista kysymyksistä. Analyysissa tarkastellaan kahta eri ajanjaksoa, pakolaiskriisiä ja vuosia 2004–2006, sekä vertaillaan niissä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä keskenään. Menetelmänä analyysissa käytetään sisällönanalyysia, jonka avulla kansanedustajien kirjallisista kysymyksistä etsitään siinä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä. Analyysissa havaittiin eroavaisuuksia vuosien 2004–2006 ja pakolaiskriisin aikaisissa maahanmuuttokehyksissä. Vuosina 2004–2006 painottuivat kehykset, joissa tahdottiin parantaa maahanmuuttajien asemaa yhteiskunnassa, ja maahanmuuttajat nähtiin myönteisenä resurssina yhteiskunnan toiminnan kannalta. Toisaalta vuosina 2004–2006 esitettiin myös, että ulkomaalainen työvoima voi olla uhka suomalaisille työmarkkinoille. Pakolaiskriisin aikana ilmeni myös huoli maahanmuuttajien, lähinnä turvapaikanhakijoiden, aseman heikkenemisestä. Kuitenkin kyseisten kehysten määrä laski selvästi vuosista 2004–2006, ja niiden osuus kaikista esiintyneistä kehyksistä pakolaiskriisin aikana oli selvästi vähäisempi. Pakolaiskriisin myötä kirjallisissa kysymyksissä esiintyi entistä enemmän maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia kehyksiä. Aineistossa näkyi pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän huoli turvallisuustilanteen heikkenemisestä ja sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäytöstä. Pakolaiskriisin myötä on tapahtunut selkeä muutos kirjallisissa kysymyksissä esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Muutos on voinut tapahtua eri syistä, yksi syy on perussuomalaisten kansaedustajien määrän merkittävä kasvu, sillä perussuomalaiset ovat profiloituneet maahanmuuttoa vastustavana liikkeenä. Toiseksi taloudellinen tilanne Suomessa on ollut heikko pakolaiskriisin aikana, millä voi nähdä olevan vaikutusta kansanedustajien halukkuuteen puolustaa vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa. Maahanmuuttopoliittisissa linjauksissa on esiintynyt pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän kriittisiä linjauksia, joita ei ole aikaisemmin hirveästi havaittavissa aineiston vertailukohdasta. Aikaisempi yksipuoliselta vaikuttava maahanmuuttopoliittinen linjaveto eduskunnassa on saattanut aiheuttaa kriittisten äänenpainojen määrän kasvun, sillä kriittiselle maahanmuuttolinjalle on voitu nähty olevan poliittista tilausta kansalaisten keskuudessa.

Tarkastelen työssäni sitä tapaa, jolla japanilainen Sankei-sanomalehti käsitteli vuoden 2015 eurooppalaista pakolaiskriisiä syyskuussa 2015. Analysoin sen uutisartikkeleita käyttäen Machinin ja Mayrin (2012) määrittelemää kriittisen diskurssianalyysin metodia. Esittelen kaksi mahdollista hypoteettisista ideologista narratiivia tutkielmani kahden ensimmäisen osan aikana. Ensimmäisen narratiivin esittelen melko lyhykäisesti tutkielmani johdannossa, koska se on suhteellisen yksiselitteinen. Se pohjautuu London School of Economics and Political Sciencen tutkimusryhmän tekemään tutkimukseen, jossa havaittiin, että eurooppalaisten sanomalehtien uutisoinnissa oli havaittavissa narratiivinen kehys, jonka kautta aihetta käsiteltiin vaihtelevasti, painottaen vuoroin humanitarismin ja vuoroin pakolaisten tuomien turvallisuusuhkien näkökulmia. Kyseinen näkökulman vaihtelu on käsitettävissä myös pakolaisten toiseuttamisena käyttäen erilaisia näkökulmia: joko painottaen heidän uhkaavuuttaan tai haavoittuvaisuuttaan. Esittelen toisessa osassa Francis Fukuyaman kuuluisan (mutta varsinaiselta sisällöltään usein puutteellisesti tunnetun) teoksen The End of History and the Last Man (1992), jossa hän esittelee teoriansa “thymoksesta” mallina yhdelle ihmisen psykologisista perusvieteistä. Fukuyama esittää teoksessaan, että thymos on ihmisen sielun kolmas osa, josta kumpuaa esimerkiksi tarve saada kunnioitusta toisilta ihmisiltä ja ihmisryhmiltä. Fukuyaman mukaan thymos on merkittävä motivoiva tekijä ihmisten ja ihmisyhteisöjen poliittisessa toiminnassa kautta historian. Teoksessaan Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment (2018) hän laajentaa aikaisemmassa teoksessaan esittämiään ajatuksia ja soveltaa niitä selittämään kansallispopulistien viime vuosina tapahtunutta nousua. Fukuyaman filosofiaan pohjautuen esittelen proposition kansallispopulistisesta ”thymoottisesta” narratiivista, jota tuen siteeraamalla muita tutkijoita, jotka ovat viime vuosina kirjoittaneet aiheesta, kuten Roger Eatwellia, Matthew Goodwinia ja Michael Lindiä. Kansallispopulistisissa thymoottiisissa narratiiveissa idealisoidaan kansoja, kansallisia yhteisöjä ja etnisiä ryhmiä, jotka puolustavat omaa kunniaansa ja omia rajojaan raivokkaasti – joskus jopa väkivaltaisesti. Sille ominainen pimeä puoli on taipumus nähdä eri ryhmien väliset ristiriidat nollasummapelinä, jossa kompromissien tekeminen on hyvin vaikeaa. Tutkielmani kolmannessa osassa perehdyn lopulta 24:ään Sankein uutisartikkeliin käyttäen kriittistä diskurssianalyysiä. Keskityn erityisesti siihen, miten kolmea ideologisesti relevanttia osapuolta käsitellään niissä: (1) itse pakolaisia, (2) pakolaisia lähinnä uhkina käsitteleviä kansallispopulistisia osapuolia kuten Unkarin valtiota sekä (3) Saksan, Ranskan ja EU:n huippupoliitikkoja, jotka painottivat Euroopan humanitaarisia velvollisuuksia kriisin aikana. Tulin tutkielmassani siihen tulokseen, että Sankein artikkeleista löytämäni narratiivi sopii yksi yhteen parhaiten London School of Economics and Political Sciencen tutkimuksen löytämään narratiiviseen kehikkoon – ja erityisesti sen siihen ääripäähän, joka maalaa pakolaiset uhkaavasti toiseutettuina. Siihen kuvaan ”uhkaavina toisina” kuuluu luonnehdinta pakolaisista eräänlaisena ”tulvana” ja ilmiön esittäminen ensisijaisesti ongelmana. Vaikka kriisin kansallispopulistisia osapuolia käsitellään artikkeleissa suhteellisen neutraalisti, on heidän toimintaansa ihailevia äänenpainoja havaittavissa niukalti, eikä heidän harjoittamiaan kovia otteita suuremmin kaunistella. Lisäksi artikkeleissa käytetään Iso-Britannian ja Ranskan kansallispopulistisista liikkeistä kielteisiä nimityksiä, jotka ovat yleisiä eurooppalaisessa valtavirtamediassa. Jos artikkeleista on ylipäätään erotettavissa selkeän positiivisesti esitetty osapuoli, on se humanitarismia painottava, Saksan johtama rintama.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin osallistumista unionin ulkopuolelta ja erityisesti Euroopan ulkopuolelta saapuvien siirtolaisten turvallistamiseen vuosien 2015 ja 2019 välillä. Työn tavoitteena on selvittää, osallistuuko Euroopan unioni siirtolaisten turvallistamiseen ja jos osallistuu niin millaisin keinoin. Turvallistamisen käsite perustuu tässä tutkielmassa jälkikööpenhaminalaisen tai sosiologisen turvallistamisen teorian käsitykseen turvallistamisesta. Turvallistaminen nähdään prosessina, jossa jostakin politiikan kysymyksestä erilaisten diskursiivisten ja ei-diskursiivisten turvallistamistoimien avulla tehdään turvallisuuskysymys, joka vaatii välitöntä reagointia. Turvallistamistoimia tekeviä turvallistajia voi olla useita, mutta tässä tutkielmassa keskitytään Euroopan unioniin turvallistajana. Tutkimusongelman ratkaisemiseksi tutkimuksessa tarkasteltiin vuonna 2016 julkaistua Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittista globaalistrategiaa sekä vuonna 2015 julkaistua siirtolaispoliittista Euroopan muuttoliikeagendaa sekä niiden seuranta- ja toimeenpanoraportteja vuosilta 2016-2019. Aineistoa analysoitiin kriittisen diskurssianalyysin keinoin turvallistamistoimen eri osa-alueita kartoittavan analyysikehikon avulla. Euroopan unioni osallistuu siirtolaisten turvallistamiseen globaalistrategiassa ja muuttoliikeagendassa sekä niiden toimeenpano- ja seurantaraporteissa rakentamalla siirtolaisista kuvaa uhkana Euroopan unionin kansalaisille sekä unionille itselleen. Euroopan unioni rakentaa globaalistrategian ja muuttoliikeagendan avulla todellisuutta, jossa siirtolaisten hallitsematon saapuminen Eurooppaan uhkaa paitsi kansalaisia mahdollisen terrorismin muodossa, myös Euroopan unionia itsessään menetetyn uskottavuuden ja yhteisten sääntöjen rapautumisen muodossa. EU korostaa tarvetta hallita siirtolaisia ja heidän saapumistaan sekä Euroopan unionin rajalla ja sisällä että unionin rajojen ulkopuolella. Aineistossa oli havaittavissa myös vastakkaisia diskursseja. Euroopan unioni korosti monin paikoin turvapaikan tarjoamisen tärkeyttä sitä tarvitseville sekä työperäisten siirtolaisten arvoa unionin taloudelle. Tässä tutkielmassa saadut tulokset ovat monin paikoin samansuuntaisia kuin muissa Euroopan unionin siirtolaisiin kohdistamia turvallisuustoimia tarkastelleissa tutkimuksissa. Euroopan unioni osallistuu siirtolaisisten turvallistamiseen sekä diskursiivisten että ei-diskursiivisten turvallistamistoimien avulla. Diskursiiviset toimet ilmenevät mm. puheena Eurooppaan saapuvien siirtolaisten hallitsemattomuudesta ja uhkaavuudesta sekä korostamalla siirtolaisten määrää ja mahdollisia siteitä terrorismiin. Ei-diskursiivisia toimia ovat muun muassa Eurooppaan saapuvien siirtolaisten tarkka rekisteröinti ja näiden rekisterien jakaminen eri viranomaisten kesken sekä yhteistyö sotilasliitto Naton ja kolmansien maiden kanssa siirtolaisten hallitsemiseksi.