Browsing by Subject "puolustusvoimat"

Tässä tutkielmassa tarkastelen jatkosodan aikaista Puolustusvoimien viihdytystoimintaa. Rintamalla viihdytys tuli tarpeeseen nostattamaan mielialoja. ja ratkaisemaan asemasodan aiheuttamaa vapaa-ajan ongelmaa, joka viljeli joukkoihin levottomuutta ja sotaväsymystä. Aikarajaukseni on 1941–1945 välisinä vuosina. Aineistonani toimii Puolustusvoimien viihdytystoimiston kirjeenvaihtoaineisto, sekä rintamalehti Hakkapeliitan valikoidut julkaisut. Tutkimusmenetelmäni on dokumenttianalyysi, unohtamatta lähdekritiikkiä ja kontekstualisointia. Ensin lähden tarkastelemaan, kuinka armeijan johto käsitti viihteen vaikuttavan miehistön mielialaan. Tässä keskityn viihdytyksen eri muotoihin, kuten ulkopuolisen tahon tuottamaan viihteeseen, sekä omatoimiseen viihteeseen. Tutkin näiden muotojen onnistumisia ja haasteita, jotka vaikuttivat paljon niiden tehoon ja näin myös mielialoihin. Toisena näkökulmana tarkastelen viihdytyksen sisällön heijastamia korkean ja matalan kulttuurin piirteitä ja jännitteitä. Nämä heijastuvat yleensä esitettyjen toiveiden ja kritiikin kautta. Kolmanneksi tutkin taiteilijoiden asemaa viihdytysjoukoissa. Katson myös, millaista kritiikkiä taiteilijat kohtasivat, ja mistä se saattoi johtua. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että viihdytys otettiin positiivisesti vastaan, ja sen vaikutukset mielialoihin katsottiin pääosin hyviksi. Mielialoihin vaikutti enemmin se, oliko viihdytyskiertueita tai muun tyyppistä viihdytystä saatavilla. Usein saattoi olla, että kiertueet eivät saavuttaneet kaikkia tarvitsijoita, tai muu viihdytysvälineistö oli huonossa kunnossa. Kulkuyhteydet ja etäisyys olivat tekijöitä, jotka vaikuttivat viihdytyksen saatavuuteen ja näin myös mielialoihin. Niin matalan ja korkealla kulttuurilla voitiin katsoa olevan sama päämäärä: auttaa selviämään sodasta. Näin pyrittiin säilyttämään silti tasapaino viihteellisen ja vakavan ohjelman välillä. Taiteilijoiden työ viihdytysjoukoissa oli henkisesti ja fyysisesti haastavaa. Aina taiteilijoita ei ollut tarpeeksi, joka vaikutti siihen, että viihdytys ei saavuttanut kaikkia tarvitsijoita, viihdytyksen laatu kärsi, ja jo olemassa olevat esiintyjät väsyivät kovan kysynnän paineen alla. Silti osa taiteilijoista koki viihdytystyön merkittäväksi. Myös reservistä värvättiin osaavia viihdytysjoukkoihin, ja heistä löytyi monia osaajia. Voidaankin sanoa, että viihdytystoiminta jatkosodan aikana todella oli Suomen puolustusvoimien salainen ase, joka pyrki parhaansa mukaan edistämään joukkojen mielialoja.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman aiheena on neuvostoliittolaisten P-15-meritorjuntaohjusten hankinta Suomen puolustusvoimille 1960-luvulla. Suomessa ohjukset saivat sittemmin nimikkeen meritorjuntaohjus 66 (MTO 66). Tutkielmassa rekonstruoidaan P-15- meritorjuntaohjushankkeeseen liittynyt hankinta- ja päätöksentekoprosessi ensimmäisistä meritorjuntaohjusten hankintaa koskeneista suunnitelmista ohjuskaluston vastaanottoon. P-15-meritorjuntaohjuksen hankintaa on sivuttu muutamissa aiemmissa tutkimuksissa. Aiempi tutkimus on kuitenkin keskenään ristiriitaista, eikä esimerkiksi ohjusten hankinta-ajankohdasta tai lukumäärästä ole päästy yksimielisyyteen. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole myöskään paneuduttu siihen Suomen ja Neuvostoliiton väliseen sopimus- ja kaupankäyntijärjestelmään, jonka puitteissa P-15-ohjusten hankinta tapahtui. Näitä aiemman tutkimuksen puutteita paikataan arkistoaineistoon, valtiosopimuksiin ja tutkimuskirjallisuuteen perustuvalla analyysilla. Ohjukset oli kielletty Suomelta Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Ohjushankinnat mahdollistuivat vuodenvaihteessa 1962–1963, kun voittajavaltioilta saatiin uusi tulkinta rauhansopimuksen asettamiin rajoituksiin. Meritorjuntaohjushankinnan taustalla oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun vuosien 1966–1970 tavaranvaihtosopimuksen salainen lisäpöytäkirja, jossa sovittiin vuosittaisista sotilasmateriaalihankinnoista. Ennen lisäpöytäkirjan pohjalta käytävien hankintaneuvottelujen aloittamista sotilasjohto pyysi presidentti Kekkoselta suostumusta ilmatorjuntaohjusten ja meritorjuntaohjusten hankintoihin. Presidentti kuitenkin hyväksyi ainoastaan meritorjuntaohjusten hankinnan ilmeisesti siksi, että hän ei uskonut niiden muodostavan edes potentiaalista uhkaa ulkovalloille. Meritorjuntaohjuksia koskevat hankintaneuvottelut alkoivat Neuvostoliitossa maaliskuussa 1965. Neuvostoliitto ei kuitenkaan tarjonnut pelkkiä ohjuksia vaan ohjusveneitä ohjuksineen. Tutkielman tuloksena havaitaan, että hankintaneuvottelut jatkuivat ilman ratkaisevia tuloksia Neuvostoliitossa huomattavasti pidempään kuin aiemmin on luultu; lähes kesään 1965 saakka. P-15-ohjuksia koskevat jatkoneuvottelut alkoivat elokuussa 1965 Helsingissä. Neuvotteluihin sisältyi muun muassa kaksi uutta Neuvostoliittoon suuntautunutta neuvottelumatkaa ja lukuisia tapaamisia Neuvostoliiton edustajien kanssa. Lopulta Neuvostoliitto suostui myymään ohjukset ilman veneitä. Aiemmissa tutkimuksissa esitetyt tiedot ohjusten hankinta-ajankohdasta ja niiden määrästä tarkentuvat huomattavasti. Tutkielma osoittaa, että hankintasopimus solmittiin vasta 15.7.1966. Sopimukseen kuului ohjusjärjestelmän muiden osakokonaisuuksien ohella ainoastaan 24 ohjusta. Tämä määrä ohjuksia myös toimitettiin Suomeen. Tutkielman tuloksena havaitaan, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen sotilasmateriaalikauppa muodosti kolmitasoisen sopimusjärjestelmän, joka toimi keskeisiltä osiltaan erillään siviilisektorin idänkaupasta. Ensimmäisen ja toisen tason sopimukset olivat Suomen ja Neuvostoliiton välisiä valtiosopimuksia. Kolmannen tason sopimukset eivät olleet valtiosopimuksia vaan kaupallisia sopimuksia, joissa sopimuspuolina olivat Suomen puolustusministeriö ja Neuvostoliiton ministerineuvoston ulkomaisia taloudellisia suhteita hoitavan valtionkomitean insinööripäähallinto. Insinööripäähallinnon vastuualueeseen kuului Suomen ja muiden ulkovaltojen kanssa käytävä sotilasmateriaalin kauppa. Hankintaprosessiin liittyvän päätöksenteon osalta tutkielma vahvistaa aiemmassa tutkimuksessa ilmi tullutta käsitystä siitä, että tasavallan presidentin hyväksyntä oli välttämätön edellytys kaikille potentiaalisesti ulkopoliittisesti merkityksellisille puolustusvoimien hankinnoille, jollainen P-15-meritorjuntaohjushankintakin oli. Sen sijaan puolustusneuvostossa ja valtioneuvostossa keskityttiin tämän hankinnan osalta enemmänkin yleisiin Neuvostoliiton-hankintojen rahoituskysymyksiin kuin ulkopoliittisiin näkökohtiin. Eduskunnan vaikutusmahdollisuudet hankintojen suhteen vaikuttavat olleen todella vähäiset. Eduskunnalle ei annettu kunnollisia tietoja hankintojen taustalla olleesta tavaranvaihtosopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta, joka oli valtiosopimus. Myöskään kyseisen lisäpöytäkirjan perusteella laadituista uusista sopimuksista tai hankittavista nimikkeistä ei eduskunnalle kerrottu. Hankintasopimusten maksamiseen kuitenkin käytettiin eduskunnan puolustusministeriölle myöntämiä perushankintavaroja, jotka sisältyivät normaaliin valtion tulo- ja menoarvioon.

Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Tutkimuksessa selvitetään toisen maailmansodan jälkeen Suomen armeijan upseerien keskuudessa vaikuttaneen herätyksen itseymmärrystä ja sen muotoutumista vuosien 1945–1948 väliseltä ajalta. Samalla selvitetään herätyksessä vaikuttaneiden upseerien käsitystä tehtävästään, sekä herätyksen opilliseen rajaukseen liittynyttä kehitystä. Tutkittava aineisto koostui pöytäkirjoista, kirjeenvaihdoista, lehtileikkeistä ja yksityisistä kirjoituksista, joita analysoidaan pääasiassa kvalitatiivisen aineistolähtöisen metodin avulla. Herätyksen taustalla vaikutti kasvanut kristillisisänmaallinen perintö, jossa kirkon ja valtion lähentynyt suhde näkyi herätysliikekristillisyyden nousuna kirkon valtavirtaan. Jatkosodan alun käsitys sodasta Jumalan tahdon mukaisena taisteluna ja sodan kovien rauhanehtojen ja uhrausten myötä koettu tragedia olivat myös osaltaan vaikuttamassa vaaran vuosien aikana ilmenneeseen hengelliseen etsintään. Herätys oli osa sodan jälkeisessä Suomessa ilmenneitä hengellisiä herätyksiä, mutta samalla se koettiin omaksi itsenäiseksi herätyksekseen. Sodan jälkeen herätykseen tulleet upseerit alkoivat järjestäytyä, minkä seurauksena perustettiin Upseeriliiton Hengellinen Toimikunta ja alettiin viettää vuosittaisia Upseerien Hengellisiä Päiviä. Järjestäytyneen toiminnan avulla uskovat upseerit pyrkivät parantamaan puolustusvoimissa tehtävän hengellisen työn mahdollisuuksia, sekä tavoittamaan ei-uskovia upseereita. Herätys sai näkyvimmän muotonsa suosiollaan yllättäneillä Upseerien Hengellisillä Päivillä. Lukuisten uskonratkaisujen ja koetun herätyksen ilmapiirin myötä ilmiöstä alettiin puhua herätyksenä ja se sai huomiota lehdistöltä. Uskovat upseerit määrittelivät paikkansa armeijan isänmaalliskristillisessä jatkumossa samaistuen Siperian sotavankeudessa eläneisiin karoliinisotilaisiin. Heränneet karoliinit ja Samuel Möller toimivat upseereille esikuvina ja samaistumiskohteina, joiden avulla he määrittelivät paikkaansa ja tehtäväänsä uskovina upseereina puolustusvoimissa. Hävityn sodan tragediaan liittynyt upseerien itsetutkiskelu tuli näkyviin etenkin heidän määritellessään tehtäväänsä hengellisinä kasvattajina. Epäonnistumisen ja vastuuntunnon sävyttämä oman tehtävän arviointi keskittyi erityisesti esimerkkinä toimimisen tärkeyteen. Herätyksen parissa vaikutti alussa Oxford-liikkeen kannattajia, jotka pyrkivät ohjaamaan herätystä liikkeen ideologian suuntaan. Käytännön toiminnassa ja liikkeen opillisissa linjauksissa koettujen ristiriitojen myötä herätys määriteltiin evankelisluterilaisen kirkon ilmiöksi ja Oxford-liike rajattiin toiminnan ulkopuolelle. Järjestäytymisen ja vakiintuneen muodon myötä herätys asettui omaksi armeijan hengellisen työn instituutiokseen.

Puolustusvoimien kirkollinen työ on ideologisesti kirkon työtä, jonka puolustusvoimat toteuttaa organisaatiossaan. Tässä tutkielmassa on selvitetty, mikä on sotilaspapin rooli kolmen kirkollista työtä ohjaavan opaskirjasen kokonaisuudessa. Roolina on ymmärretty oppaiden määrittämät odotukset. Opaskirjaset ovat Kirkollisen työn opas I 1991 (Rauhan ajan kirkollinen työ), Kirkollisen työn opas II 2000 (Poikkeusolojen kirkollinen työ) ja Kaatuneiden huollon opas 1990. Työote on ollut kartoittava. Opaskirjasista on tehty aineistolähtöinen sisällönanalyysi kysymyksellä: ”Mikä on sotilaspappi?”. Näin on saatu neljä pääluokkaa, joiden nimet ovat ”Sotilaspappi henkilökohtaisin ominaisuuksin määritettynä”, ”Sotilaspappi itsensä ulkopuolelta määritettynä”, ”Sotilaspappi toimijana” ja ”Sotilaspappi toimivallalla varustettuna toimijana”. Sisällönanalyysin yhdistäväksi luokaksi on abstrahoitu Sotilaallisilla velvoitteilla ja rajoitetulla toimivallalla varustettu hengellisen työn toimija, joka on läpäissyt sisäisten ominaisuuksien ja ulkoisten vaatimusten seulan. Analyysi on heijastettu tutkimuskirjallisuuteen, joista tärkeimmät ovat pappeuden osalta Eero Huovisen kirja Pappi? ja sotilaspappitoiminnan osalta Seppo Kankaan väitöskirja Rauhanturvaseurakunta puolustusvoimien vuosina 1918‒1998 tekemän kirkollisen työn konstruktiona. Kirjallisuuspeilauksen jälkeen tutkimustuloksiksi on saatu 13 papin rooliin kuuluvaa löytöä sekä kolme tutkimuskysymyksen ulkopuolista merkittävää havaintoa. Henkilökohtaisten ominaisuuksin määriteltynä sotilaspapin asiantuntijuusrooli painottuu sotilaallisen toimintaympäristön tuntemiseen, ei erityisesti teologiseen osaamiseen. Sotilaspapin kirkkoon sitoutumisen rooli myötäilee Eero Huovisen pappia ja pappeutta koskevia pohdintoja syvällisestä sitoutumisesta. Itsensä ulkopuolelta määritettynä sotilaspapin päällystöön kuulumisen rooli antaa hänelle toimintavapautta verrattuna siihen, että hän sijoittuisi alipäällystöön tai miehistöön. Sotilaspapilla on myös yhä pieni rooli yhteiskunnan kasvatustoimessa, vaikka varsinaisesta valistusupseerin tehtävästä onkin luovuttu jo sodan aikana. Toimijana sotilaspappi sijoittuu kokonaisuudessaan roolilliseen ristiriitaan, jossa hän mukautuu puolustusvoimien suorituskeskeiseen ihmiskuvaan, mutta toimii toisenlaisen ihmiskäsityksen puolesta, siis: kamppailee suorituskeskeisen ihmiskäsityksen haittoja vastaa suorituskeskeisesti. Sekä toimijana että toimivallalla varustettuna toimijana sotilaspapin roolissa on runsaasti sekä sellaista, mikä ei edellytä pappisoikeuksia ollenkaan, että sellaista, mikä ei sinänsä edellytä pappeutta, mutta synergia-edun saamiseksi tällainen ”sivurooli” on liitetty pappeutta edellyttävään ”päärooliin”. Toimivallalla varustettuna toimijana sotilaspappi on myös sotilaallisen ja hallinnollisen toimivallan käyttäjä, erityisesti ylemmissä sotilaspapin tehtävissä ja kaatuneiden huollossa sekä kirkollisen alan kertausharjoituksen johtajana, jolloin pappi voi olla myös kurinpitovallan käyttäjä.

Oikeudenmukaisuuden kokemukset työpaikalla ovat aina olleet ajankohtaisia. Oikeudenmukainen toiminta lisää viihtyvyyttä ja parantaa mainetta hyvänä työnantajana. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia, miten hyvin puolustusvoimat on onnistunut omassa henkilöstöpolitiikassaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Tähän haettiin vastausta tutkimusongelmalla, millaisia oikeudenmukaisuuden tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia irtisanoutuneilla upseereilla oli puolustusvoimien henkilöstöpolitiikasta. Aineistona käytettiin aikaisempia tutkimuksia oikeudenmukaisuudesta, ja varsinaisesti tämän tutkimuksen kysymykseen haettiin vastaukset teemahaastattelun menetelmin irtisanoutuneita upseereita haastattelemalla. Otokseksi valittiin irtisanoutuneet upseerit sen vuoksi, että heillä uskottiin olevan monipuolisempi näkemys puolustusvoimien oikeudenmukaisuudesta vertailunäkökulman vuoksi yksityiseen sektoriin. Lisäksi he eivät olleet sidoksissa enää organisaatioon, jolloin haastattelut olivat luotettavampia. Aineiston analyysimenetelmänä oli teemahaastattelujen teemojen sisällönanalyysi. Haastattelujen perusteella voidaan todeta, että oikeudenmukaisuuskokemukset olivat hyvin samanlaisia kaikkien haastateltavien keskuudessa. Palkkioiden jako nähtiin kaiken kaikkiaan oikeudenmukaisena, vaikkakin hyvin moni vastaajista totesi palkitsemisjärjestelmän olevan merkityksetön, henkilövalintajärjestelmän sisältävän niin suuria puutteita, että kokemukset ovat pääsääntöisesti epäoikeudenmukaisia, ja kehityskeskustelujen olevan pelkkiä palkkaneuvotteluja. Päätöksenteon menettelytapojen oikeudenmukaisuuden kokemukset olivat asiajohtamisen osalta oikeudenmukaisia, mutta henkilöstöjohtamisen osalta epäoikeudenmukaisia. Tämä johtui siitä, että henkilöt pystyivät vaikuttamaan päivittäisrutiineihin liittyviin päätöksiin, muttei omaan urakehitykseen henkilöstöpäätöksissä. Vuorovaikutuksen oikeudenmukaisuutta pidettiin onnistuneena ja haastateltavien esimiehet olivat olleet pääsääntöisesti esimerkillisiä vuorovaikutustaidoissaan. Joitakin epäoikeudenmukaisuuksia oli kuitenkin koettu, kun päätöksiin ei voinut vaikuttaa huonojen vuorovaikutussuhteiden vuoksi. Kokemuksista oli pääteltävissä, että puolustusvoimien organisaation epäoikeudenmukaisuutta perustellaan helposti rakenteellisilla tekijöillä, mikä tekee oikeudenmukaisuuden toteuttamisen haasteelliseksi. Jäykät rakenteet, hierarkia ja vanhentuneet toimintatavat aiheuttavat eniten epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Ratkaisuksi ehdotettiin päätöksenteon joustavuutta, rohkeutta tehdä luovia päätöksiä sekä erilaisuuden hyväksymistä ja haastamista. Lisäksi toivottiin tiettyjen vanhentuneiden rakenteiden ja menettelytapojen poistamista päätöksenteosta sekä rohkeutta käyttää nuorempien upseerien osaamista ja ammattitaitoa nopeammalla etenemisellä vaativampiin tehtäviin.

Tutkielma käsittelee Tilkan sotilassairaalaa sen funktionalistista arkkitehtuuria edustaneen ajanjakson (1936–2005) aikana. Tutkielman fokus on tilan entisissä käyttäjissä, pääosin potilaissa (varusmiehet) ja hoitohenkilökunnassa (hoitajat, lääkärit). Tutkielmassa perehdytään tilasuunnittelun kautta entisten käyttäjien kokemuksiin tilassa liikkumisen rajoista ja tilassa vaikuttaneiden hierarkioiden merkityksestä ajan toiminnoille sekä käytännöille tilassa. Entisten käyttäjien ääni tuodaan tutkielmassa esiin käyttäjien muistelmista kootun, Minna Kilkin (2008) toimittaman teoksen avulla. Koska Tilkka toimi sotilassairaalana, heijastuivat tilassa kiinnostavasti päällekkäin sekä sairaalahierakia että sotilashierarkia. Tilkan sotilassairaalan ensisijainen käyttäjien ryhmä oli varusmiehet. Tämän vuoksi tutkielmassa on perehdytty tietynlaisen, kulttuurisidonnaisen maskuliinisuuden mallin tuottamisen rakenteeseen yhteiskunnassa, eli hegemoniseen maskuliinisuuteen ja sen kritiikkiin. Hegemonisen maskuliinisuuden ideaalimallilla on vaikutuksensa myös Puolustusvoimissa. Tietynlaisen maskuliinisuuden tuottamisen sekä ruumiin kurittamisen näkökulmat muodostavatkin merkittävän osan tutkielman rakenteellisesta pohjasta. Tämän lisäksi perehdytään hegemonisen maskuliinisuuden merkitykseen varusmiehille ja itse Puolustusvoimainstituution nykyisenlaiseen merkitykseen suomalaisille. Hegemonisen maskuliinisuuden sekä Puolustusvoimalaitoksen hierarkkisuuden lisäksi tutkielmassa perehdytään myös sairaalahierarkiaan ennen ja nyt. Sairaalahierarkia liitetään laajempaan kokonaisuuteen suomalaisen työelämän sukupuolisegregaatiosta. 1930-luvun sairaalahierarkkisuus tuodaan näin nykypäivään ongelmien toistaiseksi iäisellä ajankohtaisuudella. Tutkielmassa todetaan Tilkan sotilassairaalan toimineen valtapyramidimaisena konstruktiona, jonka tiloissa vaikuttivat vahva sotilaallinen kuri ja hierarkkisuus, mutta jossa kuitenkin viihdyttiin todella hyvin. Tilkan sotilassairaala oli omanlaisena mikrokosmos, jonka sisälleen sulkemaa yhteisöä on mahdotonta nähdä rakentuvan missään toisenlaisessa sairaalassa.

Toisen maailmansodan päättyminen vuonna 1945 ja sitä seurannut Suomen poliittinen uudelleenasemointi asettivat myös suomalaisen identiteettipolitiikan uudelleenarvioitavaksi. Erityisesti puolustusvoimissa ja ylipäätään suomalaisen sotilaan identiteetin kohdalla muutos oli suuri, sillä toista maailmansotaa edeltänyt kansalaissotilaan luominen oli perustunut pitkälti Neuvostoliiton ja Venäjän uhkaan. Sotaa muita kuin itäistä naapuria vastaan ei pidetty uskottavana. Tilanteen muututtua pohjaa maanpuolustustahdolle, isänmaalle ja ylipäätään sotilaalliselle varautumiselle oli haettava muista lähteistä. Tutkielma käsittelee suomalaisen sotilasidentiteetin tilaa 1960-luvun alussa (1960-1965). Asiaa tarkastellaan puolustusvoimien ja sen piirissä toimineiden henkilöiden näkövinkkelistä. Tarkoituksena on selvittää, miten he näkivät tilanteen, sen kehityksen ja mitä toimenpiteitä kenties tarvittiin identiteetin ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Alkuperäislähteinä työssä on käytetty pääasiassa puolustusvoimain vaikutuspiirissä julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä tutkimusjaksolta. Aikaisempaa historiantutkimusta aiheesta ko. tutkimusjaksolta on julkaistu vähän. Tutkimus peilaa vahvasti Juha Mälkin väitöstutkimukseen (2008), jossa tutkittiin suomalaisen kansalaissotilaan luomistyötä 1920- ja 1930-luvuilla. Mälkin tutkimus toimii työssä monin paikoin vertailukohtana sotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Toisena tärkeänä metodologisena lähtökohtana tutkielmalle on Vilho Harlen ja Sami Moision (2000) käsitys suomalaisesta identiteettiprojektista ja suomalaisen identiteetin rakentamisesta 'toiseutta' vastaan. Tutkielma selvittää suomalaisen sotilasidentiteetin rakentumista kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla selvitetään, millaisena suomalainen sotilas nähtiin luonteensa valossa ja millaisia piirteitä yhdistettiin hänen persoonaansa yleisellä tasolla. Samalla selvitetään, miten nämä piirteet vaikuttivat sotilaalliseen kurinpitoon ja johtamiseen. Toinen taso kartoittaa, miten poliittisen johdon valitsema puolueettomuuspolitiikka vaikutti identiteetin perustaan, siihen miten isänmaallisuus haluttiin määritellä sekä niihin käytännön toimiin, joita valittu linja vaati. Kolmas taso keskittyy asevelvollisiässä olleeseen nuorisoon ja siihen, miten heidät nähtiin muun muassa 1960-luvun nuorisoradikalismin ja rauhanaatteiden valossa. Tutkielman loppupäätelmä on, että suomalainen oli kansallisten ominaispiirteidensä puolesta pitkälti hyväksytty 'aikuinen' kansalainen. Myös sotilaille kielteiset piirteet, kuten vaikkapa 'purnaaminen' oli otettu osaksi suomalaisen sotilaan kuvaa. Samalla puolustusvoimain piirissä oltiin kuitenkin huolestuneita kansalaisten sitoutumisesta isänmaahan ja maanpuolustukseen henkisellä tasolla. Esimerkiksi nuorison radikaalit aatteet nähtiin uhkana oikeanlaiselle identiteetille. Edellytyksenä hyväksyttävälle sotilasidentiteetille nähtiin poliittisen johdon valitseman puolueettomuusasenteen laaja ja ehdoton hyväksyminen. Tältä osin kaikkien suomalaisten olisi ajateltava samalla tavoin.